Leijonankita, K-16

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä:
Beth ja Acario osallistuvat de Beurrejen uuden vuoden juhliin. Renate lohduttaa Bethiä, jonka herra Fertig vanhempi oli tunnistanut naamion takaakin. Acario ja Beth tanssivat, ja Acario kertoo ajasta, jolloin suutari surmattiin. Bethiä harmittaa joka yhteydessä kummitteleva neiti Valentinen muisto.

16. luku
Ei ihminen

Muutama päivä uuden vuoden juhlien jälkeen Beth oli viimein saanut aikaiseksi käydä läpi kirjaston kirjat. Hän halusi selvittää kaiken Valentineen liittyvän perin pohjin, ja Gryphiuksen runokokoelma oli hänen ainoa vihjeensä. Kirjastossa ei kuitenkaan ollut yhtä ainutta muuta Gryphiuksen teosta, ainakaan kansien perusteella. Oli vain sen tylsän päiväkirjan valekannet, eikä niidenkään alkuperäistä sisältöä löytynyt mistään.
Silloin hän oli yhtäkkiä ymmärtänyt asian laidan. Hän tunsi itsensä vähän tyhmäksi, tajutessaan, että oli turha etsiä Valentinen tutkimaa kirjaa, kun hänellä oli jo etsimänsä. Tämähän meni ihan kuin jossain romaanissa, mitä nyt, että hän oli ehtinyt kuluttaa kokonaisen päivän nostellen pölyisiä ja vähemmän pölyisiä niteitä kirjahyllyistä. Joten hän otti pienen saksankielisen päiväkirjan uudelleen esiin ja alkoi lukea ihan alusta:

1. merkintä
Päätin alkaa pitää päiväkirjaa ajan kuluksi. En jaksa laskea enää montako päivää on siitä, kun purin kihlaukseni. Tai pikemminkin karkaamisestani. Oletettavasti kihlaus purkautui siinä samalla.
Nyt ei tunnu oikein enää miltään.
Ensin en voinut uskoa, että tuleva aviomieheni pettäisi minut noin perusteellisesti. Ja kaikki tiesivät. Kaikki muut, paitsi minä. Sitten tuntui vain typerältä, että olin uskonut hänen rakastavan minua ja että eläisimme hienoa ja loisteliasta elämää onnellisina. Tuskin tunsimme toisiamme. En voi inhota ystävääni enää. Hän on kuollut, ja minun oli poistuttava kuvioista. Viime päivinä olen pelännyt itseni puolesta, sillä tiedän nyt, että sulhaseni on julma ja varmasti olisi tyytyväisempi, jos minäkin olisin kuollut. En tiedä mihin he luulevat minun menneen, mutta olen ollut jo ainakin kolme viikkoa piilossa. Toivottavasti he olettavat minun kuolleen, ja naaraavat ruumista joesta.
Takaisin ei ole menemistä. Hän ampuisi minut ennen kuin pääsisin lähellekään ketään luotettavaa. Jos menisin takaisin, minun olisi pakko kertoa, mitä tapahtui iltana, ennen kuin lähdin. En voisi vain ilmaantua housuissa, nukuttuani ties kuinka monta yötä taivasalla, ilman että selittäisin.
Sen hänkin tietää, ja sitä hän pelkää.

2. merkintä
En jaksa kirjoittaa pitkiä jaksoja. Olemme majatalossa. A ei ole antanut minua ilmi, eikä taida antaakaan. Teimme sopimuksen --

Kuka A?

-- ja elän sen mukaisti nyt. Sen verran kuin elän. En halua muuta, kuin kostaa, eikä se onnistu metsässä piilottelemalla. He olisivat löytäneet minut ennen pitkää. Kunpa vain saisin tavoitettua veljeni, ilman että kihlattuni saisi tietää, mutta se vaikuttaa vielä mahdottomalta. Ehkä sitten, kun olemme kauempana. Sitten voisin vaikka kirjoittaa. Kyllä hän auttaa minua.
A sanoo, että lähdemme huomenna. Kysyin, että minne, mutta hän ei vastannut.

Hän on pitkä ja solakka ja omaa hienot, aatelismiehen piirteet, mutta on loppujen lopuksi vähän luotaan työntävä. Puhuessaankin hän kuulostaa ulkomaiselta, eikä hän ainakaan englantilaiselta näytä. Musta, pitkä tukka ei varmana ole peruukki, vaikka saankin välillä hulluja ajatuksia kokeilla asiaa nykäisemällä.
Hän ei ole aivan ihminen.
En tiedä miksi hänen laisiaan kutsutaan, mutta luultavasti se ei ole mikään mukava nimitys.

3. merkintä
Olemme nyt muualla. Vuokrahuone. Aurinko laskee pian. A lähtee välillä öisin asioille, ja palaa sitten vaarallisen hyväntuulisena. Hän ei kiinnitä minuun paljon huomiota, onneksi. Pelkään ehkä häntä hieman, enkä osaa päättää oliko parempi idea lähteä hänen mukaansa vai jäädä metsään. Aika näyttää.

Meille on vain yksi huone, kuten edellisessäkin majatalossa. Pelkäsin ensimmäisenä yönä niin, etten meinannut saada unta, mutta ei hän tehnyt mitään. Haluaisin uskoa, ettei hän ole sellainen mies, joka häpäisisi naisen.
Päiväsaikaan hän katoaa. Hän sanoi, että minun on turha yrittää paeta. Että hän löytäisi minut kymmenessä minuutissa auringon laskettua. Huomautin, että ei minulla ole mitään, minne paeta ja hän nauroi.

4. merkintä
A palasi pian sen jälkeen, mitä viimeksi kirjoitin. Hän katsoi minuun heti tultuaan hyvin kiinteästi. Aavistin jo jotenkin pahaa, joten olin säntäämässä pakoon, kun hän pysäytti minut. Olisin halunnut taistella vastaan, mutten tehnyt mitään. Hän veti paidan yltäni, ja halusin kuolla. Mutta ei hän tehnytkään, mitään sellaista, mitä pelkäsin.
Hän ei ole ihminen.
Hän tuli aivan lähelle ja kietoi kätensä ympärilleni, laski kasvonsa kaulaani vasten, ja puri. En muista sitä kunnolla, mutta hänen hampaansa olivat terävät. Minun kaulani vuoti verta ja se sattui. Sitten yhtäkkiä heräsin sängystä, ja oli jo iltapäivä. Olin nukkunut kai siitä lähtien. Huone oli tyhjä, ja paitani oli aseteltu naurettavan siististi tuolin karmille.
Kaula aristaa hieman, enkä jaksa tehdä mitään.

A tarkoitti kai Acariota ja kertoja oli Valentine. Ainakin Beth toivoi niin, sillä hän ei halunnut yhtään enempää mysteerisiä ja traagisia naishahmoja häiritsemään elämäänsä. Acario ei vaikuttanut kohdelleen Valentinea mitenkään erityisen mukavasti ja Valentine vaikutti sotkeutuneen johonkin skandaaliin. Miksi kaikki päivämäärät ja nimi kannesta oli sutattu pois? Jos neiti Valentine kerran jätti päiväkirjansa jälkeensä, niin miksei hän ollut voinut kertoa suoraan, kuka oli, mistä tuli, mitä oli tapahtunut ja missä oli?

Beth tuhahti, ei oikein millekään, ja laittoi kirjan takaisin piiloon myöhempää lukemista varten. Samalla hän teki päätöksen. Jos Valentinen pelko häpäisystä osoittautuisi aiheelliseksi myöhemmillä sivuilla, Beth lähtisi pois. Hänellä ei varsinaisesti ollut mitään paikkaa minne mennä, mutta jos Acario oli sellainen mies (mitä Beth ei kuitenkaan uskonut), niin hän ei suostuisi elämään enää samassa taloudessa. Johonkin raja oli vedettävä.

Nyt hänen piti kuitenkin mennä puhumaan Acarion kanssa neiti Mendesin kutsuista, mainitsematta kuitenkaan itse emäntää.

~*~

Acario taitteli Klemensiltä saamiaan kirjeitä takaisin rasiaan. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä kirjastossa ja oli lukenut hänen ja Klemensin kirjeenvaihtoa. Rasia oli vaaleaa mäntyä ja sai kaiken sisällä olevan tuoksumaan pihkaiselta.
Oveen koputettiin.
”Sisään.”

Ovi aukeni ja sisään käveli hyvin vakava Valentine. Acario viittilöi häntä peremmälle ja hän kumarsi tultuaan pöydän luo.
”Iltaa, sir.”

”Iltaa. Hyvä, että tulitte. Istukaa, olkaa hyvä”, Acario sanoi ja sujautti rasian kirjoituspöydän laatikkoon. Hän huomasi silloin pienen paketin, jonka oli saanut uuden vuoden juhlissa.
”Minulla on jotakin, joka kuuluu teille. Hyvää joulua Fertig nuoremmalta.”
Hän ojensi paketin Valentinelle.

Valentine katsoi pakettia kummeksuen ja avasi sen sitten. Sisällä oli koru. Hän hymyili hetken itsekseen, ja sujautti korun sitten takkinsa povitaskuun.

”Tulkitsenko tämän niin, että Klaus Fertig kosiskelee teitä?” Acario kysyi viileästi. Hän risti kädet eteensä pöydälle.

”Ette, toivoakseni. Me olimme sopineet tästä jo aiemmin. Sopimuksista puheen ollen, voisinko saada huomisen vapaaksi?”

Oli aika kornia, että Valentine kysyi, sillä yleensä tämä vain katosi sanomatta mitään.
”Mitä varten?”

”Osallistuisin eräille kutsuille. Klaus Fertig on siellä myös, ja neiti de Beurre.”

”Minä en ole kuullut mitään mistään kutsuista.”

”Ne ovatkin, tuota, nuorille ihmisille, sir.”

Acario rypisti otsaansa tyytymättömänä. Hän ei ollut varma, oliko hänen vikansa se, että hän ei ollut nuori vai se, ettei hän ollut ihminen.
”No, te menette sitten. Älkää tulko humalassa kotiin.”

Se olisi kai turha toivo, sillä Valentine haisi nytkin viiniltä.
”Ajattelin, että kenties yöpyisin Fertigeillä. Klaus Fertig itse ehdotti sitä, jottei minun tarvitsisi ratsastaa pimeässä takaisin.”

”Ahaa, eli tarvitsette seuraavan päivänkin vapaaksi. Sanokaapa, koska viimeksi edes teitte jotain töitä?”

Acario huomasi heti Valentinen ilmeestä, että hän oli varautunut tähän.
”Sir, ettekö ole huomannut, että olen lajitellut kaikki kirjaston kirjat aakkosjärjestykseen? Lisäksi hain eilen kyliltä kokonaisen listallisen tavaraa, mistä oli puutetta. Toin teille myös lisää kirjepaperia.”

”Niin, huomaan, että se hupenee koko ajan, vaikken kirjoittaisikaan mitään.”

Valentine poistui pian sen jälkeen, ja Acario jäi taas yksin kirjastoon. Häntä hymyilytti.

~*~

Kuten sovittu, Klaus tapasi Valentinen majatalon edessä.
He jatkaisivat matkaa yhdessä neiti Mendesin luo siitä. Päivä oli miellyttävän tyyni, niin että vaikka olikin kylmä, ei pihalle sentään jäätynyt. Aurinko oli jo ehtinyt laskea, mikä teki ulkona liikkumisesta hieman jännittävämpää.
Valentine laskeutui hevosensa selästä nähtyään Klausin.

”Iltaa!” Klaus sanoi ja kosketti hattuaan. Valentine teki samoin.
”Saitko ristin?”

”Sain, kiitos vain”, Valentine vastasi hymyillen ja talutti hevosensa Klausin hevosen viereen.

”Minun on aivan samanlainen, kuten kerroin varmaan. Seuraavan kerran kun näemme, laittakaamme molemmat ristit kaulaamme ja voimme vannoa jonkin sankarillisen valan jumalan edessä.”
He innostuivat molemmat ideasta.

”Me tarvitsemme jonkin elämää suuremman koitoksen”, Valentine sanoi, kun he olivat nousseet uudelleen ratsaille ja lähteneet jo kohti neiti Mendesin taloa.

He rupattelivat niitä näitä, kunnes kulman takaa tuli esiin haettu talo ja sen piha. Huvilamaista taloa ympäröi pieni, ohuen lumikerroksen peittelemä puutarha. Palvelija tuli ottamaan vastaan heidän hevosensa.

Sisällä toinen palvelija ilmoitti edelleen heidän saapumisestaan, ja neiti Mendes otti heidät vastaan salongissaan. Charlotte istui pianon ääressä ja soitti juuri jotain hyvin eleganttia. Klaus ei pystynyt pidättämään huokaustaan. Charlotte oli niin kaunis.

Oli lämmin ja ilmassa tuoksui jokin väkevä, kuin eksoottinen huume. Klaus oli käynyt monesti aiemminkin neiti Mendesin luona, joten hän oli jo tottunut siihen.

He istuutuivat sohvalle ja joivat teetä.
Neiti Mendes ei juonut mitään, mutta varmisti, että kaikilla oli tarpeeksi kaikkea. Toisella puolella huonetta oli eksoottinen lintu häkissä. Se lauloi välillä ja silloin he pysähtyivät kuuntelemaan sitä.
Teen jälkeen he joivat jotain vahvempaa, joka tuoksui hieman anikselta. Sitten neiti Mendes hymyili hänelle merkitsevästi. Klausin syke nousi, hän laski kuppinsa pöydälle ja ojensi kätensä salaperäisesti hymyilevälle Charlottelle.

”Me jaloittelemme nyt vähän”, hän sanoi hölmistyneelle Valentinelle. Silloin hän ja Charlotte poistuivat yläkertaan.

~*~

Ovi sulkeutui, ja Beth ja neiti Mendes olivat kahden. Bethin katse juuttui suljettuun oveen, ja hän yritti olla käsittämättä Klausin ja Charlotte de Beurren lähtöä niin sopimattomalla tavalla, kuin miltä se vaikutti. Ehkä he kävivät vain hakemassa jotakin ja palaisivat sitten.

Mutta he eivät palanneet.
”Oi, turha huolehtia. He ovat ihan kunnossa ja palaavat pian. Antaa rakkauden kukkia.”

Beth luotti neiti Mendesin sanaan ja antoi asian olla. Hänen katseensa kiersi salonkia. Seinällä oli vanhan näköinen muotokuva laihasta viiksekkäästä miehestä, jolla oli outo punainen päähine ja pitkä musta tukka kuin Acariolla.
”Oliko hän teille sukua?”

”Ei sentään. Hän oli joku valakialainen ruhtinas taulukauppiaan mukaan. Ajattelin, että kuva sopisi tuohon, minulla kun ei ole muotokuvia sukulaisistani. Äitini murhattiin kun olin nuorempi, ja välini sisareeni eivät ole kovin lämpimät. Mutta puhutaan jostain iloisemmasta!”

Neiti Mendes istui ihan Bethin vieressä ja alkoi kertoa hauskoja juttuja. Beth nauroi välillä, ja joi hieman lisää.
Lintu häkissä lauloi kovempaa ja kauniimmin. Beth katsoi sitä ihailevasti. Hän olisi halunnut koskettaa sen vihreitä höyheniä, mutta huone pyöri liikaa hänen silmissään.

Neiti Mendes tarttui häntä kädestä kiinni.
Beth hymyili.
Neiti Mendes suuteli hänen kättään ja Beth hymyili yhä.
Heistä tulisi vielä niin hyvät ystävät.
Neiti Mendes sanoi jotain, mutta Beth ei ymmärtänyt enää sanoja. Hänen oli liian kuuma ja väsyttikin.
Kunpa huone vain lakkaisi keinumasta.

Heidän katseensa kohtasivat ja Beth ikään kuin jäi siihen. Maailma hidastui niin paljon, että jäljelle jäi vain satunnaisia räpäyksiä valoa. Ei voinut ajatella.
Hän tunsi hetken huulet omilla huulillaan. Jonkun viileä käsi avasi hänen paitaansa.
Neiti Mendes.
Sitten sekin turtui pois nihkeäksi pimeydeksi.

Jonkin ajan kuluttua jossain lähellä lämähti ovi auki. Kuului ilkikurista naurua.

Beth havahtui ääneen ja palasi hitaasti todellisuuteen. Hän makasi sohvalla hiestä märkänä. Neiti Mendes oli hänen päällään, kasvot painautuneina hänen kaulaansa vasten ja kädet puristaen hänen käsivarsiaan. Neiti päästi irti äkkiä ja nousi hitaasti sohvalta seisomaan, näyttäen todella vihaiselta. Hän pyyhki pienellä liinalla nopeasti suupielensä. Liina värjäytyi punertavaksi.

”Ai, anteeksi… Emme ajatelleet yhtään.” Ääni oli Charlotte de Beurren, joka kihersi Klausin käsipuolessa. Klaus kumartui suutelemaan tätä.

Beth koski kaulaansa. Mitä oikein oli tapahtunut? Hänen sormenpäihinsä jäi punaisina pisaroina verta.
Beth tuijotti tärisevää kättään ja katsoi uudelleen veritahraista liinaa, joka neiti Mendesillä oli kädessään.

”Voimme mennä poiskin. Voin näyttää Klausille vielä pari juttua”, neiti de Beurre ehdotti hieman viekkaan kuuloisesti.
Klaus hymyili, ja hänen poskensa punottivat.

Neiti Mendes aikoi sanoa jotain, mutta Beth ennätti väliin.
”Ei tarvitse. Minun… minun täytyy nyt mennä.”
Hän nousi ylös, nopeasti, mutta samalla varoen, sillä huone keinui vieläkin. Hän nosti kauluksiaan pystympään, ettei haava näkyisi, ja tunsi kuinka paidan alla veri valui. Hän yritti pitää paniikkia aisoissa, mutta hänen oli päästävä pois nyt heti.

”Minulla on huomenna aikainen tapaaminen, ja on jo myöhä. Näkemiin.”
Hän yritti heikolla menestyksellä saada lähtönsä näyttämään normaalilta.

Hän piteli kaulaansa työntyessään heidän ohitseen. Klaus katsoi häntä hieman nolona, muttei ilmeisesti ollut huomannut verta. Charlotte kuiskasi tämän korvaan jotain, ja hymyili tietäväisesti.

”Ei teidän vielä tarvitse mennä. Jääkää vielä vähäksi aikaa”, neiti Mendes töksäytti ilmeettömänä. Hänen äänensä ei kuulostanut niin hunajaiselta, kuin yleensä, vaan enemmänkin raakkuvalta ja käskevältä. Hän oli yhtäkkiä hyvin pelottava.

”Antaa hänen mennä”, Klaus sanoi vakavasti, ”Tapaamisista kannattaa pitää huolta.”
Neiti Mendes loi vaarallisen tuiman katseen Klausiin. Beth nyökkäsi kiitollisena.

Sitten hän melkein juoksi ulos. Hän haki hevosensa ja kiitti onneaan, että se oli satuloituna. Hän nousi kiireellä Abigailin selkään, ja katsoi taakseen vain kun poistui pihasta tielle.
Pään kääntäminen sattui ihan hirveästi.

Salongin ikkunasta neiti Mendes seurasi hänen lähtöään.

*

A/N: Voih, Renate Mendes ei ollutkaan ihan vaan sellainen kiva kaveri, jonka kanssa pelataan iltaisin canastaa ja luetaan naistenlehtiä. (ehkä siksi kun molemmat on 1900-lukulaisia juttuja?)

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä:
Beth lukee Valentinen päiväkirjaa ja pääsee toisen, hyvin hämärän tarinan jäljille. Hän ja Klaus Fertig lähtevät Renate Mendesin järjestämille ”nuorten ihmisten kutsuille”. Neiti Mendesin luona Klaus pääsee viettämään aikaa rakkaan Charlottensa kanssa. Beth jää yksin Renaten seuraan, joka ei enää jaksa pidättäytyä, vaan puree Bethiä. Beth pakenee paikalta.

17. luku

Beth ei ollut ikinä ollut niin kiitollinen kotiin pääsystä. Hän oli ratsastanut Erlebergiin hirveää vauhtia, niin, että matka oli taittunut puolta lyhyemmässä ajassa, vaikka oli pimeäkin. Lyötyään ulko-oven takanaan kiinni, hän hoiperteli istumaan ensimmäiselle näkemälleen tuolille ja hengitti syvään.

Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut? Hänen ja neiti Mendesin piti olla ystäviä.
Beth tunsi kuinka hänen sykkeensä alkoi laantua, ja väsymys iski. Hän joisi lasin viiniä rauhoittaakseen hermojaan ja menisi sitten nukkumaan.

Eteisaulan portaikon yläpäässä häntä odotti kuitenkin Acario. Acario katsoi häntä hieman ymmällään, ja hän mietti mitä sanoa.

Hei, neiti Mendes hyökkäsi juuri kimppuuni.
Tai:
Hei, kutsuilla oli aika kamalaa. Et menettänyt mitään, kun et ollut läsnä.

Beth tiesi, että asioiden täytyi olla melko huonosti, jos hän alkoi keksimään vitsejä. Hän kun ei tunnetusti ollut mitenkään erityisen hauska tyyppi.

”Mitä tämä tarkoittaa? Taas…” Acario sanoi.
Beth kohautti olkapäitään, ja se sattui. Acario talutti hänet kirjastoon nojatuolin luo. Beth olisi voinut sanoa, että hän osasi kyllä itsekin kävellä, mutta nyt ei tuntunut sopivalta puhua, ellei ollut jotain tähdellistä sanottavaa.

”Tarkalleen ottaen missä te oikein olitte? Missä teidän takkinne on?”

Beth tajusi vasta silloin, ettei hänellä ollut takkia yllään. Se oli melko inhottavaa, koska hän ei myöskään muistanut ottaneensa sitä pois.
”Kutsuilla. Neiti Mendesin luona.”

”Renate Mendesin luona? Miksi ihmeessä olitte hänen luonaan? Minä luulin teidän menneen Fertigeille.” Acario kuulosti siltä, kuin olisi saanut vaivoin pidettyä äänensä aisoissa.

”Hän on… oli minun ystäväni.”
Eikä pelkästään sitä. Beth oli ihaillut neiti Mendesiä. Hän olisi halunnut olla samanlainen - aistikas, rohkea ja salaperäinen.

”Mitä? Mistä lähtien? Anteeksi nyt vain, mutta miksi Renate Mendes oli mukana ’nuorten ihmisten kutsuilla’?”

Kai heidän ystävyytensä oli ollut sitten vähän salaista. He olivat puhuneet aina sivussa muista ja tavanneetkin keskellä yötä. Bethistä se oli ollut vain henkilökohtaisempaa.
”Hän järjesti ne. Hän pyysi etten mainitsisi hänen nimeään teille.”

”Ja teistä ei ollut vähääkään epäilyttävää, että vampyyri järjestää kutsut ’nuorille ihmisille’ ja pyytää teitä olemaan kertomatta mihin menette?”
Beth katsoi vain lattiaa. Hänen olisi varmaan pitänyt ymmärtää epäillä jotakin.

Acario kiersi huonetta isossa kehässä, kuin jokin kissapeto saalista. Se oli melko hermostuttavaa. Beth liikahteli tuolissaan levottomana. Pari viinilasillista rentouttaisi.

”Ei todellakaan”, Acario sanoi ja Beth säpsähti. Ei todellakaan mitä?

Beth aikoi nousta tuolistaan ja toivottaa hyvät yöt, kun Acario käännähtikin nopeasti häntä kohden.
”Te olette vuotanut verta. Melko paljonkin. Hänen tekemisiäänkö?”

Varovainen nyökkäys. Beth näytti kuivuneen veren tahrimia sormiaan. Paitaansa hän ei alkaisi esittelemään.

”Riisuutukaa.”

Juuri siinä kohtaa huonetta kaikui hieman.
Beth katsahti Acarioon entistä levottomampana.
”Ottakaa paitanne pois.”

”En taida, sir.”

”Riisukaa paitanne pois tai minä revin sen auki.”

Beth nousi seisomaan ja napitti auki liivinsä. Hänen kätensä tärisivät ja napit luisuivat hänen sormistaan. Hän muisti myös Valentinen pelon päiväkirjassa. Acario ei kuitenkaan jäänyt odottamaan, että hän olisi saanut vielä paidan yltään, vaan tämä tarttui hänen paitansa kauluksista ja repi sen auki hyvin tyynesti. Viileä huoneilma pääsi paidan alle.

Beth alkoi epäillä, että Acario oli todella vihainen.
Se oli oikeasti aika epäreilua, koska hän ei ollut tehnyt mitään.
”Kaulalla on kaksi ja teidän ranteellanne yksi.”

”Kaksi mitä?” Beth kysyi. Hän olisi halunnut kauemmas Acariosta nyt, mutta liikkumavaraa oli hyvin vähän.

Vihainen katse.
”Puremaa tietenkin.”

Oliko niitä niin monta?
Beth huomasi vasemman kätensä aristavan hieman. Kämmenen alapuolella oli punaiset hampaanjäljet.

”Miksi teidän pitää aina ehdoin tahdoin hankkiutua hankaluuksiin? Ettekö tajua, että meillä on sopimus. Että teidän verenne kuuluu minulle! Pitääkö minun tulkita tämä sopimuksen raukeamisena?”
Acarion ääneen hiipi epätoivoa.

Beth ei osannut sanoa mitään. Hän piteli oikealla kädellään paitansa kauluksia yhdessä.

”Hän pakotti teidät, eikö vain? Sanokaa, ettette pyytänyt tätä. Että hän puri teitä väkisin.”

Beth nosti katseensa.
”Tietenkin hän pakotti minut”, hän sanoi rauhallisesti ja vähän loukkaantuneena, ”En kai minä haluaisi, että kukaan hyökkää kimppuuni tai… hyväksikäyttää minua näin.”

Acarion kasvot rentoutuivat. Crewe koputti oveen samalla kun käveli sisään.

Beth aikoi toivottaa tämän helvettiin, mutta Acario nosti kätensä pystyyn vaikenemisen merkiksi.
”Renate Mendes on purrut Valentinea. Useita kertoja ja vastoin tämän tahtoa.”
Crewe jähmettyi.

Acario käytti poikkeuksellisesti saksaa Crewen kanssa, niin että Bethkin pystyi seuraamaan keskustelua. Ei häntä tosin kiinnostanut kuulla koko juttua enää uudelleen. Hän ei olisi edes halunnut Crewen saavan tietää. Hän halusi vain nukkumaan.

”Hän on aiemmin tarjonnut vaihtokauppaa Valentinesta, johon olen kieltäytynyt jyrkästi, mutta silti hän selkäni takana juonittelemalla yrittää viedä sen, mikä on jo jonkun toisen.”

Minusta voi käydä kauppaa, Beth totesi itsekseen. Hän jäi miettimään minkä arvoinen oli. Ainakin kahden Neidermannin verran.

”Joten kerro, poikani, mitä minun kuuluu tehdä nyt?”
Acario oli puhunut niin oudon muodollisesti, että Beth päätteli tässä olevan joku taka-ajatus.

Crewe haroi tukkaansa silminnähden kiusaantuneena.
”Teidän ei tarvitse tehdä mitään, mestari. Minä pyydän teitä. Te olette sellaisten asioiden yläpuolella.”

”Niinköhän. Seuraavassa kirjeessäsi kirjoitat, että jos hän vielä joskus lähestyy Erlebergiä, minua, tai jotakuta minuun kuuluvaa, niin tuhoan kaikki jäljet hänen olemassaolostaan.”

Crewe näytti säikähtäneen hieman.

”Totta kai minä tiedän kirjeenvaihdostanne. Ei minulta kaikkia asioita voi pimittää. Sinä ja Valentine käytte vuoroin hakemassa paperia, niin että silloin kun kirjoittaisin Klemensille, sitä ei koskaan ole jäljellä.”

Miksi ihmeessä Crewe ja Renate Mendes kävisivät kirjeenvaihtoa?
Beth olisi halunnut kysyä sitä, mutta silloin Crewe kumarsi alistuneena ja katosi ovesta ulos.

”Nyt”, Acario sanoi, vaihtaen kielen taas englanniksi, ”Te tulette mukaani, ja me tarkistamme nuo puremat.”

~*~

8. merkintä
Me ylitämme kanaalin huomenna. On pakko lähteä Englannista. A näytti toissapäivänä ilmoitusta katoamisestani ja kertoi, että katoamisilmoituksen lisäksi minut on etsintäkuulutettu murhasta. Olin niin raivoissani sen kuultuani, että olisin rikkonut pöydällä olevan maljakon ellei A olisi ollut läsnä. Hän ei kysynyt mitään, enkä minä halunnut selittää. En ainakaan vielä.

Pääasia nyt kuitenkin on, että minun tiedetään olevan elossa. Olisi pitänyt olla varovaisempi. Luultavasti he eivät kuitenkaan saa jäljitettyä minua tämän pidemmälle. En tiedä mitä tapahtuu, jos minut löydetään, enkä haluakaan ottaa selvää. Mitään oikeudenmukaisuutta siihen ei ainakaan liity. Minä vihaan kihlattuani niin paljon. Haluan vain hetken rauhaa, niin että ehdin suunnitella kostoni. Hän katuu vielä kaikkea tekemäänsä. Sen nimeen minä vannon.

A sanoi heti, että haluaisi kovasti nähdä jonkun näyttelyn Pariisissa. Eilen hän ilmoitti ostaneensa liput. En osannut sanoa mitään. Ehkä hän ei olekaan niin kamala.
 

~*~

Acario oli levoton. Hän sai vaivoin pidettyä vihansa kurissa, varsinkin sen jälkeen, kun oli tajunnut, että koko juttu oli luultavasti hänen omaa syytään. Hän ei ollut edes tiennyt Valentinen olleen minkäänlaisissa väleissä Mendesin kanssa.

Valentine näytti hieman surkealta. Tukka oli sekaisin, revityt paidan kaulukset vereen tahritut. Acario oli täysissä pukeissa, ja näytti yhtä huolitellulta kuin milloin tahansa.

Hän ei ymmärtänyt, miksi Renate Mendes yritti väkisin haastaa riitaa hänen kanssaan. Acario oli naista paljon vanhempi, vaikutusvaltaisempi ja vahvempi. Acario arveli, ettei omannut mitään kovin hurjaa mainetta, mutta Renate Mendesin kukkoilu oli puhdasta typeryyttä. Hänen olisi kai pitänyt lähteä heti tämän talolle, ja taittaa tältä niskat poikki koko palveluskunnan edessä.

Mutta loppujen lopuksi Acario ei pitänyt paljoakaan kostamisesta. Hän ei varsinaisesti vihannut Mendesiä, tämän olemassaolo oli enemmänkin vähän harmittavaa. Kenties neiti muuttaisi pois, jos hän sivuuttaisi tämän kokonaan.

Acario katsahti taas Valentineen.
”Istukaa alas. Miksette te tehnyt mitään?”

Valentine ei arvostanut kysymystä.
”Tehnyt mitä? Minä en tajunnut mitä oli tapahtunut ennen kuin vasta jälkeenpäin.”

”Olitteko te juonut?” Acario kysyi lempeästi ja istuutui Valentinen viereen.

”Hieman.”

Kaikki lempeys katosi hänen olemuksestaan, ja hän joutui uudelleen taltuttamaan vihaansa. Hän oli hiljaa hetken, kunnes tunne laantui uudelleen.
”Ettehän te maistanut hänen vertaan?”

”En, en ainakaan usko, että olisin.”

Acario puristi kätensä nyrkkiin. Hänen tunteensa olivat kuluneet vuosien saatossa hyvin miedoiksi.
”Ette usko”, hän sanoi ivan hiipiessä ääneen ja hänen teki mieli sanoa joukko muitakin asioita.
Hänen olisi ehkä sittenkin mentävä ja poltettava Mendes elävältä.

~*~

10. merkintä
Minä olen nyt hyvin piilossa maailmalta. Saavuimme nimittäin Pariisiin viisi päivää sitten.
Kaupunki ei kiinnosta minua. Haluan hyvän suunnitelman takaisinmaksua varten, mutta vaikka kuinka mietin, en keksi mitään. Tarvitsisin kumppanin, mutta kun minulla ei ole ketään jäljellä. Kotiin isän ja äidin luo ei ole menemistä. On hyvä, että sain hieman etäisyyttä Englantiin. Pieni aika tässä välissä höllentää tilannetta, niin ettei hän osaa epäillä mitään. Tarvitsisin vain hieman vaikutusvaltaa saadakseni tapahtumat liikkeelle. Edes yhden tärkeän ystävän.

A sen sijaan käy iltaisin teatterissa ja konserteissa tuon tuostakin. Hän pyysi jopa minuakin, kohteliaisuudesta, mutta kieltäydyin, ihan yhtä kohteliaasti. Minä en kuulu mihinkään katsomoihin.

Hän nukkuu viereisessä makuuhuoneessa, vaikka on keskipäivä. Hän on poissa usein koko yön, palaten vasta aamuyöllä ja silloinkin hän on hereillä auringonnousuun saakka. Sitten hän nukkuu ja nousee vasta illansuussa. Millainen unirytmi sellainen on?

~*~

Beth oli hiljaa sillä aikaa, kun Acario puhdisti puremakohtia. Acario pyyhki haavoja liinalla, joka oli kastettu pistävän hajuiseen aineeseen. Aine kirveli, mutta Acario oli niin vaarallisen ailahtelevalla tuulella, että vaitiolo oli hyvin taktinen veto. He istuivat hänen sängyllään.

”Pelkkä puhdistus ei riitä”, Acario sanoi ja katsoi Bethiä niin, että hänen oli pakko vastata katseeseen.
Acario kääri hihansa ylös hyvin rauhallisesti, ja Bethin harmiksi puri rannettaan niin, että se alkoi norua verta.

”Ei sillä, ettenkö arvostaisi sitä, että vahingoitatte itseänne auttaaksenne minua, mutta tarkkaan ottaen mihin tämä”, Beth nyökkäsi haavaa kohti, ”auttaa?”

”Kaikkeen”, Acario vastasi. Hänen suupielensä olivattahriutuneet verestä. Beth muisti neiti Mendesin pyyhkimässä suupieliään pikku liinansa kanssa, ja häntä puistatti. Acario oli tarttua Bethiä kädestä, mutta tämä pongahti ylös sängyltä ja perääntyi.

”Haluaisin hieman tarkennusta”, Beth sanoi ja oli valmis juoksemaan tarvittaessa. Hän ei kyllä luultavasti pääsisi kauas, mutta ele oli tärkein.

”No, teille ei luultavasti jää arpia”, Acario sanoi ylimalkaisesti ja hyvin rauhallisesti. Hän ei ollut juoksemassa mihinkään. Beth ei voinut vastustaa kiusausta pyöräyttää silmiään.

”Ettekö te voi sanoa oikeasti?” hän intti. Acario tuskin oli huolissaan hänen arpeutumisestaan niin paljon, että purisi omaa rannettaan verenvuotoon saakka.

”Minähän kerroin jo teille puremisen vaikuttavan mieleen. Tämä ikään kuin ennaltaehkäisee sitä. Minä olen antanut teille vertani ennenkin. Sanokaa, tunsitteko mitään sivuvaikutuksia sen jälkeen, kun Crewen oliot olivat purreet teitä?”

Sivuvaikutuksia. Oliot.
Beth ei muistanut tunteneensa mitään muuta kuin pakokauhua nähdessään Crewen, eikä hän vieläkään mitenkään mielellään ollut kahden Johannan tai Stefanin kanssa. Leoni oli onneksi kuollut.
”En, mutta se, että jotain ei ole ollut ei vielä todista mitään.”

Acario katsoi Bethiä hetken, muttei mitenkään vihaisesti.
”Te joskus hämmennätte minua olemalla vähän älykäs. Luotatteko te minuun?”

”Luotan”, Beth sanoi varovaisesti.

”No niin”, Acario totesi, ja ojensi kätensä. Kehäpäättelyä. Beth palasi sängylle. Acarion haava oli kuin kadonnut, joten hän puri rannettaan uudelleen, ja antoi tumman veren valua puremajäljelle Bethin ranteella.
”Tämä ei riitä. Voitte juoda loput.”

Se oli olevinaan kovin avokätinen tarjous.
”Kiitos, mutta ei minun tarvitse, sir”, Beth sanoi.

”Kyllä tarvitsee. Mitä jos maistoitte Mendesin verta?”

”Mitä sitten?” Beth ei uskonut juoneensa kenenkään verta. Kai sellaisen muistaisi? Mutta sitten toisaalta, ei hän muistanut paljon muutakaan siitä, mitä oli tapahtunut neiti Mendesin luona. Itse asiassa, nyt kun hän tarkemmin asiaa ajatteli, hänellä oli useampia aukkoja muistissa juuri niiltä kerroilta, kun oli viettänyt aikaa Renate Mendesin kanssa.

”No, hän saattaa yrittää tappaa teidät nähdäkseen josko heräätte uudelleen vampyyrina.”

Beth kalpeni.
”Ja… teidän verennekö muka korjaa tilanteen?”

”Sen verran ainakin, että jos kuolette, ette herää hänen vampyyrinaan.”
Acario hymyili. Tämä oli ilmeisesti vitsi, mutta Bethiä ei naurattanut.
”Ette te ole kuolemassa”, Acario sanoi vakavoituen, ”Mutta voin vihjata teille sen verran, että Leoni oli neiti Mendesin luoma.”

Siinä oli kaikki suostuttelut, mitä Beth tarvitsi. Kuinka kamalaa se nyt voisi olla?
Hän halusi varmistaa vielä yhden asian.
”Minä en yleensä juo verta.”

”Ette niin. Olette jumiutunut viiniin.”
Sitten Acario tarttui Bethiä olkapäästä ja vei ranteensa tämän suulle, pakottamatta kuitenkaan. Haava sulkeutuisi ja katoaisi pian. Beth kuroi välimatkan umpeen.
Acario oli sulkenut silmänsä ja tarttui tiukemmin Bethiin kiinni vapaalla kädellään.

Ensinnäkin, Beth huomasi, että Acarion veri ei maistunut yhtään normaalilta vereltä. Toiseksi, sitä ei oltu tarkoitettu juotavaksi. Ainakaan ihmisten juotavaksi. Siinä vaiheessa kun hän olisi perääntynyt, oli jo liian myöhäistä. Sitä ei nimittäin tarvinnut edes varsinaisesti juoda: Se ikään kuin katosi suusta, jättäen jälkeensä vain poltetta ja sellaisen olon, että oli juuri tehnyt jotain peruuttamatonta.

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä:
Beth pakenee Erlebergiin Renate Mendesin luota hirveällä kiireellä. Hän kertoo tuohtuneelle Acariolle tapahtuneesta. Verta vaihdetaan. Päiväkirjassa Valentine saa tietää olevansa etsintäkuulutettu ja pakenee Acarion kanssa Pariisiin.

18. luku

Beth heräsi ja oli kovin pimeää. Sänky tuntui tavallista pehmeämmältä, joten hän tiesi olevansa muualla kuin omassa sängyssään. Crewe oli varmistanut, että hän sai aina talon huonoimmat lakanat ja muhkuraisimman tyynyn.
Beth ei pystynyt ihan kunnolla liikkumaan, sillä hän oli jäänyt ansaan peittoon. Vieressä makaava tyyppi oli jotenkin peiton kulmien päällä, niin ettei Beth päässyt sieltä pois.

Vieressä makaavan tyypin?

Beth yskäisi merkitsevästi, mutta kukaan ei vastannut. Hän kokeili kädellään, ja tosiaankin hänen vieressään oli joku. Mies. Hyvin kylmä mies.
Tämä oli taas näitä aamuja. Beth päätteli, että hänen vierellään lepäsi rauhassa joko ruumis tai sitten se oli Acario. Acarion vieressä nukkumisesta ei saisi painajaisia, joten hän valitsi sen. Niin joo, hän oli tainnut nukahtaa tänne eilen illalla. Ainakin hän oli vielä pukeissa.

Hän yskäisi uudelleen, hieman äänekkäämmin. Ei mitään reaktiota. Mitä hän nyt tekisi?
Hän hivutti paidan rintamusta myöden kättään varovasti ylös, aina hiuksiin asti. Ainutkertainen tilaisuus. Hiukset olivat pitkät ja pehmeät, eikä Beth voinut olla juoksuttamatta sormiaan kerran tukan lävitse. Hän huokasi. Hän oli aina silloin tällöin tullut miettineeksi miltä tuntuisi upottaa sormet Acarion hiuksiin.

Hän kosketti ihan varovasti Acarion kasvoja. Iho tuntui viileältä. Beth liu’utti sormeaan leuan luita pitkin, alas kaulaa ja siveli ihoa kauluksen alla. Hänen teki mieli kumartua Acarion puoleen ja --

Voi pyhä Neitsyt Maria, mitä hittoa hän oli tekemässä?!
Beth veti kätensä takaisin ja katsoi sitä pimeässä toruvasti. Tuota ei juuri tapahtunut, hän toisti itselleen, mutta oli jo liian myöhäistä.

Acario liikahti ja nousi sitten istumaan sängyllä.
”Sir?” Beth ähkäisi ja nousi käsiensä varaan, ”Tuota, tarkoitukseni ei ollut herättää teitä. Tai siis, oli, mutta ei siis… tiedätte kai.”

Mutta Acario ei ilmeisesti kuunnellut. Hän kääntyi ympäri ja katsoi hetken Bethiä, joka yritti kuumeisesti miettiä jotain soveliasta sanottavaa.
Acario kumartui hänen puoleensa, lähelle. Beth pidätti hengitystään tuntiessaan Acarion huulet kaulallaan. Ja hampaat. Hän kumarsi päätään taaksepäin, jotta kaula olisi paremmin esillä ja --

”Valentine?” Acario sanoi, ja kuulosti hämmästyneeltä. Hän vetäytyi pois, takaisin istumaan.
”Miksi minä olen teidän vieressänne?”

Beth päästi henkäyksen. Miksi Acario kysyi?
”Te… nukuitte? Tämä on teidän makuuhuoneenne.”

”Kai minä nyt sen tiedän. Tätä pitää varoa. Olkaa varovainen.”

Minkä suhteen?
Beth nousi ylös, suoristaen selkänsä virallisesti. Hänen poskiaan kuumotti.

”Älkää yrittäkö herättää minua, jos olen nälkäinen. Minä saatan herätä vain puoliksi, enkä ole kovin mukava silloin.”

Beth ei kuvailisi hereillä olevaa Acariotakaan erityisen mukavaksi mieheksi. Ja mistä minä tiedän, onko hän nälkäinen nukkumaan mennessään, Beth mietti samalla kun poistui maan tasalle.

~*~

13. merkintä
Kerroin A:lle kaiken. Hän tietenkin tiesi jo osan tarinasta - hän oli nähnyt minut ennenkin ja taustani oli hänelle tuttu. Selitin hieman jopa aiotun avioliittoni syitä ja kerroin matkasta Englantiin. Enkä kaunistellut yhtään, kun puhuin kihlatustani tai naurettavista huolistani avioliiton suhteen.

Kerroin siitä, kuinka viinin jälkeen antauduin hänelle, kuinka kukaan palvelijoista ei ollut huomaavinaankaan. Puhuin ihan suoraan omasta tyhmyydestäni ja hyväuskoisuudestani. Kerroin parhaasta ystävästäni ja kuinka kuvottava loppu kaikella oli. Hän ei reagoinut oikein mitenkään. Istui vain hiljaa paikallaan - siinä hän on hyvä.
Mitä kauemmin puhuin, sitä sujuvammin sanat tulivat ulos. Kun pääsin loppuun, pystyin viimein vetämään henkeä rauhassa. Oli kuin olisin viimein saanut tunteeni ulos ja jäljelle jäi vain viha.
Viimeisenä pyysin hänen apuaan.

Minä en tiedä mitä tekisin. Ei minulla ole mitään ja haluan oikeutta. En halua olla taas yksi syrjässä kuollut. Näin minä perustelin pyyntöni, mutta hän kieltäytyi.
Luulin automaattisesti hänen suostuvan, jos pyydän kauniisti. Elättelin toivoa, että hän ehkä haluaisi itse tappaa kihlattuni. Hän arvasi päättelyni (Vai oliko se arvaus? Minusta tuntuu välillä, että hän vain tietää.) ja vaikutti melkein loukkaantuneelta. En vaivautunut pyytämään anteeksi. En usko hänen elämänsä olleen kovinkaan puhtoista, enkä ymmärrä mitä yksi ihmishenki siihen enää tekisi.

~*~

Kului muutama hiljainen päivä. Beth yritti päästä arkeen kiinni, mutta liian monta asiaa vaivasi häntä, että hän olisi saanut mitään aikaiseksi. Onneksi Klausilta tuli kirje, jossa hän ehdotti tapaamista kylillä. Beth ei ollut kovin halukas tapaamaan häntä kaiken sen jälkeen, mitä Renate Mendesin luona oli käynyt, mutta kai oli pakko. Hän vastasi kirjeeseen ja he sopivat tapaavansa seuraavana päivänä.

Heidän jälleennäkemisensä oli jokseenkin kiusallinen. Oli hankala keksiä soveliasta puhuttavaa, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen Beth päätti kysyä ihan suoraan.
”Onko sinulla ja Charlotte de Beurrella lihallinen suhde?”

Hän yritti kovasti olla tyyni ja viileä tämän sanoessaan, muttei voinut olla punastelematta. Se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen punaan, joka levisi Klausin kasvoille. Se puna vahvisti kaiken.
Koska Klaus oli Bethin paras ystävä, hän ei ollut kovin kärkäs tuomitsemaan.
”Oletteko te kihloissa?”

Klaus ei sanonut mitään. Beth ei voinut uskoa tämän olevan totta.
”Kai sinä aiot mennä hänen kanssaan naimisiin? Mitä peliä tällainen on - ethän sinä vain yritä häpäistä häntä?”

”No en! Äh, kyllä minä naisin hänet.” Klaus näytti kiusaantuneen entisestään. He istuivat penkillä torin laidalla, ja lähellä ei onneksi ollut ketään kuulemassa. Tammikuu oli vähän turhan kylmä kuu ulkona istuskeluun, mutta Verdenin kaltaisessa paikassa vaihtoehdot olivat niukat.

”No mistä sitten kiikastaa? Eivätkö hänen vanhempansa suostu?”
Acario oli kertonut (melko hilpeästi) epäsovusta isä-Fertigin ja varakreivitär de Beurren välillä.

”Ei vaan Charlotte itse. Kyllä minä olen kosinut häntä. Useasti. Hän ei halua kanssani naimisiin. Hän haluaa vain… seikkailla”, Klaus sanoi sydäntä särkevällä äänellä. Beth laski kätensä hänen olkapäälleen.

”Ja silti te..? Tuota, onkohan se ihan kannattavaa jollei hän aio naimisiin kanssasi.” Beth katsoi suoraan eteensä tyhjän torin yli. Hän ei ollut sitten yhtään oikea henkilö kommentoimaan näihin asioihin.

”Joskus vain. Neiti Mendesin luona. Hän kai säälii minua. Minä olen toivonut, että Charlotte muuttaisi mieltään.”

”Mitä jos hän alkaa odottaa lasta?”

”Luuletko sinä, etten minä ole murehtinut tätä kaikkea?!” Klaus ärähti.

”No miksi te sitten yhä --”

”Oi, sinä et selvästikään ole koskaan ollut naisen kanssa sillä tavalla. Tietäisit, jos olisit. Minä ajattelin, että olisit mielelläsi neiti Mendesin kanssa. Hän pitää sinusta, tiedän sen, ja on hyvin… vapaamielinen näissä asioissa. Ja sinä puhut hänestä aina niin ihailevasti, katsot häntä melkein jumaloiden.”

”Hiljaa”, Beth ärähti. Hän ei halunnut puhua Renate Mendesistä.

”Sanon vain sen, että jos olisit viettänyt yhdenkin yön hänen kanssaan ymmärtäisit vähän siitä mitä minä tunnen. Minä rakastan Charlottea.”

Beth ei kestänyt enää, vaan nousi ylös ja harppoi torin poikki. Klaus otti hänet kuitenkin kiinni.
”Älä, älä mene. Sovitaan. Minä en halua olla kanssasi riidoissa. Minun ei kuulu vihjailla tuollaista. Anteeksi. Luulin oikeasti tekeväni palveluksen, kun jätimme teidät kahden.”

Beth nyökkäsi. Ei häntäkään huvittanut riidellä.

”Neiti Mendes oli kovin huolissaan sinusta sen jälkeen”, Klaus sanoi. ”Hän haluaisi tavata sinut ja jutella. Hän ehdotti tätä iltaa. Voin tulla mukaan, jos haluat. Saisitte sovinnon aikaan.”

”Ei”, Beth sanoi päättäväisesti. Pelkkä Renate Mendesin ajattelu puistatti häntä. ”Minä en ole menossa hänen luokseen.”

”Vai… vai niin. Katsos, hän pyysi minua suostuttelemaan sinut tulemaan. Hän haluaa kovasti nähdä sinut.” Klaus veti povitaskustaan taitellun paperin. Beth vilkaisi koukeroista käsialaa. ”Hän näet kirjoitti minulle.”

”Ihan sama”, Beth sanoi tylysti. ”Minä en ole menossa hänen luokseen.”

”Ei sitten. Ehkä kirjoitat hänelle? Hän on kuitenkin hieno nainen.”

Beth lupasi kirjoittaa. Hän ei kuitenkaan sanonut koska. Aikaisintaan kuukauden kuluttua. He onnistuivat rupattelemaan muista, turhanpäiväisemmistä aiheista vielä vaisusti vartin, mutta sitten he erosivat, molemmat melko happamina.

~*~

17. merkintä
A ilmoitti, että on kyllästynyt Pariisiin (olemme olleet täällä kokonaiset kaksi viikkoa), ja että haluaa kotiin. Minä kysyin missä hän asuu. Hän näytti karttakirjasta jonkun Verden-nimisen pikkukaupungin. Jatkamme matkaa siis yhä kauemmas Englannista. Verden ei ole Preussia, mutta kai siellä silti puhutaan saksaa. Pieni voitto siis minulle.

Sieltä ei olisi ylitsepääsemättömän pitkä matka veljeni luo. Olen päätynyt siihen, että veljeni olisi liittolaiseni. Hän on oikeamielinen, ja taloudellisesti itsenäinen. Hän ei ajaisi minua pois.

~*~

Pariin päivään ei tapahtunut mitään. Acario pysyi poissa, eikä Beth ei rohjennut tehdä paljoakaan iltaisin. Hän oli melko varma Stefanin ja Crewen norkoilevan jonkun nurkan takana, odottaen hänen kulkevan ohi ja sitten kamppaavan hänet. Pihalla Renate Mendes kenties iskisi kyntensä häneen, tai pahempaa. Bethillä oli hämmentävän huonot suhteet kaikkiin tapaamiinsa vampyyreihin.

Paitsi Acarioon. Mutta heidän ihmissuhteensa oli sitä omituisinta laatua. Luultavasti sen takia, että toinen ei ollut ihminen.

Eräänä aamupäivänä lähetti toi Acariolle osoitetun kirjeen. Beth otti sen vastaan, kuten yleensäkin, ajatellen sen olevan Klemensiltä, mutta nimi kuoren päällä ei ollut Klemensin käsialaa.
Tietenkään asia ei oikeasti kuulunut Bethille ja hänen olisi pitänyt vain välittää kirje eteenpäin, mutta se myös tuoksui hyvin naiselliselta hajuvedeltä. Ei sellaiselta hajuvedeltä, kuin mitä neiti Neidermann käyttäisi.

Renate Mendesin hajuvedeltä. Käsiala olisi voinut myös olla hänen.

Hetken mielijohteesta Beth avasi kirjeen. Kuoren sisällä oli hyvin siististi taiteltu nenäliina. Beth levitti sen auki ja huomasi sen olevan punaruskeankirjava kuivuneista veritahroista. Lieni turhaa kysyä kenen verta se oli.

Hänen olisi kai pitänyt välittää viesti avattunakin Acariolle. Kirjevarkaus oli kuitenkin rangaistava rikos, mutta nenäliina inhotti häntä niin, että hän tunki sen takkaan ja yritti unohtaa koko jutun.

Kului taas muutama päivä ja sitten posti toi paperiin käärityn viinipullon - Bethille. Sen mukana ei ollut mitään viestiä, mutta Beth oli varma sen olevan Klausilta. Kuka muukaan lähettelisi hänelle alkoholia?
Hän avasi pullon kirjastossa ja kaatoi itselleen hymyillen lasillisen, kun Acario käveli sisään.

”Hyvää iltaa, sir”, Beth sanoi ja piilotti pullon ja lasin selkänsä taakse. Hän nojasi kirjoituspöytään hyvin huolettoman oloisesti.

”Iltaa”, Acario sanoi. Hänen tukkansa oli hieman märkä, joten kai hän oli tullut pihalta. Siellä satoi räntää. ”Miten voitte?”

Beth sipaisi kaulaansa.
”Kiitos, hyvin.”

”Viiniäkö te piilottelette?”

Oli hieman kiusallista jäädä salailusta kiinni. Ei Beth muuten, mutta kun Acario ei pitänyt yhtään hänen juomisestaan, vaikkei hän juonutkaan paljoa, tai edes usein. Vain rentouttaakseen itseään, jos stressiä oli liikaa. Niin kuin nyt.
”Lahja Klaus Fertigiltä”, Beth sanoi.

”Oletteko te varma ettei hän yritä kosiskella teitä?”

”Ei yritä.”
Acario nyökkäsi hyväksyvästi. Beth katsoi toiseen suuntaan, ettei olisi pyöräyttänyt silmiään.

Acario tuli hänen lähelleen ja nosti lasin pöydältä.
”Tämä haisee ihan kuin… Tässä on verta seassa.”

”Se on punaviiniä”, Beth sanoi hölmistyneenä.

”Kyllä minä tiedän miltä punaviini tuoksuu. Verta ja jotain vierasta ainetta. Ehkä syanidia.”

”Mitä?”

Acario siemaisi lasista.
”Älkää nyt juoko sitä jos se on myrkyllistä!” Beth älähti. Acario sylki viinin takaisin lasiin.

”Minä vain maistoin. Veri ei ainakaan ole ihmisverta. Eikä minun vertani. Ehkä tuttua kuitenkin. Te ette juonut tätä vielä, ettehän?” Acario kysyi nopeasti. Beth pudisti päätään.
”Hyvä.”

Hän avasi ikkunan ja kylmä viima pääsi hetkeksi sisälle. Beth luuli Acarion heittävän pullon menemään, mutta hän kaatoikin vain viinin pois.
”No niin”, Acario sanoi, ja viittasi Bethiä istuutumaan. ”Yrittääkö Klaus Fertig tappaa teidät?”

”Ei se varmaan ollut häneltä”, Beth puolusteli. Hänen tuolinsa keikkui.
”Minä vain oletin niin, kun en keksinyt ketään muutakaan, joka lähettäisi minulle lahjoja.”

”Tuleeko mieleenne ketään ei-ihmisiä, joiden kanssa olisitte huonoissa väleissä?” Acario kysyi, mutta jatkoikin ennen kuin Beth ehti vastaamaan. ”Minä kysyn vain muodon vuoksi. Ilmeisesti neiti Mendes ei ottanut uhkaustani kovin vakavissaan.”

Tässä kohtaa Beth olisi voinut kertoa nenäliinasta, mutta hän ei ollut kovin halukas tunnustamaan tekemisiään. Sitä paitsi, Acario oli muutenkin jo huonolla tuulella. Acarion mielialan vaihdokset ennemminkin tunsi ilmassa kuin näki kasvoilla.

”No ettekö te käskeneet häntä pysyä poissa täältä?” Beth huomautti, mutta Acario mulkaisi häntä vaientavasti.

”Älkää te olko hänen puolellaan”, Acario sanoi synkästi ja Beth säpsähti hieman. Ei kai hän nyt puolustelisi sitä naista sen jälkeen, kun --
”Hae Crewe. Ei kun älä hae sittenkään. Me lähdemme nyt tapaamaan neiti Mendesiä.”

Mutta kun minä en halua, Beth ajatteli. Sillä ei ollut väliä. Hän lupasi itselleen, ettei enää koskaan joisi muuta kuin vettä vain.

~*~

Acario pysäytti kiesit tielle neiti Mendesin talon eteen. Hän nousi pois ja Valentine kiinnitti hevosen paaluun, vilkuillen vähän väliä hermostuneesti taloa kohti.

”Puhutteko te vai minä?”

”Minä voin jäädä tänne vahtimaan hevosta, sir.”

”Ette voi”, Acario vastasi. ”Meitä odotetaan.”
Valentine seurasi hänen perässään pihaan.

Renate Mendes seisoi kotiovensa edessä, pitkään shaaliin kääriytyneenä.
”Iltaa, lordi Dwyre.”

”Hyvää iltaa, neiti”, Acario sanoi, ja kosketti hattuaan.

”Näen, että neiti Valentine on seurassanne. Ilmeisesti lahjani ei tavoittanut häntä ajoissa.”
Neiti Mendes kosketti kasvojaan viattomasti ja katsoi sitten Valentinea.
”Sinun takkisi jäi tänne viimeksi. Lähdit niin kovin kiireellä.”

Acariokin vilkaisi Valentinea, joka ei näkynyt pitävän huomiosta yhtään. Acario puhutteli neiti Mendesiä uudelleen, jättäen huomautuksen takista ihan omaan nojaansa:
”Minä olen sanonut, etten hyväksy sitä, että lähestytte ketään minun talouteeni kuuluvaa. Miksi te väkisin haastatte riitaa kanssani?”

”Te olette sanonut? Niin, tai pikemminkin käskitte Edgarin kirjoittaa minulle. Minä melkein söin teidän pikku rakastajanne ja te ette vaivaudu edes kohtaamaan minua kasvokkain?”

Acario tuskastui.
”Ettekö te voi vain pysyä erossa minusta ja hänestä? Etsikää joku toinen ihminen, tämä on minun.”
Hän katsahti vielä nopeasti Valentinea, ettei tämä vaikkapa pudistellut päätään hänen selkänsä takana.

Renate Mendes nauroi.
”Älkää imarrelko itseänne. Minä olen nähnyt millaisia arpia hänellä on ennestään. Millaisella sudella on sellaiset hampaanjäljet, kuin millainen arpi hänen ranteeltaan löytyy? Minä olisin tehnyt palveluksen hänelle viemällä hänet turvaan teiltä.”

”Oi, eivät ne ole minun hampaanjälkeni”, Acario sanoi. Tästä tulisi varsin mielenkiintoinen keskustelu, jos hän pääsisi mainitsemaan Leonin.

”Ei hänellä ole muita. Jos ette ole purrut häntä, ei teillä voi olla mitään omistusoikeuttakaan. Tiedättekö, jos olisitte kohdannut minut kunnolla kirjeen sijasta, olisin saattanut antaa asian olla. Tai edes nenäliinan jälkeen. Mutta ei, te vain oletatte, että voitte noin vain sivuuttaa minut.”

Minkä nenäliinan? Acario katsahti jälleen Valentinea, joka pudisti päätään jähmeästi.
”Ihan sama. Olen kuunnellut tarpeeksi höpötystänne. Te palaatte nyt taloonne, ja pakkaatte. Sitten muutatte pois, kauas pois. Minä palaan ylihuomenna tarkastamaan, että olette lähtenyt. Jos olette yhä jossain lähistöllä, tapan teidät.”

Valentine hätkähti ja neiti Mendesin kasvot vääristyivät raivosta. Acario ei kuitenkaan antanut neidille tilaisuutta avautua tuntemuksistaan.
”Teidän on ihan turha kuvitella taistelevanne minua vastaan, ja toivoakseni tiedätte sen itsekin. Lipaston jalkaako te siinä hyväilette shaalinne kätköissä? Olisi varmaan todella kiusallista kuolla omaan aseeseensa.”

Renate Mendes tärisi vihasta. Hän ei sanonut mitään, mutta heti kun Acario oli saanut sanottavansa loppuun, neiti Mendes heitti vaarnansa kohti Valentinea, hirvittävällä voimalla

Acario työnsi Valentinen edestä, ja veti kätensä pois juuri ajoissa. Vaarna suhahti hänen sormiensa lomitse ennen kuin Valentine oli edes ehtinyt koskettaa maata. Sitten se kalahti kivetykselle kauempana.

Hiljaisen sekunnin ajan he kaikki tuijottelivat toisiaan vihaisina.
”Teillä onkin pakkaamista edessänne. Hyvää yötä”, Acario sanoi tyynesti.
Kuului pamaus, kun ovi paiskattiin kiinni.

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä:
Beth tivaa Klausilta selvyyttä hänen ja Charlotte de Beurren suhteesta. Renate Mendes ei ole valmis myöntämään tappiotaan, vaan lähettelee pieniä, vaarallisia lahjoja Erlebergiin. Kun Beth melkein juo myrkytettyä viiniä, hän ja Acario lähtevät neiti Mendesin luo selvittelemään tapahtunutta. Renate saa vihdoin käyttöä pitkään vaalimalleen lipastonjalalle. Acario uhkaa tappaa hänet, jos hän ei lähde pois. Päiväkirjassa Valentine kertoo koko tarinansa Acariolle (muttei päiväkirjalleen) ja pyytää apua. Acario kieltäytyy.

19. luku
Pyhä

Sattui. Beth irvisti kivusta. Renate Mendes oli juuri poistunut näyttämöltä, mutta hän makasi edelleen maassa, ruhjeilla ja rikki. Joka paikkaan sattui. Hän yritti nousta istumaan, mutta käsi ei pitänytkään painosta.

”Minä olen niin kovin pahoillani”, joku sanoi. Acario. ”Tai en kuitenkaan niin pahoillani. Voisittehan te olla kuollutkin.”
 Acario oli kumartunut hänen viereensä ja auttoi hänet ylös.

”Te tönäisitte minua aika lujaa”, Beth sanoi ja katsoi kuraisia vaatteitaan. Hänen vaatekaappinsa oli huvennut viime päivinä huolestuttavasti.

”Niin tein. Anteeksi. Mutta voisitte myös maata maassa, yltä päältä mudassa vaarnan sojottaessa rintakehästänne!”

Ai se oli oikein vaarna. Beth oli pitänyt sitä vain lentävänä halkona.

”Mennään kotiin. Te olette ihan pian kunnossa taas.”
Acario puhui lähinnä itselleen.

Beth poimi kivetykselle päätyneen kepakon mukaansa. Polvien taivuttaminen sattui.
”Minun käsivarteni saattaa olla murtunut.”

Acarion ilme synkkeni. Kotimatka taittui hyvin vaitonaisesti.
”Näytä sitä kättä”, Acario sanoi kun he olivat jo kotona. Beth nousi portaita päättäväisesti ja vaivalloisesti kohti huonettaan, ja Acario seurasi häntä yhtä päättäväisenä ja hyvin vaivatta.

Vahingoittunut käsi oli oikea. Beth ei saanut vasemmalla kädellä auki edes huoneensa ovea. Jotta tilanne olisi mahdollisimman kiusallinen, hän sai tuskin nypittyä takin yltään. Acario tarjoutui jopa auttamaan riisuutumisessa, mihin Beth kieltäytyi hyvin jyrkästi. Hän ei halunnut pohtia sitä ideaa yhtään pidemmälle.
Acario kääri kuitenkin hänen hihansa. Se oli turhaa pikkutarkkuutta vaativa toimenpide. Sitten hän tunnusteli käsivartta, minkä ajan Beth yritti olla hiljaa ja paikallaan. Se osoittautui hyvin työlääksi.

Käsivarsi oli hieman omituisessa kulmassa. Acario yritti vääntää sen oikeaan asentoon ja Beth pyörtyi.

Kun hän tokeni, hän makasi jo sängyssään peiton alla. Acario istui vieressä ja piti kättään Bethin otsalla. Viileys tuntui jumalaiselta.
”Ja koko jutun ironia on, että lopulta minä satutan teitä.”

Bethistä siinä ei ollut mitään huvittavaa. Häntä enemmänkin kiusasi tieto siitä, että nimenomaan Acario oli tönäissyt häntä. Sitten hän muisti ’vaarna rintakehässä’ -vertauksen ja päätyi siihen, että oli vielä voiton puolella.
”Se on murtunut?”

”On, ja hyvin huonossa asennossa. Korjataan se huomenna. Älkää käyttäkö sitä päivän aikana. Teillä on myös paljon ruhjeita.”

Siihen oli hankala keksiä mitään vastausta. Kun Acario oli lähtenyt, Beth huomasi olleensa tajuton niin kauan, että Acario oli ehtinyt kohteliaasti riisumaan hänen housunsa ja kenkänsä.

~*~

Ystäväni Acario,

Kiitos pitkästä kirjeestäsi. Olen kokenut täällä melkein uskonnollisen herätyksen. Minä ja kaunis naapurini käymme säännöllisesti kirkossa. Hän on erityisen kiinnostunut minun uskonnollisista ajatuksistani. Hänestä minä olen suurenmoinen - enkä halua kuulla mitään ivallisia kommenttejasi tähän!

Todella harmillista jos minun täytyy olla se, joka selittää tämän sinulle, mutta olen melko varma, että vähintäänkin puolen sataa henkilöä kantaa kaunaa sinua kohtaan. Joten, jos epäilet salaliittoa olet luultavasti täysin oikeassa. Tosin oletettavasti näistä viidestäkymmenestä vähintään neljänkymmenen pitäisi olla niin viisaita, etteivät väkisin haastaisi riitaa kanssasi.

Kaikella kunnioituksella, mutten voi ymmärtää miten jaksat vaivautua yhden ihmisen suhteen noin paljon. Enkä todellakaan ymmärrä mitä näet hänessä. Jos sallit, tuon sinulle pohjoisesta kolme paljon kauniimpaa ja herkullisempaa tyttöä mukanani - kenties jopa naapurini!

Suunnittelen jälleen matkaa etelään. Vuokralaiseni toivoi läsnäoloani, ja luultavasti suuntaan sinne helmi- tai maaliskuussa. Tulen sitten keväämmällä Erlebergiin.

Sain tässä hiljattain varsin mielenkiintoisen ja päättömän kirjeen. Eräs nuori herra tilasi minulta Decameronen. Kirje tuli siltä suunnalta, joten oletan asian liittyvän sinuun. Miksi olet mainostanut minua kirjakauppiaana? Koska kirjeessä oli rahaa, lähetin oman Decameroneni. Minulla ei ole täällä paljoa kirjoja, joten toivoisin etten saa enempää pyyntöjä miltään Bereiteilta.

Sinun, jne.
K

~*~

Seuraavana päivänä joka paikkaan sattui niin paljon, ettei Bethin tarvinnut pelätä rasittavansa kättä liikaa. Hän makasi vain paikoillaan mahdollisimman liikkumatta. Hengittäminenkin oli jo melko vaativaa. Huolestunut ja utelias rouva Näher koputti oveen iltapäivällä ja tuli tarkistamaan josko hän oli elossa.

Beth selosti kaatuneensa pahasti edellisenä iltana ja rouva vain nyökkäsi. Kenenkään ei kannattanut tehdä lisäkysymyksiä. Illalla Acario tuli Crewen kanssa. Crewe hymyili niin säteilevästi, että Beth tiesi edessä olevan jotain kivuliasta.
   
Acario ’korjasi’ käden monen veitsen, luiden liikuttelun, lastojen ja siteiden avulla. Beth olisi huutanut kivusta ja rimpuillut pois, ellei Crewe olisi ystävällisesti pitänyt häntä paikoillaan ja kättä suun edessä. Onneksi jossain vaiheessa hän taas menetti tajuntansa.
Kun Acario oli valmis, hän ajoi Crewen pois ja istui sängyn reunalle.
”Minä kirjoitin Klemensille tänään. Hän luultavasti lähettää jotain lääkettä kipuun.”

Beth taisteli hiljaa halua oksentaa vastaan ja toivoi olevansa niin humalassa, ettei tajuaisi mistään mitään. Acario laski kätensä hänen terveelle kädelleen.
Hänellä on huono omatunto, Beth ajatteli. Acario harvoin koski häntä ihan muuten vaan.
”On tässä melkein hyväkin puolensa”, Acario sanoi yllättäen. ”Voin ainakin olla varma, ettet katoa mihinkään sillä välin, kun neiti Mendes jättää hyvästit Verdenille.”

”Niin”, Beth sanoi. ”Tai sitten hän tulee tänne ja tuikkaa talon tuleen.”
Sillä hetkellä Beth vihasi melko voimattomalla tavalla Acariota kaiken kivun takia.

Acario silitti hänen kättään hajamielisesti.
”Oi, enpä usko… Hän ei riskeeraisi Crewen henkeä, eikä Crewe minun.”

”Miksei?” Beth kysyi. Pahoinvointi alkoi väistyä.

”Minä olen ylin auktoriteetti hänen elämässään.”

Beth vastusti kiusausta pyöräyttää silmiään.
”Ei, vaan miksei Renate Mendes vahingoittaisi Creweä?”

”Ai… Hän ja Crewe olivat suhteessa.”

”Missä suhteessa?” Beth kysyi, vaikka olisihan hänen pitänyt arvata.

”Hyvin fyysisessä.”

Kuvottavaa uutta tietoa. Beth oli melko varma, että olisi tajunnut pysyä erossa Mendesistä, jos olisi tiennyt tämän olevan niin läheisissä väleissä Crewen kanssa.  Ja eikö kukaan enää kunnioita pyhää avioliittoa, hän kysyi itseltään nyrpeänä.
”Aiotteko te oikeasti… tappaa hänet jos hän ei ole lähtenyt?”

Acario vain nyökkäsi.
”Vaikka hän on nainen?” Beth varmisti.

Acario kohautti olkiaan.
”Minä olen suuri tasa-arvon kannattaja.”

Beth rypisti otsaansa. Nyt oli järkevää vaihtaa puheenaihetta.
”Kauanko minun paranemisessani menee?”

”Jonkin verran aikaa. Te olette niin heikko.”

Ei mitenkään piristävä vastaus.
”En minä ole heikko.”

”Kyllä te kovasti vaikutatte heikolta. Teidän pitäisi vahvistua.”

”Kai minä tulisin vahvemmaksi jos pystyisin! Jos minulla olisi yksikin keino, niin tarttuisin siihen!” Beth kivahti.

Acario hymyili ja veti hihaansa ylös.
”Sovittu. Juokaa minusta.”

Melkein kuin ansa, Beth mietti. Hän ei pitänyt tällaisesta, että piti miettiä sanomisiaan liiaksi.
”Miksi te haluatte, että minä..?”

”Koska minäkin haluan, että teistä tulee vahvempi.”
Kai se kävi järkeen.

”Miksi minusta tulisi vahvempi, jos..?”
Lauseiden loput kuolivat pois sovinnaisuudesta.

”No tuskin teistä tulee varsinaisesti voimakkaampi. Mutta paranette nopeammin.”

”Miksi?”

Tähän kysymykseen Acario ei selvästikään olisi halunnut vastata.
”Koska se on minun vertani. Kun minä loukkaannun, se korjaa vahingoittuneen osan. Kun se eksyy teidän verenkiertoonne, se korjaa mitä pystyy.”

Jotain jäi sanomatta. Jotain tärkeää, mutta Beth ei tiennyt enää mitä kysyä, eikä Acario jakanut tietoa ihan noin vain.

”Te olette vihainen”, Acario sanoi, ”Älkää kyselkö enempää. Purkaa minua.”

Beth katsoi ensin edessään olevaa paljasta rannetta ja sitten Acariota. Jälkimmäinen seurasi hänen reaktiotaan hyvin tiiviisti.
”En minä niin vihainen ole.”

”Siinä tapauksessa minä autan teitä”, Acario sanoi ja puri itse rannettaan. Siinä kohtaa oli liian myöhäistä perääntyä. Beth joi, toivoen kivun hälvenevän.

~*~

23. merkintä
Tämä talo on helvetinloukku.

Ensinnäkin, C, hänen ’poikansa’. Ylimielinen, karu nuori mies, joka luulee itsestään aivan liikoja, eikä pysty tekemään mitään ilman mestarinsa A:n lupaa. Seuraa tätä kuin koiranpentu. Säälittävää!

Ajattelin jopa pitäväni A:sta. Eilen kävimme kuitenkin keskustelun, jonka jälkeen en enää osaa sanoa. Pyysin päästä käymään veljeni luona. Hän hylkäsi idean saman tien. Minun ei edes pitäisi tarvita hänen lupaansa (tosin hänen vaunujaan kyllä tarvitsen). Sanoin, että palaisin, mutta hän vain nauroi uskomatta minua.

Hän kehotti minua luopumaan kostoaikeista ja keskittymään muihin asioihin. Vastasin, ettei se ole niin helppoa. Olin raivoissani. Hän ei ymmärrä, että olen menettänyt ihan kaiken. Se on muuttanut minua enemmän kuin mikään muu. Kostonjano on osa minua, tiukkaan ommeltu osa, eikä sitä noin vain sivuuteta.

Hän kai huomasi vihamielisyyteni, eikä pitänyt siitä yhtään. Hän huomautti, että jos en keksisi mitään muuta syytä elää, minun ei kannattaisi jatkaa eloani. Vastasin, että hän saa kyllä tehdä minulle mitä haluaa, ajallaan, mutta että nyt minulla on muuta tekemistä. Haluan, että joku muukin kärsii.

Olimme pitkän tovin hiljaa ja pelkäsin, että hän purisi minua. Silloin hänellä on kaikki valta, enkä minä pysty ajattelemaan mitään. Ei hän kyllä enää tartu minuun väkisin. Yleensä, häpeäkseni, pidän puremasta, koska silloin en tunne tai muista mitään meidän ulkopuolistamme. Vain pienen annoksen kipua ja sitä toista. Mutta kun olen vihainen, en halua jäädä heti alakynteen.

Lopulta hän katsahti minuun ärtyneesti ja sanoi, että miksen kirjoita veljelleni ja pyydä häntä tapaamaan minua jossain lähempänä. A lupasi tulla mukaan. Myönnyin, sovun vuoksi, vaikka en kyllä tekisi mitään sellaista. En halua, että veljeni joutuu tapaamaan A:n, tai sekaantuu mihinkään tällaiseen.

~*~

Seuraavana päivänä molemmat Fertigit tulivat käymään. Acario oli ilmeisesti kirjoittanut Fertig vanhemmalle. Oli iltapäivä, ja sen takia vierailun järjestelyt vaativat hieman miettimistä. Päiväsaikaan kun ei ollut muuta henkilökuntaa, kuin rouva Näher, Kutscher ja Otto, ja tämän kokoisessa talossa tulisi olla paljon enemmän.

Joten Beth mietti etukäteen ohjeet ja toisti ne varmaan viidesti rouva Näherille.

Pyhäpukuinen Otto saattoi vieraat salonkiin, jossa Beth oli istunut odottamassa lähemmäs toista tuntia. Beth pyysi hyvin kevyeen sävyyn häntä tuomaan heille teetä ja pikkuleipiä ja rukoili samalla silmillään, että heillä olisi teetä tai pikkuleipiä.

”Miten sinä loukkasit itsesi?” Klaus kysyi. ”Putositko hevosen selästä?”

”Minä kaaduin”, Beth sanoi, tarttumatta liioiksi yksityiskohtiin.

Klaus aikoi kysyä jotain lisää, mutta Fertig vanhempi ehti ensin.
”Se näkyy olevan sidottu kunnolla ainakin. Mitä tohtori sanoi?”

”Täällä ei ole käynyt lääkäriä… Lordi Dwyre tuntee hyvin haavat ja luunmurtumat.”
Bethin ääneen hiipi vaarallinen annos ivaa ja asian olisi tosiaan voinut muotoilla paremminkin. Klaus vain nyökkäsi hämmentyneenä, mutta hänen isänsä ymmärsi vastauksesta enemmän.

”Pystyttekö vielä kirjoittamaan sillä?”

”Isä, totta kai hän pystyy! Millainen kysymys tuo on?” Klaus huudahti.

”Aiheellinen”, hänen isänsä vastasi tyynesti. Bethiä vähän harmitti välillä se, kuinka vähän herra Fertig tuntui arvostavan poikaansa.

Oveen koputettiin ja rouva Näher käveli sisään työntäen tarjotinkärryä. Kärryä, jolla oli sekä teetä, että pikkuleipiä. Beth katsahti kattoon kiitollisena.

”Eikö lordi Dwyre ole kotona?” Klaus kysyi, kun he joivat teetä.

”Hän on varattu iltaan saakka”, Beth vastasi. Fertig vanhempi piti selvästi kiertoilmausta huvittavana. Bethiäkin alkoi hymyilyttää. Kerrankin joku toinen ihminen tiesi!

”Klaus lieneekin jo puhunut aiheesta, mutta me olemme lähdössä Leipzigiin keväämmällä, ja olisi hauskaa jos saisimme seuraa.”
Tapa, jolla herra Fertig sanoi ’hauskan’ oli hyvin kuiva.
”Kirjoitin lordille aiheesta. Ehkä välitätte viestin eteenpäin?”

Herra Fertig veti esiin kirjeen ja antoi sen Bethille, joka lupasi toimittaa sen Acariolle.

~*~

Murtunut käsi oli hankala. Ei voinut ratsastaa, kirjoittaa kirjeitä tai tehdä oikein mitään kovin mekaanista. Ei ollut myös mitään järkeä livahtaa Oton kanssa kulman taakse pelaamaan korttia, kun kaikki pikkutarkka toiminta oli niin vaativaa. Otto oli muutenkin kummallinen, Beth huomasi. Tuijotteli vain taivasta tolkuttoman pitkiä aikoja.

Bethin hämmennykseksi kaikki Crewen ’opetuslapset’ kävivät häntä tervehtimässä. Suurin osa ei sanonut juuri mitään, eikä viipynyt kauaa. Tämä tuntui olevan heille joku uskallusleikki. Stefan tosin istui pitkän tovin hänen seuranaan ja huomautteli kaikenlaista Bethin avuttomuudesta ja kuolevaisuudesta. Beth vain nyökkäili.

Toinen joka viipyi hänen seurassaan oli Johanna. He olivat ikään kuin tasoissa: Beth oli iskenyt Johannaa veitsellä (tosin Johanna sanoi, että häntä puukotettiin harmillisen usein ja että hän oli jo oikeastaan tottunut siihen) ja Johanna oli purrut Bethin (Beth ajatteli hänkin olevansa jo melkein tottunut siihen).

Johannalla oli vähän hermostuttava tapa tuijottaa Bethiä tai hänen kaulaansa turhan pitkään, mutta muuten tyttö oli ihan siedettävä. Eräänä iltana Beth istui pihalla, leudosta ilmasta nauttien kun Johanna liittyi hänen seuraansa.
”Sopivatko ihmiset ja vampyyrit sinun mielestäsi hyvin yhteen?”

Johannalla oli tapana sinutella kaikkia.
”Ei”, Beth vastasi. ”Eivätkö vampyyrit yleensä syö ihmisiä?”

”Joten sinun mielestäsi ihminen ei voi rakastaa vampyyria? Tai toisinpäin?”

Beth yritti olla punastumatta.
”Mitä te tarkoitatte?”

”En mitään ihmeellistä. Kunhan mietin. No?”

Toivottavasti tässä ei ole mitään taka-ajatusta, Beth mietti.
”No ei kai sitä loppujen lopuksi voi päättää, että ketä rakastaa.”

Johanna näytti olevan hyvin tyytyväinen vastaukseen.

~*~

30. merkintä
Päiväkirjan kirjoittaminen on jäänyt. Olen pitänyt tätä monet kerrat auki edessäni, mutten ole kuitenkaan osannut kirjoittaa mitään.

En tiedä millä sanoilla puhua näistä asioista, kun mitkään eivät ole sopivia. A on vuoroin lahjonut ja uhkaillut minua keskittymään muihin asioihin, kuin koston hautomiseen. Hän on yrittänyt ylityöllistää minua naurettavilla asioilla, kuten laittanut minut etsimään jotain kirjaa kirjastosta, minkä on ensin kai ottanut pois. Hän jopa yritti saada minut tekemään jotain C:n kanssa. Jos hän olisi tavallinen ihminen, epäilisin hänen välittävän.

Ongelma on, että minä välitän hänestä ja se on täydellinen porsaanreikä hänelle kaikkeen. Tai ehkä minä vain yritän olla ankara. Ehkä hän ei ole niin paha. On ollut hankalaa olla hänen lähellään. Viime viikolla kaikki kuitenkin ratkesi ja kai se oli odotettavissa. Tosin minä uskalsin korkeintaan toivoa.

Oli myöhä ja aioin jo nukkumaan, joten olin pukeutunut sen mukaisesti. Juuri kun aioin sammuttaa kynttilän, A koputti oveen ja pyysi päästä sisään. Minä avasin oven. Me puhuimme jostain, en yhtään muista mistä, koska se oli niin hirveää teeskentelyä. Jossain vaiheessa minä kuroin askelen lähemmäs ja laskin käteni hänen kädelleen. Se riitti sinetiksi.

Siinä ei ole mitään samanlaista, kuin kihlattuni kanssa. Toisella kerralla minä vastustelin muodon vuoksi, vedoten kaikenlaisiin siveysasioihin, joiden ajattelin liittyvän aiheeseen. A vastasi, etten voi alkaa odottaa lasta hänelle, eikä minulla oikeasti muita huolia ollut.

Miten jokin niin sopimaton ja kielletty voi olla näin kivaa.

~*~

Beth läimäisi päiväkirjan kiinni terveellä kädellään. Hänen kasvonsa olivat vaihtaneet väriä niin tiuhaan lukemisen aikana, että nyt hän ei enää tiennyt mikä tunne kuului päällimmäiseksi.

Acario oli tappanut rakastajattarensa. Beth ei osannut päättää mikä siinä oli pahinta, kun se oli niin monella tasolla väärin. Loppujen lopuksi hän totesi vain itsekseen, että jos hän laskisi kätensä Acarion kädelle se tuskin sinetöisi yhtään mitään.

*

A/N: Näemmä tässä tarinassa kaikilla muilla kuin Bethillä käy flaksi...

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä:
Bethin murtunut käsi hidastaa hieman elämää. Herra Fertig kutsuu Bethin ja Acarion mukaan Leipzigin vierailulleen. Beth ja Johanna keskustelevat rakkausasioista. Bethille selviää Acarion ja Valentinen olleen rakastavaisia.

20. luku

Tammikuun loppu ja helmikuu matelivat ohitse hämmentävän rauhallisina. Beth päätteli Renate Mendesin lähteneen lopullisesti ja oli erittäin kiitollinen siitä. Ehkä hän vielä joskus uskaltaisi poistua pihasta yksin ilta-aikaan!

Beth oli ajatellut välttelevänsä Acariota loppuelämänsä, mutta se ei ollutkaan niin helppoa, kun he kerran asuivat samassa talossa ja Acario oli hänen työnantajansa. Hän onnistui kyllä pakoilemaan Acariota melkein viikon, mutta sitten he sattuivat käytävälle samaan aikaan, eikä Bethin onnistunut rammalla kädellään avata mitään ovista tarpeeksi nopeaksi kadotakseen näkyvistä. Sitä paitsi, hän tarvitsi apua käden kuntoon saamiseen.

Oli melko väärin, että käsivarren sai kyllä murrettua kolmessa sekunnissa, mutta sen paraneminen vaati moninkertaisen määrän aikaa ja vaivaa. Beth ajatteli paranemista edistävän sen, että hän eli nykyään niin terveellisesti: hän ei ollut koskenutkaan alkoholiin neiti Mendesin lähettämän pullon jälkeen. Tosin sillä saattoi olla jotain tekemistä sen kanssa, ettei hän saanut viinipulloja auki yhdellä kädellä…

Maaliskuun ensimmäisellä viikolla Acarion ja Bethin oli määrä lähteä Leipzigiin Klausin ja herra Fertigin kanssa. Kävi kuitenkin niin, että herra Fertigin piti lähteä matkaan paria päivää aikaisemmin, ja hän vaati poikansa mukaan. Joten loppujen lopuksi samoissa vaunuissa istuisi vain Beth ja Acario. Siitä ei voi seurata mitään hyvää, Beth ajatteli.

Crewe oli tehnyt suuren osan matkavalmisteluista. Ikävä kyllä hän ei ollut vaivautunut avautumaan järjestelyistä Bethille, joka kuitenkin epäili viime kädessä joutuvansa vastuuseen kaikesta.

Crewe soitti fortepianoa kun Beth tuli saliin. Kello oli hieman yli kahdeksan ja raskaat sävelet täyttivät huoneen. Beth odotti takan ääressä kohteliaasti siihen saakka, että Crewe sai kappaleen soitettua loppuun (ja hän olisi voinut vannoa, että Crewe oli nuottien viimeisellä sivulla kun hän tuli sisään, mutta yhtäkkiä nuotteja olikin jäljellä kuuden sivun verran).

Kuului pamaus, kun Crewe sulki koskettimet.
”No mitä nyt?”

Beth odotti muutaman sekunnin ennen kuin vastasi, vaikuttaakseen hieman arvokkaammalta.
”Minä haluaisin kuulla matkajärjestelyistä. Tiedättehän, minä kuitenkin matkustan hänen korkeutensa kanssa.”

Crewe ei hätkähtänyt.
”Tietenkin. Pitäähän mestarin syödäkin.”
Beth oli siirtynyt nojailemaan pianoa vasten sillä aikaa kun Crewe haki papereita ja jonkun paksun kirjan.
”En tosin oleta teidän enää palaavan elossa kotiin.”

Sitten hän pudotti kantamuksensa Bethille. Crewe kuitenkin unohti heikon, vielä paranemisvaiheessa olevan käsivarren. Beth ei ehtinyt reagoida, ennen kuin kirja litisti hänen kätensä pianoa vasten. Sen sijaan hän olisi kyllä huudahtanut äkillisestä kivusta, ellei Crewe olisi peittänyt hänen suutaan.

”Hiljaa nyt!”
Crewe näytti olevan ainakin harmistunut, jollei pahoillaan käden takia.

”Minä vihaan teitä”, Beth sihisi riuhtaistuaan itsensä kauemmas. Käsivarressa sykki palava kipu. ”Jumalan tähden kun en olekaan koskaan ketään niin halveksinut, kuin teitä. Oi kunpa kuolisitte pois!”

Crewe raivostui.
”Varokaa sanojanne, tai väännän terveen kätennekin poikki.”

Uhkailulla ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä. He tuijottivat siinä toisiaan murhaavasti hetken aikaa, jonka jälkeen Beth poimi kirjan ja paperit terveellä kädellään ja Crewe marssi salista pois.

~*~

42. merkintä
Minä olen hullu. Tajuan sen nyt.

A juo minusta liikaa. Minulla on puremajälkiä joka puolella vartaloani ja ihan turhia naarmuja, koska hän vain pitää verestä niin paljon. Pahimmillani olen ollut niin heikko, etten ole jaksanut nousta sängystä päiväkausiin. Se ei näy haittaavan häntä.

Ajattelin, että asialle pitää tehdä jotain. Kuukausi sitten ehdotin juhlien pitoa. Tanssiaisten! Ajattelin, että sitten hänellä olisi ainakin hetken ajan täällä paljon ihmisiä, joista valita. Ettei hänen tarvitsisi lähteä minnekään. Kysyin, josko verta voisi jotenkin laittaa säästöön, vaikka pulloihin tai tynnyreihin. Hän vastasi, ettei se niin toimi, mutta että idea oli kyllä hyvä.

Tanssiaiset pidettiin ja hetken aikaa tämä talo oli niin elossa kuin ikänäkään. A oli henkeäsalpaavan komea, C:kin oli melko hyvin puettu ja minussakaan ei ollut kaiketi mitään vikaa. Pidin tilannetta silmällä sillä aikaa kun A poistui sivuun jonkun kanssa. Valehtelematta se oli raskasta ja kamalaa, mutta yritin pitää mielessä, että viime kädessä me kaikki hyödymme siitä (paitsi tietenkin hänen uhrinsa, mutta mitä minä tuntemattomista välittäisin).

Seuraavan viikon me olimme kaikki hyvällä tuulella. Yhtenä iltana kuitenkin minä ja C leikillämme nahistelimme A:n asekokoelman floreteilla. Se oli typerää. Yhtäkkiä A avasi oven ja minä käännyin katsomaan häntä, jolloin C puhkaisi vasemman silmäni.

Hän sanoi, että se oli vahinko, mutta A näytti epäilevältä. Minä menin paniikkiin, enkä meinannut saada henkeä. Sattui niin ja pelkäsin sokeutuvani. A vei minut syrjemmälle ja ollessamme kahden hän sanoi, että silmän voi vielä pelastaa. Olin niin helpottunut, että olisin varmaan lupautunut surmaamaan jonkun, jos hän olisi pyytänyt. Hän valutti vertaan sokeaan silmäkuoppaani ja sitoi päälle siteen. Sitten hän riisui paitansa, liivinsä ja takkinsa, piirsi kynnellään ristin kaulalleen ja käski purra niin kauan, että saisin kunnolle verta. Hän sanoi kertovansa, koska minun kannattaisi lopettaa.

Tein niin kuin A käski, koska luotan häneen. Seuraavana iltana heräsin sängystäni ja riisuin siteen silmäni ympäriltä. Pystyin taas näkemään! Olin hämmästynyt, varsinkin kun huomasin, kuinka paljon paremmin näen nyt vasemmalla silmällä kuin mitä oikealla. Kiitin A:ta kaikilla keinoilla, mitä suinkin keksin ja ajattelin rauhan taas palanneen.

Kului taas viikko ja A joi jälleen vapaasti minusta. Nukun päivät ja herään kun hänkin herää, tosin eri huoneessa, eri sängyssä. En jaksa tehdä mitään. Olen käynyt pari kertaa lyhyillä kävelyillä, mutta se on tuntunut kuin koitokselta, vaikka olisin vain kiertänyt pihan.  En muista koska olisin viimeksi ollut jalkeilla auringon vielä paistaessa.

Teen kaiken, mitä hän pyytää. Hän voisi pakottaakin minut, mutta siihen ei ole koskaan tarvetta. Olen ollut niin sekaisin… Viime viikolla A ilmoitti lähtevänsä lyhyelle matkalle, käyvänsä tapaamassa jotain ystäväänsä. Olisin halunnut hänen ottavan minut mukaansa, mutta hän hymyili vain ja sanoi ettei uskaltaisi. Eilen hän lähti ja olen ollut murheen murtama. En malttaisi lähteä ikkunan äärestä, vaikka tiedän, ettei hän palaa pitkään aikaan.
Tämä on järjetöntä.

~*~

Beth halusi nukkua varastoon siltä varalta, että matkalla olisi kiire. Klemensin lähettämä unilääke oli loppunut ja Beth murehti siksi joka ilta josko painajaiset palaisivat. Ehkä lääke silti vaikuttaisi vielä jonkin aikaa. Klemens oli alun perin halunnut Bethin ottavan lääkettä Acarion univaikeuksien takia, mutta Beth ei vieläkään ihan ymmärtänyt missä vaiheessa Acario muka olisi kärsinyt mistään ongelmista nukkumisen suhteen tai olivatko ne kohentuneet mitenkään.

Seinän takaa kuului napakkoja kopahduksia. Joku pelasi siellä biljardia.
”Miksi teidän unettomuuttanne piti hoitaa niin salamyhkäisesti?” Beth kysyi heti suljettuaan oven takanaan.

Acario kohottautui biljardipelistään ärsyyntyneen näköisenä. Hän oli käärinyt hihansa ylös ja hänen takkinsa lepäsi penkillä seinustan vierellä.
”Hyvää iltaa teillekin, Valentine. Tiedättekö, minä muistan vielä ajan kun olitte edes jokseenkin hyväkäytöksinen.”

Beth siirsi painoaan jalalta toiselle kiusaantuneena. Ehkä hänen olisi pitänyt tarkistaa millä tuulella Acario oli, ennen kuin alkoi utelemaan.
”Miksei Klemens puhunut unilääkkeistä yleisesti teidän kuullenne? Miksi hän hakeutui kahden minun seuraani?”

”Herra Klemens”, Acario korjasi terävästi. ”Miksiköhän miehet haluavat olla kahden naisseurassa?”

Nyt edettiin heikoilla jäillä, mutta koska Beth ei osannut hoitaa asioita tyylikkäästi hän päätti olla välittämättä Acarion kommenteista.
”En minä ole koskaan huomannut, että teillä olisi ollut nukahtamisvaikeuksia.”

”Ongelma oli enemmänkin unen laadun suhteen.”
Acario laski köön pöydälle, ilmeisesti luovuttaen pelinsä suhteen.

”Nukuitteko te huonosti? Muttette kärsi siitä enää?”

”Te kyselette nyt turhan henkilökohtaisia ilman mitään näkyvää syytä.”
Acario oli ilmeisen haluton vastaamaan suoraan.

Bethillä ei ollut antaa mitään hyvää syytä ja hän mietti oliko mennyt liian pitkälle. Mutta hän ei koskaan tiennyt mitään syytä mihinkään ja maailma pyöri eteenpäin hänen ikinä ymmärtämättä mitä asiat merkitsivät ja mihin he olivat menossa.
”Olkaa niin kiltti ja sietäkää minun kysymyksiäni. Menen sitten pois.”

”Nukkumaan?”
Sekin oli melko pistävästi sanottu. Acarion mielestä oli täysin turha mennä nukkumaan ennen aamuyön tunteja.
”Jollen minä päästäkään teitä?”

Hän on tavallista synkempi tänään, Beth ajatteli.
”Voin pitää teille seuraa. Haluaisitteko lähteä ulos, sir? Siellä on pilvetöntä ja kuu loistaa kirkkaasti.”

Voisi olla kivaa käydä Acarion kanssa kävelyllä, vaikka heidän kävelytapansa oli yleensä sellaista, että kun Acario käveli, Bethin piti hölkätä pysyäkseen perässä.

”Mikä ettei. Mennään katsomaan sitä katolle.”

Eikä Beth saanut vastausta yhteenkään kysymykseensä.

~*~

43. merkintä

Jotain kamalaa on tapahtunut.
Kaksi päivää hänen lähtönsä jälkeen heräsin päivällä. Nousin ja puin, suunnaten pihalle. Vasempaan silmään särki jo silloin, ja peitinkin sen kädellä. En ajatellut sen olevan mitään sen ihmeempiä. En ollut ehtinyt edes ulko-ovesta, kun jouduin pysähtymään. Auringonvalo poltti silmiäni ihan hirveästi, ihan kuin joku olisi kaatanut kuumaa öljyä päälleni. Vetäydyin kauhuissani sisälle, ulvoen tuskasta.

Illalla kysyin C:ltä silmästä, koska ei ollut ketään muutakaan. Hänen mielestään oli joka tapauksessa tyhmä idea mennä ulos päivällä. Se tuntui minustakin tyhmältä idealta. Aloin kuitenkin myöhemmin kyseenalaistamaan ajattelutapaani.

Miksen muka voisi mennä ulos valoisaan aikaan? Sen pitäisi olla maailman luonnollisin asia.

Huomaan vasta nyt, että olen muuttunut - liikaakin. Minulla on vieraita ajatuksia, sellaisia, joita kenelläkään ihmisellä ei tulisi olla. Veren juominen ei vaikuta oudolta ja inhoan lähinnä omia, kaiken hyväksyviä reaktioita, kuin suoranaisesti asioita, jotka lapsikin tietää pahoiksi.
En aio luovuttaa. Heti seuraavana pilvisenä päivänä menen kaupungille hoitamaan asioita.

~*~

Katolla oli tasanne, jonne pääsi ullakon kautta pieniä portaita pitkin. Napakka tuuli tervehti heitä ja Beth oli melko varma sydämensä pettävän. Tasanteella oli kyllä kaiteet, mutta ne näyttivät hyvin huterilta. Pudotus oli hirvittävä, mutta toisaalta oli jännittävää olla niin korkealla.

”En ole ollut täällä pitkään aikaan. Kun talo oli vielä uusi, tapasin tulla tänne usein istumaan. Rakennutin tasanteen ja portaatkin sitä varten.”
Beth ei sanonut mitään, vaan mietti miten ihmeessä Acario oli noussut katolle sitä ennen. Hän ei kuitenkaan kysynyt, jos se vaikka olisi liian henkilökohtaista.

Vaikka ylhäällä horjuminen oli turvatonta, sieltä näki pitkälle, puiden yli, ja taivaan hyvin laajana.
Acario seisoi kaiteen vieressä, selin Bethiä kohti.

”Katto on aika huonossa kunnossa”, Beth kommentoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hän katsahti kaihoisasti Acarion päällystakkia.
Paikalla seisoessa tuli nopeasti kylmä.
Hän käveli vastakkaiselle reunalle ja nojasi kaiteeseen kevyesti. Acario tuijotti yhä hiljaa pimeyteen.

Silloin tuuli äityi rajuksi puuskaksi. Beth haki tukevampaa asentoa, mutta pitkään hoitamattomina olleet liuskekivet olivat sammaloituneet ja todella liukkaat. Beth horjahti koko painollaan kaidetta vasten. Kaide antoi periksi.

Beth kaatui taaksepäin. Hän ei jälkeenpäin muistanut oliko huutanut, mutta jotain ääntä hänen oli täytynyt pitää, sillä Acario kääntyi ympäri hyvin nopeasti. Beth ehti pelkäämään, että Acario ei tekisi mitään ja hän vain tipahtaisi. Hän ehti myös hämärästi ymmärtämään, ettei Acario pystyisi auttamaan häntä. Välimatkaa oli liikaa ja tähdet kiisivät jo hänen näkökenttänsä poikki.

Hän putosi.

Acario sai kuitenkin kiinni Bethin liivin helmasta. Pienen hetken Beth roikkui ilmassa, omituisessa kaarevassa asennossa ja sitten Acario veti hänet takaisin tasanteelle. Hän lysähti maahan Acarion jalkojen juureen ja Acario polvistui hänen viereensä. Tämä näytti yhtä säikähtäneeltä kuin mitä hän kuvitteli itsensä näyttävän ja se teki tilanteesta jotenkin pelottavamman. Bethin sydän takoi hurjaa vauhtia. Hän sulki silmänsä hetkeksi saadakseen hieman yksityisyyttä.

 Olisin voinut kuolla, hän ajatteli. Taas.

Voisi olla melko masentavaa kuolla nuorena katolta tippumiseen ikävän tuulenpuuskan takia, kun selvisi elämästä tusinan ikävän vampyyrin kanssa.

Kun Beth avasi silmänsä, Acario tuijotti häntä edelleen. Silmät levällään, tuulen tuivertaessa hiuksia villeiksi kiemuroiksi ja suu hieman raollaan, kuin sanoakseen jotain.

Kumpikin oli vaiti.

Beth oli arvellut olevansa aika arvoton olento Acarion mielestä ja oli puolustellut itseään väittämällä vähät välittävänsä kenenkään muun mielipiteestä. Varsinkaan Acarion.
Mutta eihän se ollut niin.

Acario kohotti kätensä koskeakseen Bethin kasvoja. Beth käänsi katseensa kiusaantuneena muualle, ja katui sitä saman tien sillä Acario veti kätensä pois.

"Kyllä minä saisin unta", Acario aloitti, ääni karheana. "En vain halua nukkua."
 Beth käänsi katseensa takaisin Acarioon.

"Näen painajaisia. Tai pikemminkin muistan asioita, joita en välittäisi ajatella."
Kai Acariolla oli paljon kaikenlaisia ikäviä muistoja.

~*~

46. merkintä

Asiat kääntyivät taas päälaelleen. Olin kylillä kalakauppiaan puheilla kun muuan mies pysäytti minut. Hänellä oli minulle kirje veljeltään. Olin unohtanut koko asian.

En uskaltautunut silloin kirjoittamaan asiasta tähän päiväkirjaani, mutta nyt asia tuntuu yhdentekevältä, kun A:kin on poissa.

Muutama kuukausi sitten mietin miten voisin seurata tapahtumia Englannissa. Tapasin tämänpäiväisen miehen kylillä. Turvallisuussyistä hän jääköön nimettömäksi. Hän mainitsi Englantiin lähdössä olevasta veljestään, jolloin minä kysyin olisiko veli kenties halukas ansaitsemaan lisätienestejä tiedustelemalla minulle eräästä tietystä herrasta, ei mitään laitonta tai hankalaa. No hän luonnollisesti oli.

Maksoin hänelle hyvän palkkion ja lupasin lähettää lisää jos hän raportoisi minulle kihlattuni liikkeistä. Hänestä ei kuitenkaan kuulunut mitään pitkään aikaan, joten oletin tulleeni huijatuksi. Ja sittemmin on tapahtunut niin paljon kaikenlaista.

Tänään sain kuitenkin paksun  kirjeen häneltä, jossa oli kuvailtu entisen kihlattuni liikkeet viime kuukausilta hyvin yksityiskohtaisesti. Siellä oli paljon merkityksellistä ja vähemmän merkityksellistä tietoa hänestä, mutta vain yksi seikka minun tarvitsee mainita:
Hän aikoo taas naimisiin.

Hääpäivä on kolmen viikon kuluttua. Yritin puhua itseni ympäri yrittämästä mitään, mutta tuloksetta. En voi sallia hänen huijaavan taas jotakuta tyttöä - minun on pakko tehdä jotain. Hän on likainen, saastainen murhaaja.

Odotan nyt vain, että tulee ilta. Selitän tilanteen lyhyesti Crewelle ja lähden sitten heti matkaan. Acarion arvioituun kotiinpaluun on enää neljä yötä, mutten voi nyt viivytellä. Kirjoitin pienen viestin hänelle, selittäen pääpiirteittäin miksi lähden ja ettei hänen tarvitse olla huolissaan, palaan heti kun olen tavannut morsiamen ja kertonut hänelle totuuden hänen sulhasestaan. Kyllä A luottaa minuun.

Jumala meitä siunatkoon.

Noihin sanoihin päiväkirja loppui. Sen jälkeen oli jäljellä enää tyhjiä sivuja, koska Valentine oli kuollut pois. Bethin oli tullut lukiessa kylmä. Hän ei olisi halunnut lukea koko kirjasta loppuun, sillä välissä oli ollut yksityiskohtaisia kuvauksia Valentinesta ja Acariosta yhdessä, alasti. Mukana oli myös pitkiä sepustuksia lahjoista, joita A oli rakastajalleen antanut. Bethistä tuntui kuin hän olisi urkkinut muiden asioita ja juuri niinhän asia olikin.

Miksei Valentine ollut ottanut päiväkirjaa mukaansa? Ja miksi ihmeessä Acario olisi surmannut Valentinen? Valentinehan oli odottanut Acarion paluuta hartaasti!

Mikään ei nyt oikein täsmännyt. Bethin oli saatava tietää enemmän. Onnekseen hän tiesi kenet etsiä käsiinsä ensimmäisenä.

*

[Lavande]

~*~

”Taas!” Crewe ärähti, kun uusi Valentine tuli kirjastoon. Crewe oli juuri kirjoittamassa kirjettä Renatelle ja nyt hänelle tuli kiire piilottaa se.

”Ole hiljaa”, tämä sanoi ja marssi melkein uhkaavasti Crewen eteen. Crewe yritti pitää mielessään, että hänen edessään seisoi vain heikko, nuori ihminen, jolla oli jokin perversio pukeutua vääränlaisiin vaatteisiin. "Olette valehdellut minulle."

Crewe pyöräytti silmiään ja sujautti puolivalmiin kirjeensä povitaskuun.
"Hui miten kamalaa. Enkä tietääkseni ole."

"Mitä siinä lapussa luki, jonka Valentine jätti A-- lordi Dwyrelle?!"

"Miten se nyt mihinkään liittyy!? Minä en tiedä mistä puhutte!" Crewe kivahti ja nousi seisomaan sellaisella voimalla, että hänen tuolinsa kaatui.

Tyttö katsoi ensin tuolia, sitten häntä ja risti käsivartensa. Jokseenkin koppavasti.
"Taitaa liittyä. Lukiko hänen edes korkeutensa sitä?"

Ei. Muttei Crewe voinut myöntää sitä.
"Kuulkaahan nyt, neiti Valentine..."

"Minä en ole mikään Valentine ja te kyllä tiedätte sen. Minun nimeni on Elisabeth Mitgleid, eikä sillä muuten ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Mitä siinä viestissä luki?"

"En minä muista. Siitä on monta vuosikymmentä aikaa!"

"Koittakaapa nyt pinnistellä. Tai ehkä kysyn ihan suoraan lordi Dwyrelta. Hänellehän viesti oli kuitenkin tarkoitettu."

Crewe menetti malttinsa. Hän tarttui tyttöä liivin rintamuksesta ja paiskasi tämän kirjahyllyä vasten. Hyllystä putosi jokunen kirja, osa irtosi kansistaan sivujen lennellessä ympäriinsä. Crewe nosti tyttöä kauluksesta ylemmäs, vasten hyllyä.
"Tiedättekö, minä voisin murtaa surkean niskanne kahdella sormella."
Crewe tunsi kulmahampaansa puhuessaan.

Tyttö näytti pelästyneeltä ja nieleskeli pitkään sanojaan.
"Pitäkää vain meteliä", hän sanoi heikolla äänellä, kuitenkin synkän päättäväisenä. "Sitten hän ainakin tulee."

Crewe päästi irti turhautuneena. Hän inhosi tilanteita, joissa joku ärsytti häntä, eikä hän saanut tappaa kiusankappaletta.
"Mitä te haluatte?" hän ärähti.

"Totuuden."
Valentine nojasi toisella kädellä kirjahyllyyn ja piteli toisella rintakehäänsä. Crewe oli ilmeisesti ollut melko kovakourainen.

"No voi harmi. Minä en ole mitenkään velvollinen ripittäytymään kenellekään ihmiselle."

"Minusta tuntuu, että se vaivaa häntä vieläkin. Koko Valentine-jupakka."

"Voi herran jestas, te kuvittelette ihan liikoja. Teillä on jotenkin ihmeellisen neitseellinen kuva hänestä. Luuletteko ettei hän ole ennen tappanut ihmisiä?"

"Kyllä minä tiedän, että hän... Kuitenkin, katsokaas kun tässä ei ole mitään järkeä. Miksi hän tappaisi yhtäkkiä rakastajansa, ilman mitään näkyvää syytä?"

"Eivät he olleet raka--" Crewe aloitti.

"Olivatpas, ja te olitte mustasukkainen."

"En todellakaan ollut."
Crewe oli hiljaa hetken ajatellakseen. Sitten hän alkoi kävellä levottomasti huoneen laidalta toiselle.
"Mistä te edes tietäisitte mitään tästä? Ette ollut täällä silloin. Tuskin olitte edes syntynyt."

"Minä olen lukenut hänen päiväkirjaansa."
Valentine näytti väsyneeltä.

"Ei hän pitänyt mitään päiväkirjaa. Missä se on? Teillä ei ole mitään oikeutta siihen."
Crewe oli mielestään polttanut kaikki Valentinen tavarat.

"Eikä teillä. Mitä te teitte? Te sanoitte jotain Acariolle--"

"Lordi Dwyrelle!"

"Johditte jotenkin häntä harhaan, eikö vain? Te elätte täällä lapsesta saakka, kahdestaan hänen kanssaan. Sitten hän käy matkoilla ja tuo mukanaan uuden seuralaisen."
Tytön silmät loistivat jotenkin maanisesti hänen saatuaan ajatuksesta kiinni.

"Hiljaa." Crewe vetäytyi ikkunan ääreen.

"Ette ole tottunut jakamaan häntä ja yhtäkkiä hän haluaakin olla vain jonkun ihmisen kanssa. Teitä harmittaa, mutta yritätte kuitenkin tulla toimeen. Ehkä koska tiedätte kuitenkin hänen vanhenevan ja kuolevan pois jossain vaiheessa. Sitten puhkaisette hänen silmänsä."

"Se oli vahinko!"

"Nii-in, mutta lordi Dwyre ei usko teitä. Olette valittanut liikaa Valentinesta ja hän ajattelee teidän tekevän kiusaa tahallanne. Sitten Acario lähtee matkalle."

"Tapaamaan herra Klemensiä."

Tyttö nyökkäsi.
"Sillä aikaa Valentine saa tietää yllättäviä asioita ja hänen on pakko palata kiireessä Englantiin. Hän selittää tilanteen teille, kirjoittaa Acariolle viestin ja lähtee. Minä en jotenkaan usko, että Acario olisi turhaan lähtenyt ulkomaille saakka tappamaan naisen, joka oli kuitenkin tulossa takaisin."

"Ei hän välttämättä olisi palannut."

"Miksi ihmeessä hän olisi halunnut jäädä maahan, jossa hänellä ei ollut ystäviä, sukulaisia tai rahaa, ja jossa hänet oli etsintäkuulutettu. Te teitte jotakin. Tiedättekö mistä tiedän?"

"En. Kertokaa toki." Tämä keskustelu teki Crewestä jotenkin voimattoman.

"Minä katsos mietin paljon kaikkea mitä kerroitte minulle Valentinesta syksyllä. Ja sanoitte nimenomaan, että Acario--"

"Viimeisen kerran, Lordi Dwyre! Käsittääkseni te ette kuitenkaan ole hänen rakastajansa. Ja teidän ei todellakaan kannattaisi puida näitä asioita. Mestari ei edes huomaa teitä oikeasti, hän ei erota teitä jo tappamastaan ihmisestä."

Tyttö punastui.
"--Että hän sanoi tappavansa Valentinen ja palaavan sitten. No jos hän olisi hautonut Valentinen murhaa, miksei vain odottaa tämän paluuta. Joten te teitte jotakin. Johditte häntä harhaan. Valehtelitte. Ehkä piilotitte koko viestin."

"Te ette ymmärrä mitään. Mestari teki hänestä vampyyria, eikä hän tajunnut olla yhtään kiitollinen. Hän vain mökötti nurkissa, tekemättä mitään ja hautoi kostoa. En minä inhonnut häntä. Hän oli ihan siedettävää seuraa." Tuntui oudolta puhua näistä asioista. "Me riitelimme hänen lähtöpäivänään. Yritin puhua hänet ympäri lähtemästä ja aikomukseni oli lukita hänet kellariin odottamaan mestarin paluuta, mutta hänen onnistui huijata minua ja lähteä varkain. Hän varasti vaunutkin."

Vampyyrin kohdalla Valentinen silmät olivat laajenneet niin, että ne olisi saanut kai poimittua sokerilusikalla. Pian hänen ilmeensä kuitenkin muuttui määrätietoiseksi kulmien kurtistamiseksi.
"Ja sitten kun lordi palasi, kerroitte hänelle jotakin, joka sai hänet niin tolaltaan, että hän lähti Valentinen perään."

"Niin, no... Olisin minä voinut itsekin lähteä hänen peräänsä ja murskata hänen kallonsa jotain isoa kiveä vasten."

"Mutta silloin Acario ei olisi uskonut teitä.”
Huokaus. Aihe näytti väsyttävän heidät molemmat.
”Hänen pitää saada tietää."

Crewe otti siinä samassa uudelleen tytön kauluksesta kiinni.
"Te ette kerro mitään", hän sihahti.

Valentine rypisti kulmiaan ja yritti kauemmas.
"En... aikonutkaan. Te saatte itse selittää."

Crewe päästi irti ja naurahti kuivasti.
"Ei häntä kiinnosta. Siitä on jo aikaa!"

"Joten se on ihan pikkujuttu. Kerrotte joko itse tai sitten minä selitän."
Valentinen paidan etumus ja kaulukset olivat epäsiistit jatkuvasta repimisestä.

"No hyvä on sitten. Mutta en nyt. Sitten kun palaatte Liepzigistä."

"Sovittu. Ja herra Crewe? Koskekaa minuun vielä kerrankin, niin etsin teidät oikein aurinkoiseen aikaan lihaveitsen kanssa ja leikkaan kurkkunne auki."

Crewe yritti ohittaa kommentin pilkkaavalla tuhahduksella. Ääni kuitenkin kuoli hänen kurkkuunsa ja hän jäi vellomaan ajatuksissaan nukkumapaikkansa turvallisuuteen. Kun hän viimein oli yksin, oli aika jatkaa kirjettä Renatelle.

~*~

Bethillä oli tapana usein öisin hiipiä keittiöön ja hakea itselleen yöpalaa. Keittiössä ei siihen aikaan enää ollut ketään ja vaikka Beth tiesi omaavansa täydet oikeudet hakea syömistä hän tykkäsi silti vähän hiippailla jos ei muuten niin jännityksen vuoksi.

Tällä kertaa hän ei kuitenkaan kaivannut jännitystä, vaan lohtusyömistä, eikä keittiökään ollut tyhjä.
Johanna oli kumartunut lankkupöydän ylle, jonkun miehen päälle. Beth aikoi kääntyä kiusaantuneena ympäri, kun tunnisti alla olevan.

Se oli hänen mykkä keittäjänsä Otto!

Beth säikähti kunnolla. Juuri näin ei saanut käydä! Hän avasi suunsa huutaakseen apua, muttei sitten tiennytkään ketä huutaisi. Acarion mielenkiinto tuskin riittäisi, eikä Creweäkään liikuttaisi keittäjän turvallisuus.
”Hyi hyi, Johanna! Ei saa!” Beth huudahti viimein ja syöksyi väliin. Johanna kapusi saman tien Oton päältä ja Beth tarkisti kauhuissaan missä kunnossa Otto oli.

Jopa kynttilän valossa erotti, punan pojan poskilta. Muuten hän vaikutti olevan ihan kunnossa. Ei verta, ei hampaanjälkiä. Beth arveli tulleensa väliin juuri ajoissa, mutta yleinen kiusaantuneisuus vihjasi muuta. Hän katsoi hämmentyneenä Ottoa.

”Älä kerro tästä kenellekään”, Johanna sanoi. Otto nyökkäsi, suoristaen samalla vaatteitaan. Johannalla oli sama harmaa mekko yllään kuin aina, ja tällä kertaa tukka ihan auki vaan.

Ai tämä oli sittenkin sellainen kohtaus.

”Minusta tuntuu, että pidän hänestä”, Johanna sanoi pehmeästi ja katsoi mykkää miestä lempeästi. Otto näytti yllättyneen melkein yhtä paljon kuin Bethkin. Hän kosketti hyvin hellästi Johannan poskea. Sitten he suutelivat. Siinä Bethin edessä.

”Mitä ihmettä? Tapailetteko te täällä salaa? Kuinka kauan tätä on oikein jatkunut?”

”Muutaman viikon. Kukaan ei saa tietää. Ainakaan vielä.”

Seurasi syvä hiljaisuus. Beth kääntyi Oton puoleen.
”Eihän hän satuta sinua? Ethän sinä satuta häntä”
Molemmat pudistivat päitään, eikä Beth voinut muuta kuin luottaa siihen. Ei hän voinut vaatia mitään ruumiintarkastusta pahojen puremajälkien varalta.

Sitten he kävivät lyhyen keskustelun, jossa varmistettiin kuka tietää ja mitä ja Beth varoitteli kaikenlaista mieleen tulevaa. Bethiä kuitenkin piristi ajatus siitä, ettei Crewe tiennyt mitä hänen lempilapsensa puuhasi. Lopulta Otto lähti nukkumaan ja Beth jäi kahden Johannan kanssa.

Johanna tarttui innoissaan Bethiä hartioista ja aikoi kai sanoa jotain haltioituneesta ilmeestään päätellen, mutta Crewen riepottelun jäljiltä Bethiä sattui joka paikkaan. Hän parahti ääneen.

Acario sattui olemaan ovensuussa silloin. Se oli kyllä aika iso sattuma, sillä Acario ei koskaan käynyt keittiössä.

Johanna säikähti Acariota, tönäisi Bethin kauemmas ja pakeni siinä silmän räpäyksessä. Beth sai pidettyä tasapainonsa tarraamalla lähelle tulleeseen Acarioon. Hän hillitsi haluaan halata Acariota ja itkeä tämän rintaa vasten, että miksi kaiken piti aina sattua niin paljon.

"Etsittekö te minua, sir?"
Beth yritti puhua vähän matalemmalta, että kuulostaisi aikuisemmalta.

"Oletteko te loukkaantunut?" Acario päästi irti ja katsoi Bethiä pitkään, kuin yrittääkseen nähdä vaatteiden läpi. Sepäs oli erikoinen ajatus.

"En. Tai no, huomenna saatan olla hieman mustelmilla." Beth yritti naurahtaa jostain kumman syystä, mutta se kuulosti hyvin väkinäiseltä.

"Minun takianiko? Miksi teidän kauluksenne muuten on... tuollainen?" Acario kysyi rauhallisesti. Käsivarren murtumisen jälkeen Acario oli alkanut pitää silmällä Bethin terveyttä.

Beth ei halunnut kertoa keskustelustaan Crewen kanssa kirjastossa. Taistelu olisi muutenkin ollut osuvampi sana sille. Kuten Daavid ja Goljat.
"No ei oikeastaan. Minä olen kaatuillut paljon."

Acarion ilme synkkeni mietteliääksi. Hän tuijotti Bethiä tovin, suoristautui sitten ja toivotti hyvät illanjatkot.

~*~

Lähtöpäivä saapui viimein ja Beth kiirehti alakertaan, valmiina jättämään Erlebergin taakseen. Hän oli väsymyksestä sekaisin, sillä iso osa matkajärjestelyistä oli kuitenkin jäänyt viimeisen iltaan. Acario oli kysynyt hieman jälkeen kymmenen, joko Beth oli pakannut myös hänen matkatavaransa. Beth oli saanut tuskin raahattua matka-arkun esiin, kun Crewe oli ilmoittanut närkästyneenä, ettei Bethin tarvinnut työntää nokkaansa joka paikkaan ja että hän kyllä hoitaisi asian. Beth luopui kunniasta ihan suosiolla.

Beth ehti puoleen väliin portaikkoa, kun huomasi aulaan kokoontuneen väkijoukon. Alimmilla portailla seisoi Crewen koko joukko, jäykkinä kuin heinäseipäät. Kaikki katsoivat hallin keskellä toisiaan ilmeettömästi katselevia Creweä ja Acariota. Acariolla ei ollut yläosana muuta kuin valkoinen paita.

”Kas, sekundanttisi saapui. Pääsemme aloittamaan”, Acario sanoi laiskasti, saksaksi. Crewe nyökkäsi, eikä näyttänyt erityisen tyytyväiseltä.

”Mitä täällä tapahtuu?” Bethiltä pääsi. Tusina vampyyripäätä kääntyi hänen puoleensa.

”Jotain todella ikävää”, Acario sanoi kuuluvalla äänellä. Kaikki kääntyivät takaisin katsomaan häntä. ”Noin tunti sitten sain kiinni tämän herra Crewen penkomassa matkatavaroitani. Julkean yksityisyyteni häiritsemisen lisäksi hänen onnistui turmella omaisuuttani.”

Acario kääntyi ympäri. Beth ei ymmärtänyt.
”Kyllä vain. Kuten kaikki huomannette, lempipaitani selkämyksessä on reikä.”

Beth ei huomannut ja hänestä paitakin oli ihan tavallinen, mutta vieressä seisova Hans nyökkäsi jähmeästi.

”Herr Crewe kielsi osallisuutensa asiaan, jonka johdosta jouduimme sanaharkkaan. Hän ei myöntänyt syyllisyyttään, joten minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa --” Tässä kohtaa Acario piti hyvin lyhyen tauon, jonka aikana hän antoi katseensa kiertää hallin jokaisissa kasvoissa, myös niissä, joita hän ei muuten suvainnut huomata.
”Kuin haastaa hänet kaksintaisteluun.”

Koko halli kohahti ja kaiku toisti äänen vaimeana. Beth päästi tuskaisen älähdyksen. Ei kai Acario ollut tosissaan?

”Totta kai. Tämä on kunnian asia. Tulkaa tänne, Valentine ja Stefan.”
He tottelivat. Stefan yritti kiertää Crewen vierelle, jotenkin luimistellen. Hän tömisteli hermostuneena tomua pölyisestä hännystakistaan.

”Ei, ei. Stefan menee nyt ihan väärälle puolelle. Sinä olet minun sekundanttini”, Acario sanoi. Stefan jähmettyi paikalleen, katsoi paniikissa Creweä, joka katseli kuitenkin kattoon. Sitten hän siirtyi Acarion luo, hyvin pelokkaan näköisenä.

”Miksi minä olen Crewen sekundantti?” Beth kysyi. Hän oli liian väsynyt ollakseen kohtelias.

”Hän erikseen toivoi sitä. Hyvin nopeasti sen jälkeen kun minä esitin haasteeni.”

Crewe päätti puhua viimein.
”Mestari on tunnettu kaksintaistelutavoistaan. Ehkette nyt ole niin halukas surmaamaan vastustajan lisäksi hänen avustajaansa.”

”Kukaan ei kuole tänään”, Acario totesi hieman jähmeästi. Hän ei selvästikään pitänyt Crewen huomautuksesta.

Sitten Acario selitti säännöt ja Bethin ja Stefanin tuli valvoa, että niitä noudatettiin ja että aseiksi valitut säilät olivat asianmukaiset. Taistelu jatkuisi ensimmäiseen vuodatettuun veripisaraan saakka.

Beth oli aina halunnut päästä todistamaan kaksintaistelua, koska ne kuulostivat hyvin jännittäviltä ja romanttisilta. Nyt tilanteessa oli kuitenkin jotain outoa ja häiritsevää. Hän saattoi hyvin uskoa, että Acario haastaisi Crewen leikillään kaksintaisteluun, mutta ilmapiiri hallissa oli hyvin kireä ja painostava. Ei mitenkään hauska.

Crewe ja Acario asettuivat taisteluasentoon, säilät toisiaan vasten ja Stefan antoi merkin aloittaa. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Beth oli perääntynyt ihan seinän vierustalle, Kristusta esittävän maalauksen eteen (vaikka Acario inttikin, että kuvassa oli ihan tavallinen lammaspaimen) ja katseli Creweä ja Acariota yhtä liikkumatta kuin muu yleisökin.

Crewe hyökkäsi.
Beth oli kuullut Johannan kehuvan ihaillen Crewen miekkailutaitoja, mutta oli saanut Acarion puheista sen käsityksen, ettei Crewestä kuitenkaan ollut oikein vastusta tälle. Nyt Crewe kuitenkin sai Acarion torjumaan ja perääntymään pisto ja isku toisensa jälkeen.

Taistelun tahti kiihtyi yhä nopeammaksi ja nopeammaksi, niin ettei Beth enää erottanut huonossa valaistuksessa lyöntejä, kuuli vain kalahdukset. Yhtäkkiä yleisö parahti. Crewe ja Acario pysähtyivät siinä samassa. Crewe antoi säilänsä pudota. Ottelu oli ohi.

Beth ei ymmärtänyt ensin kuka oli voittanut, sillä hän ei nähnyt verta, eikä ollut huomannut, että yksikään lyönti olisi osunut. Acariokin laski aseensa, käveli synkästi Crewen taakse, silmäillen samalla yhä portailla seisovaa, levotonta yleisöään. Hän siveli Crewen kaulaa ja näytti tummaa verta katsojille, kumartuen samalla lähemmäs Creweä.

Sitten hän puri.

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä:Beth ja Acario valmistelevat Leipzigiin lähtöä. Acario kertoo painajaisistaan ja Beth pääsee Crewen jäljille Valentine-jupakassa. Beth saa selville Johannan ja keittäjä-Oton olevan lemmensuhteessa. Acario kohtaa Crewen kaksintaistelussa.

21. luku

Matkustaminen oli todella tylsää. Tiet olivat vuodenaikaan nähden kuivat ja hyvässä kunnossa, joten he etenivät hiukan nopeammin, kuin mitä olisi sopinut odottaa. He olivat jopa arvioitua aikataulua edellä. Vaunuissa istuminen oli kuitenkin auttamattoman pitkäveteistä, sillä he matkustivat vain päiväsaikaan ja kauniin, kirkkaan auringonpaisteen takia Acario vaati, että verhot pidettiin tiukasti kiinni.

Beth matkusti halki jännittävien, tuntemattomien seutujen istumalla kahden vaunujen hämärässä, nukkuvan vampyyrin kanssa. Oli hieman hankala tehdä mitään muuta kuin ajatella ja pyöritellä peukaloita.

Moneen kertaan Bethin ajatukset karkasivat heidän lähtöaamuunsa. Acarion ja Crewen kaksintaistelu, tai teatteriesitys pikemminkin, ja sen moment crucial. Joku yleisöstä oli kirkunut, varmaan Erika, ja loputkin olivat menneet vähintään tolaltaan.

Miksi Acario puri Creweä?

Mitä enemmän Beth asiaa mietti, sitä todennäköisemmältä tuntui, että koko taistelu oli melkein sovittu, ja käyty ainoastaan tuota hetkeä varten. Kun ajatteli Hansin ja muiden reaktioita, tuntui käsittämättömältä, että Acario oli purrut Creweä heidän nähden. Kai hänen oli täytynyt osata aavistaa, millaisen tunnekuohun teko muissa aiheuttaisi?

Oli täytynyt, Beth totesi itsekseen ja päätyi siihen, että juuri kaaokseen Acario oli tähdännytkin. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, mitä hyötyä siitä Acariolle oli, joten hän kysyi sitä tältä ihan suoraan.

”Me olemme poissa jonkin aikaa”, Acario vastasi. ”Haluan saada aikaan pysyvän vaikutelman. Talo on minun, Crewe on minun.”

Kummallinen kommentti.
”Ai haluatteko te heidän pelkäävät teitä?”
Sitä he varmasti tekivät jo. Beth oli kuullut heidän kauhutarinoitaan Acariosta. Nyt hänestä kuitenkin tuntui, että jotkut sellaiset radikaalit, kuten vaikka Erika tai Stefan, voittaisivat pelkonsa vihalla, ja ehkä tekisivät jotain sen sijaan, että marmattaisivat sivussa..

”Niin. Kaiken olisi kruunannut se, jos olisin syleillyt teitä sen jälkeen.” Acario nauroi. Beth toivoi, ettei tällaisista asioista vitsailtaisi. Koska jos Erika ja Stefan ja jokunen muu vihassaan päättäisivät lyöttäytyä yhteen ja tehdä jotain, he tuskin kävisivät itsessään Acarion kimppuun... Vaan jonkun huomattavasti heikomman.
Beth huokasi ja oli onnellinen, että Erleberg jäi yhä taaemmas ja taaemmas.

Acario katsoi häntä vakavasti.
”Minun tavoitteeni oli suojella teitä.”

”Niinkö?” Beth sanoi, ei kovin järkevän oloisesti.
Oli hyvä, että Acario oli hänen puolellaan ja oli hyvä, että Acario teki jotain sille valitettavalle seikalle, että Beth joutui alati varomaan vastaantulijoita Erlbergissä.
Mutta täytyikö sen olla jotain noin dramaattista!

~*~

Klaus kirjoitti joka päivä. Ei tietenkään suoraan Charlotelle, vaan ensin neiti Mendesille, jonka oli naisena helpompi käydä kirjeenvaihtoa Charlotten kanssa ja laittaa näin Klausin kirjeet eteenpäin.

Eikä koskaan mistään tärkeästä. Enemmänkin hän vain kuvaili maisemia mahdollisimman runollisesti. Lintujen laulua, näkemiään kauniita ja ylväitä asioita. Charlotte tietäisi mihin osoitteeseen vastata, joten Klausin päivät kuluivat murehtien, saisiko hän matkan aikana ainoatakaan kirjettä.

Hän oli nimittäin kosinut Charlottea. Jälleen.
Saatuaan rukkaset kahdella aikaisemmalla kerralla, Klaus oli jo luopunut toivosta. Charlotte halusi olla hänen kanssaan vain salaa, ei päivänvalossa ihmisten edessä. Neiti Mendes oli kuitenkin rohkaissut häntä yrittämään vielä kerran, kunnolla.

Oli ollut hankalaa saada huijatuksi hetki aikaa kahden Charloten kanssa. Charlotte oli ilmeisesti arvannut hänen aikeensa, ja tuskastunut, ennen kuin hän oli ehtinyt edes aloittaa lyhyttä puhettaan. Se oli ollut vakava, järkevä, eikä siinä ollut ainuttakaan runoa. Ei edes loppusointuja!

Klaus oli kuitenkin päässyt puheensa loppuun, eikä Charlotte ainakaan nauranut tällä kertaa. Ehkä hän oli viimein tajunnut, kuinka vakava asia oli. Kuinka vakavissaan Klaus oli.
Klaus ei pyytänyt vastausta heti. Hän ei halunnut pilata matkaansa suremalla rukkasia. Tosin nyt vaikutti pahasti sillä, että hänen matkansa kuluisi jännittäessä vastausta ja haaveillessa hääsuunnitelmista.

Sen jälkeen kun Klaus oli puhunut Valentinen kanssa Charlotten ja hänen välisistä salaisista tapaamisista, oli hän juuttunut miettimään mitä oikeasti tapahtuisi, jos Charlotte alkaisi odottamaan lasta. Mikä skandaali siitä seuraisi, jolleivat he olisi aviossa. Tai jos raskaus paljastuisi ennen kuin he olisivat aviossa. Hän ei halunnut ajatella sitä, sellaiset asiat kuuluivat jonnekin kaukaiseen todellisuuteen. Hänen ja Charlotten välillä oli taikaa, jotain paljon aidompaa kuin arki.

Joka tapauksessa, jos niin kävisi, heidän olisi pakko mennä naimisiin. Kai Charlottekin sen ymmärsi.

Kaikki jossittelu ja avioliitosta haaveilu oli niin kypsää, että Klaus arveli miehistyneensä kuluneen vuoden aikana huimasti. Ehkä Charlottekin huomaisi sen.

~*~

”Sopiiko jos kysyn teiltä jokusen kysymyksen? Henkilökohtaisen”, tyttö kysyi.
Aurinko ei ollut vielä ehtinyt nousta, mutta he istuivat jo vaunuissa, jatkaen matkaa kohti Leipzigiä.

”Ei.”
Acario katseli Valentineä seesteisesti ja hymyili sitten.

”Siitä on jo vähän aikaa, mutta muistatte varmaan sen kerran, kun pelasimme korttia. Te, minä ja herra Klemens?”

”Muistan”, Acario vastasi, hieman varuillaan.
”Tuo ei ollut kovin henkilökohtainen kysymys.”

Sitten hän oli aistivinaan hieman voitonriemua ilmassa.
”Muistatteko kuka voitti, sir?”

”Te. Melko mautonta kerskailla voitolla vieläkin. Siitähän on monta kuukautta.”

”Muistatteko mitä meillä oli panoksena?”
Valentine nypläsi hanskojaan, ihan kuin aihe olisi samantekevä hänelle.

”Klemensin kello, teidän lainahevosenne ja ...”

”Mitä tahansa. Niinhän te lupasitte, sir. Voittaja saisi mitä tahansa. Enkä minä ole vielä lunastanut palkintoani.”

Se oli hyvin huolimaton lupaus. Acario ei ollut uskonut Valentinen voittavan. Ja sitten hän oli kuitenkin toivonut, ettei Valentine muistaisi sitä enää, jos hän vain olisi hiljaa.
”Jaahas, no mitä te haluaisitte? Sen pitää olla kuitenkin jotain mahdollista.”

Valentine kohotti katseensa. Päättäväisyyttä.
”Että vastaatte kysymyksiini.”

Acario tuijotti herkeämättä seuralaistaan.
”Ehkä haluaisitte mieluummin uusia vaatteita. Tai talon. Voin rakennuttaa teille pienen mökin kartanon viereen.”

Tyttö pudisti päätään vakavana.

”Onkohan kuitenkaan viisasta tuhlata toivetta moiseen. Oletteko varma, ettette haluaisi mieluummin kanssani naimisiin?”
Acario nauroi ja toivoi samalla murhaa maailmalle.

Valentine ei punastellut, vaan nyrpisti nenäänsä paheksuvasti.
”Te ette ole edes kristitty. Olen jo sanonut, mitä haluan.”

Hymy kuoli Acarion kasvoilta.
”Hyvä on sitten. Mutta annan teille ystävällismielisen varoituksen: Älkää kysykö mitään, mihin ette ole valmis kuulemaan vastausta. Minä en valehtele. Teillä on tämä päivä aikaa.”

~*~

Tunnelma vaunujen hämärässä oli melko painostava. Beth haroi kauluksiaan useaan otteeseen löysemmälle, toivoen sen helpottavan. Acario istui paikallaan liikkumatta kuin suolapatsas. Beth oli leikitellyt ajatuksella mitä ihmeellistä voisi toivomuksellaan pyytää, muttei ollut keksinyt mitään esinettä, mikä olisi toiveen arvoinen. Kun ei hän tekisi mitään koruilla tai asusteilla. Mikään niistä tuskin tekisi häntä sen onnellisemmaksi.

Mutta sitten oli asioita, joita ei voinut ostaa. Kuten vastaukset.

Acario oli kuitenkin paljon odotettua synkempi, niin että Bethiä arvelutti koko tilanne. Viimein hän veti syvään henkeä.
”Kuka te olette?”

”Cyprian Acario Dwyre, lordi. Vampyyri. Mies. Crewen mestari ja luoja. Klemens Kaiserin ystävä. Teidän isäntänne”, Acario vastasi, välinpitämättömän oloisena.

Beth oli melko varma hänen vain teeskentelevän.
”Onko teidän tittelinne peritty vai ostettu?”

”Ostettu? Ei kumpaakaan. Minä olen ensimmäinen ja ainoa lordi Dwyre.”

”Aatelisarvon voi myös ostaa toisissa maissa”, Beth selitti. Se oli ihan yleistietoa, mikä ei tietenkään ollut Acarion vahvuus. ”Teidän isänne ei sitten kuulunut aateliin?”

”En koskaan tavannut isääni.”
Seurasi pieni, Bethin puolelta kiusallinen hiljaisuus. Vaunut ajoivat muutaman kuopan yli.

”Vai niin”, hän jatkoi rauhallisesti ja yritti keksiä sopivia tapaa pukea kysymyksensä sanoiksi. ”Kuuluuko teidän perheeseenne vielä muita, kuin Crewe ja herra Klemens?”

”Ei muita kuin te kolme.”

Minäkin! Beth ajatteli ja se oli hyvin lämmin ajatus. Ehkei tämä ollutkaan huono ajatus!
”Entä äitinne?”

”En tiedä mitä hänelle kävi. Hän vain lähti eräänä yönä, eikä palannut. Minä olin hyvin nuori. Me emme olleet kovinkaan läheisiä.”

”Kuka hän oli?”

”Häntä kutsuttiin Agapeksi. Jos hänellä oli muita nimiä, en tiedä niistä. En koskaan vaivautunut tutkimaan, mihin hän oli mennyt tai ketä hän tunsi. Hän oli paljon vähemmän mukava kuin minä. Tiedättekö, mitä Acario tarkoittaa? Kiittämätöntä.”
Beth oli huomannut, että kaikki olivat aina Acarion mielestä vähemmän mukavia kuin hän itse.

”Mistä te olette kotoisin?”

”Kyprokselta.”

”Mitä!?”

Acario hymyili hänen huudahdukselleen.
”Enkö ole muka kertonut? Nimeni on melko suora vihje. Mutta ei sillä ole väliä, en ole palannut saarelle sen jälkeen, kun sieltä kerran lähdin. Hyvin nuorena.”

”Te olette melko kalpea kyproslaiseksi”, Beth huomautti. Hänen mielikuvissaan Välimeren ihmiset olivat auringon polttamia, kiharatukkaisia, nauravia ja harvahampaisia.

”Ei ole tullut oleskeltua auringossa”, Acario sanoi. ”Ihoni on saattanut vaaleta vuosien mittaan. Meillä on ehkä hyvin vanha muotokuva minusta, jossa olen tummempi. Klemens tosin epäilee, että taiteilija maalasi minusta ruskettuneemman ihan vain taiteen nimissä.”

”Puhutteko te sitten kreikkaa äidinkielenänne?”
Beth katsoi Acariota kuin ensimmäistä kertaa.

”En, vaan latinaa. Äitini puhui latinaa. Olette varmaan huomannut, käytän sitä Crewen ja Klemensin kanssa myös.”

”Onko Klemenskin Kyprokselta?”

”Ei. Me tapasimme kun olin jo jonkun ikäinen. Hän oli kai samassa vaiheessa. Minä en ollut silloin paljoa, eikä hänkään.  Oli huumaavaa saada omanlaistaan seuraa. Peilasin pitkään itseäni hänen kauttaan.”

Beth ei ymmärtänyt. Acario ilmeisesti huomasi sen.

”Katsokaas kun, minun ei ollut silloinkaan mitään järkeä verrata itseäni kehenkään ihmiseen. Talonpojat ja kauppiaat tuntuivat niin kovin mitättömiltä. Siinä ei ole mitään mihin tarttua, samaistua tai pyrkiä. Ennen Klemensin tapaamista en oikein ollut mitään. Join vain verta. En ihan huomannut itseäni.”

Acario katsoi Bethiä odottavasti. Beth nyökkäsi, kuin olisi ymmärtänyt. Hänestä kyllä tuntui, että hän melkein oli. Välillä hänestä tuntui, ettei Acario ihan huomannut häntä.
”Miksi teillä on niin, öh, varautunut asenne kirkkoon?”

”Kirkko puuttuu asioihin”, Acario sanoi ja tuijotti Bethiä silmiin hyvin kylmästi. Tästä aiheesta ei sopinut kysyä enempää.

Epäreilua, Beth ajatteli. Hänen olisi pitänyt saada kysyä mitä vain!
”Mihin asioihin?”

Tunnelma vaunuissa kiristyi niin painostavaksi, että hetken Bethin oli todella hankalaa hengittää. Oli kuin ilma olisi sakeana jostakin. Hän kohotti kätensä avatakseen verhoja. Valo varmasti helpottaisi.
Acario kuitenkin tarttui Bethin käteen ja laski sen hitaasti. Ahdistus hälveni.
”No”, hän aloitti diplomaattisesti. ”Esimerkiksi kerran he polttivat taloni. Asuin silloin Veronassa,”

”Ketkä he?”

”Muutama pappi. Sitten kerran he kiduttivat hengiltä erään naisen vääräuskoisena huorana. En koskaan tehnyt mitään ärsyttääkseni heitä.”

”Samat papitko?” Beth huudahti.

”Ei, eivät tietenkään samat. Tapoin edelliset. Väliin jäi aikaakin ainakin kymmenen vuotta. Toisellakin kertaa asialla olivat papit.”

”Miten kamalaa! Kenen naisen he kiduttivat kuoliaaksi?”
Beth osasi jo olla tarttumasta sellaisiin yksityiskohtiin, kuin ettei papeillekaan ollut käynyt kovin kaksisesti.

”Minun ja Klemensin.”

Todella häiritsevät kuvat valtasivat Bethin mielen, eikä niissä ollut kirkon miehiä. Huonosti aseteltu kysymys, hän moitti itseään ja yritti hillitä punastumistaan.
”Sen takia te ette siis pidä kirkosta. Ne kuulostivat kyllä kovasti katolilaisilta papeilta.”

”No sitten on myös se kerta, jonkin aikaa ennen kuin löysin Crewen, kun olin luomassa itselleni seuraa ja he tappoivat hänet noitana ja lukuisia muita, pienempiä tapauksia.”
Tämä sanottiin ohimennen, mutta luultavasti se oli kaikista tärkein seikka.

Tarkoittikohan 'seuran' luominen uutta vampyyria, Beth aprikoi, muttei ehtinyt kysyä. Acario katsoi häntä yhtäkkiä hyvin vakavasti.
”Ymmärrätte kai, että tämän jälkeen en päästä teitä kivenheittoa kauemmas itsestäni. Koskaan.”

Acarion kivenheitto kantoi varmasti aika kauas. Beth tyytyi kohauttamaan olkapäitään. Yhtä suurta perhettähän tässä oltiin.
”Miksi te pidätte minua mukananne?” Beth kysyi, mutta muuttikin äkisti mieltään. Luultavasti tämä kuului kategoriaan kysymyksistä, joiden vastauksia hän ei oikeastaan välittänyt tietää.
”Ei kun, älkää vastatkokaan. Jos vain suinkin sopii.”

Acario hymyili vaisusti. Beth kurtisti kulmiaan.
”Aiotteko te jotain erikoista minun suhteeni, sir?”

”Tänäänkö?” Acario kysyi hajamielisesti. Beth tuijotti häntä odottavasti. Mitkään väistelyt eivät nyt auttaneet.

Hetken näytti melkein kuin Acario olisi pyöräyttänyt silmiään, mutta vaunuissa oli todellakin liian pimeää, jotta olisi voinut sanoa varmaksi.
”Teen teistä vampyyria.”

Beth oli hetken aikaa ihan hiljaa, sanojen upotessa, samalla kun hänen sisällään käytiin kamppailua pakokauhun, raivon ja kymmenen muun tunteen kanssa siitä, miten reagoida.
”Koskahan ajattelitte kertoa tästä minulle? Kävikö mielessänne, että kenties asiaa kannattaisi ensin kysyä?”

Acario ärähti hämmästyneenä.
”Keneltä?”

”No minulta!”

”Kyllä minä varmasti joskus olen siitä maininnut”, Acario väitti.

Beth haroi tukkaansa, melkein repien sitä, varmana, että menettäisi järkensä juuri nyt.

”Te... ette pidä tätä hyvänä asiana?” Acario kysyi, tavoitellen Beth katsetta. Beth ei vastannut, vaan peitti kasvonsa kämmenillään ja nojasi taaksepäin. Ei hän voinut päättää, mitä mieltä aiheesta oli näin nopeasti!
”Älkää ottako sitä niin raskaasti. Ettehän te tässä menetä mitään.”

Kesti hetken, ennen kuin sanat saavuttivat kuulijansa.
”Enkö?” Beth kysyi sormiensa lomasta, melkein toiveikkaana.

”Ette. Sen kun elätte elämäänne ihan normaalisti.” Acario puhui paljon pehmeämmin ja lempeämmin kuin yleensä, hyvin suostuttelevaan sävyyn. ”Kuolette ajallanne ja sitten aloitatte ihan uuden elämän.”

”Ettekä aio, tuota, edesauttaa kuolemaani? Ettehän?” Beth melkein rukoili. Hän ei kestäisi, jos hänen täytyisi varoa ja pelätä Acariota. Minne hän muka menisi, jos hänen täytyisi paeta?

”En tietenkään”, Acario jatkoi ja yhtäkkiä lempeys haihtui pois jättäen jälkeensä vain tylyä asiallisuutta. ”Meillähän on sopimus.”

”Eikä haittaa, vaikka minä eläisin vanhaksi?”

Mies mietti vastausta hetken.
”No... ei. En tosin usko, että elätte kovin pitkään. Voisin melkein lyödä vetoa, että kuolette kahdenkymmenen vuoden sisällä.”

”Joten teitä ei haittaa, jos menen naimisiin ja perustan perheen?”

”Miten se nyt liittyy mihinkään?” Acario ärähti, selvästi yllättyneenä.

”No juurihan te sanoitte, että saan elää elämääni ihan normaalisti. Avioliitto kuuluu normaaliin elämään.”

Acario rentoutti kasvonsa ilmeettömiksi ja pyrki hyvin neutraaliin äänensävyyn.
”Ei se tietääkseni kuulunut teidän normaaliin elämäänne vielä kymmenisen minuuttia sitten.”

Ei Bethillä ollut minkäänlaista toivoa päästä naimisiin, mutta hän tiesi aiheen ärsyttävän Acariota ja yhtäkkiä hän tunsi haluavansa kiusata toista millä tahansa pikkumaisella asialla.
”Niin, mutta jos tässä nyt kerran puhutaan minun tulevaisuudestani --”

”Voinko minä valita teille puolison?”

”Ette tietenkään”, Beth sanoi kuninkaallisesti. ”Voitte seurata sivusta.”

”Ette voi naida ketään sellaista, jota minä en hyväksy. Klaus Fertig ei tule kuuloonkaan.”

Miksi hän aina jauhaa Klausista, Beth kysyi itseltään.

”Jos haluatte jälkikasvua, enkä todellakaan ymmärrä miksi haluaisitte Erlebergiin lapsia, voisitte varmaan pyytää joltakin vähävaraiselta, suurilapsiselta perheeltä muutaman.”

Tämä mielikuvitusleikki alkoi käydä todella omituiseksi.
”Niinkö te teitte Crewen kanssa?”

”No en varsinaisesti kysynyt muilta, kuin pojalta itseltään.”
Ai Creweltä siis kysyttiin, mutta Beth oli itsestäänselvyys.

”Miksi te haluatte minustakin vampyyrin?”

”Siitä on valtavasti etuja teille. En usko ketään Crewen pikku ystävistä liiemmin kiinnostavan sinun tönimisesi enää sen jälkeen.”

”Niin, mutta miksi te haluatte näitä etuja minulle?” Beth ei uskonut hetkeäkään Acarion ajattelevan vain hänen parastaan.

”Minähän alan olla melkein kiintynyt teihin.”
Acarion äänessä oli roima annos halveksuntaa ja ivaa. Beth hypisteli harmistuneena ruskeita hansikkaitaan.

”Senkö takia juotatte minulle vertannekin?”
Luultavasti tähänkään kysymykseen ei ollut mitään mukavaa vastausta. Tieto lisää tuskaa, Beth tajusi.

”Siihen on monta syytä. Ensinnäkin se helpottaa minun oloani. Puoliunessakin tunnistan itseni teistä, enkä siis vahingossa vaikka taita niskojanne. Uskoisin teidänkin tuntevan olonne... mukavammaksi.”

Bethillä ei ainakaan nyt ollut kovinkaan kivaa. Häntä jännitti hieman millaisissa väleissä he olisivat huomenna, varsinkin kun näytti siltä, että Acariolla oli suunnitelmissa jatkaa tätä kumppanuutta yli Bethin eliniän.

”Toiseksi, kuten olen sanonut aikaisemminkin, se auttaa kehoanne paranemaan ja vahvistumaan. On paljon hyödyllisempää, että olette edes jotenkin vahva. Sitten se auttaa tietenkin teidän muuttamisessanne. Uskoakseni heräätte minun vampyyrinani, vaikka kuolisitte missä, jos teillä on vain tarpeeksi vertani kehossanne.”

Ei taas kuolemaa.
”Kauanko te olette ollut vampyyri?”

”Niin kauan kuin muistan.”
Se oli kauan.
Acario vaikutti väsyneeltä. Aurinko oli kai noussut.

”Ettekö muista mitään ihmiselämää?” Beth kysyi toiveikkaana. Hän ei kylläkään pystynyt kuvittelemaan Acariota ihmisenä, muttei kai tämä voinut olla ollut verenhimoinen ja terävähampainen jo taaperona. Oikeastaan Bethin oli hankala kuvitella Acariota lapsenakaan.

”Että olisin ollut ihminen?” Acario vilkaisi Bethiä varuillaan. ”En.”

”Inhoatteko te minua?” Beth kysyi. Väsymys sai hänet vaihtamaan aihetta tuosta vain. Hänellä oli jotenkin välinpitämätön olo. Ehkä hän kysyisi jotain julmaa tai hävytöntä Acariolta, ihan vain kostoksi kaikesta.

”Juuri nyt vai yleisesti ottaen? Niin, ja aurinko on noussut. En tietenkään halua riistää riemuanne urkkia mistä tahansa mieleenne juolahtavasta, mutta huomautan vain, että jos valvon näin aurinkoisen päivän, olen illalla luultavasti hyvin nälkäinen.”

”Nukkukaa sitten. Teillä tuskin on mitään positiivista kerrottavaa mistään.”

”Suuri kiitos armollisuudestanne”, Acario sanoi kuivakasti ja sulki silmänsä.
Beth päätti jättää Valentinesta puhumisen illemmaksi.

~*~

Vaunut eivät liikkuneet. Beth hätkähti hereille ja pälyili ympärilleen. Acario nukkui liikkumatta häntä vastapäätä, kädet ristittyinä rintakehälleen. Beth koputti taaksensa merkiksi ajurille, mutta vaunut eivät hievahtaneetkaan.

Oliko kello jo niin paljon, että oli heidän taukonsa paikka?

Beth livahti varovasti ulos, siristellen silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa. Ajuri ei ollut paikallaan. He olivat keskellä loskaista metsätietä ja heidän hevostensa edessä oli ratsailla kolme kasvonsa peittänyttä, kuraista miestä. Kahdella heistä oli pistooli esillä.

”Geld oder Leben.”

*

(Geld oder Leben = rahat tai henki)

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä: Acario ja Beth lähtevät kohti Leipzigiä. Beth päättää käyttää natsikorttinsa jo paljon aiemmin voittamansa toiveen ja vaatii Acariota vastaamaan kysymyksiinsä. Keskustelu kuitenkin ajautuu ikäväksi. Vaunut pysähtyvät auringon jo noustua ja ulkona heitä vastassa on yllätys...

22. luku

Beth piti käsiään ilmassa, näkyvillä, mutta tuskin kukaan muutenkaan olisi uskonut häntä aseistautuneeksi.
”Säälikää minua. Olen vain köyhä palvelija!”

”Onko vaunuissa joku?” yksi miehistä kysyi.

Mieti. Mieti Mieti! Beth kehotti itseään.
”On. Minun isäntäni. Hän nukkuu – hän on hyvin vanha mies. Vanha ja rikas.”
Hyvin, hyvin vanha.

Kaksi miehistä oli laskeutunut hevostensa selästä. Molemmat olivat kookkaita ja likaisia.
Toinen marssi Bethin luo.
”Tyhjennä taskusi!”

Beth luopui kammastaan ja taskukellostaan mukisematta. Ryöstäjä vei myös hänen lakkinsa ja irvisti keltaiset hampaat vilkkuen.
”Menepä herättämään isäntäsi!”

”Ei”, kommentoi mies ratsailta. Hän oli totinen ja istui satulassaan jäykästi. ”Hänellä saattaa olla pistooli piilossa. Mene sinä.”

”Hänellä on kultakoruja taskussaan”, Beth supatti taskukellonsa vieneelle miehelle, joka mulkaisi häntä takaisin rumasti. Hän tunsi olonsa melko naurettavaksi.

Miehet vilkaisivat toisiaan. Hevosen selässä oleva nyökkäsi tovereilleen, jotka sitten kapusivat vaunuihin.
Beth nielaisi hermostuneena. Vaunut heilahtivat muutaman kerran. Hevoset pärskähtelivät, tuuli humisi oksissa ja harakka kraakkui oksalla. Sisältä ei kuulunut mitään.

”Vinzenz?” ratsailla oleva mies kysyi otsa rypyssä, kun hiljaisuutta oli kestänyt jo jonkin aikaa. ”Hendrick?”

”He varmaan löysivät isäntäni jalokivikätkön”, Beth huomautti.

Kolmas ryöstäjä laskeutui hevosensa selästä sulavasti ja osoitti pistoolillaan Bethin rintakehää varoittavasti. Beth nosti kätensä korkeammalle ilmaan. Mies loi häneen  hyvin kylmän katseen ja kääntyi vaunujen puoleen.
Hänkin avasi ovet ja katosi sisälle pimeään.

Beth laski kätensä ja odotti hetken aikaa nauttien lämpimästä auringonpaisteesta. Hän hengitti syvään raikasta ilmaa antaen pulssinsa rauhoittua. Kevät oli tulossa.

Kuului kova pamahdus. Ase! Beth unohti kevään ja raikkauden ja syöksyi vaunuihin.
”Oletteko te kunnossa, sir?”

Kaksi ryöstäjistä lojui toisiaan vasten Bethin paikalla, ilmeisesti tajuttomina. Acario oli vielä kolmannen kurkussa kiinni. Vaunujen katossa oli pieni reikä, josta pääsi ohut juova aurinkoa sisään.

Acario pyyhki suupieliään ja työnsi kolmannen ryöstäjän sylistään lattialle. Vaunuissa oli ahdasta.
”En edes herännyt kunnolla ennen kuin tämän ase laukesi.”
Hän tökkäsi kengänkärjellään kolmatta miestä.

Beth katseli liikkumattomia ryöstäjiä, tietämättä mitä sanoa.

Acario heilautti kättään vähätellen.
”Molemmat ovat ihan hengissä.”

”Heitä on kolme, sir."

”Niin, niin. Hankkiudu heistä eroon ja tuki reikä katossa.”

Kun Beth oli löytänyt peloissaan paenneen ajurin, mies raahasi ryöstäjät tien sivuun sillä välin kun Beth sulloi nenäliinansa katon reikään. Se jäi roikkumaan hassusti puoliksi sisälle. Ryöstäjistä yhden pää retkotti sivulle huolestuttavassa kulmassa, mutta kenties sitä ei kannattanut ajatella sen pidemmälle.

Beth etsi omaisuutensa, sujautti kellonsa taskuunsa, piilotti aseet pusikkoon ja nousi vaunuihin kun ajuri sitoi varkaiden hevoset kiinni puuhun.

”No tämäpä oli yllätys. En olisi uskonut, että jos valitan teille janoani, haette minulle jonkun. Tai jopa kolme!”
Acario nauroi hyväntuulisesti.
”Minunhan täytyy kiittää teitä.”

Sitten hän suuteli Bethin kämmenselkää ja poskea hyvin sulavalla liikkeellä. Beth meni hämilleen ja veti kätensä turvaan leuan alle.
”Enpä muista, koska olisin viimeksi juonut noin paljon verta. Tämä riittää. Nyt olisi jopa hyvä aika kuukautisillenne.”

Syvä hiljaisuus.

”Minä taidan pitää kuskille seuraa lopun matkaa. Hän vaikutti hieman sekavalta”, Beth sanoi kiireesti ja livahti ulos. Ei minkäänlaisia käytöstapoja, hän mutisi itsekseen.
Istuutuessaan taas hän vilkaisi vaivihkaa kättään. Kämmenselkään oli jäänyt ohut, punertava viiru siihen kohtaan, jota Acarion huulet olivat hipaisseet.

Vaunujen lähtiessä liikkeelle Beth nosti kätensä poskelleen ja huokasi, tietämättä itsekään mille.

~*~

Renate,

lähetän luoksesi Erikan, Alfredin, Stefanin ja Elisen. Heidän on ollut hieman hankala sopeutua uuteen elämään Erlebergissä, nyt kun mestarini on palannut. Mestari on parhaillaan Valentinen kanssa Leipzigissä, mutta pelkään, että hänen palattuaan tilanne pahenisi entisestään. Hän tuskin sietää heitä, ja he ovat olleet turhan levottomia viime aikoina.

Pidäthän heistä huolta? Tiedän, ettei minun sovi pyytää mitään, ottaen huomioon kuinka huonosti huolehdin Leonistasi. Toivon kuitenkin, että muistaisit silti vanhaa ystävääsi ja katsoisit edes hiukan heidän peräänsä. Heidän ei ole turvallista oleskella enää täällä. Hans matkustaa heidän mukanaan ja palaa sitten tänne.

Toivottavasti voit hyvin. Minusta on ikävää, että asioiden piti mennä näin. Kenties voimme joskus vielä tavata rauhan merkeissä.

Ystäväsi,
Flavian Crewe

~*~

”Minusta tämä ei edelleenkään ole reilua”, Valentine sanoi, jo kolmatta kertaa, avatessaan matka-arkkuaan. ”Te huijasitte minua.”

”En todellakaan. Ennemmin voisi sanoa, että te yrititte huijata minua”, Acario vastasi, otsa hienossa rypyssä. Oli ilta ja he olivat viimein perillä. Myöhäisestä kellonajasta johtuen Fertigit tuskin tulisivat tervehtimään heitä enää tänään, mikä oli harmi, sillä Acario ja Valentine alkoivat olla melko kyllästyneitä pelkästään toistensa seuraan.
Pitkä matka oli rasittanut Valentinea enemmän, niin ettei tämä katsonut tarpeen olla kohtelias kovinkaan usein.
”Ei ole minun vikani, ellette ymmärtänyt minua oikein. Olisitte pyytänyt tarkennusta.”

”Niin, mutta yleensä kun ihmiset sanovat 'tämä päivä', he tarkoittavat samaa vuorokautta.”
Nurina ei loppuisi ikinä.
He olivat Leipzigin suosituimmassa majatalossa. Acario haki katseellaan kuumeisesti kirjaa tai jotain, jonka varjolla voisi vajota hiljaisuuteen, mutta huone ei ollut ihan niin hyvin varusteltu.

”Aivan se ja sama mitä kukin yleensä tekee. En vastaa enää yhteenkään teidän nenäkkäistä uteluistanne. Jos haluatte kysyä jotain, kaikin mokomin. Mutta minä en ole mitenkään velvollinen vastaamaan.”

”Typerää. Typerää! En minä edes kysynyt mitään kovin henkilökohtaista. Sitä paitsi, eikö teistä minun ole oikeus tietää, jos te suunnittelette muuttavanne --”
Valentine oli korottanut ääntään aavistuksen. Hän purki samalla matkatavaroitaan hyvin voimakkain liikkein.

”Kyllä minä aioin kertoa." Acario ei puhunut sen lujempaa tai intohimoisemmin kuin yleensäkään. "Nyt on vain ollut niin paljon kaikenlaista. Luulin, että te kenties olisitte arvannut jo. Ja sanokaa minua vielä kerran typeräksi, niin --”

”Niin mitä? Murratte käteni? Tehty jo!” Valentine paiskasi matka-arkkunsa kiinni kyseessä olevalla kädellä.
Acario nousi seisomaan. Hänen seisoessaan Valentine näytti lyhyeltä ja pieneltä, voimattomalta. Tämä vilkuili häntä hieman epävarmana, miettien oliko mennyt liian pitkälle ja kääntyi sitten taas vaitonaisena arkun puoleen.

Acario käveli hänen luokseen, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja nojautui vasten toisen selkää.
”Kuinka monta kertaa minun täytyy pyytää anteeksi?”
Hän puhui hyvin hiljaa. Valentine ei vastannut ensin, hengitteli vain syviä, raskaita vetoja. Hän tuntui kovalta. Jännitti.

”Ei se määrä vaan laatu.”
Toisen ääni oli kuiva, karhea. Mutta hän antoi itsensä rentoutua. Ei heti, vaan pikkuhiljaa. Huomaamatta.

Acario aikoi muistuttaa, että eikö hän ollut korjannut käden ihan ennalleen, mutta Valentine ehti väliin.
”Voisitteko kuitenkin tästä lähtien vastata aina minuun liittyviin kysymyksiin, sir?”

”Enkö sitten aina ole?”

”Minä en aina osaa kysyä. Teitä koskevia asioita ei siis sovi tiedustella?”

”Ei. Ne ovat salaisuuksia”, Acario kuiskasi toisen korvaan.

Valentine säpsähti.
”Ahaa. Ymmärrän, haluatte siis pysyä mysteerinä?”

”Niin. Olen mielelläni salaperäinen sivuhenkilö.”

”Kuulostaa kovin yksinäiseltä. Kuulunko minä samaan näytelmään?” hän kuiskasi takaisin, vakavana.

”Tietenkin. En ole aina ihan varma missä roolissa esiinnytte, mutta lähes poikkeuksetta olette jokin todella ärsyttävä hahmo.”

”No minusta ei ole kovin sopivaa, että salaperäinen sivuhenkilö ja ärsyttävä hahmo ovat vierekkäin lavalla. Se voi hämmentää yleisöä.”
Hän laski Acarion kädet alas punastellen, tarttui matka-arkkuun ja raahasi sen komeroon, sulkien oven perässään.

Acario jäi tuijottamaan suljettua ovea. Hän kuuli Valentinen nopeat sydämenlyönnit ja raskaan hengityksen oven läpi, muttei tehnyt tai sanonut mitään.

~*~

Fertig vanhempi huomasi tilaisuutensa koittaneen illallisen jälkeen. Herrat - hän, poikansa Klaus, lankonsa Mittelmattel, edellisen pikkuveli, Valentine ja lordi Dwyre - vetäytyivät salonkiin konjakille. Mittelmattel oli viisissäkymmenissä, pitkä, kalju, viiksekäs ja nauroi kovaa. Hänen veljensä oli pitkä, kalju, viiksetön ja nauroi hiljaa hirnuen. Fertig ei välittänyt kummastakaan, ei ainakaan tänään.

Klaus yritti saada Valentinea juomaan konjakkinsa yhdellä kulauksella, mutta sekä Fertig, että lordi Dwyre loivat heihin varoittavat katseet. Fertig tosin vain pojalleen, joka vähät välitti ja lordi Dwyre Valentinelle, joka laski lasinsa pöydälle vaivihkaa.

Hyvin sopivasti Fertig päätyi tutkiskelemaan seinällä olevaa maalausta metsästyskoirista ja ketusta kuin mitä lordi Dwyre.

He rupattelivat ensi alkuun joutavia – Fertig huomasi, ettei tiennyt miten lähestyä aihetta.
”Toivottavasti majoituksenne on siedettävä, ellei mukava.”

Lordi Dwyre irrotti katseensa maalauksesta. Kumpikaan heistä ei pitänyt teoksesta.
”Se on ihan hyvä. Minä en tunne tarvitsevani mitään sen ihmeellisempää.”

Valentine sattui silloin kulkemaan heidän ohitseen. Hän kuuli ilmeisesti Dwyren kommentin ja piilotti nopeasti hymynsä. Dwyre ei tietenkään nähnyt tätä, koska oli selin, mutta Fertig näki. Valentine oli kummallinen ja Valentinen ja lordi Dwyren suhde vasta kummallinen olikin. Fertig ei koskaan ollut nähnyt heidän osallistuvan keskusteluun samaan aikaan, tai ylipäätänsä puhuvan toisilleen normaalisti, muiden seurassa. Ehkä tähän liittyi jotain vampyyrijuttuja.

”Niin. Ette tietenkään.”

Ja sitten he olivat hiljaa. Turhauttavaa!
Fertig mietti kuumeisesti, mitä sanoa, että saisi keskustelun haluamalleen reitille.
”Oletteko käyneet kaupungissa aikaisemmin?”

”Olen. Mutta täällä oli silloin valtava määrä ruotsalaisia sotilaita.”

”Ruotsalaisia sotilaita? Siitä lienee melko lailla aikaa?”
Fertig ei tuntenut Leipzigin historiaa. Hänen nuorempi sisarensa oli muuttanut tänne avioiduttuaan ja koska Fertig oli hyvissä väleissä kaikkien sisarustensa kanssa, hän matkusti heitä tapaamaan aina silloin tällöin, vaikka välimatka olikin melkoinen.

”Varmaan ainakin satakunta vuotta. Minä en tosin ole hyvä arvioimaan ajan kulua.”

”Te olette mahtanut nähdä paljon. Millaista olisikaan elää noin pitkään! Mutta, jos sopii kysyä, ettekö tule yksinäiseksi? Onko teillä seuraa, tuota, oman kaltaisistanne?”
Keskustelu meni hyvään suuntaan.

Lordi Dwyre jähmettyi miettimään vastausta otsa rypyssä.
”Minulla on poikani. Ette ole ehkä koskaan tavannut häntä, herr Fertig. Hänellä on jo oma kapinoiva elämänsä, eikä hän harmikseni viihdy illanvietoissa, varsinkaan jos paikalla on paljon ihmisiä.”

Fertig jäi tyhjän päälle. Poika? Hän tiesi, että vampyyreiksi tultiin, eikä synnytty. Ainakaan hän ei ollut koskaan kuullut jälkimmäisestä.
”Oletteko koskaan luoneet muita vampyyrejä?”
Oliko asiasta kysyminen epähienoa?

Vastaus tuli poissaolevana.
”En. Häntä ennen oli... hankaluuksia.”

”Toivoakseni en ole tunkeileva, mutta aiotteko kenties vielä luoda muita?”
Fertig oli tuijotellut heidän eteensä aukenevaa maalausta jo hyvän aikaa. Niin, että sen värit ja muodot olivat puuroutuneet absurdeiksi kuvioksi, sen sijaan, että olisivat esittäneet jotain.

”Aion.”

Fertig kääntyi katsomaan salaperäistä ystäväänsä, yhtä vakavana.
”Tehkää minusta vampyyri.”

~*~

Majatalossa asuminen oli aika vaivalloista, vaikka toisin olisi voinut luulla. Acario vaati Bethiltä, ettei tämä lähtisi mihinkään päivän aikana. Beth tivasi kiusallaan, että miksi ihmeessä. Hän tiesi kyllä, että Acario halusi hänen vartioivan nukkuvaa kehoaan, mutta Bethistä se oli turhaa. Kuka Acarion ruumiin nyt varastaisi!

Acariosta Beth ei ollut yhtään hauska.
”Käyttäytykää kunnolla tai keksin teille oikeita töitä.”

Joten sillä välin, kun Acario nukkui vaatekomerossa, Beth nyhjäsi huoneessa ja luki kirjoja. Lisäksi kun ei ollut Creweä, Beth joutui huolehtimaan laskuista, Acarion tavaroista ja vaatteista.

Ja pitämään seuraa ja kulkemaan joka paikkaan Acarion perässä, mutta sitä Beth teki muutenkin. Paitsi silloin kun Acario meni tapaamaan kaupungin vampyyreja.
”Täällä asuu muutama, joita minäkin haluan tavata. Tavallisesti ottaisin mielelläni jonkun mukaan, mutta jostain kumman syystä te tunnutte aina herättävän epätoivottua huomiota. Joten jäätte tänne. Ja siinä kohtaa kun ette usko minua ja noudata kehotustani, vaan lähdette pihalle ja joudutte hankaluuksiin, voisitte muistaa etten ole juoksemassa apuunne. Niin, ja jos vaikuttaa siltä, että teitä yritetään purra, voisitte ilmaista kuuluvanne minulle. Sillä on toivoakseni jotain vaikutusta. Paitsi tietenkin, jos purija on koira.”

Beth myötäili Acariota vakavana, vaikka oikeasti hänen olisi tehnyt mieli kohottaa kulmakarvojaan moiselle puheelle. Ai että hän kuului Acariolle ja sitä pitäisi vielä kuuluttaa eteenpäin!
”Ihmisiä ei voi omistaa, sir”, Beth sanoi samalla kun auttoi Acariolle manteaun ylle.

”Eikö?” Acario kysyi, pehmeämmin ja hymyillen. Hän kääntyi ympäri tarttui Bethiä ranteista, kun tämä suki selkämystä suoraksi. ”Ehkä te voisitte hieman hioa kantaanne. Sanoa jotain kristillisempää, kuten vaikka että sielua ei voi omistaa, se on ikuinen.”

”Ihminen on sielu”, Beth sanoi ja katsoi vakaasti Acariota silmiin. Itse asiassa hän keksi sen juuri silloin, mutta sanat tuntuivat viisailta.

”Mikä minä sitten olen?”

Kiusankappale. Beth ei sanonut sitä ääneen ja karkoittikin ajatuksen nopeasti, ettei se paistaisi läpi. Hän esti itseään myös hymyilemästä.
”Herra tietää varmaan itse parhaiten.”

Acario ei vastannut ensin, vaan pyyhki hiuksia sivuun Bethin kasvoilta. Se oli niin lempeä ele, että Beth meni melkein tolaltaan. Hän kääntyi katsomaan taakse, että kätkisi punastuksen.
Viime aikoina oli ollut paljon koskettelua – Acario piti nykyään melkein poikkeuksetta kättään Bethin olkapäällä heidän puhuessaan ja sitten oli huomattavasti entistä enemmän vahinkohipaisuja ohittaessa. Muttei mitään näin... hellää. Acario ei ilmeisesti itse huomannut eroa entiseen, mutta Beth kyllä huomasi!

Hänellä on pahat mielessään, Beth ajatteli. Ehkä Acario halusi verta!
Beth ei ollut mitenkään kosketusta vastaan, vaikkei ikinä pystyisikään niin vain keskustellessa laskemaan kättään Acarion käsivarrelle tai mitään sen sellaista. Ei sitten voisi enää puhua! Hänestä tilanne oli kuitenkin jotenkin syyllisellä tapaa jännittävä. Ehkä se johtui verenjuonnista. Acario oli aiemmin sanonut, että hänen olisi helpompi olla Bethin seurassa Bethin juotua hänen vertaan ja että Bethilläkin olisi mukavampaa.

Acarion ajatukset kulkivat ilmeisesti samaa rataa.
”Sinun kannattaisi juoda vertani ennen kuin lähden”, hän sanoi, hyvin läheltä. Beth säpsähti mietteistään, kääntyi nopeasti ympäri ja oli vähällä törmätä toiseen. Puolihuomaamaton askel taaksepäin.

Acarion oli ehkä helppo olla, mutta Bethin ei. Hänelle oli viime aikoina tullut ihan sopimattomia päähänpistoja mieleen ja hän pelkäsi joskus epähuomiossa toteuttavansa jonkun niistä.
”Ei kai”, hän alotti sovittelevasti. ”Ei minun taida kuulua juoda verta, sir.”

”Ei vielä”, Acario sanoi ajatuksissaan.

Bethiä se kuitenkin jäi vaivaamaan. Hän ei edelleenkään pitänyt Acarion suunnitelmasta muuttaa hänet vampyyriksi.
”Minä en halua satuttaa ketään.”
Tai melkein ketään, jos Crewe ja pari muuta verenimijää laskettiin mukaan. Ei ainakaan ketään ihmistä.

Acario näytti hetken siltä, kuin olisi ollut aikeissa toistaa äskeisen vastauksensa, mutta vakavoituikin sitten.
”Minä voin pitää teidät aisoissa.”

Aiheen ajattelu sai Bethin synkäksi.
”Minä en halua haluta satuttaa ketään. Ja pureminen satuttaa uhria joka tapauksessa tosi paljon...”
Hän tiesi, mistä puhui. Se kivisti, paitsi tapahtumahetkellä, myös myöhemmin.

”No”, Acario aloitti, koittaen saada Bethiin hieman eloa. ”Me voimme minun puolestani hankkia teille vaikka oman erityisen ihmisen seuraksi, jolle voitte maksaa palkkaa läsnäolosta, vaikka hän puolet ajasta juoksisikin ihan muussa seurassa. Voitte sitten raahata häntä mukananne joka paikkaan, jos vain viitsitte. Jotkut tekevät niin. Varoitan tosin: eräät ihmiset hankkiutuvat hankaluuksiin tuon tuostakin, jopa selkänne takana! Kannattaa siis katsella, jotakuta vähän yksinkertaisempaa, kotona viihtyvää yksilöä. Ja sitten voitte keksiä jonkun mahdollisimman kivuttoman metodin valuttaa verta pois.”

Mitä tuo mies taas höpöttää, Beth ajatteli.

”Tai sitten voitte tehdä kuten Crewe ja hänen jalkaväkiryhmänsä ja selviytyä pääasiallisesti eläinverellä.”
Ajatus näytti hieman vastenmieliseltä Acariolle.

Beth oli toisinaan murehtinut kuinka paljon verta Crewe ystävineen varmastikin kulutti, mutta koska kylillä ei puhuttu sarjakuolemista tai -katoamisista, hän oli antanut asian olla.
”Tekevätkö he niin? Mutten minä siltikään halua--”

”Hys. Me emme puhu tästä tänään enempää, koska te ette yksinkertaisesti tiedä, mitä vastustelette ja minä lähden nyt.”
Acario nappasi silinterinsä.
”Hyvää illanjatkoa.”

~*~

Oli keskipäivä ja majatalo oli hiljainen markkinoiden takia. Tuolit olivat siististi pöytien päällä ja varmaan pysyisivätkin aloillaan hyvän tovin. Nurkkaa vasten lojui laiskana luuta. Ei näkynyt ristin sielua.

”Päivää? Onko täällä ketään?”

Tiskin takaa nousi ylös vaivalloisesti vanha köyryselkäinen mies.
”Ai herr Fertig! Hyvää päivää! Muut ovat markkinoilla. Minä en enää välittänyt... Tulitteko katsomaan taas vieraita?”

”Tulin. Älkää suotta nousko ylös minun takiani. Osaan kyllä yläkertaan itsekin.”
Fertig tiesi, ettei lordi Dwyre olisi jalkeilla tähän aikaan. Hän halusikin tavata Valentinen. Puhua tälle vampyyriasiasta. Tietenkin oli melko todennäköistä, että tämä olisi markkinoilla, mutta kun Fertigin oli kerran kävellyt tänne saakka...

Hän koputti oveen. Se oli vielä tummempaa puuta kuin portaikon paneelit.
Kukaan ei vastannut, mutta sisältä kuului jotain ääntä. Fertig työnsi oven auki ja astui sisään.

Verhot oli vedetty tiukkaan kiinni, niin ettei päivänvaloa päässyt sisään kuin vaisu kajo kauhtuneemmista kohdista. Sänky oli siististi pedattu ja huone autio. Ääni kuuluikin seuraavasta huoneesta. Vettä, Fertig tunnisti. Joku kaatoi vettä kannusta.

Hän avasi oven hiljaa.

”Is that you, sir? I can hear you move, you know. I wish to be left alone while I bathe. I can hear your breath too!”
Naisen ääni, ulkomaalainen. Jotenkin tuttu. Mikä kieli tuo oli? Pitäisikö hänen lähteä kuitenkin ja kokeilla huomenna uudelleen?

Pienessä välihuoneessa oli kylpyamme ja ammeessa alaston tyttö selin ovea päin. Voi ei, Fertig ajatteli ja aikoi perääntyä

”Wait... Since when did you start breathing again?”
Tyttö kääntyi kohti Fertigiä.
Ja asia oli juuri niin kuin Fertig oli neljä sekuntia aiemmin päätellyt,
Valentine oli... tyttö.

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä:
Acario ja Beth saapuvat Leipzigiin. Crewe lähettää kirjeen ja osan opetuslapsistaan Renate Mendesin luo. Herra Fertig paljastaa haluavansa vampyyriksi.

23. Luku

Fertig vanhemman paettua huoneesta sangen vikkelään, Bethillä oli noin kaksi sekuntia aikaa painaa päänsä veteen, velloen häpeässä, järkytyksessä ja itsesäälissä, kunnes hän tajusi, että hänen oli pakko lähteä miehen perään. Asia oli selvitettävä isä-Fertigin kanssa saman tien tai Bethin (ja  luultavasti Acarion) julkinen elämä romuttuisi iltaan mennessä.

Pukeuduttuaan ennätysvauhdilla ja erittäin huolimattomasti Beth syöksyi portaat alas, kiitollisena markkinoista ja silminnäkijöiden vähyydestä. Hän painoi hatun päähänsä, piilottaen märät hiukset ja sulki takkinsa vasta ulko-ovella.

Kadulla hän näki vilauksen pois kiirehtivän Fertigin takin ruskeista häntämyksistä. Beth pinkaisi juoksuun, irvistellen samalla itselleen ja miettien, että olisi mieluummin vaikka Crewen kanssa kuin tässä tilanteessa. Mukulakivikatu oli liukas, mutta hänen onnistui silti saavuttamaan herra Fertig juuri kun tämä nousi vaunuihinsa.

Mies huomasi hänet ja haki epätoivoisesti pakoreittiä, mutta Beth puikahti vaunuihin hänen perässään ja niin he olivat kasvotusten.
Fertig näytti hyvin tuskastuneelta. 'Menkää pois', hänen katseensa tuntui sanovan. Beth yritti hillitä punastelemistaan ja hengästymistään ajatuksen voimalla.

”Meidän täytyy nyt kyllä puhua”, Beth sanoi viimein, syyttävästi. Minkä ihmeen takia herra Fertig edes oli tullut sisään koputtamatta! Minkä takia hän oli edes tullut käymään keskellä päivää, kun Acario nukkui?

”Teidän on kai pakko selittää”, Fertig vastasi varautuneesti. ”En tosin usko siitä olevan mitään hyötyä.”
Hän koputti ajurille merkiksi ja vaunut lähtivät liikkeelle. Ainakaan hän ei yrittänyt väkipakolla syöstä Bethiä kyydistä.

Mikä asenne, Beth ajatteli. Fertigillä ei ollut mitään ongelmia suhtautumisen kanssa silloin kun Acario paljasti itsensä ja kai se nyt oli paljon isompi asia.

Mitä hän sitten kertoisi?
”Minä olen orpo, kuten te tiedätte.”
Oli hyvä aloittaa perusasioista – ja ihan alusta.
”Vanhemmillani oli todella paljon velkaa kuollessaan ja jouduin sen takia suuriin ongelmiin – niin suuriin, etten olisi niistä mitenkään itse selviytynyt. Minulla ei ole enää elossa olevia sukulaisia tai läheisiä. Kun tapasin lordi Dwyren, teimme eräänlaisen sopimuksen ja pakenin hänen kanssaan. ”

Fertig näytti tuskaiselta.
”Pakenitte?”

”Niin. Olin aika epätoivoinen, naamioiduin mieheksi ettei kukaan tunnistaisi minua. Olin pahassa tilanteessa ja minua etsittiinkin. Se oli viime kesän loppua. En jotenkaan ole vain vaihtanut takaisin... Vielä. Sitten Verdenissä lordi alkoi vaatia minua mukaansa illanviettoihin, jolloin yhtäkkiä olinkin olemassa. Miehenä on muutenkin helpompaa olla minä.”

”Miten niin?” herra Fertig kysyi jähmeästi. Hän puristi hanskojaan polvensa päällä tiukassa nyrkissä, muttei vaikuttanut mitenkään vihaiselta.

Hän halveksii minua! Beth ajatteli epätoivoisesti. Miten hän muka selittäisi miehelle, millaista oli olla nainen tässä tilanteessa? Kuinka häntä katsottaisiin kieroon jos hän matkustaisi kahden Acarion kanssa tukka nutturalla ja mekko yllään.
Juuri tätä hän oli pelännyt! Fertigin mielipide ei ollut erityisen tärkeä hänelle, mutta Klausin oli. Mitä jos sana leviäisi?
”No, lordi Dwyre ei ole tuonut tätä julkisesti kovinkaan paljoa esiin, mutta minä olen oikeastaan enemmänkin hänen palkollisensa kuin suojattinsa. Lisäksi vastaan Erlebergissä päiväasioista. Meillä ei ole ihmispalveluskuntaa kuin ajuri, ompelija ja keittäjä.”

”Niin?”

”No minä nyt vain teen näin.”
Piste. Mitä sitä turhaan selittelemään. Fertiginhän pitäisi olla pyytelemässä vuolaasti anteeksi – hän on ilman lupaa rikkonut Bethin kylpyrauhaa. Ainakaan hän ei ollut yrittänyt mitään...

”Jaa”, Fertig sanoi. ”Ja lordi Dwyre tietää?”
Beth nyökkäsi.
”Mitä mieltä hän on tästä?”

Hyvä kysymys!
”En ole ihan varma onko hän koskaan edes kommentoinut asiaa. Hän ei ihan aina huomaa minua kokonaan... Hän se kuitenkin leikkasi hiukseni lyhyiksi.”

Fertig rypisti hieman harmaantuneita kulmiaan. Hän ei ainakaan ymmärtänyt.
”Joten te ette..?”

”Me emme?” Beth aloitti. Fertig kohotti kulmiaan. Kesti aika kauan ennen kuin Beth tajusi. ”No emme! Emme tietenkään!”

Fertigillä oli niin diplomaattinen ilme kasvoillaan, ettei hän kai uskonut Bethiä.
”Vai niin. Olette kuitenkin kovin läheinen poikani kanssa. Entä hän sitten?”

Beth oli kauhistunut syytöksistä.
”En! Millaiseksi nai-- öh, henkilöksi te minua luulette? Sitä paitsi teidän poikanne on niin rakastunut neiti de Beurreen, että tuskin ajattelee ketään muuta.”

Fertig vaihtoi asentoaan.
”Niin on. Tarkalleen millaisessa suhteessa hän ja neiti de Beurre ovat?”
Fertig jatkoi tuijottamistaan. Ristikuulustelu oli siirtynyt seuraavaan aiheeseen. Hänen ylhäisen odottava ilmeensä ei ollut aivan samanlainen kuin Acarion vaativa tuijotus. Tässä oli enemmän ärtynyttä kärsimättömyyttä.

Voi ei. Beth ei halunnut paljastaa Klausia. Kiero mies tuo Fertig!
”Sitä teidän täytyy kysyä Klaus Fertigiltä itseltään.”

”Minun poikani ei ymmärrä suoria tai epäsuoria kysymyksiä. Eikä hänellä tunnu olevan minkäänlaista säädyllisyyttä. Typerys mikä typerys.”
Sitten Fertig vanhempi kääntyi ikkunan puoleen. Beth oli mykistynyt tästä tunteenpurkauksesta. Ruskeat puunrungot valuivat laiskasti tienlaidan ohi, ilmeisesti vaunut kiersivät jotain puistikon tapaista.
”Toivotteko koskaan, että olisitte kuin lordi Dwyre?”

”Ai aatelismies?”

Fertig soi hänelle hyvin kuivakan katseen. Beth älähti mielessään. Ei tätä aihetta.
”En ole kokenut sitä vaihtoehdoksi.”

”Mutta hän tekee teistä vampyyrin. Hän kertoi minulle.”

Bethin suu oli loksahtaa auki. Hänen silmänsä kapenivat viiruiksi ajatellessaan asiaa. Kaikkiko siitä tiesivät ja puhuivat ihan varmana? Oliko Acario kertonut ennen häntä Fertigille?
”Koska?”

”Toissapäivänä illallisen jälkeen.”
Ai se oli niin kevyt aihe!
”He eivät koskaan sairastu, tiedäthän. Eivät koskaan vanhene. Vampyyrit.”
Fertigin katse lasittui omituiseen kiiltoon ja hän tuijotti ulos hyvän tovin hiljaa. Bethiä puistatti.

”Niin, no. Suurin osa heistä ei ole kovinkaan mukavia. Meillä asuu Erlebergissä tusinan verran... heitä. A-- Lordi Dwyre on ainoa, jonka seurassa voi jotenkin rentoutua.”
Voi kuinka mukava särähtikään hänen korvaansa!
”Mutta hänkin on niin epäinhimillinen. Jos hän ei tee mitään erikoista, hän ei todellakaan tee yhtään mitään. Ei huokaile, raavi korvantaustaansa tai pyörittele peukaloitaan. On vain liikkumatta paikallaan.”

”Aivan! Minäkin olen huomannut – hän saattaa olla vaikka kuinka kauan räpäyttämättä silmiään.”

Beth nyökkäsi hieman vähemmän vaisusti. Oli harvinaista päästä puhumaan tästä – ehkä hän pystyisi työntämään aiemman keskustelun ja epäsovinnaisuuden mielestään hetkeksi tämän takia.
”Minun oli hirvittävän hankalaa tottua siihen aluksi. Kaikki pienetkin eleet tuntuivat sopimattomilta... On omituista käydä kylillä asioilla tai sunnuntaisin kirkossa, kun näkee tavallista väkeä. Epäsäännöllisiä piirteitä: vinoja neniä ja hampaattomia suita ja nykiviä silmäkulmia! Näkisittepä muuten kun hän nukkuu. Hän ikään kuin kuolee päivän ajaksi. Ei liiku ollenkaan.”

Liian myöhään Beth tajusi, ettei hänen olisi kannattanut tunnustaa nähneensä nukkuvaa Acariota. Sen lisäksi, että se vaikutti erittäin sopimattomalta, Acario oli aika tarkka päivän vietostaan. Hän oli määrännyt Bethin pysymään majatalolla, vartioimassa nukkuvaa kehoaan.
Vaunuissa oli taas kovin epämukavaa.

Fertig ei kuitenkaan osoittanut sen isompaa reaktiota. Ehkä Beth oli hänen mielestään jo niin pohjasakkaa, ettei mikään enää yllättänyt häntä.
”Te olette todella omituinen, tiedättekö sitä? Ennen tätä päivää en nähnyt teissä mitään naismaista. En totta puhuakseni pahemmin kiinnittänyt edes huomiota teihin, olisitte voinut varmaan olla eri henkilö joka tapaamiskerrallamme. Nyt näen ihan selvästi kuinka epämiehekkään näköinen olette. Meidän olisi pitänyt edes epäillä.”
No olisi ihme jos Fertig ei äskeisen jälkeen tunnistaisi häntä naiseksi!

Beth ei loukkaantunut vaan nyökkäsi. Hänestä oli hieman outoa, ettei kukaan koskaan oikein epäillyt sukupuoltaan. Useimmiten hän kuittasi sen vain sillä, ettei oikeastaan ollut oikein kukaan oikea muille kuin itselleen ja ehkä Erlebergin ihmisvähemmistölle, joten ehkei kukaan muukaan kiinnittänyt huomiota häneen. Nyt hän kuitenkin epäili muuta, kenties hän kysyisi asiasta myöhemmin Acariolta.

He olivat taas samalla kadulla missä majatalo oli. Oli aika nousta pois. Beth ei ollut enää niin huolissaan.
”Tiedän, ettette puhu tästä eteenpäin. Pojallenne tai kenellekään muulle. Lordi Dwyre ei pitäisi siitä.”
Mitään muuta hän ei sanonut. Hän loi viimeisen, synkän katseen keski-ikäiseen mieheen, tämän harmaisiin silmiin, ja laskeutui sitten maan kamaralle.

Vasta majatalolle päästyään hän antoi häpeän palata ja päätti tästä lähin riisuutua vain lukkojen takana, ehdottomassa pimeydessä.

~*~

Esitys oli ohi.

Yleisö oli hiljaa jännittyneen hetken ja aloitti sitten raikuvat aplodit. Äänekkäimmät tai ainakin innokkaimmat tulivat kolmannelta riviltä. Klaus, hänen serkkunsa Heilgard Mittelmattel ja Valentine nousivat seisomaan hakaten käsiään yhteen intohimoisesti. Isä ja lordi Dwyre istuivat paikoillaan Klausin toisella puolen, taputtaen huomattavasti hillitymmin, eno Mittelmattel nukkui. Täti ei taputtanut, koska hän oli edellisenä päivänä murtanut sormensa etsiessään pudonnutta neulaansa (eno oli juuri silloin esitellyt quadrillen askelia heidän nuoremmalle serkulleen Wilhelmille ja sattui taaksepäin astuessaan litistämään täti-paran sormet parkettiin).

Klaus tunsi olonsa riemastuneeksi. Ooppera oli loistava. Tarina oli jännittävä ja näyttelijät ilmeikkäitä, eläviä. He olivat jo aiemmin illallistaneet heistä muutaman kanssa, sillä Heilgard oli ehtinyt tutustua heihin jo ennen itse esityksiä ja käyttäytyi kuin päätähti Genastin ja Köckertin mesenaatti esitellessään heidät muille.
Hän kääntyi Valentinen puoleen, jonka kasvoilla oli samanlainen virne kuin hän epäili omillaan olevan. Hetken mielijohteesta Klaus syleili poikaa ja oli aikeissa suudella tämän poskea hurmiossa kun sattui sivusilmällä näkemään lordi Dwyren ilmeen.

Ensinnäkään, lordi Dwyrella harvemmin oli mitään ilmeitä, joten tämäkin oli enemmän tunnelman muutos kuin mikään fyysinen irvistys. Hän joko hymyili tai piti kasvojaan tylsässä vakavassa kivikuoressa, jota Klaus kutsui perustyytymättömyydeksi tai ehkä ylemmyydentuntoisuudeksi.

Nyt lordi Dwyre tuijotti häntä hetken hyvin perustyytymättömästi, mutta tilanteessa oli jotain uhkaavaa. Kylmät väreet kulkivat pitkin Klausin selkärankaa ja hän tunsi hien nousevan pintaan. Sitten se oli ohi, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Klaus tunsi itsensä vainoharhaiseksi.
Olen nukkunut liian vähän, hän ajatteli, mikä oli ihan totta. Charlotten ajattelu ja murehtiminen valvotti häntä tunti tolkulla melkein joka yö. Miksei hän ollut vaatinut tyttöä vastaamaan, kirjoittamaan jotain? Hän ehkä kuolisi, jollei saisi minkäänlaista viestiä viikon sisässä!

”Fertig? Kuulehan Klaus Fertig, voit päästää irti jo.”
Lyhyt naurahdus. Valentine oli hänen jäykässä puristuksessaan edelleen, hymyillen kiusaantuneesti.

”Ilmeisesti esitys oli liian pelottava serkulleni”, Heilgard nauroi. ”Liikaa laulua paholaisista ja vampyyreistä! Mutta hyvyys voitti lopussa, voit huokaista helpotuksesta, Klaus.”

Klaus tokeni ajatuksistaan ja suoristautui. Hänen halauksensa oli kestänyt ilmeisesti turhan pitkään. Hän katsahti serkkunsa hymyileviä kasvoja ja Valentinen kysyvää ilmettä, vältteli isänsä paheksuntaa.

”Pyh!”
Mitään muuta kommenttia hän ei saanut aikaiseksi. Sitä paitsi, Der Vampyr loppui oikeasti aika onnettomasti, vaikka illan esitys muutoksineen erinomainen oli ollutkin.

~*~

Noin viikko teatterin jälkeen he kävelivät takaisin majatalolle illanvietosta Mittelmattelien ystäväperheen luota. Ilta oli rauhallinen ja lämmin. Pimeyskin oli eri tavalla jännittävää nyt kun Acario oli mukana. Beth tunsi itsensä voittamattomaksi, hänen ei tarvinnut pelätä mitään. Antaa herra vampyyrin hoidella rikolliset! Hän melkein toivoi, että he kohtaisivat taas ryöstäjiä.

...Mutta kaduilla ei näkynyt edes humalaisia. Ja toisaalta Acario oli myös sanonut, että jos Beth joutuisi hankaluuksiin hänen oli turha odottaa apua. Mutta toisaalta kai kuka tahansa laitapuolen kulkija tajuaisi käydä ensin isomman ja kalliimmin vaatetetun kimppuun. Vaikutti myös siltä, että Acario vastaan ketä tahansa olisi epäreilua haastajalle. Kenties Bethin siis kuuluisi auttaa ryöstäjiä!

Beth tunsi Acarion tuijottavan häntä tiiviisti ja se sai hänet hieman levottomaksi. Acario näytti nälkäiseltä ja häntä oli tuntunut ärsyttävän jokin jo pari päivää. Huono yhdistelmä.
Beth ei ollut kysynyt, sillä hän pelkäsi, että sillä oli jotain tekemistä hänen selkkauksensa Fertig vanhemman kanssa. Ei hän ollut kertonut siitä tietenkään, se oli liian hävettävää, eikä siihen ollut syytäkään, kun kerran nähtävästi Fertig ei ollut aiheesta puhunut. Beth ei ollut ihan varma Fertigistä. Ehkä hän yrittäisi myöhemmin kiristää Bethiä tiedoillaan? Mittelmatteleilla Beth yritti vältellä herra Fertigiä parhaansa mukaan ja pyrki olemaan koko ajan Klausin ja tämän serkkujen seurassa. Ja koska herra Fertig oli niin mielellään Acarion seurassa tilanne saattoi vaikuttaa myös siltä, että Beth vältteli Acariota.
Mutta miten Beth muka selittäisi asian oikean laidan!

Nytkin he olivat lähteneet etuajassa, ennen illallista. Bethillä oli ollut juuri hyvä juttu kesken Hildegard Mittelmattelin ja Klausin kanssa, joten aikainen lähtö oli harmillista.

Acario ei koskaan tullut ajatelleeksi, että Bethinkin tuli syödä elääkseen! Kostoksi Bethin teki mieli pinkaista kadulla pakoon. Ihan vain vaikka kokeen vuoksi, nähdäkseen mitä sitten tapahtuisi! Se olisi ehkä hieman lapsellista. Hän mietti kuitenkin kuinka kauas ehtisi, ennen kuin Acario tekisi jotain. Ei varmaan kovin pitkälle. Lisäksi katu oli liukas, hän voisi kaatua ihan ilman avustusta ja murtaa nenänsä ja sitten hänen kasvonsa olisivat veressä ja housujen polvet auki.

”Siinä olisikin hankalampaa korjaamista”, Acario sanoi.

”Mitä, sir?” Beth kommentoi hajamielisesti. Olisi kyllä harmillista jos hänen juhlahousunsa ratkeaisivat. Hän oli menettänyt monet hyvät paidat ja housut viimeisen parin kuukauden aikana.

He saapuivat majatalolle. Sisällä isäntä tervehti heitä. Beth aikoi pyytää illallista, mutta Acario veti hänet mukanaan yläkertaan. Oli aika ilmiselvää kumman nälkä oli tärkeämpi.

Acario lukitsi oven heidän perässään ja kääntyi Bethin puoleen, näyttäen jotenkin synkän tyytyväiseltä tilanteeseen.
”Tuo ilme pelottaa minua”, Beth kommentoi, rehellisyyden puuskassaan.

”Ette te pelkää minua.”
Acario riisui hansikkaansa ja takkinsa, Beth samaten. Seinää vasten lepäsi jo heidän matka-arkkunsa. Acario oli ehdottanut, että he lähtisivät jo ylihuomenna kotimatkalle, joten Beth oli päivän aikana jo joudessaan pakannut ja hoitanut muita matkavalmisteluja.

”En niin”, hän myönsi, samalla kun ripusti heidän takkinsa naulakkoon. Kyllä hänen pitäisi pelätä.
Silmäkulmastaan hän erotti Acarion seisovan takanaan. Beth syöksähti yhtäkkiä oikealle. Hänen tarkoituksensa oli loikkia sängyn yli takaisin ovelle, mutta Acario otti hänet kiinni saman tien ja painoi sänkyä vasten.

Hetken näytti siltä, että Acario purisi Bethiä. Hän häilyi Bethin yläpuolella käsiensä varassa, katsoen toista laskelmoivasti.
”Mikä pyrähdys tuo oli?”

”Minä... halusin tietää mitä tekisitte.”
Se kuulosti melko naurettavalta.

”No, voin luvata teille, että aina jos yhtäkkiä syöksytte jonnekin, otan teidät kiinni. Se on minun luontoni. Ehkä ensi kerralla kysytte.”

”Minun ei ole lupa kysyä mitään hänen ylhäisyyteensä liittyvää.”
Acario tarttui vieressä olevaan tyynyyn ja mottasi sillä Bethiä päähän.

Bethiä nauratti. He olivat hetken hiljaa. Hän oletti, että Acario nousisi pois, mutta toinen jatkoikin keskustelua samalta paikalta.
”Se on oikeastaan aika erikoista. Veri maistuu parhaimmalta vapaasti annettuna, mutta jahtaaminen ja kiinniotto ovat hauskimmat osat. On siis hankalaa saada molemmat samalla kertaa. Pakeneva harvemmin on halukas.”

Acario katsahti Bethiin kuin kysyäkseen jos tällä oli jotain mielipidettä asiaan. Beth vain nyökkäili. Vampyyriasioista puhuttiin nykyisin paljon entistä useammin ja avoimemmin.
”Tietenkin kiinniottamisen jälkeen toisen voisi vietellä, näin ainakin teoriassa, mutta siinä kohtaa harvalla on kärsivällisyyttä yhtäkkiä pidättäytyä ja hidastaa tahtia. Ja metsästäessä haluaa saaliin pelkäävän. Pelkoa on hankala saada katoamaan tuosta vain.”

Puhuuko hän tosissaan nyt viettelystä ja saaliista? Beth älähti itsekseen. Hän yritti hilautua alta pois, mutta tilaa oli liian vähän ja hänen käsivartensa olivat ansassa Acarion käsivarsien välissä. Vaihda puheenaihetta, Beth komensi itseään.
”Minä en usko, että minusta tulisi kovin hyvää vampyyria. En minä oikein edes tykkäisi terävistä kulmahampaista.”

”Tietäisitkin kuinka käytännölliset ne ovat! Sinusta tulee mahtava.”
Acario laskeutui toisen kyynärpäänsä varaan ja katseli Bethiä seesteisesti. He olivat hyvin lähekkäin ja Beth oli erittäin tietoinen siitä. Hän yritti keskittyä johonkin muuhun, mutta kaikki muut ajatukset tuntuivat teeskentelyltä.
Acario upotti vapaan kätensä Bethin tukkaan.
Olenko minä kauhistunut? Beth kysyi itseltään. Hänen rintakehänsä kohoili raskaan, hitaan hengityksen myötä. Hänen pitäisi nousta nyt ylös. Kävellä alakertaan tai vaikka vaatekomeroon. Mutta iso osa hänestä halusi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Acario siveli Bethin kasvojen sivua ja käänsi leukaa niin, että he olivat kasvokkain. Sitten hän veti solmion kaulan ympäriltä ja avasi Bethin kauluksia. Hän nousi Bethin päälle ja kumartui kaulan puoleen. Beth taivutti päätään taaksepäin ja sulki silmänsä vaistomaisesti. Acario nuolaisi kaulaa ja väristys kulki Bethin selkäpiitä alavartaloon.

Valentine, Beth muistutti itseään epätoivoisena. Hän ei halunnut samanlaista kohtaloa. Miksei hän ollut noussut ja lähtenyt silloin kun oli vielä tilaisuus? Nyt oli jo myöhäistä, ei hän ollut menossa enää mihinkään.
”Pyydä minua puremaan. Sano, että saan tehdä mitä haluan. Sano, että nyt”, Acario kuiskasi.

Ne olivat voimakkaita sanoja. Tämä oli eri mies kuin yleensä. Bethin oli pakko vastata jotain, mutta hän ei uskaltanut avata suutaan. Hän sanoisi kuitenkin ihan mitä vain Acario tahtoi ja sillä olisi luultavasti hyvin kauaskantoiset seuraamukset. Silmien sulkeminen ei tarjonnut yhtään tilaa. He olivat niin paljon kosketuksessa että pimeässä sen vain tunsi selkeämmin.

”Puhu.”
Acarion huulet hipaisivat sanojen myötä hänen poskipäätään. Jos Beth kääntäisi päätään hiukkasenkin, hän voisi...

Sano ei, Beth pyysi itseään silkasta soveliaisuudesta, vaikka oli kiusallisen varma, että se oli turha toivo. Sano jotakin muuta!
”Tarvitsetteko te minun suostumukseni?”
Sanat tuntuivat painavilta, heikoilta.

”En.”
Sitten Acario suuteli hänen kaulaansa. Beth veti terävästi henkeä.

”Ette edes...” Mistä hän puhui enää? ”...vampyyriksi muuttamisen kanssa?”

Acario pysähtyi. Hän nousi yhtäkkiä ylös, istuma-asentoon hajareisin Bethin päällä. Paheksuva ilme, ehkä pettynyt.
”Ei. Siihen teidän on suostuttava itse.”

Beth oli hieman pyörällään päästä, mutta sanojen merkitys valkeni hiljalleen hänellekin. Hänestä ei voisi tulla vampyyria vasten tahtoa! Se oli riemastuttava ajatus, hiljainen voitto. Miten sopivasti Acarion oli sattunutkaan unohtaa kertoa tällainen pieni yksityiskohta...

Acario katsoi hetken häntä, yhä inhoten, ja nousi sitten pois.
”Ehkä te menette nyt muualle.”
Hän hieroi otsaansa tuskastuneen oloisesti ja viittoi ovelle.

Oli kuin joku olisi kaatanut kylmän ämpärillisen vettä Bethin niskaan.
Hän kampesi itsensä ylös ja vilkaisemattakaan Acarioon käveli ovelle. Se ei ollut lukossa.  Hän muisti takkinsa ja nappasi sen mukaansa.
”Oletteko huomannut, oi herrani”, Beth sanoi vielä ovelta, ennenkuulumaton määrä sarkasmia äänessään, ”Kuinka teillä on tapana olla mukava vain silloin kun siitä on hyötyä teille.”

”Niin. Niille ollaan mukavia, joilta halutaan jotain.”

Beth veti takin yllensä, loukkaantuneena ja vihaisena.
”Ei se niin mene”, hän sanoi vielä lähtiessään.

~*~

Talsiessaan Leipzigin katuja Bethin sisällä myllersi hirveä määrä tunteita, joista suurinta osaa hän ei osaisi nimetä. Pelkoja, odotuksia, pettymyksiä ja turhautuneisuutta. Beth ei ollut ihan varma tarkalleen mihin hän oli turhautunut. Hän tiesi haluavansa jotain hyvin kiihkeästi, muttei ollut vielä saanut selville tarkalleen mitä. Ainakin hänen tunteitaan oli loukattu.

Puolimatkassa Mittelmattelien luo Klaus käveli Bethiä vastaan, hartiat lysyssä.
”Minä olin tulossa tapaamaan sinua”, Beth sanoi, kuin kello yksitoista yöllä olisi aivan normaali vierailuaika.

”Minä olen menossa tappamaan itseni. Hukuttaudun. Etsin joen ja sillan ja hyppään.”

Beth hymähti jotain. Klaus näytti hyvin surkealta. Hänen tukkansa oli sekaisin ja silmät punakat ja turvonneet.

”Jotakin pahaa on tapahtunut? Mennään. Etsitään majatalo, joku eri, sillä lordi Dwyre on kotona ja me emme kaipaa häntä. Hankkikaamme huone ja juokaamme itsemme hengiltä”, Beth julisti. ”Hukuttautuessa palelee.”

Siihen meni hieman aikaa. Ensinnäkin he joutuivat kävelemään usean korttelin matkan, jonka aikana Beth ehti sadatella itsekseen kuinka vastenmielistä kävely ylipäätään oli! Olisipa hänen hevosensa Abigail täällä!

Sitten piti vielä löytää auki oleva paikka, joka ei olisi ilotalo. Kun he viimein löysivät sopivan paikan, olivat he molemmat väsyneitä. Vasta kun he olivat kahden suljettujen ovien takana, rommipullo ja Klausin taskumatillinen konjakkia seuranaan, oli Klaus valmis puhumaan.
”Minä kosin Charlottea ennen lähtöä.”

Beth oli arvellutkin, että Klausin murheet liittyivät Charlotteen.
”Kieltäytyikö hän?” hän kysyi varovasti.

”Ei – ei oikeastaan. Sanoin etten tarvitse vastausta heti. Pyysin häntä miettimään asiaa.”

Beth huokasi. Hän ei ymmärtänyt miksei Charlotte de Beurre suostuisi. Kai hän piti Klausista melko lailla, kun ajatteli mitä he tekivät yhdessä. Joten mikseivät he menisi naimisiin!
”No mitä sen jälkeen? Etkö ole kuullut hänestä sittemmin?”

”Olen minä kirjoittanut hänelle. Hän ei ole vastannut, mutta tänään... Tänään sain kirjeen. Neiti Mendesiltä. Ehdin lukemaan sen vasta äsken.”

Beth oli juuri silloin ottanut ison kulauksen rommia suoraan pullosta. Oli hyvä ettei hän tukehtunut siihen. Hän kääntyi kauhuissaan katsomaan Klausia, joka nökötti sängyn laidalla tuhkanharmaana.

”Minun ja Charlotten kirjeenvaihto kulkee hänen kauttaan. Hän on ollut niin hyvä meille.”
Klaus kääntyi katsomaan Bethiä. Hän näytti hetken niin tyyneltä ja höperöltä, että Beth epäili hänen olevan jonkin pahan taian pauloissa.
”Tänään sain siis häneltä kirjeen. Siinä oli mukana Charlotten kirje – hänelle, ei minulle. Hän... Hän ilmoitti kihlauksestaan herra Neidermannin kanssa.”

Beth pääsi yli Renate Mendesin mainitsemisen aiheuttamasta pahoinvoinnista.
”Mitä ihmettä?”
Neidermann ja hänen sisarensa olivat järjestäneet tanssiaiset viime vuonna. Beth muisti juhlista lähinnä keskustelunsa neiti Mendesin kanssa.

”Häitä vietetään näillä näkymin kesäkuussa.”
Klaus siemaisi rommia. Ajatus näytti sekä kuvottavan että raivostuttavan häntä.
”Vielä sen raakalaisen kanssa! Häntä ei kiinnosta taide tai universumi, vaan metsästyskoirat ja urheilu!”

”Neiti Mendes kirjoitti olevansa pahoillaan tiedon aiheuttamasta mielipahasta, mutta että minun oli jo korkea aika saada tietää.”

”Miten ystävällistä häneltä”, Beth sanoi katkerasti ja sieppasi pullon takaisin. Maku etoi häntä, mutta silti hän siemaisi pitkän kulauksen. Ensin sitä ja sitten konjakkia. Taustalla jankutti hänen lupauksensa itselleen olla enää juomatta, mutta oli hänellä muutakin vaimennettavaa. Lisää juomista siis.
”Hetkonen, korkea aika? Ovatko neiti de Beurre ja herra Neidermannkin siis..?”

Klausin ilme oli surkea.
”Ilmeisesti Renate Mendes on auttanut Charlottea tapaamaan myös muita rakkaitaan.”

”No voi hitto.”
Se oli ensimmäinen kerta kun Beth kirosi elämässään ääneen.

He joivat melko reippaasti. Klaus oli nauttinut omien sanojensa mukaan aiemmin jo viinipullon, mutta Beth ei tarvinnut yhtä paljon alkoholia humaltuakseen.

”Minä vihaan elämää”, Beth sopersi. ”Mikään ei koskaan mene hyvin.”

”Aamen”, Klaus sanoi ja nosti sille maljan. ”Mutta sinun ongelmasi varmasti helpottaisivat jos saisit vaihteeksi naisseuraa.”

Beth tuhahti. Klausin piti aina esittää niin paljon vanhempaa ja viisaampaa!
”Paljonpa se on sinua auttanut!”
Hänellä oli sentään muitakin ongelmia. Hänen vanhempansa olivat kuolleet, hän oli vieraassa maassa, köyhä ja täysin riippuvainen epätasapainoisesta ja epäkuolleesta vanhasta, vanhasta, vanhasta pakanamiehestä, jolla oli ties kuinka monta murhaa kontollaan ja joka oli juuri ajanut hänet ulos kesken mitä hämmentävimmän kohtauksen! Niin ja sitten tietenkin hän esiintyi isäntänsä kuolleen rakastajan nimellä ja naamioi sukupuolensa ja joutuisi varmaan loppuelämänsä tapaamaan herra Fertigiä, joka oli nähnyt hänet alasti. Se oli vielä pahempaa kuin se, että Crewe oli silloin joskus häirinnyt hänen kylpyrauhaansa. Herra Fertig pitäisi olla kunnollinen, Creweä ei kukaan erehtyisi luulemaan hyväksi!

Hän listasi murheensa Klausille melko sensuroidusti.
”No... Jos isä antaisi minulle rahaa, voisimme matkustaa Venetsiaan tai Pariisiin. Tai oikeastaan, ei Pariisiin. Ei Ranskaan ollenkaan. Ehkä jonnekin Välimeren saarelle. Kyprokselle!”

”Minne tahansa muualle.”
Beth oli vetänyt tuolinsa lähemmäs sänkyä. Hän veti taskukellonsa esiin, muttei erottanut viisareita.

”Ja sitten voisit koittaa onneasi korttipöydässä ja voittaa meille lisää rahaa. Minä voisin lukea ja julkaista runojani ja sitten olisimmekin jo itsenäisiä ja eläisimme kuninkaallista elämää.”

”Toimisikohan se? Minä olen voittanut ennenkin korttipöydässä!”
Sitten Beth muisti erinnäisiä asioita.
”Sinun isäsi tuskin innostuisi ideasta jos tietäisi että lähtisimme yhdessä.”

Klaus kääntyi katsomaan häntä.
”Niin! Hän varoittikin tässä minua sinusta. Kehotti, että ehkei meidän kannattaisi viettää niin paljon aikaa yhdessä. Tai ollenkaan. Olet huonoa seuraa.”

Beth ei sanonut mitään. Hän yritti nousta ylös, tähyilläkseen ikkunasta ulos, mutta tuli toisiin aatoksiin huoneen keikkuessa huolestuttavasti.

”Tule tänne istumaan minun viereeni”, Klaus sanoi. Beth nyökkäsi ja totteli. ”Sinä. Sinä olet paras ystäväni. Ainoa ystäväni koko maailmassa. Ainoa järkevä henkilö. Minä rakastan sinua.”

”Kaikki muut ovat teeskentelijöitä”, Beth myönsi. Hänen oli kuuma. Huoneessa oli huono ilma. ”Lordi Dwyre, sinun isäsi, Renate Mendes, Charlotte de Beurre, Neidermannit. He luulevat olevansa jotain niin paljon parempaa! Me olemme niitä harvinaisia, jotka näkevät asiat kuin ne ovatkin.”

Klausin silmät täyttyivät kyynelistä kun neiti de Beurre mainittiin.
”Minä en kestä elämää ilman häntä. Miten hän voi tehdä minulle näin?”

Beth laski kätensä pojan olkapäälle myötätuntoisesti, vaikkei hän oikein osannutkaan samaistua toisen tunteisiin. Klaus itki hyvän tovin. Sitten hän rauhoittui ja he molemmat tuijottivat seinää hiljaa jonkin aikaa.
Klaus kääntyi katsomaan Bethiä.

”Mitä?”

”Minä tiedän sinusta ja lordi Dwyresta.”

”Tiedät mitä?”
Jos isä-Fertig oli paljastanut jotain, Beth kertoisi Acariolle. Olettaen, että kehtaisi puhua tälle ensin. Ja että Acario tekisi jotain.

”Lupaan, etten tuomitse sinua. Olen hölmö kun en ymmärtänyt aiemmin.”
Klaus laski kätensä rohkaisevasti Bethin polvelle. Beth pudisti päätään. Hän ei ymmärtänyt ja liikekin oli nopeampaa kuin mitä hänen silmänsä pystyivät seuraamaan.

”Olen pahoillani, kun yritin sillä tapaa tyrkyttää sinulle neiti Mendesin seuraa. Sen on täytynyt olla melko ahdistavaa. Olet niin nuorikin.”

Beth nyökkäili vaiti. Hän ei halunnut ajatella neiti Mendesiä.

”Ja kuinka mustasukkainen lordin on täytynyt olla!”

Beth jatkoi nyökkäilyä, vaikkei oikeastaan kutsuisi Acarion omistuksenhaluisuutta mustasukkaisuudeksi. Hän muisti miten mielipuolisen keskustelun Acario ja neiti Mendes olivat käyneet hänestä ja omistusoikeuksista. Vampyyrit!

”Pääsin jutun jujusta kiinni vasta sen jälkeen kun olin syleillyt sinua teatterilla. Olisitpa nähnyt miten häijysti lordi Dwyre minua tuijotti. Myöhemmin isä sitten tuli varoittamaan, että minun ei kannattaisi olla niin läheisissä väleissä sinun kanssasi. Ajattelin, että ehkä lordi oli sanonut hänelle jotain – isäni ihailee häntä naurettavan paljon. Ja sitten kaikki palat vain loksahtivat kohdalleen. Sinä ja hän olette aina yhdessä. Nytkin yövytte samassa majatalossa!”

”Serkkusi luona ei ole tilaa!” Beth protestoi, vaikka olisivat he yöpyneet majatalossa muutenkin. Olisi ollut melko hankalaa selittää, miksi Acario viettää päivät sisällä lukittujen ovien takana. Ja selittävä osapuoli olisi luultavasti ollut Beth itse.
Hän yritti kuumeisesti päättää juodako lisää rommia. Pullo oli pöydällä sen tuolin vieressä, jolla Beth oli istunut. Matka saattaisi olla hankala.

”Kyllä maailmassa on tilaa kaikenlaisille ihmisille. Riitelittekö te tänään? Sinun kauluksesi olivat ihan sekaisin ja olit pihalla ilman päähinettä ja hanskoja.”

”Vähän niin kuin”, Beth myönsi ja tunnusteli päätään. Hän oli tosiaan unohtanut hattunsa.

”Tiedätkö, minä olen aina halunnut kokeilla miehen kanssa”, Klaus tunnusti.
”Millaista se on lordi Dwyren kanssa? Oletko ollut muiden miehien kanssa?”

Ai puhuttiin taas tästä!
”No en! Ole hiljaa jo!” Beth tiuskaisi pää punaisena. ”Eikä mitään sellaista ole meneillään... Luulisin. Tai siis ei ole, hän ei ole edes kovin mukava minulle. Siitä kun ei hyödy mitään!”

Klaus repesi nauruun.

Beth mulkaisi ystäväänsä rumasti. Hän ei tiennyt miten korjata tällainen harhaluulo valehtelematta lisää ja aiheen ajattelu vasta vaaralliselta tuntuikin. Onneksi hänen ei tarvinnutkaan, sillä tovin seinän tuijottelun jälkeen Klaus kellahti selälleen ja nukahti. Beth yritti samaa, mutta hänen ajatuksensa harhailivat yhä uudelleen ja uudelleen Acarioon, kaikesta juomisesta huolimatta.

”Pyydä minua puremaan. Sano, että saan tehdä mitä haluan. Sano, että nyt”
Mitä ihmettä se nyt sitten tarkoitti?

Beth tiesi, että hänen pitäisi olla kiitollinen päästyään pois sellaisesta tilanteesta, mutta hän ei tuntenut oloaan sitten yhtään helpottuneeksi. Ei hän itse olisi lähtenyt.

~*~

Klaus heräsi keskipäivällä voimakkaaseen jyskytykseen. Hänen kesti hetki tajuta, että ääni tuli ovelta.
”Niin?” hän sai mutistua. Hän makasi sängyllä vain puoliksi, hänen jalkansa roikkuivat laidan yli lattialla. Valentine makasi vuoteella pää piilotettuna peiton alle. Lattialla oli oksennusta.

No voi hitto, Klaus mietti. Tämän jälkeen ne eivät päästä meitä tännekään.

Joku avasi oven ja käveli sisään. Klaus tunnisti isänsä kengänkärjet. Nekin paheksuivat häntä. Hän kapusi istuma-asentoon vaivoin, pidellen ohimoaan ja yritti vääntää kasvoilleen jonkun hymyntapaisen isäänsä varten.

Isä piteli nenäliinaa suunsa edessä. Ilmeisesti huoneessa haisi.
”Idiootti. Tajuatko kuinka sinua on etsitty?”

Klaus kohautti olkapäitään. Mitä he turhaan häntä etsivät, ei tämä ollut ensimmäinen kerta kun hän vietti iltaa muualla.
Hän katsoi isäänsä. Mies oli pukeutunut mustaan.

”Me saimme eilen pikakirjeen jonkin aikaa häipymisesi jälkeen. Äitisi on kuollut.”

~*~

Tämä ei ole enää tottakaan, Beth ajatteli.
Klaus oli lopun päivää hiljaa. Ei itkenyt tai näyttänyt surkealta, kuten edellisenä iltana, vaan oli vakavana ja ajatuksissaan. Bethkin oli hiljaa. Hän ei osannut auttaa ystäväänsä. Hänen oli lisäksi todella huono olo ja häntä hävetti, että herra Fertig oli nähnyt hänet taas niin epähienossa tilanteessa.

Beth mietti josko hänen olisi pitänyt lähteä. Herra Fertig ainakin vihjaili siihen suuntaan, mutta Beth ei uskaltanut jättää Klausia yksin. Klaus oli impulsiivisempi kuin hän ja saattaisi tehdä jotain oikeasti tyhmää. Beth ei muistanut enää ensimmäisistä päivistä oman äitinsä kuoleman jälkeen muuta kuin synkkyyden ja oman eksyneisyytensä. Klausin eiliset hukuttautumispuheet palasivat vaivaamaan häntä.
Fertig sanoi lähtevänsä heti seuraavana aamuna Klausin kanssa kohti Wiesbadenia, missä vainaja oli.

”Minä olen tiennyt odottaa tätä lapsesta saakka. Tällä ei pitäisi olla mitään väliä”, Klaus sanoi viimein. He olivat vetäytyneet salaa muilta pieneen välihuoneeseen Mittelmattelien ullakolla. Klaus valitti päänsärkyä ja makasi kahdenistuttavalla käsivarsi kasvojensa peittona.

On sillä silti, Beth ajatteli. Ääneen hän sanoi: ”Koska sinä näit hänet viimeksi?”

Klaus naurahti kuivasti.
”Viisitoistavuotiaana. Hän sairastaa... siis sairasti jotain tuntematonta tautia. Isä pelkäsi sen olevan tarttuvaa, eikä siksi päästänyt meitä lapsia tapaamaan häntä. Me kirjoitimme kyllä, aina silloin tällöin.”

Beth lähti vasta taivaan värjäytyessä oranssiksi ja ilman viiletessä. Hän jätti hyvästit Klausille. Ne eivät olleet kovin sydämelliset, koska herra Fertig seisoi vieressä, mutta Beth toivoi Klausin kirjoittavan isänsä mielipiteistä huolimatta. Herra Fertig veti Bethin syrjään vielä ennen lähtöä ja vihjasi painokkaasti, ettei Bethin todellakaan tarvitsisi vastata mihinkään sellaisiin kirjeisiin.

Kävellessään taas Leipzigin katuja Bethiä harmitti, että hänen oli palattava sen yhden luo, tai tulisi sanomista.

Vai tulisiko? Acariohan se oli hänet ulos ajanut. Beth pohti tilannetta närkästyneenä ja kiusaantuneena hetken ja päätti sitten haluavansa ainakin vaihtaa paitaa.

~*~

Majatalo oli yllättäen tupaten täynnä väkeä. Sisällä joku lauloi jotain vähemmän hienostunutta ja majatalon pitäjä säesti vanhalla cembalolla. Pöytiä oli yhdistetty huoneen mittaisiksi ja ne notkuivat ruokaa ja juomaa. Häät, Beth tajusi huomattuaan morsiammen ja sulhasen. Hän luikahti nopeasti portaikkoon ja alta pois, kun juhlaväki kokoontui uuteen tanssiin.

Yläkerta oli autio, mutta alakerran melu kantautui sinne hyvin kuuluvasti. Tänään olisi vielä hankala saada unenpäästä kiinni. Beth pysähtyi huoneeseen vievälle ovelle, sillä se oli ensinnäkin hieman raollaan, mitä sen ei todellakaan kuuluisi olla. Huolestuttavaa. Hän raotti ovea enemmän, varovasti, ja kurkisti raosta sisälle.

Hänen sängyllään oli joku pariskunta! Yläosaansa laskenut nainen istui vuoteella hajareisin jonkun miehen päällä, vaalea tukka auki, roikkuen muuten paljaan selän peittona. Hameen helmaa oli sysitty syrjään, niin että paljaat reidet vilkkuivat ovelle saakka. Nainen nauroi hengästyneen kuuloisena ja alla oleva mies veti häntä kohti itseään. Tämän vaaleat käsivarret olivat paljaat.
Hyi, minä en halua nähdä enempää, Beth ajatteli ja vetäytyi ovensuusta. Ovelle ei näkynyt paljon muuta, kuin naisen selkä, mutta Beth ehti huomata tyynyille levittyneen, miehen pitkän, mustan tukan. Ei kenelläkään ollut sellaista hiustyyliä enää nykypäivänä.

Paitsi yhdellä.

”Äpärä!” Beth sihahti sulkiessaan oven. Alas painuessaan hän potkaisi turhautuneena portaikon kaidetta. Hän väisteli melko juopunutta juhlaväkeä ulos ja jatkoi matkaa suoraan katua alas kohti tyhjää toria.

Mitä nyt?
Oli jo ilta ja aikansa harhailtuaan Beth oli harmikseen ja täysin ajattelemattomasti poikennut autiolle ja pimeälle pikkukadulle. Hänen olisi pitänyt heti majatalolta lähdettyään etsiä toinen majatalo ja mennä nukkumaan, mutta hän oli liian kuohuksissaan ajatellakseen mitään niin järkevää.
Kadun hämärässä kuitenkin valtava tunne siitä, että jokin oli todella huonosti valtasi hänet. Katu vaikutti rauhalliselta, eikä hänestä kuulostanut, kuin että joku olisi seurannut häntä. Koska takaa kantautuva valo oli lähempänä, Beth kääntyi ympäri. Silloin hänen takaraivoonsa osui pikkukivi.

Beth oli käännähtää takaisin katsomaan vaistomaisesti, mutta pinkaisikin juoksuun kohti pääkatua. Jos nyt tapahtuisi jotain, kukaan ei tulisi häntä auttamaan, koska Acario oli varattu, eikä muutenkaan kuulemma aikonut rientää Bethin apuun.
Joku tarttui häntä olkapäistä kiinni paljon ennen pääkatua ja pysäytti väkisin.
”Kuka?” Beth sai parahdettua.

”Ei mitään henkilökohtaista... Siis sinun kanssasi”, tuttu ääni hänen takaansa sanoi.
Sitten pari kämmeniä lämähti Bethin korville hirvittävällä voimalla. Se sattui niin paljon, että hänen polvensa olisivat varmaan pettäneet, ellei hän olisi jo menettänyt tajuntaansa ja valahtanut kivetykselle.

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä:
Crewe on lähettänyt osan pikku joukkiostaan Renate Mendesin luo. Bethin sukupuoli paljastuu herra Fertigille ja he joutuvat käymään pitkän ja kiusallisen keskustelun. Acario ja Beth ajautuvat intiimiin tilanteeseen, kunnes Acario ajaa Bethin pois. Klaus Fertig suree toiselle miehelle lupautunutta Charlotte de Beurrea. Tieto rouva Fertigin kuolemasta saapuu. Beth palaa Klausin luota majatalolle, vain poistuakseen sieltä pian ja eksyy sivukujille, jossa hänet tyrmätään.

24. luku
Minkä taakseen jättää

Heidän oli määrä jatkaa matkaa tänään, tunti ennen auringon nousua. Aamu oli kuitenkin jo sarastaa, eikä Valentinea näkynyt missään. Vaunut olivat jo valmiina, matka-arkut nostettu kyytiin ja kuski penkillä istumassa. Acario seisoi raikkaassa, kylmässä loppuyössä, vilkuillen levottomana taivaalle. Ei menisi enää pitkään.
Mittelmattelien miespalvelija saapui pian kertomaan, että Klaus Fertig oli viime hetkellä anellut Valentinea seurakseen ja että he olivat lähteneet jo yön aikana vainajan luo.

Acarion oli hetken mielijohteesta tappaa palvelijan.

Hän kuitenkin hillitsi halunsa, kun kerran kuskikin katsoi ja kysyi sen sijaan Fertigien matkareittiä. Palvelija ei tiennyt, mutta kertoi Fertigien pysähtyvän Wiesbadenissa vain muutaman päivän, jonka jälkeen he jatkaisivat matkaa kotiin. Hän vaikutti sekavalta ja pelokkaalta – Acariolla oli joskus sellainen vaikutus ihmisiin, niin ettei hän pitänyt sitä mitenkään erityisen kummallisena ja hän oli muutenkin liian ärtynyt Valentinen käytöksestä kiinnittääkseen jonkun vieraan käyttäytymiseen erityistä huomiota.

Palvelija lähti heti kun pystyi. Acario antoi hänen mennä ja jäi miettimään, mitä tehdä. Hämärä hälveni uhkaavaa tahtia, niin ettei olisi paljoa aikaa pohdiskella.
Acario seisoi minuutin hiljaa paikallaan kadulla, katsellen jälleen vaalenevaa taivasta. Sitten hän juoksi aikaisemman palvelijan kiinni.
 
Valentine ei ollut niin idiootti, että olisi suostunut lähtemään tuosta vain. Heillä oli ehkä ollut tavallista enemmän erimielisyyksiä viime päivinä, mutta olisi silti liioiteltua lähteä ulkomaille mitään sanomatta. Ei Valentine olisi niin tyhmä. Nuori ihminen, Acario muistutti itseään. Nuoret ihmiset olivat joskus yllytyshulluja. Valentine ei ollut. Acario ei ollut ensin ihan varma tästä, mutta sitten hän päätti asian olevan niin.

Joten Acario veti Mittelmattelien miespalvelijan mukanaan hieman sivummalle, ja katsoi häntä syvälle, syvälle silmiin, pakottaen toisen vastaamaan, huomatakseen vain, että joku muu oli ehtinyt vaikuttamaan nuoren miehen mieleen ensin. Tämä ei muistanut, mistä oli saanut tietää Valentinesta. Vain, että hänen oli kerrottava siitä Acariolle.

Acario vaati voimakkaammin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä: muistoja toimeksiantajasta ei ollut. Viety väkisin pois.
Ja Valentine ei ollut lähistöllä. Yksi lukuisista hyvistä puolista veren antamisessa oli, että
Acario pystyi tuntemaan kenen tahansa vertaan kantavan melko kaukaakin. Nyt hän ei kuitekaan tuntenut ketään.

Turhautuneena Acario oli taittaa Mittelmattelien palvelijan niskat. Hän kyllä tiesi olevansa sellaisten pikkumaisuuksien yläpuolella, mutta kesti silti aika kauan laskea mies maahan.

Kuka olisi niin typerä, että haastaisi riitaa hänen kanssaan? Kuka tuttu edes tiesi heidän olevan Leipzigissä, paitsi Crewe? Renate Mendes ei voinut olla niin itsetuhoinen ääliö, että tulisi taas uhittelemaan.

~*~

Ilta oli taittumassa yöksi.
Crewe seisoi Erlebergin pihamaalla, katsellen nupuillaan olevia tammipuita. Hän oli elänyt omasta mielestään jo melko pitkään, mutta silti hän tunsi itsensä jotenkin vajavaiseksi. Kuin hän ei koskaan kuuluisi Suurten Muinaisten seuraan. Välillä hänestä tuntui, kuin hän ei olisi sisäisesti muuttunut liiemmin ihmisajoista. Ehkä hän oli nyt kovapintaisempi, mutta muuten melko lailla samanlainen.
Suurimman osan puiston puista hän oli istuttanut itse.
Erleberg oli aina kaunis, vuodenajasta riippumatta. Crewe harvoin lähti täältä kauas tai pitkäksi aikaa. Muu maailma tuntui vähän turhalta, täällä kun oli jo kaikki, mitä saattoi tarvita. Hän oli nuorempana aika ajoin inhonnut talon synkkyyttä, mutta nykyään kun hänellä oli Johanna ja muut arki oli taas jotenkin mielekästä.

Paitsi että nyt hän oli lähettänyt lapsensa pois, jotta he kaikki saisivat pienen hengähdystauon. Crewe rakasti mestariaan yli kaiken, mutta hän rakasti myös heidän pientä kommuuniaan. Ja vaikutti vieläkin pahasti siltä, että ensinnäkään mestari ei sietänyt kovin hyvin Crewen jälkikasvua. Crewe yritti selittää, että he olivat vielä nuoria ja Acarion seura hämmensi heitä. Mestarille selittely oli kuitenkin suunnilleen yhtä hyödyllistä kuin toivoa, että aurinko ei koskaan enää nousisi.

Hans juoksi pihatietä pitkin ja pysähtyi Crewen kohdalle. Housujen puntit olivat kuraiset ja saappaita ei edes erottanut mudan alta. Hänen täytyi olla väsynyt pitkästä matkasta, mutta Crewe halusi kuulla heti mitä Hans oli saanut tietää.
Hansia ei tarvinnut kehottaa puhumaan, hän meni heti asiaan.
”Seurasin heitä turvallisen välimatkan päästä. Olen melko varma ettei kukaan huomannut minua.”

Crewe istui viime kesänä lohkareista kokoamalleen penkille ja viittoi Hansia viereensä. Hanskin istuutui.
”Niin? Ovatko kaikki kunnossa?”

”Kaikki olivat neiti Mendesin luona, yhdessä. Ja kaikki vaikutti ihan rauhalliselta.” Hans pysähtyi hetkeksi puheessaan, katsoi maahan otsa rypyssä. ”Mutta sitten... No, en ole aivan varma kenen idea se oli, mutta he hajaantuivat. Alfred, Stefan ja Elise olivat yhtäkkiä poissa.”

”Mitä?”
Crewe käännähti kohti Hansia.
”Miten he muka yhtäkkiä vain katosivat?”

”No minä en... Huomioni oli sinä iltana toisaalla, olen siitä kovin pahoillani. Erikalla ja neiti Mendesillä oli intiimi hetki, näin ikkunasta--”

”Voi herran jestas!” Crewe huudahti.

”Kyllä siinä harhaantuu harjaantunutkin mieli! Mutta jos olisin tiennyt mitä he aikovat, olisin suhtautunut vakavammin. Kaikki oli siihen mennessä sujunut hienosti! He tulivat parin yön kuluttua takaisin.”
Hans epäröi. Jos hän ei sanoisi mitään, ehkä asia voitaisiin painaa unholaan.

”Mitä he tekivät?” Crewe kysyi hitaasti.

”Palatessaan heillä oli mukana ihminen. Luulin sitä ruumiiksi ensin, mutta kyllä se oli silloin vielä elossa. He olivat siepanneet Valentinen.”

~*~

Hieman toisaalla, pari päivää myöhemmin Renate Mendes makasi sisarensa buduaarissa, verhoutuneena vain banyaniin. Hän makasi kyljellään kyynärpäähänsä nojaten, sivellen Valentinensa poskea.
He olivat huoneessa kolmestaan, ilman Crewen joukkiota. Hänen sisarensa istui harpun ääressä, venytellen sormiaan ja loi tyytymättömän katseen kohti lintuhäkkiä, joka tähän saakka oli tarjonnut viihdettä. Renate oli turhautunut pitkästyneisyyteensä muutama yö takaisin niin paljon, että oli napsinut häkin värikkäät linnut kiinni yksitellen ja tappanut ne mitä mielenkiintoisimmin tavoin.

”Mitä sinä meinaat tuolla tehdä?” Isolde kysyi. Hän oli kookas, muodokas nainen ja melko tummahipiäinen Renateen verrattuna. Hänen tukanvärinsäkin oli jossain mustan ja harmaan välimaastossa, ohut ja suora. Renaten oli tuuhea, punainen ja luonnostaan hyvin kihara.

Mutta Renate ei pitänyt kyselyistä. Hän oli hieman hankalassa tilanteessa ja avoimia, kiusallisisa kysymyksiä oli enemmän kuin tarpeeksi. Lordi Dwyre oli ajanut hänet pois, eikä hänellä ollut muuta paikkaa kuin verensisarensa talo. Tilanne sai Renaten araksi. Ei hän halunnut pois tai kauas Verdenistä. Hän oli asunut Verdenissä yli kaksikymmentä vuotta tällä kertaa, sitä ennen lyhyen, mutta ihanan ajan hänen ja Isolden mestarin ja parin muun kanssa. Verden oli hänen kotinsa.

Hän ei voinut sille mitään, hän suri yhä mestariaan. Vaikka siitä oli niin kauan.

~*~

Renate meni naimisiin nuorena.
Hän oli silloin seitsemäntoistavuotias ihminen, aivan valmis jättämään taakseen isänsä kodin ja idioottimaiset veljensä. Hänen miehensä oli jonkin verran vanhempi, mutta siedettävän oloinen kultaseppä. Renate ei mitenkään rakastanut häntä, mutta ajatteli miehen olevan yhtä hyvä vaihtoehto kuin kuka tahansa, ellei parempi. Hän toivoi myös aviossa saavansa paljon kultakoruja.

Kymmenen vuoden tylsän avioelämän jälkeen hänelle oli valjennut, ettei hän pitänyt miehistä alkuunkaan, ei ainakaan omasta miehestään. Hän oli joutunut vuosien varrella myös huomaamaan, ettei elämä muuttunut mielekkäämmäksi ihan vaan sillä, että muutti kotoa pois. Heidän oletetusta rakkaudestaan ei ollut mitään todisteita, ei yhtään lasta, mikä rasitti entisestään  heidän välejään puolisoina. Renate ei ollut hyvä taloudenhoidossa, eikä häntä kiinnostanut käsityöt. Arki oli turhauttavaa, merkityksettömän tuntuista ja molemmat puolisot katkeroituivat vuosi vuodelta enemmän. Hänen miehensä alkoi juomaan ja arvosteli vaimoaan kovaäänisesti kelle tahansa, joka suostui kuuntelemaan. Renate ei ollut kovin hyvä ystävystymään seudun naisten kanssa, sillä hän oli liian kiivas ja suorasukainen. Häntä hävetti avioliittonsa ja epäonnistumisensa kodin rakentamisessa, vaikkei hän sitä kenellekään tunnustanut. Vanhemmilleen tai sisarilleen hän ei kehdannut myöntää mitään uuden kotinsa asioista. Hän oli kuulevinaan juoruja itsestään kaikkialla ja vastasi epäilyihinsä yleensä tiuskimalla. Ne muutama nainen, jotka jaksoivat hänen seuraansa seurasivat häntä ennemmin pelosta kuin kiintymyksestä.

Sitten hänen aviomiehensä löytyi kuolleena kuistilta. Oli kesä ja Renate oli ensin ajatellut, että hänen miehensä oli juonut illalla liikaa jonkun ystävänsä luona ja tuupertunut sitten pihamaalle. Joten hän riensi aamusti pihalle, häpeästä punastellen herättelemään miestään ja kiskomaan tätä muiden näkyviltä.
Mies ei ollut liikkunut.
Hänen päänsä oli retkottanut kummassa kulmassa ja kauluksien alta paljastui raadeltua ja mustelmien peittämää kaulaa. Verta ei ollut missään. Iho oli hirvittävän kylmä ja hieman sinertävää. Kasvoilla oli mustelmia, vaikka mies muuten näytti nukkuvalta. Hapantunutta maitoa, Renate ajatteli. Hänen miehensä oli mennyt yön aikana pilalle!

Renate seisoi pitkän aikaa ruumiin vieressä, tietämättä mitä tehdä. Miten hänen miehensä muka nyt yhtäkkiä oli kuollut? Vastahan hän oli saanut uusia asiakkaita. Päivemmällä käly syytti häntä murhasta, mikä oli typerää, sillä surmatyön tehnyt oli selvästi ollut hyvin vahva. Kultaseppä oli isokokoinen mies.

Seuraavana yönä Renate ei saanut nukuttua. Hän hiipi ulos tuijottamaan kohtaa, jossa hänen miehensä oli maannut, kuin tapahtumat sitten yhtäkkiä valkenisivat. Silloin hänen mestarinsa löysi hänet. Renate ei tiennyt kuka outo nainen oli ja miksi tämä vaelsi yksin pimeän aikaan. Lyhyt ja kalpea, kasvot melkein hehkuivat pimeydessä. Hän hymyili ja Renate ehti pelätä hetken. Siihen ei ollut kuitenkaan tarvetta.

Nainen palasi seuraavana yönä, Renate oli ikkunan äärellä vahtina. Hän oli innoissaan, vaikkei ymmärtänytkään miksi, ja samalla häntä ujostutti. Kaikki oli niin kummallista. Oli kuin maailma olisi lakannut olemasta hänen miehensä kuolemasta. Renate meni taas ulos, he puhuivat jotain. Hän oli sen jäljiltä hämmentynyt, omissa ajatuksissaan. Mitä oikein oli tapahtumassa? Kolmantena iltana hän lähti naisen mukaan, ilman mitään järkevää syytä.

Renate ei muistanut omaa muutostaan, syntymäänsä. Sen jälkeen meni aikaa, ennen kuin hän oppi taas puhumaan ja muisti nimensä. Muistot ihmiselämästä palautuivat vuosien mittaan, mutta ne tuntuivat ennemminkin kummallisilta kuin tärkeiltä. Oli jotenkin käsittämätöntä ajatella, että hän olisi muka joskus ollut joku vaimoraukka tai pikkusisko. Kävellyt aurinkoisilla kaduilla ja vetäytynyt sisälle iltaisin pakoon pimeää ja kaikkea mitä se sisäänsä kätkee. Syönyt limppua, varonut puhumasta vieraiden kanssa. Palellut talvisunnuntaisin kirkossa ja ruokkinut vellillä kärttyistä vanhaa anoppiaan. Varmastikin siinä oli oltava joku erehdys.

Hänen mestarinsa nimi oli Doris Wiene, mutta kaikki puhuttelivat häntä etunimellä. Hän oli mahtava olento, jolla oli paljon ystäviä. Hän opetti Renatelle kaikesta tärkeästä: rakkaudesta, läheisyydestä ja verenjuonnista. Doriksen kanssa he vaelsivat halki Euroopan suuren inspiraation vallassa. Jos joku oli kaunis, kiehtova, he vetivät tämän mukanaan, joivat ja jättivät lahoamaan tien vierelle. Siinä oli jotain niin aitoa ja rujon kaunista, että Renaten pysähtynyttä sydäntä särki. Jokainen tappo oli jälleen yksi kultasepän rouvan vapautus. Koko hänen olemassaolonsa oli taidetta. Jokainen kerta kun Doris otti häntä kädestä kiinni oli pieni säe pitkää, herkkää runoa.

He asettuivat viimein Verdeniin, pieneen yhteisöön. Vampyyreitä oli kolme ja kaikki olivat Doriksen vanhoja ystäviä. He viettivät hauskoja villejä öitä keskenänsä syrjässä, asuen luolassa, vähät välittäen ihmisistä. Päivät he nukkuivat vierekkäin, tasavertaisina. Sillä ei ollut mitään väliä, mitä kunkin keho oli tehnyt ihmiselämässä. Renate kuunteli muiden tarinoita ja kulki heidän kanssaan metsässä. Hän tunsi maailman ihan eri tavalla. Täällä heillä ei ollut rajoituksia, ei mitään turhia keksittyjä sääntöjä siitä, miten piti olla.

Aika kului ja niin tuli myös ongelmia alueen toisen vampyyrin kanssa. Renate näki hänet kerran, kun mies tuli käymään, mutta oli hiljaa, koska Doris oli kieltänyt häntä puhumasta. Lordi Dwyre oli pitkä, hoikka, kalpea ja tummatukkainen ja kantoi titteliään sellaisella koppavuudella, jota Renaten oli hankala ymmärtää. Heidän viiden muodostama perhe  painotti lähimmäisenrakkautta ja tasa-arvoa, jotka olivat lordille näemmä samantekeviä.
Mutta muuten mies oli ihan tavallisen oloinen. Renate ei ymmärtänyt, miksi häntä pidettiin niin vakavana uhkana. Yksi mies vastaan he viisi! Doris tunsi hänet ennestään, eikä pitänyt hänestä sitten yhtään. Renate huomasi tämän ja kysyi syytä, mutta sai vastaukseksi vain muminaa menetetystä lempimekosta.

Lordi Dwyre oli melko lailla heidän yhteisönsä vastakohta. Hän ei arvostanut vapautta, elämisen kauneutta tai yhteishenkeä tippaakaan, eikä pitänyt mistään, mitä he tekivät. He asuivat kuitenkin melko syrjällä siitä mahtailevasta kartanosta, jota Hänen Isopäinen Korkeutensa (kuten Renate häntä kutsui) asutti, joten aluksi näytti siltä, että he voisivat tulla toimeen. Doris ja muut harvemmin lähtivät piilopaikastaan muualle kuin ruuanhakuun ja alueella oli vielä vaikka millä mitalla ihmisiä jäljellä! Renaten mielestä heidän olisi pitänyt laatia suunnitelma ja nitistää lordi Dwyre. Kukaan ei kuitenkaan innostunut ideasta.

He yrittivät elää kuten ennenkin ja karistivat huolet mielestään juhlimalla kera kolmen kyläläisen. Heti seuraavana yönä lordi Dwyre palasi antamaan varoituksen, että jos he eivät rauhoittuisi tai siirtyisi muualle, hänen olisi ryhdyttävä toimenpiteisiin. Renate tuhahti kuultuaan tapahtumista, sillä hän ei ollut paikalla vierailun aikana, että mitä heidän elonsa muka häntä haittaisi. Kylillä tuskin huomattaisiin, jos muutama ihminen puuttuisi.
Hän ei myöskään uskonut, että Dwyre muka pystyisi mitään heille. Edelleen, yksi vastaan viisi!

Pari yötä kului, kun he keskustelivat mitä tehdä. Tuntui mahdottomalta ja typerältä rajoittaa verenjuontia. He olivat vapaita, ei heistä ollut mihinkään vaisuun elämään. Päätös lähdöstä tehtiin.
Molemmat heidän joukkonsa miehistä palasivat eräänä iltana neljän nuoren ihmisen kera luolalle. He olivat ylpeitä suorituksestaan – yleensä vaadittiin kaksi tuomaan yksikin saalis, joten he korostivat vuoroin poikkeuksellista viekkauttaan.

Renate ei ensin ymmärtänyt. Doris selitti, että nyt he joisivat ja vahvistuisivat kaksi yötä ja muuttaisivat sitten. Matka olisi luultavasti raskas ja saattaisi jäädä väliin monta yötä, etteivät he uusilla mailla saisi verta ollenkaan.

Muutto ei kuitenkaan koskaan toteutunut.
Seuraavana iltana heti herättyään Renate halusi hyvästellä tutut kivenlohkareet ja uomat. Hän harhaili päämäärättömästi rakkaissa maisemissa ja murehti tulevaa. Oli kamala lähteä, kun ei tiennyt mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Ainoastaan hänen rakkautensa ja luottamuksensa Dorikseen rauhoitti mieltä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt edes takaisin luolalle, kun jo tunsi jonkin olevan pahasti pielessä. Hän kiirehti takaisin, mutta piiloutui nopeasti mustaseljan taakse kun huomasi lordi Dwyren pihalla. Toinen heidän miehistään, Hugo, hyökkäsi yhdessä Doriksen kanssa lordin kimppuun. Renaten sisällä kuohahti, hän halusi mukaan taisteluun. Doris käänsi kasvonsa kuitenkin nopeaksi hetkeksi kohti häntä (mestari tiesi heti missä hän oli piilossa!) ja pudisti päätään tiukasti ja vihaisen näköisenä.

Taistelua ei ollut. Doris ja Hugo hyökkäsivät kyllä, mutteivat ehtineet vahingoittaa Dwyrea. Renate hyppäsi lordin kaulaan takaapäin ja yritti vääntää tältä niskat nurin, Hugo löi nyrkillään kohti vastustajan kasvoja. Sitten Hugo makasikin maassa vatsallaan, lordi Dwyren jalka oli hänen selkänsä päällä. Renate erotti inhan rusahduksen kun selkäranka iskettiin murskaksi. Seuraavaksi lordi tarttui selässään roikkuvaa Dorista leuasta, paiskasi tämän maahan ja mursi yhtä lailla selkärangan.

Doriksen pää retkotti sivulle kohti Renatea, joka värjötteli piilossaan kauhuissaan. Hän halusi tehdä jotain, että joku tekisi jotain. Auttaa! Tuo kamala mies piti otteessaan hänen mestariaan. Renate ei voinut liikkua, ei uskaltanut, eikä tiennyt mitä tehdä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi taas ihminen – yhtä avuton, surkea ja hyödytön.

Doris ei ollut kuollut, mutta selvästi tuskissaan. Vaalea otsa oli rypyssä ja kasvot jännittyneet, silmät kiiluivat tavalla, jota ei voinut kuvailla. Hänen huulensa liikkuivat, vaikkei ääntä kuulunutkaan. Hän ei joko uskaltanut puhua tai pystynyt enää.

Pakene.

Renate oli hädissään ja peloissaan. Ei tämä voinut tapahtua! Tällaista ei käynyt heille, ei tämä voinut olla totta. Missä muut olivat? Miksei kukaan auttanut, herran jestas sentään!
Lordi Dwyre katsoi myös silloin kohti häntä, eikä vaikuttanut ollenkaan yllättyneeltä. Mies oli kaiken kauhun keskelläkin tyyni. Katsoi häntä seesteisesti ja hymyili sitten, vain aavistuksen verran ja nyökkäsi.

Pakokauhu purkautui Renaten sisällä ja hän pinkaisi juoksuun. Kukaan ei seurannut häntä. Muutaman minuutin kuluttua, yhä juostessaan hän säpsähti niin voimakkaasti, että oli kaatua, tunsi ruumiinsa kipristelevän ja kylmien väreiden hyökyvän yli. Siitä hän tiesi, että Doris oli kuollut. Hän jatkoi juoksuaan pysähtymättä niin kauan, kunnes yö alkoi taittua aamuun ja kaivautui sitten hädissään maahan piiloon nousevalta auringolta. Kyyneleet eivät ottaneet loppuakseen.

Siitä alkoi pitkä surutyö.

~*~

Jossain kaukana aurinko painui horisonttiin ja sitten katosi kokonaan. Crewe avasi silmänsä ikkunattomassa makuuhuoneessaan. Uusi yö. Eilinen oli ollut niin rasittava, etteivät hänen aistinsa tahtoneet herätä millään. Hän katsahti oikealle puolelleen – ja hypähti saman tien istumaan!

Acario.

Hänen mestarinsa istui siinä sängyn vieressä. Tuolilla, nojaten taaksepäin kevyesti. Joku olisi voinut hölmöyksissään tulkita asennon ja mielialan rennoksi, mutta Crewe tunsi Acarion sen verran hyvin, että tiesi tämän luultavasti asettuneen siihen juuri Crewen mieltä sekoittaakseen.  Crewe olisikin ehkä saanut sydänkohtauksen tästä yllätyksestä, ellei hänen sydämensä olisi ollut jo melko kuollut.

”Iltaa, herrani. Tervetuloa kotiin”, Crewe sai sanottua viimein.
Hän hillitsi haluaan silotella hieman ryppyisiä kauluksiaan (hän ei vähentänyt vaatetusta turhaan päivän ajaksi), sillä viimeinen asia, jota hän halusi korostaa oli oma hermostuneisuutensa. Hän ei ollut todellakaan odottanut Acariota kotiin Erlebergiin vielä tänään. Hän oli tuntenut tämän lähestyvän ja oletti tämän saapuvan aikaisintaan huomenna, ei tänään! Silloin kun hän oli käynyt maate Acario oli ollut vielä kaukana.
Crewe olisi halunnut vielä ainakin yhden illan valmisteluille!

”Kiitos.” Acarion katse porautui häneen. Nuorempana hän ei ollut osannut salata mestariltaan mitään, saati halunnut. Hän oli uskonut Acarion olevan jumalallinen olento kaikennäkevine silmineen. Hän oli ollut melko varma, että syttyisi tuleen jos olisi yrittänyt valehdella tai pimittää asioita. Nykyään hänellä oli elämässään muitakin tärkeitä, sellaisia, jotka olivat hänen vastuullaan. Täytyi olla suunnitelmia, oli oltava valmis monenlaiseen.

Hans avasi oven juuri silloin. Hän jähmettyi nähdessään Acarion ja tavoitti nopeasti Crewen katseen. Panikoitumisvaara.
”Hans, ei juuri nyt”, Crewe sanoi ärtyneesti. Hans poistui hiljaa, kumarrettuaan. Hansiin pystyi luottamaan, Hans kyllä ymmärtäisi rivien välistä. He olivat puhuneet pitkään eilen.

Crewe kääntyi takaisin mestarinsa puoleen ja karkoitti kaiken turhan mielestään. Hänen ajatuksensa paistoivat usein läpi.
”Saavuitteko kauankin sitten?”

”Muutama tunti sitten.”
Päiväsaikaan!

”Toivottavasti oli pilvistä... Te näytätte hieman ruskettuneelta.”

”Oli.”

Acario olisi jatkanut pidemminkin, mutta Crewe kiirehti väliin.
”Meidän pitää puhua eräästä asiasta, mestarini.”
Hänellä oli ollut runsaasti aikaa miettiä sanomisiaan, pyöritellä sanoja. Hän oli lupautunut käymään tämän keskustelun, eikä välittänyt miettiä, kuinka epämukavaa se olisi tai miten kamalia seuraamuksia sillä olisi, sillä näin oli nyt vain tehtävä.

”Niin pitää. Valentine on kadonnut.”

”Siitä juuri.”
Vaan eri Valentinesta, ei siitä joka nukahteli kirjastoon romaanien ääreen ja oli täynnä hullua uhmaa. Vanhemmasta Valentinesta, siitä, jonka kuolema oli aiheuttanut jälleen yhden turhan kauan eteenpäin vyöryneen lumipallon.
”Minä pyytäisin, että kuuntelisitte, mitä minulla on sanottavanani, mestari. Yritän olla jaarittelematta.”
Luultavasti hän kuitenkin jaarittelisi.

Jos hänen aikeensa hämmensivät Acariota, se ei näkynyt päällepäin. Hän nousi ylös ja veti nopeasti kengät jalkaansa. Ei tuntunut oikealta puhua sängyllä.

”Minun on pakko puhua. Muistatteko, kun hän puhkaisi silmänsä? Tai minä sen taisin puhkaista. Minä en tarkoittanut. Tai joskus kyllä mietin, josko tarkoitinkin.”
Viimeinen oli tunnustus, eikä Crewe ollut tarkoittanut sitä ääneen sanottavaksi. Hän oli puhuessaan liikkunut koko ajan ja vilkaisi nyt nopeasti Acarioon. Tämä ei ollut reagoinut mitenkään, seurasi katseellaan yhä edelleen Creweä.

”Teillä oli suunnitelmia hänen varalleen, minä kunnioitin kyllä sitä. En minä varsinaisesti pitänyt hänestä, mutten uskaltanut inhotakaan. Eihän minun kannattaisi, mikäli te aikoisitte pitää hänet luonanne... aina. En minä vaarantaisi oikeuttani olla teidän kanssanne.”

Acario istui edelleen samassa asennossa, mutta oli Crewen puhuessa kääntynyt tuijottamaan tyhjyyteen. Hänen ajatuksensa harhailevat, Crewe ajatteli. Hänen itsensä ajatukset eivät ehdottomastikaan saaneet harhautua.
”Niin? Onko tällä jutulla jokin pointtikin?” Acario kysyi, palautuen mietteistään.

Crewe valpastui uudelleen. Hän käveli puhuessaan. Sängylle, sitten synkän tulisijan luo. Varoi katsomasta hiilihankoa. Hänen oli pakko liikkua, säilyäkseen rauhallisena, vaikka hän tiesikin sen luultavasti vain ärsyttävän mestaria.
”No minä tein sen kuitenkin”, hän aloitti jälleen. ”Te menitte tapaamaan herra Klemensiä ja me jäimme tytön kanssa kahden. Minä olin yrittänyt vältellä häntä sen silmäjutun jälkeen, ettei hän loukkaantuisi lisää. Olen kertonut osia tästä ennenkin, silloin muutama kymmenen vuotta sitten. Mutta kuuntelettehan loppuun?”

Mestarin katse oli lasittunut, eikä hän kääntynyt enää Crewen puoleen. Ei nyökännyt tai muuten osoittanut mitään ymmärtämisen merkkejä, mutta kai hän silti kuunteli.
”Te paransitte silmän. Teidän ansioistanne hän näki taas, paremmin kuin ennen. Mutta hän ei osannut arvostaa sitä. Hän meni ulos päivällä, kun aurinko paistoi! Valo poltti hänen silmiään ja hän kyseli minulta syytä siihen. Vaati vastauksia, vaikkei hän oikeasti kuunnellut mitään, mitä sanoin. Nähdäkseni hän oli täydessä paniikissa. Hän kuitenkin hyväksyi neuvoni olla menemättä ulos päiväsaikaan. Ainakin oletin niin.”
Crewe vilkaisi jälleen Acariooon. Vielä paikalla.
”Meille tuli riitaa muutama yö sen jälkeen. Sain hänet kiinni pakkaamassa – hän oli lähdössä omille teilleen. Puhuin hänet ympäri, ainakin luulin niin, mutta seuraavana iltana heräsin siihen, että hän oli teljennyt oveni ja kasannut sen eteen puolet talon huonekaluista, päästänyt kaikki hevoset vapaaksi, paitsi ne, jotka oli varastanut vaunujen myötä. Hän vaikuttikin kovin innokkaalta sitä ennen järjestelemään salia... Mutta, kun pääsin vapaaksi hän oli jo aikaa sitten lähtenyt. En lähtenyt perään, vaan päätin odottaa teidän paluutanne. En olisi tiennyt mitä tehdä.”

Lattia pitäisi lakaista. Crewe ei ainakaan sitä tekisi. Johanna piti siivoamisesta, mutta hän oli ollut viime aikoina paljon muualla. Crewe ei täysin tiennyt missä ja mitä hän teki, mutta oli oikeastaan kiitollinen, sillä nyt oli erinomainen aika pysyä poissa.
”Te lähditte pian paluunne jälkeen hänen peräänsä. Sanoitte tappavanne hänet ja palaavanne sitten. Mutta ette te palannut ennen kuin viime vuonna. Olitte poissa useamman vuosikymmenen. Te ette olisi ehkä lähtenyt niin nopeasti, jos olisitte nähnyt kirjeen, jonka hän jätti jälkeensä. Ehkä te ette olisi lähtenyt ollenkaan.”
Crewe tunsi, kuinka Acarion katse porautui hänen selkäänsä. Uskaltaisiko hän kääntyä ympäri? Hän ei osannut aavistaa, miten mestari reagoisi.
”Minä piilotin sen teiltä. Olin suuttunut hänelle, toivoin, että taittaisitte hänen niskansa ja antaisitte asian olla. Että kaikki palaisi sitten normaaliksi.”

Crewe kääntyi kohti mestaria ja veti taskustaan vanhan, kokoon taitetun paperilappusen.
”En kuitenkaan uskaltanut tuhota sitä. Olin kauhuissani siitä, että olin salannut teiltä jotain. Yritin selittää itselleni, ettei sillä ollut mitään väliä, mutta ajattelin kuitenkin, että varmastikin minun olisi jossain vaiheessa tunnustettava ja olisitte kenties armollisempi, jos minulla olisi se jäljellä. Mutta te olittekin poissa pitkään, herrani, ja takaisin tullessa ette tuntunut muistavan koko asiaa.”
Hän ojensi kirjeen Acariolle. Crewe toivoi, että Acario olisi rypistänyt sen ja heittänyt pois, tuhahtaen jotain halveksuvaa naurettavista pikkuseikoista.
Sen sijaan hän kääntyi poispäin Crewestä ja taitteli paperin auki.

Crewe käveli jälleen pehmein askelin ympäri huonetta. Sängyltä takalle, tarttui hiljaa hiilihankoon. Acario oli syventynyt kirjeeseen. Crewe oli tyyni, hänen oli pakko olla. Hän nosti hangon ylös Acarion selän takana, niin vaimeasti kuin vain pystyi ja hetkeäkään epäröimättä iski sen kaikella voimallaan läpi mestarinsa selän, niin että se upposi vielä seinäänkin ja jäi siihen kiinni.

Epäuskoisena tekemästään Crewe syöksyi huoneesta, katsomattakaan taaksensa, löi oven kiinni ja salpasi sen yhdessä toisella puolen odottavan Hansin kanssa. Se oli kiireessä hankalaa, sillä Crewe piti koko ajan käsiä korvillaan ja lailatteli, ettei vahingossakaan kuulisi mitään. Acario pystyisi luultavasti pakottamaan hänet tottelemaan käskyjään, jos oli siinä tilassa, että käskyttämään kykenisi. Hans työnsi vielä yhden suuren lipaston vasten ovea, niin ettei se ihan helpolla avautuisi.

Sitten he juoksivat ihan helvetin lujaa.

*

[Lavande]

25. Luku

Minun pitää mennä.

On jo kiire, mutten halua sinun joutuvan luottamaan pelkästään Crewen sanaan siitä, mihin menen.
En ehdi selittää koko juttua, mutta luotathan minuun? Palaan mahdollisimman pian, viivyn poissa korkeintaan kolme viikkoa. Kirjoitan heti kun pääsen perille. Tämä on viimeinen kerta, kun poistun luotasi. Vain tämä ja minulla ei ole sidoksia enää mihinkään muuhun.
Mikään ei ole oikein samaa enää. Minäkin olen jonkun tytär, ajatteletko koskaan sitä? Kaikki on niin muuttunut, enkä puhu vain meistä. Erilaista kuin mitä olisin koskaan osannut tai halunnut kuvitella. Olen miettinyt elämääni öitä ja päiviä. En silti kadu mitään, enkä syytä sinua, vaikka olen vain yhdestä asiasta varma.

Rakastan sinua,
V

~*~

Nauhat kiristyivät tasaisesti, rutiinilla, heti kun niistä sai vain otteen. Renate oli joutunut pukeutumaan yksin lukemattomat kerrat, niin että jonkun toisen pukemisen olisi pitänyt olla suorastaan helppoa. Hänen kohteensa vaan ei ollut halukas, oikein mihinkään.
Valentine yritti nytkin pois, mutta oli liian tokkurassa tajutakseen paljoakaan.
Renaten oli pakko pitää hänet niin – tyttö ei ollut rauhallinen.

Oli ilta ja Renate oli jälleen Valentinen kanssa buduaarissa. Se oli oikein viihtyisä kamari ja sen yksityisyys sai mielen rauhalliseksi.
”Te ette pidä minun isännästäni. Siksikö te haetutitte minut tänne?”

Renate naurahti ja silotteli ryppyjä toisen leningiltä.
”En minä haetuttanut sinua. He hakivat sinut melko oma-aloitteisesti. Minä en edes tiennyt missä olit. Ajattelin unohtaa sinut.”
Stefan ja muut odottivat salissa. Renate aikoi lähettää heidät matkoihinsa, maailmalle. Ei varsinaisesti ajaa pois, mutta kuulemma joku Isolden ystävä, joka itse asiassa omisti heidän talonsa, oli tulossa käymään, eikä olisi kuulemma hyvä, jos heitä olisi näin monta samassa paikkaa. Lisäksi Erikat sun muut eivät pitäneet Valentinesta ja olivat toivoneet, että Renate olisi surmannut tämän hyvin juhlallisesti, kun he kerta olivat tytön hakeneet.
Viekkautta ja tuuria vaatinut tehtävä, sanoivat. Olisi silkkaa tuhlausta vain tappaa joku, jonka saaminen oli vaatinut näin paljon! Renate oli mielissään, että hänellä oli joku tuttu näpeissään. Joku, josta pitää kiinni, turvautua. Joku, johon purkaa turhautumistaan.

”I wonder what he's doing now.”

Renate älähti tyytymättömästi.
”Älä puhu minulle tuota kieltä. Puhu ranskaa tai puhu italiaa, mutta älä tuota. Minä opetan sinulle ranskaa, jos haluat. Ja ei, minä en pidä hänestä, eikä hän ole enää sinun isäntäsi. Sinä olet vapaa.”

”Ai, tällaistako on olla vapaa?” tyttö mutisi.
”Minä en saisi jättää häntä noin vain. Hän suuttuu.”
Valentine näytti surkealta sanoessaan suuttuu. Se ärsytti Renatea tavattomasti. Hän mietti tytön ruoskimista, mutta tämä oli liian passiivinen, että siitä olisi mitään oikeaa riemua.  ”Onko teillä joku erityinen syy olla pitämättä hänestä?”

Kuivakkaa naurua.
”Et kai luule, että minä häntä huvikseni vihaan?” Renate tarttui tyttöä kädestä ja veti luokseen. Vaalealla kaulalla oli muutama mustelmainen puremajälki. Veri ei ollut hyvää, vaan liian väkevää. Juomakelvotonta. Veisi aikaa, ennen kuin se laimenisi takaisin sopivaksi, inhimilliseksi sävyksi. Mutta eihän tässä ollut mikään kiire! ”Tule, minä kerron sinulle surullisen tarinan menneisyydestäni. Sitten et halua enää muistella häntä. Olet minun.”

Eikä Renatekaan halunnut muistella lordi Dwyrea. Isolden terävät kysymykset siitä, kuka tyttö oli ja että ei kai Renate ollut ärsyttänyt ketään tärkeää vaivasivat ilta illalta enemmän. Mitä jos Dwyre löytäisi tiensä tänne?

~*~

Kaikki näytti samalta kuin ennenkin, ei mitään yllättävää. Kattoa ei oltu kunnostettu, mutta se oli Isolden ongelma, eikä edes suuri sellainen, ellei sade vielä päässyt sisään. Piha oli herännyt kevääseen ja portin vierustalta maasta puski narsisseja. Puutarha oli laiminlyöty, mutta Klemens ei ollut koskaan liiemmin välittänyt kovin laitetuista pihoista. Kunhan tie oli tarpeeksi hyvässä kunnossa hänen vaunuilleen. Ja olihan se.

Astuessaan vaunuista hän koki ensimmäisen yllätyksensä: joku muu kuin Isolde tuli hevosia vastaan. Isolde ajoi yleensä kaikki vieraansa pois silloin kun Klemens tuli käymään. Hän oli ollut vuokralla talossa jo useamman vuosikymmenen, mutta oli vieläkin huvittavan muodollinen Klemensin käynneistä, vaikka Klemens poikkesi välillä kahdesti vuodessakin käymään!
Yllätysvierailut olivat parhaita. Silloin Isolde ajoi väkeä takaoven kautta paniikissa samalla kun Klemensin vaunut lipuivat pihalle. Tällä kertaa hän oli kuitenkin suvainnut ilmoittaa tulostaan.

Toinen yllätys oli, että vierailija näytti tutulta. Muistutti ehkä hieman jotakuta.
”Tunnenko minä teidät?” Klemens kysyi.

”Ette todellakaan, herra.”
Mies piteli kasvojaan maata kohti nöyristellen. Klemens oli jo niin vanha, että inspiroi tällaista käytöstä nuorissa vampyyreissa.

”Tiedetäänkö minun tulostani?”

Ulkonäöstä ei voinut päätellä mitään. Ruskeat housut ja vaalea paita, tummat saapikkaat.  Varmaan normaalisti siisti, mutta nyt öinen tuuli oli sekoittanut tukan ja maa kurastanut kengät. Mikä hänessä nyt muka oli niin tuttua?
”Minä en tiennyt, herra. Sisällä on vähän kaaos.”

”Kovin ystävällistä tulla minua vastaan. Mikä teidän nimenne on?”

”Stefan, herra.”

”Mistä kaaoksesta puhutte, Stefan?”

”Neideillä on erimielisyyksiä.”
Stefan näytti olevan niin kovin pahoillaan tästä.

Yksi neiti olisi varmasti Isolde, mutta kuka toinen oli? Klemens päätti kysymisen sijaan ottaa selvää ja marssi tammiovista sisään omistajan elkein.
Illan toinen yllätys odotti salongissa. Hän avasi pariovista toisen ja oli juuri astumassa kynnyksen yli peremmälle, kun hänen ohitsensa viuhahti vauhdilla viherkuvioitu posliinimaljakko, joka särkyi yhä suljettua ovea vasten. Klemens katsoi matolle levinneitä maljakon sirpaleita, ympäri huonetta levitettyjä koristetyynyjä, kirjakärrystä pudonnutta pitsiliinaa ja viimeisenä taisteluasennossa olevia naisia.

”Minä suon teidän olla täällä hyvää hyvyyttäni. Voisit kunnioittaa minua sen mukaisesti”, sihahti muodokas nainen valkea leninki yllään. Isolde, Klemensin vuokralainen. ”Tuo oli sitäpaitsi arvokas! Se oli korealainen.”

”On sinulla otsaa! Käskin sinun jättää minut rauhaan!”
Toinen nainen oli punatukkainen, pidempi ja luisevampi. Hän oli kääriytynyt pelkkään banyaniin, joka uhkasi avautua, kun nainen viskoi kirjakärryssä olleilla ruskeakantisilla kirjoilla Isoldea, joka suojautui kahdenistuttavan taakse juuri ajoissa.

Isolde viskoi kirjoja takaisin melkoista vauhtia, niin että niiden sivuja irtoili selkämyksistä. Hän ei tähdännyt punapäähän ollenkaan, vaan nojatuolilla istuvaan apaattisen näköiseen ihmiseen. Punapää potkaisi viime hetkellä tuolin nuri, niin että ihminen makasi selällään nojaa vasten, jalat ilmassa roikkuen, ja kirjat osuivat kovina kumauksina tuolin pohjaan. Isolden heitossa oli melkoisesti voimaa, sillä jokainen kirja sai tuolin liikkumaan kymmenisen senttiä parketilla taaksepäin.
”Halpamaista tähdätä kuolevaiseen!”

Sitten hän tarttui pikkuruiseen mahonkiseen kahvipöytään, jonka Klemens oli joskus saanut lahjaksi, taittoi yhden sen mahonkisista jaloista irti ja yritti hypätä yli sohvan Isolden kimppuun, karjaisten samalla. Isolde kuitenkin varautui tähän ja potkaisi molemmilla jaloillaan suojanaan toiminutta kahdenistuttavaa, niin että se liukui nainen mukanaan toiselle puolelle salia, kunnes osui seinään ja pudotti pienen maisemamaalauksen lattialle. Punatukkainen nainen kapusi ylös, työnsi kahdenistuttavan tieltään, niin että se liukui jälleen lattian poikki, hurjaa vauhtia, ohi edelleen nojatuolilla makaavan ihmisen ja törmäsi takkaan.

Isolde oli juuri ampaista uudelleen toisen naisen kimppuun, kun Klemens setvi kurkkuaan. Näin monipuolista kamppailua olisi ollut paljon mielekkäämpi seurata, mikäli huonekalut eivät olisi olleet nimenomaan hänen. Punatukkainen nainen sähähti hyvin petomaisesti hänelle ja Isoldekin mulkoili häntä hetken hyvin vihaisen näköisenä, kunnes ilmeisesti muisti kenen kanssa oli tekemisissä.

”Iltaa”, Isolde sanoi epäröiden. Hän vilkaisi vaivihkaa huolissaan ympärille levittynyttä tuhoa. ”Hauska nähdä. En odottanutkaan teitä vielä tänään. Tavatkaa verensisareni Renate Mendes, joka ilmeisesti maijailee täällä vielä jonkin aikaa.”
Muutama viimeinen sana sihistiin hymyillen, terävän hammasrivistön takaa. Sitten hän kääntyi toisen naisen puoleen ja viittoi hänelle Klemensiä.
”Tämä tässä on herra Klemens. Talo on hänen. Hän oli mestarimme Doriksen ystävä.”
Isolde näemmä yritti sivuuttaa heitä ympäröivän tuhon.

Klemens käveli toisen puhuessa huoneen poikki, siirrellen huonekalujen palasia tieltään. Ihminen istui nyt nojatuolin nojalla, polviaan syleillen ja selin heihin muihin. Hän oli leningistä päätellen nuori tyttö. Hiukset oli kuitenkin kynitty lyhyiksi.

”Hauska tavata”, Klemens totesi. ”Ja kuka tämä tyttö on?”
Klemens ei yleensä vaatinut ihmisten esittelyä, mutta tytössä oli jotain etäisesti samanlaista tuttua kuin mitä Stefanissa. Ei ulkonäössä - Klemens ei edes nähnyt ihmisen kasvoja. Renate Mendes kiersi tytön luokse ja painoi tämän rintaansa vasten, kyräillen Klemensiä epäluuloisesti. Klemens tunnisti Renaten ja Isolden välisiä yhteneväisyyksiä, heillä oli selvästi ollut sama mestari. Stefan ei kuulunut siihen kuvioon, eikä tämä ihminen, jota Renate yritti tukehduttaa poveensa.

Isolde vastasi toisen puolesta:
”Hänen uusi ihmisensä." Sitten hän kääntyi sisarensa puoleen närkästyneenä. "Kai sinä nyt voit hänet esitellä!”

Renate Mendes käänsi vastahakoisesti ihmisensä ympäri. Tyttö oli tokkurainen, eikä puhunut mitään. Vihreän ja harmaan välillä seilaavat silmät olivat sameat ja tuijottelivat tyhjyyteen.
”Valentine. Ei kukaan erikoinen.”

~*~

Crewe oli melko varma elävänsä maailmanlopun aikaa. Hän ei ensinnäkään voinut käsittää, että pysyi näin määrätietoisen tyynenä. Totta kai hänen oli pakko, mutta siltikin! Kun ajatteli, mitä hän oli tehnyt ja kuinka häntä vielä rangaistaisiin.

Matkustettuaan Hansin johdolla hirvittävällä vauhdilla Verdenistä aina vain poispäin, he saapuivat viimein valkokivisen talon pihaan. Erika oli heitä vastassa ja Crewe riemastui hetkeksi nähdessään jälkikasvuaan jälleen.
Crewe kysyi nopeasti, olivatko kaikki täällä ja miten he olivat voineet.
”Hän antaa meidän juoda niin paljon kuin haluamme!” Erika henkäisi, silmät loistaen. Hän puhui ennemmin Hansille, kuin vahingossa, ja vilkuili samalla Creweä varovaisesti. ”Saamme metsästää joka ilta!”

Crewe ei uskaltanut kysyä, olivatko hänen lapsensa tarpeeksi viisaita jättääkseen uhrinsa henkiin, hatarin muistikuvin tapahtuneesta. Sekin vielä, jos tänne nyt tulisi joku ihmispartio tutkimaan kymmentä kadonnutta kyläläistä.
Ihan turhahan sitä oli murehtia. Hans seurassaan Crewe marssi sisälle, kopistellen enimmät kurat kengistään. Käytävä johti suoraan saliin, jonka nurkka oli täynnä jotain, joka näytti kasalta rikkinäisiä huonekaluja. Siellä istui vaalealla divaanilla Renate Mendes, vierellään lattialla Valentine, joka joko nukkui tai oli tajuton. Crewe veikkasi jälkimmäistä. Tyttö oli puettu siniseen leninkiin, jossa oli joko ruskeita kukkasia tai sitten hyvin esteettisesti asettuneita veritahroja. Hänen paljailla käsivarsillaan oli lukuisia puremajälkiä, kuin myös kaulalla. No, ainakin joku oli pitänyt hauskaa.

Crewe käveli vanhan rakastajansa luo, kumarsi ja suuteli tämän kämmenselkää.
”Flavian! Mikä suo minulle tämän ilon?” Renate kujersi, ilmiselvästi mielissään. ”Tulitko katsomaan otuksiasi? Stefan on varmaan täällä jossain ja muut ovat pihalla.”

Päästämättä toisen kädestä vielä irti, Crewe polvistui naisen jalkojen juureen.
”Minä tulin tänne vannoakseni viimein uskollisuuttani ja ikuista rakkauttani sinua kohtaan. Olen surmannut mestarini, olen viimein vapaa.”

Renate tuijotti Creweä silmiin vakavana. Crewe oli onnistunut yllättämään.
”Tiedätkö itsekään, mitä puhut? Voisiko se olla totta? Että hän on kuollut. Ja sinä vannot minulle uskollisuutta?” Nainen mietti hetken. ”Kai se käy järkeen, lähetithän nuo muut jo edeltä. Oletko ihan varma, että hän on kuollut? Sittenhän minun ei olisi tarvinnut...”

”Minä lävistin hänen sydämensä hiilihangolla.”
Muuta Crewe ei sanonut. Hän oli olettanut Renaten riemastuvan uutisista, mutta ilo tuli vaimeana hämmennyksenä.

Joku setvi kurkkuaan.
Crewe kääntyi ympäri ja näki kaksi vampyyria, miehen ja naisen. Nainen oli isokokoinen ja tummatukkainen, mies kaunispiirteinen ja vaaleatukkainen. Naisella oli valkea leninki, mies oli pukeutunut näyttävämpään vihreään.
”Ah, minä esittelen teidät”, Renate sanoi jo hieman pirteämmin. ”Tavatkaa ystäväni Flavian Crewe, joka juuri vannoi uskollisuuttaan minulle. Tässä on sisareni Isolde, josta olen puhunut sinulle, Flavian. Herra hänen vierellään on talon omistaja, Klemens.”

Crewe olisi kenties saanut sydänkohtauksen Klemensin nähdessään, jos hänen sydämensä olisi siihen kyennyt.
Klemenskään ei vaikuttanut olevan yhtään mielissään. Hänellä oli sellainen samanlainen, aristokraattisen pidättäytyväinen ilme kuin Acariolla, silloin kun tämä oli raivoissaan.
Minä kuolen, Crewe tajusi viimein. Herran jestas, hän tappaa minut heti kun jäämme kahden.
Hänen hienot suunnitelmansa, kaikki tähän asti nähty vaiva oli turhaa. Jos Klemens oli läheskään yhtä vahva kuin Acario, Crewellä ei ollut mitään toiveita hengissä säilymisestä.

~*~

Kipua oli monenlaista. Fyysiseen kipuun tottui, niin ettei aiemmin kovana tuskana pitämä ollut enää kuin epämiellyttävä rasite. Siitä toisenlaisesta kivusta Acario ei ollut varma. Sitä oli hankalampi erottaa. Se oli olematonta.

Pitkän elämänsä mittaan hän oli hyväksynyt, että melko monet asiat olivat yhdentekeviä. Että jos hän piti jotain tärkeänä, se johtui lähinnä hänen omasta turhamaisuudestaan. Millään ei ollut sinällään arvoa. Kaikki riippui hänen reaktioistaan, eikä hän aina reagoinut mitenkään, läheisiinkään asioihin. Vuodet olivat kuluttaneet pois yllätykset, tehneet kaikesta tasapainoisempaa ja seesteisempää.

Nyt hän oli seinässä kiinni, hiilihangolla. Seinä oli kiveä ja valurautainen, kierrekankinen hanko oli uponnut siihen hyvän matkaa. Kädensija oli kiinni muutama sentti irti hänen selästään. Jokainen liike sattui. Raastoi. Kärvensi. Toisessa tilanteessa hän olisi antanut pedon luonteelleen myöden ja repinyt sisuskalujaan raastavan esineen irti, mutta nyt hän tunsi olonsa voimattomaksi. Hän ei voinut ymmärtää, miten oli tähän tilanteeseen joutunut.

Heikoksi.

Joten Acario oli vaipunut päiväkausiksi horrokseen. Vellonut tiedottomana menneisyydessä, vaeltanut kohtauksesta toiseen. Hän muisti hämäriä väläyksiä alkuaikojen määränpäättömässä vaelluksessa. Sypresseistä, maalaisten karnevaaleista, joista saattoi helposti napata pimeän turvin jonkun syrjemmälle eksyneen. Muisti kuinka viimein tapasi nimettömän olennon, samanlaisen kuin itsensä, veren ja lian peittämän takkutukkaisen saalistajan. Kuinka he olivat epäluuloisina kyräilleet toisiaan ja yrittäneet saada toisensa hengiltä. Acario ei ollut koskaan yrittänyt järkeistää hänen ja Klemensin kumppanuutta, sillä se oli ollut hyvin kauan yksi maailmaa määrittävistä laeista, heti painovoimasta seuraava. Jossakin vaiheessa he olivat yhteistuumin alkaneet sivistyä. Hän alkoi kammata tukkansa ja Klemens pisti kengät jalkaan ja otti itselleen nimen. Pian he olivat paitsi huikentelevia ja häijyjä, myös salonkikelpoisia maailmanmatkaajia.

Hän muisti kuinka oli pikkuhiljaa siirtynyt aina vain pohjoisemmaksi. Muisti Erlebergin perustamisen, näennäisen aloilleen asettumisen lukemattomien vuosien vaelluksen jälkeen. Sitten tuli Crewe, jonka myötä Acario tunsi laajentuneensa, varmistaneensa paikkansa maailmassa. Crewe, joka oli nyt tehnyt jotain näin käsittämätöntä. Oli myös sotia ja salamurhia, palveluksia. Aatelisarvon saaminen. Asiat eivät palautuneet hänen mieleensä mitenkään järkevässä järjestyksessä. Pettymyksiä, vihaa. Viimeisenä mieleen nousivat nuoren naisen kasvot. Silloin hän heräsi.

Ja raivo, raivo alkoi pettävän hitaasti kuplia hänen sisällään. Acario levitti kädet eteensä seinälle, tunnustellen sen rosoista pintaa. Sitten hän työnsi itsensä irti siitä. Kipu sai hänen olonsa hyvin epäinhimilliseksi, mutta hän kääntyi kuitenkin verta vuotavana oviaukon puoleen.

Oli vielä tekemistä.

~*~

Oli kulunut kolme yötä siitä, kun Klemens saapui. Hänen vierailunsa oli osoittautunut paljon ajateltua kryptisemmäksi. Hänen suunnitelmansa oli ollut pistäytyä täällä vähäksi aikaa: tarkistaa, ettei mikään ollut hajalla ja jatkaa sitten matkaa Erlebergiin. Ilmeisesti kuitenkin melkein kaikki erlebergiläiset olivat päättäneet viettää loppukevään hänen talossaan!

Sitten oli vielä se, mitä pikku-Flavian oli sanonut Acariosta. Klemens oli yrittänyt päästä kahden Crewen seuraan, mutta pojan oli onnistunut vältellä häntä, vetäytyä joukon turvaan. Se oli hieman kiusallista, varsinkin kun talo oli Klemensin ja Flavian oli täällä hänen mielestään ensi kertaa. Hän ei uskonut alkuunkaan, että Acario olisi kuollut. Klemensin pitäisi olla todistamassa sitä, ennen kuin hyväksyisi moisen väittämän. Sehän oli melkein sama, kuin että joku tulisi sanomaan hänelle, ettei häntä enää ollut. Ja jos nyt sattuisi niin, että joku olisi onnistunut jossain sellaisessa... Klemens ei ollut täysin varma, mitä tekisi, mutta kaikkien vähääkään osallisten kiduttaminen hulluuteen kuulosti jokseenkin sopivalta vaihtoehdolta. Melko sopivalta oikeastaan. Hänellä oli ollut toinenkin tavoite – saada Valentine Mendesiltä, koska Valentine ei mitenkään kuulunut kahvipöytiä turmeleville punapäille. Sekään ei ollut sujunut kovin hyvin. Hän oli pyytänyt tyttöä lainaksi, omasta mielestään hyvin välinpitämättömästi, yrittänyt ostaa tämän ja painostanut Isoldea. Tuloksetta.

Renate Mendes vaikutti kuitenkin yhä kyllästyneemmältä ja kyllästyneemmältä tyttöön. Isolde kertoi, että hänen sisarensa oli yrittänyt useaan kertaan juoda tytöstä verta, mutta se ei jostain syystä ollut onnistunut. Ja että hän oli myös yrittänyt juottaa tälle omaa vertaan, mutta tyttö oli tokkuraisuudestaan huolimatta rimpuillut vastaan ja tilaisuuden tullen oksentanut. Klemensiä tämä huvitti hirvittävästi! Ainakaan Valentine ei ollut täällä omasta tahdostaan, eikä Klemens uskonut tippaakaan, että Acario olisi antanut ihmisensä tuolle naiselle. Ainakaan noin tärkeää ihmistä.
”Varastitteko te hänet lordi Dwyrelta?” Klemens kysyikin naiselta, hyväntuulisesti. Isolden tai Mendesin ei pitäisi tietää hänen ystävyydestään Acarion kanssa, sillä hän harvemmin puhui mistään niin tärkeästä kenenkään kanssa.

Renate Mendes oli kuitenkin heti varuillaan. Acarion nimen mainitseminen oli vikatikki.
”Minä en ymmärrä mistä te puhutte. Minä en varasta, tämä on minun ihmiseni.”
Aika ärsyttävää. Klemens pohti Mendesin kimppuun hyökkäämistä, mutta tämä osaisi kai varautua siihen. Saattaisi heittää häntä sohvalla. Neiti piti Valentinea niin lähellä itseään kaiken aikaa, että Klemensiä mietitytti josko tytöstä olisi mitään jäljellä sen jälkeen. Häntä harmitti olla sotkeutunut tällaiseen jupakkaan.

Klemens ei siis lopulta tehnyt mitään. Hän oli kuitenkin parhaimmillaan tarkkailijana. Hän istui vaiti pikkukamarissa nojatuolissaan ja odotti, että kaikkien näiden ylimääräisten draama laukeaisi.

Siihen ei mennyt pitkään. Klemens palasi kotiin eräänä yönä metsästysretkeltään ja sattui todistamaan Mendesin ja Flavianin keskustelua. No hyvä on, ehkä hän ennemminkin vakoili, mutta talo oli hänen ja kaikki muut ylimääräisiä. Järjestys salissa oli palautettu ja viimeiset ehjät huonekalut kannettu ullakolta esille. Mendes istui kahdenistuttavalla, kasvot ikkunaa ja yötaivasta vasten. Crewe piti kättään selkänojalla. Valentine makasi ilmeisesti Mendesin sylissä. Klemens näki vain käsinojan yli roikkuvat jalat.

”Minä olen kyllästynyt. En halua häntä enää. Hän on epälojaali, tylsä.”
Renate Mendes yritti peitellä pettymystä äänestään.

”Haluatko, että hankkiudun hänestä eroon?”
Renate Mendes ei vastannut. Crewe kiersi kätensä naisen ympärille ja suuteli tämän niskaa.
”Minä haluaisin nimittäin. Tunnin kahden hänen kanssaan. Tiedät miten inhoan häntä.”

”Herra Klemens on tarjonnut hänestä rahaa minulle.”
Nainen tarttui Creweä kädestä ja hyväili sitä hiljaa.

”Et sinä välitä hänestä. Rahasta. Minä tarjoan sinulle jotakin parempaa.”

Crewe kumartui syvemmälle toisen puoleen.
”Senkus”, Renate totesi viimein ja hänen äänestään kuulsi hymy. Crewekin hymyili hänen takaraivoaan vasten.

”Yritän olla aiheuttamatta sotkua.”

Sitten hän kaappasi tytön käsivarsilleen ja marssi sivuovesta ulos.

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä: Isolde kyselee liikaa Renatesta, Bethistä ja tilanteesta. Renate ja Isolde ajautuvat taistelemaan. Klemens saapuu, käy ilmi, että naisten ja Crewen opetuslapsien asuttama talo on hänen. Crewe saapuu paikalle Hansin kanssa ja vannoo uskollisuuttaan Renate Mendesille. Acario kokoaa voimansa ja vapautuu Seinästä. Hämmentynyt Klemens yrittää saada tapahtumista selkoa Creweltä, jonka onnistuu kuitenkin väistellä vanhempaa vampyyria. Klemens yrittää myös Bethiä itselleen, mutta Renate ei luovu tästä. Crewe pyytää nätisti ja saa luvan tappaa Beth.

*

26. luku
Klemens

 
Kylmää vettä. Jääkylmää vettä. Sitten polttavaa kipua poskissa ja taas jäistä vettä.
”Herää! Herranen aika, herää jo!” Ääni tuli jostain läheltä, ravisti häntä hartioista.

Beth sohi toisella eteenpäin, torjuen sokeasti mahdolliset uudet läimäytykset. Toinen käsi piteli jomottavaa poskea.
”Hyvä on!”
Hänen vastauksensa ei ilmeisesti ollut kuitenkaan tarpeeksi. Hartioita pitelevät kädet upottivat hänet uudelleen kylmään veteen. Vettä meni keuhkoihin, sai yskimään. Beth repi silmänsä auki ja mulkaisi vihaisesti pitelijäänsä, heti kun yskänpuuskilta pystyi.
”Miksi minua kidutetaan?”

Crewe piteli häntä. Kenties tämä oli painajainen. He olivat hämärässä ja ahtaassa huoneessa, jossa haisi rasvainen saippua. Pyykkitupa kenties? Crewe oli tavallista hullumman näköinen, tukkakin oli sekaisin.
”Ei tämä ole kidutusta. Ei lähellekään.” Hermostunutta naurua. ”Sinun täytyy herätä. Älä vain sulje silmiäsi uudelleen, läpsäytän sinua muuten uudelleen.”
Ai tuo oli läpsäytys. Hyvä ettei koko hänen poskensa ollut irronnut!
”Tunnetko kuka minä olen?”

”Ihan niin kuin voisin unohtaa.”
Bethin tukka valui vettä kivilattialle. Hänen olonsa oli heikko. Hän huomasi myös olevansa melko alasti. Hän tuijotti hetken valkeita varpaitaan yrittäen ymmärtää tilannetta. Päätä alkoi särkemään.

”Tiedätkö missä me olemme?”

”En.”

Crewe ojensi hänelle puseron, joka oli kai joskus ollut valkea, harmaan liivin ja ruskeat housut.
”No ei voi mitään. Pue nämä päällesi.”
Sitten hän haki läheltä parin sukkia ja saapikkaat.
”En tiedä minkä verran muistat siitä, mitä on tapahtunut, mutta kuuntele nyt tarkkaan minua. Sinun täytyy lähteä täältä. Paeta. Pue vaatteet yllesi, saat vielä takkini. Minulla ei ole antaa sinulle ruokaa mukaan, mutta saat leilillisen vettä ja rahaa.”

”Neiti Mendes antaa minun mennä?” Beth kysyi. Se oli hyvin irtonainen kysymys, hän ei ymmärtänyt kontekstia.

”No ei oikeastaan... Palautan mekkosi kyllä hänelle. Juokse tuosta metsän halki tielle. Aurinko nousee pian, sinun ei siis tarvitse kulkea pitkään pimeässä. Saat myös etumatkaa. Seuraa tietä pois päin niin kauan, että saavut kylään. Nouse postivaunuihin, jos sellaiset paikalle sattuvat. Muuten vuokraa tai osta tai minun puolestani vaikka varasta hevonen ja jatka matkaasi länteen.”

Varasta hevonen, selvä.

”Sinun täytyy selvitä hengissä. Älä pysähdy ennen kuin olet vähintään kolmen yön matkan päässä. Älä kuole. Älä herran jestas sentään kuole. Antaisin sinulle vertani, mutta Stefan ja Erika olisivat täällä sitten samantien. Kukaan ei saa tietää.”

Beth ei valittanut tai väittänyt vastaan. Se tuntui liian vaivalloiselta ajatukselta.
”Miksi minun päätäni särkee näin? Mihin minä olen menossa?”

”Kotiin tietenkin. Etsi mestari. Jos hän ei tule sinua matkalla vastaan, niin, tuota, hän odottaa kotona. Kellarissa.”
Acario.
”Sinun täytyy kertoa hänelle... Ei, estää häntä lähtemästä tänne, mikäli kohtaatte matkalla. Myönnän kyllä, että tämä oli osaksi minun vikani. Lähetin lapset tänne, ajattelin että maisemanvaihdos tekisi heille hyvää. He eivät ole reagoineet mestariin kovin hyvin. En todellakaan ajatellut, että he tulisivat perääsi... Renate on hyvin ovela joskus. Minä autan sinua, tämä on sen hinta. Pysäytä mestari.”

”Mitä jos hän ei suostu pysähtymään? Pitääkö minun taistella häntä vastaan?”
Tilanne oli aina todella huono, jos Beth alkoi vitsailemaan.
”Missä me edes olemme? Miksi hän haluaisi tänne?”
Acariota ei voinut ajatella. Se oli liian kivuliasta.

”Herra Klemensin talossa, muistat kai hänet? Minä en ole ihan varma, mikä osallinen hän on tapahtumiin, muttei hän reagoinut liiemmin kun sanoin tappavani sinut.”

~*~

Metsän läpi juostessaan Beth tiesi, että tämä oli sellaisia öitä, joka palaisi hyvin sekavina painajaisina. Olettaen siis, että hän selviäisi hengissä. Crewe oli saattanut hänet metsän reunaan, varmistanut ettei lähistöllä ollut ketään ylimääräisiä. Taivas vaaleni samalla kun Beth hölkkäsi pusikon läpi. Hän varoi kaatumasta, varoi ajattelemasta liikoja. Linnut lauloivat ja oli kosteaa. Omituinen pakokauhu saatteli häntä hyvin epätodellisen ajan, kunnes hän vihdoin ja viimein löysi tielle.

Jalkoja kivisti, hengästytti. Olo oli heikko. Viimeiset tähdet kiilsivät taivaan kannella.

Tiellä odottivat vaunut.
Crewe ei ollut puhunut mitään mistään vaunuista. Beth vilkuili hermostuneena tuntemattomia vaunuja ja sitten metsää. Tummapukuinen kuski avasi oven ja viittoi Bethiä peremmälle. Beth oli päättää kulkea mieluummin ojassa kuin joutua uudelleen napattavaksi, kun hyvin ärtyneet kasvot pilkistivät vaunuista.
”Mitä ihmettä oikein vetkuttelette? Kiivetkää kyytiin!”

Se oli herra Klemens! Beth kulki aivan tien laitaa eteenpäin, varovasti. Kenen puolella Klemens oli? Beth oli aikeissa ohittaa vaunut muina miehinä, mutta herra Klemens mulkaisi häntä niin vihaisesti, että hän kääntyi kannoillaan ja nousi vaunuihin. Ei hän kuitenkaan karkuun pääsisi, jos Klemens välttämättä vaati hänen läsnäoloaan. Sitäpaitsi, hevoset olivat ainakin kohti Bethin menosuuntaa.
”Olette todella ärsyttävä, tiedättekö sitä?”
Klemens näytti samalta kuin syksylläkin. Kullanvaalea tukka oli nauhalla niskassa kiinni, terävät ja kylmät silmät tuijottivat Bethiä räpähtämättä. Tummanruskea matkaviitta oli vedetty korviin saakka ja miehen vasemmalla polvella lepäsi uutuuttaan hohtava harmaanauhainen silinteri. Beth istuutui alas ja veti pienestä olkalaukustaan vesipullon. Ei janottanut, mutta Bethistä tuntui, että nyt piti juoda vettä jos aikoi pysytellä elossa.

”Olen kuullut ennenkin...”
Mies salpasi oven ja veti raskaat, monikertaiset verhot ikkunoiden eteen. Beth tunsi hetken levottomuutta, mutta muisti sitten nousevan auringon. Vaunut heilahtivat liikkeelle.

”Olen todella tyytyväinen, että olette edelleen hengissä. Olin hetken jo huolissani, että Flavian aikoo oikeasti repiä teidät kappaleiksi.”

”Minä olen siitä aika usein huolissani, herra. Jos sopii udella, niin mitähän te aiotte? Minun suhteeni.”

”Ai, no niin, tietenkin. Kaappasin teidät. Aion kiristää Acariota teillä.”

”Vai niin”, Beth sanoi ja rypisti otsaansa väsyneenä. ”Mitähän te mahdatte haluta häneltä?”

Klemens näytti hetken hyvin julmalta, niin että Beth tarrasi vaistomaisesti penkkiin. Kulmahampaat vilkkuivat hänen puhuessaan ja kulmat kurtistuivat yhteen.
”Hän saa luvan vannoa, ettei enää ikinä. Jätä vastaamatta. Minun kirjeisiini.”

~*~

Mikäli mestari ei olisi katsonut kaikenlaista kristillistä suitsutusta pitkin nenänvarttaan ja yrittänyt koulia samaa ajattelutapaa jälkeläiseensäkin, Crewe olisi varmaan rukoillut. Rukoillut samalla kun katsoi horjuvan Valentinen vaappuvan metsikön uumeniin. Kello oli niin paljon, ettei kukaan ollut enää ulkona. Crewe oli komentanut Hansin ja muut etuajassa nukkumaan ja Renate ja Isolde olivat myös jo sisällä, kuin myös Klemens.

Vieläkään hänen ei sopinut rentoutua. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa tytön eteen, nyt hänen täytyisi enää hoitaa jälkikasvunsa ja itsensä turvaan, hoidella Renate Mendes (ei sillä tapaa) ja ehkä jonain yönä toivoa Acarion armahtavan hänet. Crewe oli käskenyt Hansin viedä muut vaivihkaa pois kun aurinko laskisi. Turvaan. Oikeastaan hän ei halunnut kohdata Renatea ja mahdollisesti myös tämän sisarta yksin, mutta jälkikasvu oli saatava pois täältä. Jokainen heistä oli Crewen heikko lenkki. Hän ymmärsi hieman oman mestarinsa paheksumista sen suhteen, että Crewe oli tehnyt vampyyrin melko lailla jokaisesta vähääkään kiinnostavasta ihmisestä. Tai niistä, jotka olivat vain sattuneet eksymään hänen tielleen.

Maate käydessään Crewe ehti miettiä hetken, olisiko huominen hänen viimeinen yönsä. Hänen täytyi ehdottomastikin kohdata Renate ja tappaa nainen. Crewe teki sen puhtaasti lämpimistä tunteista entistä rakastajaansa kohtaan, sillä kuolema oli hyvin armollista verrattuna siihen, mitä Acario teki raivostuessaan. Ja Crewe oli ikävä kyllä melko varma, että Mestari oli tässä kohtaa melkoisen vihainen. Ehkä Klemens asettuisi hänen puolelleen, tai ainakin pitäisi Isolden poissa, ettei Crewen tarvitsisi käysä ylivoimaa vastaan.
Hän vain toivoi, että Renatekin ymmärtäisi!

~*~

Kaikki vampyyrit ovat sekopäitä, Beth ajatteli. Klemens oli itsepäisesti valvonut koko päivän ja käyttänyt suuren osan siitä Bethin tuijottamiseen silmää räpäyttämättä. Yhden hullun matkasta toisen kelkkaan...

Beth tuijotteli väsyneenä takaisin hyvän aikaa. Hän ei voinut uskoa, että oli joskus pitänyt Klemensiä niin kovin kauniina. Sitten hän ei voinut uskoa, että tuli sanoneeksi sen ääneen.

”Mitä?!” toinen huudahti, yhtäkkiä hyvin pirteänä. ”Miten niin minä en ole teistä enää viehättävä? Oletteko kenties sokea?”

Klemensin kunniaksi Beth olisi halunnut ajatella, että mies laski leikkiä, mutta ei. Hän sovelsi mielessään jotain sopivaa vastausta, muttei ollut ilmeisesti tarpeeksi nopea.

”Aivan se ja sama. Te olette väsynyt ja siksi vähän höperö. Pysähdymme pian ja sitten saatte kylpeä ja nukkua. Ja syödä. Nälkä voi haitata näköä, eikö vain?”

Beth tyytyi nyökkäilemään. Loppumatka kului hiljaisesti, mutta nyt Klemens kyräili Bethiä kulmiaan rypistellen.

~*~

Muutama tunti unta ja kuuma kylpy. Klemens tarjoutui auttamaan Bethiä, joka jätti vastaamatta tarjoukseen ja soi auttajalleen vain toisen mielenterveyttä kyseenalaistavan katseen. Teljettyään oven huolella Beth riisui vaatteensa haparoivin sormin ja upottautui tummaan, höyryävään veteen.

Se ei oikein tuntunut miltään, hän oli kai liian likainen. Kaikki oli vain likaista. Seinät, pesusoikko, kylmä, harmaa kivilattia ja nokinen kynttilänjalka. Ihrainen saippua. Miten siellä olisi voinut puhdistautua? Vesi poltti hänen ihonsa punaiseksi ja sai olon entistä heikommaksi. Kaulaa jomotti, kuin myös vasenta reittä ja montaa muuta paikkaa. Puremia. Hän istui siinä pää polvia vasten, kunnes ihoa ei enää pistellyt ja vesi jäähtyi ja pieni tupa oli taas kylmä.
Sitten hän nousi ylös ja pyörtyi.

Hän heräsi sängyltä. Beth katseli typertyneenä vierasta ympäristöä. Hyvin hämyisä huone, jonka seinällä oli vanha, kulahtanut seinävaate. Bethin mielestä siinä oli peuroja ja jos siristi silmiään, näytti kuin ne olisivat hypelleet ympäriinsä. Klemens kertoi hänelle, että hän oli pyörtynyt. Selvä.
Beth oli alasti, joten hän kietoi yllensä peitteen sängyltä.

”Toivottavasti te ette ole ihan kokonaan rikki”, Klemens töksäytti. ”Minulla on tässä teille hieman jotain, joka auttaa nukkumaan. Sitten kun heräätte, voimme tarkastella vointianne.”

Beth ei ollut mitenkään yhteistyöhalukas. Hän katseli edelleen peuroja ja kuvioita niiden ympärillä. Klemens väänsi hänen leukansa auki helposti ja juotti pienestä lasista sameaa, kitkerää nestettä.

Kun Beth jälleen heräsi, hänet oli sidottu sängyn päätyyn kiinni. Oli vieläkin ilta, tai taas ilta. Hän tunsi olonsa ehkä hieman enemmän omaksi itsekseen, vaikkei kokenutkaan kovin luontevaksi olla alasti peiton alla kädet päänsä päälle sidottuina.

Klemens tuli ovesta, se narahti merkiksi ja Beth kysyi hyvin miedolla äänellä miksi hänet oli pitänyt sitoa.

”No, tiedätte kai. Ettei kukaan varastaisi teitä tai ettette karkaisi.”
Beth ei oikeastaan tiennyt. Klemens vaikutti hyvin kiusaantuneelta päästäessään hänet irti.
Crewen antamat vaatteet oli laskostettu sängylle siististi ja ne näyttivät hivenen puhtaammilta kuin aiemmin. Beth puki ne päälleen välittämättä yleisöstä. Sitten hän sai lautasellisen puuroa, joka oli kylmää. Beth söi sitä kuitenkin varovaisesti, kuin se olisi ollut polttavan kuumaa.

Klemens seurasi kaikkea, mitä hän teki hyvin tarkkaavaisesti. Mies otti jopa lautasen vastaan, kun Beth lopetti syömisen, ja vei sen pois. Talo oli jonkun vanhan miehen, joka istui talon kolmannessa huoneessa, tuvassa kaminan ääressä kiikkustuolissa piipun kanssa, eikä kiinnittänyt heihin niin mitään huomiota. Heidän saapuessaan Klemens oli vain kolkuttanut oveen ja pyytänyt, että mies kutsuisi heidät sisään ja näin tämä oli tehnyt.
”Aiotteko te nyt selittää?”

”Minä? Teidänhän tässä tulee selittää!” Klemens vastasi. Hän sulki narisevan oven perässään. ”Miksi olette täällä, ettekä Acarion luona, miksi pikku-Flavian välttelee minua ja miksi puolet Erlebergiä oli minun talossani.”

Beth ei oikeastaan osannut vastata ainoaankaan kysymyksistä, joten Klemens usutti häntä kertomaan kaiken, mitä oli tapahtunut sitten heidän viime näkemisensä.

~*~

Renate oli juuri pukeutunut ja liittyi luuttua soittavan Crewen seuraan pihalle. Oli tyyntä ja lämmintä. Mies istui taloa vasten asetetulla penkillä, kohotti katseensa soittimesta hetkeksi ja hymyili Renatelle lempeästi. Sellainen lempeys oli harvinaista. Renate ei tiennyt arvostiko sitä vai ei.
”No, miten sinä teit sen?”

Crewe hymyili edelleen, eikä vastannut ensin vaan sulki silmänsä ja kuunteli musiikkia.
”Älä kysy. Tulet vielä mustasukkaiseksi.”

”Mitä teit ruumiille?”

”Hävitin metsään.”

”En haistanut verta.”

”Tapoin hänet myös metsässä. Annoin hieman etumatkaa... Kuiskasin, että hän selviää kyllä kunhan juoksee tarpeeksi kovaa.”

Se oli mukava ajatus. Renaten teki mieli suostutella Crewe kanssaan sisälle.
”Et haise hänelle, et verelle.”

”Kylvin ja vaihdoin vaatteita. Innostuin hieman ja suttasin. Palautin mekon sisälle, sen sinisen. Riisuin sen ajoissa.”

Renate laski kätensä Crewen reidelle, taputti tyytyväisenä.
”Missä Erika ja muut ovat?”

”Lähetin heidät etelään vähäksi aikaa. Kävivät levottomiksi.”

”Ai, vai niin”, sanoi Renate. Käsi lipui ylemmäs reittä, sai soiton haparoivammaksi. Katkonaiseksi. ”Herra Klemenskin lähti. Sittenhän meitä ei ole kuin me kolme täällä enää.” Renate pujotti kätensä Crewen niskan ympärille, kauluksen alle, hieroi sinne pieniä ympyröitä.

”Niinkö?”

”Nii-in”, sanoi Renate Mendes ja tarttui kynsillään tiukasti Crewen kurkusta. ”Kerrotko nyt mitä salaat, vai katkonko niskasi?”

Soitto taukosi ja raukea hymy Crewen huulilla pyyhkiytyi olemattomiin.

~*~

Vaati hieman painostusta saada tyttö kertomaan kunnolla tapahtuneista, eikä vain kaunistellen, mutta sitten kun hän puhui, hän todellakin puhui suunsa puhtaaksi.
”Ja sitten hän ajoi minut ulos.”
Ilmassa leijui aavistus kylmää raivoa.

”Niin?” Klemens oli ristinyt kädet polviensa päälle.

”No tapasin ulkona ystäväni ja hänellä oli murheita. Päädyimme siis erääseen majataloon ja juopottelimme kunnes sammuimme. Vietin myös seuraavan päivän hänen seurassaan – hänen äitinsä oli juuri kuollut. Illalla ajattelin hänen korkeutensa jo leppyneen minuun, joten suuntasin takaisin majatalolle, siis sinne missä olimme yöpyneet siihen saakka, mutta.”

Klemens odotti. Valentine vastasi hänen katseeseensa synkästi ja veti syvään henkeä.

”Hän oli siellä jonkun naisen kanssa.” Tyttö liikahteli levottomana ja jatkoi sitten nopeasti. ”Joten en tietenkään halunnut olla häiriöksi ja suuntasin ulos. Harhailin ympäriinsä jonkun aikaa. En oikein muista minne, ja sitten minut kolkattiin. Kaikki, mitä on tapahtunut sen jälkeen on hyvin sekavaa. Yhtäkkiä Crewe ravisteli minua hereille ja vaati, että minun täytyisi etsiä Acario. Ja sitten tapasin teidät ja kerroitte, että aiotte kiristää Acariota minulla. Mutta ymmärrätte nyt varmaan, että se on melko turhaa.”

Taas pieni paussi. Valentine hörppäsi vettä.
”Minä olen ikävä kyllä melko samantekevä. Yleisesti ottaen ja hänelle. Hän on varmaan ihan tyytyväinen, etten ole läsnä. Niin että teidän kannattaa ehkä etsiä jotain muuta kirjeenvaihtonne ponnikkeeksi. Toivoisinkin, että antaisitte minun mennä, tappamatta minua tai mitään.”

Se oli hyvin kohtelias pyyntö. Klemensiä hymyilytti hieman, Valentine oli surkuhupaisa.
”En kai minä aio tappaa teitä. Olen juuri yrittänyt yökausia neuvotella teitä itselleni. Tarjosin neiti Mendesille sievoisen summan rahaakin, mutta hän kieltäytyi.” Hän pudottautui istuma-asennosta nelinkontin sängylle ja hymyili leveästi.
”Sen sijaan jos raottaisitte kauluksianne voisin hieman purra teitä.”

Valentinen ilme ehti synketä, kunnes hän ponkaisi sängyltä ylös hyvin nopeasti ja ehti melkein ottaa askelen kunnes pyörtyi taas ja kaatui takaisin sängylle.

Ihmiset!

~*~

Sumusta alkoi hitaasti erottua viivoja, valon leikkiä. Katto.
”Missä minä olen?” Beth kysyi.

Kuului hyvin turhautunut ärähdys.
”Voi herran jestas! Ei kukaan voi olla noin ärsyttävä! Lopeta tuo pyörtyily ja anna ranteesi tänne!”

Se oli herra Klemens. Bethin teki mieli kommentoida, että mitä tämä oikein vouhkasi. Klemens kuitenkin piteli jo Bethin kättä ja yllättäen puri rannetta. Beth parahti ääneen.

”Oi, ole jo hiljaa!” Klemens sihahti hampaat punaisina. Beth otti kätensä takaisin ja puristi puremakohtaa uskaltamatta tutkia sitä tarkemmin.

”Helppoahan se on olla, kun voi katsella muita vain ravintonaan! Mitäköhän itse tuumisitte siitä, että joku yhtäkkiä purisi teitä!”

”No sinä voisit-- Te voisitte seuraavaksi purra minua.”

”Mitä? En minä halua.”
Seurasi hiljaisuus. Beth setvi hetken ajatuksiaan ja vilkaisi sitten varuillaan Klemensiä, joka oli jähmettynyt istumaan sängyn laidalle. Hänen huulensa olivat tiukasti yhteen puristetut ja Beth oli ymmärtävinään, että hän oli loukkaantunut. Jotenkaan Beth ei kuitenkaan tuntenut kovin paljoa sympatiaa toisen puolesta.
”Oliko siihen joku syy, että näin yllättäen puritte minua, vai..”
...syyhysikö teidän hampaitanne vain? ...ajattelitteko yksinkertaisesti yllättää minut iloisesti?
Ranteeseen ei sattunut liiemmin. Pelkkä näykkäisy, naarmu. Luojan kiitos.

Klemens katsoi häntä kuin mielipuolta.
”Tietenkin.”

”Kumpa teistä joku joskus selittäisi etukäteen, mitä aikoo.”

”Halusin tietää mikä teissä maistuu. Maistutteko nyt Mendesille, mutta ette te liiemmin maistu. En minä tiedä miltä hän maistuu, mutta erottaisin sen kyllä. Kenties ette muista, hän on huumannut teitä ensin omilla voimillaan ja sitten jollakin hyvin pistävän hajuisella aineella, kun tokenitte turhan usein. Hän yritti juoda vertanne useaan otteeseen, huomasin jäljetkin, mutta ei ilmeisesti pitänyt siitä... Sitten hän yritti saada teidät juomaan omaa vertaan, mutta ette mitenkään suostuneet. Isolden mukaan oksensitte neidin leningille hänen pakotettua teidät.”
Klemens oli taas aavistuksen hilpeämpi.
”Juokaa minusta ja vahvistukaa.”
Hän tarjosi rannettaan. Beth silmäili sitä epäluuloisena.

”Mikä teidän oikea syynne on?”

Hilpeys hävisi saman tien.
”Ajattelin, että olisi mielenkiintoista jos teissä olisi minun vertani. Tulevaisuutta ajatellen. En käsitä miten Acario jaksaa sinua.”
Sinuttelu oli näköjään tullut jäädäkseen.

”Ei hän jaksakaan”, Beth vastasi ja katsoi nopeasti toiseen suuntaan. Hän olisi halunnut raittiiseen ilmaan, muttei uskaltanut nousta vielä ylös, ettei pyörtyisi taas. Miksi hän oli näin heikkona?

”Niin, no. Minä tulkitsisin hänen käytöstään näin: te kohtaatte matkalla Leipzigiin ihmisiä, jotka tuot Acariolle teurastettavaksi--”

”Maantierosvoja!”

”--jolloin hän saa ylenpalttisesti verta juodakseen. Sinullehan tämä on helppoa, koska nyt voit vapaasti juoksennella ystäviesi kanssa ilman velvoitetta vereen. Acario antaa sinun kulkea vapaasti, koska hän on idiootti. Hän on kuitenkin ehdottomasti mustasukkainen, koska kaiken tuon veren jälkeen hänen muut himonsa ja halunsa ovat hyvin pinnassa. Hän on kuitenkin edelleen pidättyväinen – minusta tuntuu, että hän on hyvin varovainen kaikessa sinun suhteesi.”
Klemens katsoi Bethiä silmiin hetken, mutta kun Beth avasi suunsa sanoakseen jotain, mies jatkoikin.
”Minä olin käsittävänäni häveliäästä sepustuksestasi, että olitte aikeissa naida, mutta hän muuttikin mieltään. En kyllä yhtään ymmärrä miksi, sillä jos hän jo sietää seur--”

Beth oli kiusaantunut ja suuttunut.
”Mitä te nyt oikein höpötätte. Ei meillä ole todellakaan ollut mitään avioitumisaikeita kummankaan taholta.”

Klemens puristi huulensa yhteen hetkeksi ja hymyili kireästi.
”Tarkoitin vähemmän raamatullisessa mielessä.”
Beth oli sitten enää kiusaantunut ja päätti olla vaiti, koska ei ilmeisesti tiennyt mistään mitään.
”No niin, te ette kuitenkaan kelpaa hänelle jostain syystä. Luultavasti jotain tekemistä hänen suunnitelmiensa kanssa. Tulkitsisin jopa, ettette koskaan ole päässyt kovin pitkälle, mutta se on niin naurettava ajatus, että jätetään se sivuun. Sanoit, että teille tuli eripuraa ja hän heitti sinut pihalle. Sitten juoksentelet kaupungilla, kunnes seuraavana iltana palaisit, mutta Acario onkin jonkun naisen kanssa. Poistut mustasukkaisuuspuuskassasi ja ulkona sinut tyrmätään ja raahataan minun alivuokralaiseni luo.”

”Ei tämä ollut minun vikani”, Beth puolustautui.

”Ei tietenkään. Acario on typerä kun antaa sinun kulkea vapaasti. Melko vastuutonta antaa sinun ystävystyä sellaisen vampyyrin kanssa, joka kantaa hänelle kuitenkin melkoista kaunaa. Sanoit saaneesi kysellä häneltä vapaasti mitä vain matkalla Leipzigiin? Minun tuntemani Acario ei todellakaan antaisi sellaisen ihmisen elää, saati sitten vaellella ympäriinsä. Hän ennen kaikkea mustasukkainen itsestään.”

”Joten si-- teistä minun ei kannata vältellä häntä loppuelämääni, vaikka hän onkin käyttäytynyt oudosti.”
Outo oli kirosana.
”Että asiat korjaantuvat itsestään? Sitten kenenkään tunteita ei ole loukattu ja kaikki ovat taas onnellisia, tai mitä hittoa.”

Klemens ei välittänyt hänen tunteenpurkauksestaan.
”Ei ei, minä saan nyhdettyä sinusta hyvän hinnan nyt. Lisäksi jos kävisi niin utopistisesti, ettei hän huolisikaan sinua, minä kyllä huolin.”

Ei kiitos, Beth ajatteli.

”Sitten meidän pitää tietenkin ottaa selville, mitä on käynyt. Pikku-Flavian nimittäin väitti surmanneensa Acarion.”

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä: Beth pakenee Renate Mendesin kynsistä Crewen avustuksella. Lyhyen pakomatkan jälkeen Klemens vaatii Bethin läsnäoloa. Crewe valehtelee tappaneensa Bethin, mutta Renate ei usko. Klemens ja Beth puhuvat viime aikojen tapahtumista ja Klemens esittää oman näkökantansa asioihin.

*

27. luku

Klemensistä oli päästävä eroon.

Beth oli ensin pitänyt tervetulleena seuraa ja apua, mutta muutaman vuorokauden jälkeen hän oli valmis passittamaan Klemensin hullujenhuoneelle ja jatkamaan matkaa yksin. Klemens näki Bethissä jotain sellaista, mitä Beth ei peilistä erottanut. Hän vaati Bethiä seurakseen ruokaillessaan, tarjosi osaa Bethille, joka tyytyi kieltäytymään kohteliaasti ihmisyyteensä vedoten. Beth ei saanut hetken rauhaa, eikä heidän matkantekonsa edennyt ollenkaan vauhdikkaasti.

Klemens ei ollut yhtään salamyhkäinen siten kuin Acario, hän kertoi oikein mielellään hänen ja ystävänsä vaiheista, keskittyen aina johonkin poikkeuksellisen huvittavaan ja veriseen, rivoon tapahtumaan, samalla kun Beth upposi ajatuksissaan siihen pieneen sopukkaan, joka tiedosti, että tieto lisää tuskaa.

”Niin, tiedäthän. Acario. Hän on hyvää seuraa, kunhan hänet oppii tuntemaan. Paljon vähemmän mukava kuin mitä minä tietenkin.”

Oli myös ne kerrat, ne monet kerrat, kun Klemens hermostui Bethiin. Siihen ei oikeastaan vaadittu paljon mitään. Riitti, kun Beth osoitti jotain inhimillisiä heikkouksia, kuten väsymystä tai epävarmuutta, tai oli puoliavoimesti eri mieltä jostain asiasta. Klemensin reaktiot vaihtelivat laidasta laitaan, mikä jo sinällään oli rasittavaa. Kerran hän ahdisti Bethin nurkaan, kertoen kuinka he jakoivat kaiken Acarion kanssa. Toisen kerran hän tarttui Bethin käteen, silitellen sitä terävästi hymyillen ja totesi, ettei Acariota varmaan haittaisi, vaikka Bethiltä puuttuisi pari sormea.
"Minä en haasta teidän kanssanne riitaa", Beth vakuutti. "Olen ihan mielelläni hyvissä väleissä teidän kanssanne. Haluan vain selvitä hengissä ja ehjänä."
Klemens piti tätä jopa liikuttavana ja oli melkeinpä pahoillaan kärkkäiden reaktioidensa takia.
”Minä en yleensä käyttäydy näin ihmisten seurassa. Minusta tuntuu, että kaikki viime aikojen ärsyttävyys nyt vain kulminoituu sinussa.”

Kaikki vampyyrit ovat mielipuolia, Beth ajatteli itsekseen. Sitten oli tietenkin vielä se, kuinka Klemens sitoi Bethin paikalleen aina päivien ajaksi ja juotti jotain, joka piti unessa koko päivän. Turvallisuuteen vedoten. Beth erehtyi hämmästelemään ääneen sangen nasevasti, että miten tiedottomana, sidottuna makaaminen edisti turvallisuutta. Klemens ei vastannut mitään, jolloin Beth ymmärsi, ettei tässä ollut kyse hänen turvallisuudestaan, vaan siitä, ettei Klemens halunnut hänen liikkuvan vapaasti silloin kun tämä nukkui. Pelkuri, Beth ajatteli. Hän oli onneksi tarpeeksi viisas pitääkseen ajatuksensa omana tietonaan.

Sen sijaan eräänä yönä, kun he istuivat vaunuissa, Beth tunnusti kuinka levoton oli nykyään.
”Minulla ei ole mitään turvanani. Mieleni rauhoittuisi varmaan, jos minulla olisi jokin keino puolustautua. Pienikin.”
Tämä oli melko johdattelevaa puhetta.

Klemens antoi Bethille koristeettoman tikarin ja käski piilottaa näkymättömiin, mutta käden ulottuville.
”Pyydä Acariota opettamaan sinut taistelemaan kunnolla. Voit sitten joku armas kerta etsiä neiti Mendesin käsiisi ja seivästää hänen sydämensä. Kenties sinusta tulee suuri metsästäjä. Mendes varmasti ottaisi mieluummin sinut vastaansa. Acario tuskin vaivautuisi edes surmaamaan häntä lopuksi.”

”Miksei?” Beth kysyi. Hän halusi väittää vastaan, jos Klemens sanoisi Bethin olevan niin arvoton, ettei hänen kaltoin kohtelunsa inspiroisi kostoon.

”Ei ollenkaan hänen tyylistään. Hän luultavasti kiduttaisi naisen hulluuteen ja lukitsisi sitten jonnekin. Ystäväni ei ole aina kovin mukava.”

Aamun jälleen valjetessa ja heidän pysähtyessään Klemens juotti juomansa Bethille kuten yleensäkin. Tällä kertaa Beth oli vain teeskentelevinään juovansa sen ja sylki sen toiseen kuppiin, jonka oli varannut aiemmin sängyn viereen. He olivat aiempiakin taloja karummassa mökissä. Klemens oli jälleen pyytänyt asukkaita menemään muualle pariksi päivää ja he olivat totelleet mukisematta. Nouseva aurinko sai Klemensin hajamieliseksi, muuten hän olisi varmasti huomannut, mitä Beth yritti. Klemens sitoi hänen kätensä yhteen ja likaisen sängyn päätyyn, kuten aiemminkin. Beth teeskenteli raukeaa, nukkuvaa. Hän pelkäsi sykkeensä kiihtyvän liioiksi ja Klemensin huomaavan jonkin olevan vialla, mutta mies vain nyökytteli vaiti Bethille ja vetäytyi ruokakomeroon.

Kun aurinko oli noussut ja matkaseuralainen päiväunillaan, Beth alkoi hyvin tuskaisaan työhön, missä hän haparoi kankealla oikealla kädellään vasenta hihaansa. Tikari oli siellä. Tuskan hiki puski otsalle ja sormet tärisivät, mutta hän sai silti otteen tupesta. Saatuaan aseensa esiin hän leikkasi köyden poikki ranteen kohdalta. Se vei aikaa ja oli hyvin hankalaa asennon ja liikkumavaran vähäisyyden vuoksi. Beth naarmutti samalla ranteitaan ja kirosi jokaista veritahraa. Hänen kuitenkin onnistui saada köysi poikki viimein ja sitä voitonriemua olisi hankala kuvailla.

Beth kirjoitti pienen viestin Klemensille, kiittäen tätä vieraanvaraisuudesta, et cetera, suoristi sitten Creweltä saamansa takin kaulukset ja katosi ulos auringonpaisteeseen.

~*~

Lämpimän illan tyyneys lakosi siihen, kun Renate Mendes tarttui kynsillään Creweä kurkusta. Crewe pudotti pidelleensä luutun, joka päästi kumean tömähdyksen osuessaan maahan.
”Ehdottaisin, että lopettaisit valehtelun tähän, jos mielit elää vielä huomenna.”

Crewe oli saanut kätensä väliin juuri ajoissa saadakseen tempaistua Renaten käden irti, ennen kuin terävät kynnet olisivat uponneet hänen lihaansa. Hän otti vauhtia penkistä ja hypähti kauemmas, veti paitansa sisästä veitsen ja hyökkäsi naisen kimppuun. Renate oli kuitenkin lukenut hänen liikkeitään helposti, väistänyt ja survoi polvensa voimalla Crewen  vatsaan, niin että mekon helmat vain heiluivat.

Joku luu rusahti rikki. Crewe ei välittänyt, vaan potkaisi Renaten sivuun. Veitsen kanssa taistelu ei ollut hänelle luontevaa tai edes järin tuttua, mutta nyt ei auttanut murehtia. Ensimmäinen isku meni ohi ja Renate sai tartuttua häntä ranteesta. Julman väännön jäljiltä ranne rusahti outoon asentoon ja veitsi kirposi otteesta. Crewellä oli kuitenkin samanlainen veitsi vasemmassa kädessään. Se upposi voimalla naisen selkään ja Crewe puski sitä yhä edemmäs, kohti itseään ja vastustajansa sydäntä. Terä ei kuitenkaan käynyt lähelläkään sydäntä, vaan juuttui väärälle puolelle kehoa.

Renate haukkoi henkeään kivusta. Mustaa verta pulppusi hänen mekolleen, maahan. Crewe leikkasi selkää auki raa'alla voimalla ja työnsi rikkinäisen kätensä lapaluiden välistä, etsien kirottua sydäntä. Renaten kädet hapuilivat vastustajaa sokean raivon vallassa, mutteivät saaneet paljoakaan tuhoa aikaan.

Crewe oli löytänyt sydämen.
Hänen kömpelö kätensä haroi otetta siihen, puristaakseen mokoman murskaksi tai repiäkseen sen rinnasta. Kumpaakaan ei kuitenkaan ehtinyt tapahtua, sillä Isolde oli Crewen takana. Crewe ehti tuskin tajuta toisen läsnäoloa, kun vahvat kädet olivat kiertyneet hänen kaulalleen ja taittaneet niskat nurin.

Crewen suusta pääsi korahdus, hänen otteensa rakastajastaan höltyi ja irtosi. Sitten hän lyyhistyi maahan, kaiken kuran keskelle.

~*~

Yöksi pysähtyminen oli kaikista hermostuttavinta nyt kun hän oli yksin. Beth vilkuili ympärilleen koko ajan, vaikka kievari oli vilkas, eikä mitenkään erityisen epäilyttävä. Melko siisti jopa. Hän oli ratsastanut koko päivän, joten ateria ja lämmin vuode tuntuivat hyvin houkuttelevilta.

Hän silmäili läpi alakerran ihmiset huolissaan. Jos joku heistä oli vampyyri, niin se ei näkynyt ainakaan päällepäin. Karvaiset, olutta litkivät miehet eivät vaikuttaneet kovin epäilyttäviltä.

Yksin matkustaminen vaati jatkuvaa valppautta. Autiot tiet tuntuivat pahimmilta: silloin Beth oli jatkuvasti kuulevinaan jonkun seuraavan häntä Klemensiltä varastamansa hevosen perässä. Oli turha yrittää selittää itselleen, ettei koko maailma ollut hänen perässään. Nukkuessa häntä vaivasivat levottomat unet, valveilla hän muisti sykäyksinä asioita viime päiviltä.

Renate Mendes juttelemassa hänelle, syleilemässä, sitten huutamassa, kuristamassa. Puremassa, pukemassa. Kuiskimassa hyväileviä, rakastavia sanoja.
Beth ei ymmärtänyt siitä mitään. Kaikki vaivasi häntä ja sai hänet vain toivomaan turhaan, ettei mitään viime öistä olisi tapahtunut.

Hän etsi Acariota. Hänen kuului tehdä niin. Päätöksen tekoa oli ehkä jouduttanut se, että Crewe oli sujauttanut takkinsa taskuun Bethin kellon. Hän oli saanut sen Klemensiltä, mutta jotenkin sitä katsellessa hän juuttui ajattelemaan Acariota.
Jokaisessa tienristeyksessä hän kysyi mitä reittiä pääsisi Verdeniin. Jos Verdeniä ei tunnettu, hän kysyi tietä Bremeniin.
Niin hän eteni.

Eräänä iltapäivänä kävi kuitenkin niin, että hän ratsasti ohi kylän, uskoen, että saapuisi vielä toiseen ennen pimeää. Aurinko ehti kuitenkin laskea ja hän huomasi olevansa keskellä metsää. Pimeässäkin näki melko hyvin ja yö oli kevääksikin lämmin.

Jokainen tie maailmassa ei voinut olla täynnä vampyyreja. Lukuisat kuriiritkin varmasti matkustivat öisin. Ja Beth voisi kysyä yösijaa jostain maatalosta, ei tämä ollut vielä mikään katastrofi. Taloja ei kuitenkaan vain tullut vastaan. Pimeys tuntui kestävän loputtomiin ja sai mielen ylivalppaaksi ja säikyksi. Puut kaarsivat soratien ympärillä kuin holvikaarina ja leuto tuuli kahisutti jo täyteen lehteen puhjenneita oksia. Ja vaikka vampyyreja olisikin joka kulmalla, ei heillä kaikilla voinut olla jotain mielipidettä Bethistä.

Näin Beth vakuutteli itselleen hyvän tovin.
Sitten hänet pysäytettiin. Keskellä tietä seisoi hahmo, jonka pelkkä läsnäolo sai hevosen pysähtymään. Hänestä ei erottunut paljoa kuin tumma siluetti pimeyttä vasten, pitkä ja uhkaava.
Kyseessä ei ollut ihminen.
Hevonen tanssahteli levottomasti paikallaan ja Beth jähmettyi satulaan. Hän oli ostanut itselleen viitan sateen varalle ja vetänyt hupun näin illalla kasvojensa peitoksi. Hänen sykkeensä tiheni ja hän yritti järkeistää mielessään vaihtoehtojaan.

”Nouse pois satulasta”, rosoinen ääni sanoi. Se oli samaan aikaan vaimea, nuori kuiskaus, vanhan miehen käkätystä ja jotain hyvin epäinhimillistä. Demonista.
Beth huomasi liukuneensa alas satulasta, marssineensa lähemmäs olentoa. Sen vaatteet olivat risaiset, sään runtelemat ja näyttivät olevan tiukasti kantajassaan kiinni, osa olemusta. Rinnukset olivat repiytyneet rikki ja alla oleva valkea paita oli tummien tahrojen peittämä. Verta tai mustetta. Tukka oli levällään ja sekaisin, silmät paloivat virvatulina yössä ja saivat Bethin todellisuudentajun hämärtymään. Vääristä askelista saattaisi upota suohon. Kasvot olivat valkeat, ja vääristyneet. Varjot kiersivät piirteitä, saaden ne näyttämään hyvin kovilta.

Acario.

~*~

He olivat jo ehkä turvassa, kun Hansia vaadittiin selittämään, mitä he pakenivat ja miksi. Siihen saakka muut olivat seuranneet kiltisti hänen esimerkkiään, kun mestari kerta oli käskenyt, ja juosseet. Nyt he pysähtyivät tyhjälle aukealle keskelle ei-mitään juttelemaan. Hans aloitti kertomuksensa siitä, kuinka idioottimainen idea oli ollut viedä Valentine ja että kaikki oli heidän, ei Hansin, syytä. Erika puolustautui sanomalla, ettei ollut koko retkellä mukana. Hän oli ollut Renate Mendesin kanssa.

Stefan syytti Renate Mendesiä.
”Hän vihjaili meille koko ajan, että haluaisi ihmisen itselleen. Että jos tietäisimme missä se on. Että hän olisi ikuisesti kiitollinen, jos saisi, mitä haluaisi. Minusta me olimme nerokkaita. Peitimme jälkemmekin hyvin ovelasti. Olimme seuranneet tilannetta ja iskimme juuri sopivalla hetkellä. Sitten kaappasimme yhden palvelijan ja minä pakotin hänet kertomaan lordille, että hänen ihmisensä oli lähtenyt Fertgien mukana. Koko jupakka vaati paljon suunnittelua.”

Hans kertoi heidän vaiheistaan: lordi Dwyren seinään naulitsemisesta, joka sai kuulijat huolestuneiksi, Valentinen vapauttamisesta, heidän paostaan ja Crewen aikeesta kohdata neidit yksin.
”Mutta herra Klemens ehkä asettuu hänen puolelleen.”

”Klemens lähti jo aikaisemmin!” Erika huudahti ja katsoi sitten Alfrediin ja Eliseen. Yhdestä sanattomasta päätöksestä kaikki neljä lähtivät juoksemaan tulosuuntaan.

”Odottakaa, idiootit!” Hans huusi heidän peräänsä. Stefan juoksi viimeisenä. ”Idea oli saada teidät turvaan!”

Hän katseli hetken loittonevia selkiä ja juoksi sitten itse perään.

~*~

Suuri suunnitelma oli lopussa. Loppuratkaisu ei ollut ehkä kaikista paras, mutta Crewe oli tehnyt voitavansa ja pystynyt parempaan, kuin mihin oli uskonut. Tyttö löytäisi Acarion, hänen oli vain uskottava siihen. Hans veisi muut turvaan ja he aloittaisivat elämän jossain muualla. He pystyisivät kyllä siihen. Ainoa epäkohta oli, että Renate Mendes eli vielä. Crewe oli kyllä saanut tuntea sen muutaman viime tunnin aikana. Crewe olisi tappanut naisen nopeasti ja melko kivuttomasti. Siinä kohtaa kun Acario löytäisi hänet, kuolema olisi kaikkea muuta kuin kivuton.

Omaa kuolemaansa Crewe ei rohjennut pohtia. Se oli lähellä. Hän makasi lattialla kyljellään, kädet selän taakse kettingillä niin tiukasti sidottuina, että olkapäät olivat sijoiltaan. Hänen niskansa oli murrettu jo aikaisemmin. Jalat oli naulattu lattian kivetykseen isoilla, ruosteisilla nauloilla, joten liikkuminen ei tullut kysymykseenkään. Renate oli poistunut hetkeksi, mutta palaisi vielä. Hän oli aina oikukas ja kärsimätön, niin että tuskin jaksaisi leikkiä enää kauaa Crewen kanssa.

Eniten Creweä jäisi kaduttamaan se, kuinka huonoissa merkeissä hän erosi mestaristaan. Nyt, ollessaan naulittu lattiaan hän tajusi hyvin sellaisten asioiden epämukavuuden ja ymmärsi hyvin kuinka Acariolla tuskin oli kovinkaan positiivista kuvaa hänestä. Crewe ei jaksanut uskoa, että Valentine mitenkään korostaisi Crewen roolia pelastautumisessa. Klemensiltä Acario kuulisi vain hänen uskollisuuden julistuksestaan Renatelle. Crewe uskalsi silti toivoa, että Acario ei silti ajattelisi häntä tahrana historiassa. Epäonnistumisena.

Crewe irvisti kivusta. Jalan naula liikkui. Oliko Renate palannut? Naula kiertyi ja kiertyi ja irtosi sitten. Sitten toinen, kolmas, neljäs. Hänen kätensä vapautettiin ja joku auttoi hänet istumaan, pidellen päätä pystyssä melko lempeästi.
”Erika!” Crewe sihahti. Erika nyökkäsi ääneti ja nosti sormen huulilleen.

Se oli kuitenkin turhaa. Kellariin vievä ovi pamahti auki ja sisään lensi Hans, selkä edellä. Hän osui lattiaan, ei kauas Crewestä.

”Tämäpä hienoa!” Crewe huudahti. ”Kaiken sen vaivan jälkeen, minkä näin saadakseni teidät turvaan!”

Oviaukosta hyökkäsi sisään myös Isolde, hurjana sähisten. Hän hyppäsi Hansin kimppuun ja taittoi tämän niskat. Crewe värähti myötätuntoisesti. Erika säntäsi apuun ja hakkasi nauloilla naista selkään. Crewe nousi seisomaan, naksautteli nikamia paikalleen ja kokeili käsiensä liikettä. Olo oli kehno, mutta raivo nosti päätään hänen sisällään. Isolde yritti litistää Erikan alleen syöksymällä selkä edellä seinää vasten. Erika jäi ansaan ja naulat kirposivat hänen otteestaan.
Silloin Crewe tarttui Isoldea kaulasta ja paiskasi hänet seinään. Se vaati paljon ponnisteluja, sillä hänen kätensä eivät olleet kovinkaan hyvässä kunnossa.
”Sinä olet ihan turha. Mitä sinä puutut tähän? Minulla ei ole mitään sinua vastaan! Paitsi tietenkin niskojen murtamisesta... ja kenties Hansin niskojen puolesta myös.” Crewe pysähtyi miettimään mitä haki takaa. ”Mutta kuitenkin! Et edes pidä Renatesta!”

Isolden näytti hieman närkästyneeltä siinä ilmassa roikkuessaan. Ehkä Crewe oli oikeassa.
”Päästä minut menemään niin en kanna kaunaa. Ei kostoretkiä, lupaan. Poistun vähin äänin, enkä ota osaa enää tähän fiaskoon.” Hänen oli selvästi hankala puhua, mutta Crewe ei uskaltautunut hellittämään otettaan. ”Ja olen pahoillani niskojesi puolesta. Teidän molempien.”

Crewe laski naisen alas Hansin ja Erikan pettymykseksi. Isolde suoristeli hieman siniharmaata pukuaan ja kampaustaan, setvi kurkkuaan ja poistui rauhallisesti ovesta. Crewe pysähtyi myös ovensuulle ja nyökkäsi rohkaisevasti Erikalle ja Hansille. Vielä yksi jäljellä. Hans ei nyökännyt takaisin.

Sali oli muuttunut taistelukentäksi. Yhdeltä rokokoo-tuolilta oli viety kokonaan jalat. Kaksi niistä oli Stefanin ja Elisen aseina, yksi Renatella kädessään ja viimeinen törrötti lattialla makaavan Alfredin kyljessä.

Crewe oli halunnut elää rauhassa, joten hänen jälkikasvunsakaan ei ollut saanut mitään taistelijakoulutusta. Se kostautui nyt. Renate lähestyi huomaamattaan perääntyviä Stefania ja Eliseä ja sai äkkinäisellä potkulla tuolin jalan lentämään kaaressa Elisen kädestä ja kalahtamaan seinää vasten. Elise ja Stefan hyökkäsivät yhtenä suurena loikkana, jolloin Renaten onnistui potkaista Elise sivuun hyvin samalla tapaa kuin aiempi tuolin jalka. Hans oli raahannut loukkaantuneen Alfredin istumaan jalattomalle rokokoo-tuolille ja seurasi samassa tapahtumaa varuillaan.

”Miksi te teette tämän, imbesillit? Minähän autoin teitä!”
Kaikki vilkaisivat vaivihkaa Creweä. Renate pysähtyi tuijottamaan hyvin myrkylliseksi hetkeksi.
”No hänhän näkyy olevan vapaa jo”, Renate jatkoi, samalla kun iski monin sormuksin koristellulla nyrkillään Stefania vatsaan. ”Miksette siis juokse pois jo, kurjat petturit!”

Stefan ja Renate kamppailivat hyvin vimmatusti ja Crewe tunsi hienoista ylpeyttä poikansa puolesta, aina siihen hetkeen saakka, kun Renate sai hänet selätettyä ja oli iskeä tuolin jalan toisen sydämen lävitse.
”Te olette kaikki kuitenkin hänen korkeutensa, suuren lordi Dwyren puolella? Miten te kehtaatte! Ettekö te muka vieläkään tajua millainen hän on? Hän murhasi minun mestarini, surmasi hänet ilman mitään hyvää syytä.”

”Mistä sinä oikein puhut?” Crewe kysyi. Siitä hetkestä alkaen kun Renate oli saanut Stefanin ansaan, kukaan ei ollut uskaltanut liikkua.

”Me elimme rauhassa, minä ja mestarini ja pari ystävää. Verdenissä, luolassa metsän keskellä.”

”Minä muistan tämän...”

Renate ei pitänyt keskeytyksestä, vaan ravisti lattialla makaavaa Stefania kauluksista varoituksena muille.
”Me emme tehneet pahaa kenellekään!”

”Te tapoitte suutarin.”

”Sitten eräänä yönä, juuri kun meidän oli tarkoitus paeta Dwyren itsehallintoa, hän saapuu ja aloittaa helvetillisen verityönsä.”

”Hän oli kylän viimeinen suutari.”

”Me olisimme kyllä lähteneet! Se oli turhaa! Kaikki minun läheiseni kuolivat turhaan.”

”Mestarin kengät olivat rikki...”

”Lordi Dwyre murhasi minun mestarini Doriksen ja kaikki ystäväni!”
Renaten katse kiersi jokaisissa kasvoissa, hakien ymmärrystä.

”Ei se ollut hän.”
Crewe muuttui entistä vakavammaksi.

”Mitä?” Aikaisemmin salissa vahvana kaikunut ääni oli kutistunut käheäksi kuiskaukseksi.

”Hän lähetti minut luolaan, antoi seipään käteen ja käski tappaa kaiken liikkuvan.” Kaikki olivat kääntyneet katsomaan Creweä. ”Se on ehkä kauheinta, mitä olen joutunut tekemään. Kun tulin ulos, hän oli murtanut niskat pakoon yrittäneiltä. Tapoin heidätkin.”

”Sinä valehtelet. Et se voinut olla sinä. Et sinä ollut siellä, minä näin vain Dwyren. Sinä olit minun ystäväni ja rakastajani monta, monta vuotta.”

”Kunpa valehtelisinkin.” Crewe hymähti. ”Mutta en minä tiennyt, kenet tapoin. En ennen kuin nyt. Olin yrittänyt unohtaa koko jutun. Asia palautui mieleeni syksyllä, kun jouduin... lopettamaan Leonisi hänen purtuaan liian ison palan Valentinea. Minä olen kovin pahoillani.”
Crewe ei ollut varma mitä pyysi anteeksi.

Renate kiljaisi raivoissaan ja hänen kasvonsa vääristyivät jälleen hyvin petomaisiksi.
”Minä tapan teidät kaikki!” Hän kohotti uhkaavaa tuolin jalkaansa ja valmistautui iskemään sen Stefanin lävitse. Silloin kuitenkin Erika ilmestyi Renaten selän taakse.

Crewe itse oli saanut Acariolta hyvin perinteisen kasvatuksen. Häntä oli valmennettu jos jonkinlaisiin taisteluihin ja hänelle oli painotettu myös etikettiä. Kuten sääntöjä ylivoiman epäreiluudesta tai takaapäin hyökkäämisen raukkamaisuudesta. Hänen jälkikasvunsa oli onneksi autuaan tietämätön tälläisistä säädöksistä.
Erika oli repinyt seinän paneelista laudan irti ja syöksi sen nyt Renaten selän lävitse. Kuului hyvin inhottava ääni. Renate Mendesin silmät laajenivat järkytyksestä ja hänen pukunsa molemmille puolille alkoi levitä iso, tumma tahra laudan ympärille. Stefan luikahti alta pois ja veti itseään lattiaa myöden kauemmas, Crewen taakse turvaan. Erika veti laudan irti selästä ja syöksi sen uhrinsa läpi uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen, kunnes he kaikki olivat melko varmoja siitä, että Renate Mendes oli kuollut.
Erika oli yltä päältä veressä. Hän lysähti polvilleen ja katsoi toiveikkaasti Creweä, ehkä kehujen toivossa. Crewe, eikä kukaan muukaan, kuitenkaan pystynyt hetkeen muuhun kuin tuijottamaan hyvin tyhjänä.

Sitten he raahasivat ruumiin ulos aurinkoa odottamaan.

~*~

Beth pysähtyi Acarion eteen, kyynärän tai kahden päähän. Hän uskalsi tuskin hengittää ja räpytteli jatkuvasti silmiään. Mielessään hänellä oli useita mahdollisia puolihauskoja tervehdyksiä, mutta ne kuolivat ennen kuin pääsivät huulille. Hevonen hörähteli taustalla, rauhallisempana kuin äsken.

”Minä olin tulossa pelastamaan teitä”, hän sanoi viimein. Sanat olivat kuivua kitalakeen, eikä Beth tiennyt minne katsoa. Acario taas ei räpäyttänyt silmiään tai katsonut muualle. Hänen katseensa oli hyvin paljas.

Acario tarttui häntä olkapäistä jähmeästi. Sormet tuntuivat takin läpikin kovilta, korpin kynsiltä.
”Sinä olet elossa.”

Beth sai nyökättyä vain hieman. Acarion ote hölleni, Beth astui askelen eteenpäin, mutta jalat olivat upota maahan. Eivät jaksaneet enää. Beth tarttui Acarion puvun rintamuksista kiinni ja jäi siihen, painoi päänsä rintakehän karheuteen. Kaikki viime aikojen paha tuntui sulavan hieman pois.
”Mennään kotiin.”

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä: Beth matkustaa kohti Erlebergiä Klemensin kanssa, jonka seura osoittautuu melko sietämättömäksi. Renate Mendes vangitsee Crewen, jonka Erika ja kumppanit pelastavat. Paljastuu, kuka oikeasti tappoi Renaten ja Isolden mestarin. Beth ja Acario kohtaavat viimein.

28. luku

”Herää. Me olemme perillä.”
Beth tunsi käden olkapäällään ja raotti silmiään. Olo oli raskas, raukea. Pimeän aikaan ei voinut vain ottaa nokosia, se ei virkistänyt yhtään. Kesti hieman, ennen kuin hänelle valkeni, että hän makasi kippurassa penkillä, pää toisen sylissä.
Hän nousi nopeasti ylös, eikä katsonut Acarioon päinkään.

Vaunut pysähtyivät heilahtaen. Ne olivat postivaunut, eivätkä taatusti normaalisti olisi liikkuneet yöaikaan tai ajaneet pihaan. Beth ei ollut ihan varma oliko kuski suostuteltu tähän uhkailulla vai lahjomisella, mutta hän kippasi kolikot taskustaan miehen kouraan joka tapauksessa. Kaikesta tuli nyt huono omatunto. He olivat pysähtyneet kylillä jo aiemmin, tervehtimään Verdeniä, koska toinen heistä oli nälkäinen. Myöhäisestä ajankohdasta huolimatta Acarion oli onnistunut löytää kolme ihmistä. Miehiä kaikki. Beth oli yrittänyt vaivihkaa tarkistaa puremat miesten kauloilla, mutta Acario huomasi sen heti ja mulkoili häntä. Beth ei tiennyt, mitä tulkita sellaisista mulkaisuista.

”Minua vain kiinnosti nähdä”, Beth puolustautui. Jäljet olivat melko siistejä ja miehet kävelivät pois omin voimin Acarion jäljiltä, ehkä hieman tokkuraisina. Tuntui tärkeältä, että miehet olivat. Eikä Beth onnekseen tuntenut ketään heistä. Kaiken kaikkiaan se oli melko samanlaista kuin aiemmin Klemensin kanssa, hieman vaatimattomampaa ehkä. Klemens suosi näyttävyyttä, mutta hänkään ei ainakaan Bethin aikana juonut kenestäkään niin paljoa, ettei uhri olisi selvinnyt pois omin voimin.
”Oliko tämä tarpeeksi?” Beth kysyi lopuksi ja yritti peitellä levottomuuttaan. Mitä jos joku näkisi heidät?

”Ei. Mikään ei ole koskaan tarpeeksi.”
Beth aikoi tarjota omaa vertaan, mutta Acario pudisti päätään. ”Mutta on myöhä, eikä pidä koetella onneaan. Sinäkään et ole tarpeeksi.” Veri oli tehnyt tehtävänsä. Acario näytti yhtä petomaiselta punaisena kiiluvine silmineen ja olemattomiin kadonneine huulineen, mutta hänen liikkeensä olivat sulavampia, vähemmän teräviä, ja ääni pehmennyt normaaliksi.

Aamu oli sarastamassa. Ilma oli raikasta, helppoa hengittää, ja utuinen taivas värjäsi kaiken sinertävällä hämärällään. Pihalla leijui hienoinen usva, joka oli tartuttanut kosteutensa kaikkeen. Kivet rahisivat kenkien alla kävellessä, hengitys huurusi. Hevoset pärskivät levottomasti, kunnes kuski kannusti niitä taas liikkeelle.

Erleberg. Rakennukset eivät olleet muuttuneet sitten yhtään, mutta ympäröivä luonto oli nyt vehreämpää. Tuntui oudolta katsella tuttuja rakennuksia. Aivan kuin siitä olisi ikuisuus kun Beth oli viimeksi täällä ollut.

Acario seurasi katseellaan häntä. Beth kiiruhti oville ja kävi sisään, pidellen ovea auki.
Kotona oltiin.
Ei ollut matkatavaroita, joita purkaa. Beth yritti keksiä veruketta poistua, mutta pää löi tyhjää. Talokin vaikutti tyhjältä.
”Missä kaikki ovat?”
Bethiä kiinnosti lähinnä rouva Näher, keittäjä-Otto ja vanha ukko Kutschman. Vampyyrit olivat varmaan jo nukkumassa. Acario kohautti olkiaan jotenkin hyvin Klemensmäisesti. Beth mutristi huuliaan sille.
”Minä menen etsimään”, Beth sanoi, katsoen kaikkialle muualle kuin keskustelukumppaniinsa. Hän ei ehtinyt ottaa askeltaan, ennen kuin Acario oli laskenut kätensä hänen olkapäälleen. En sitten ilmeisesti. Acario kiersi hänen eteensä äänettömin askelin. Beth käänsi kasvonsa pois.

”Seuraa minua.”
Ja hän seurasi. Ei, koska olisi halunnut, vaan koska oli mennyt lupaamaan jotakin.

~*~

Kun he nimittäin viimein kohtasivat, Beth ja Acario, kävi ilmi, että Crewe oli ollut melko oikeassa joistain seikoista. Acarion tavoitteena oli etsiä Renate Mendes käsiinsä – mitä hän sitten tekisi, sitä Beth ei tiennyt. Hän muisti kuitenkin Klemensin puheet kiduttamisesta. Beth ei todellakaan halunnut puolustella neiti Mendesiä. Hän ei halunnut edes ajatella koko henkilöä tai mitä oli tapahtunut, eikä ainakaan palata enää sinne. Ja hän oli luvannut Crewelle.
Acario oli hurja, hirviömäinen seistessään siinä maantiellä. Kukaan ei olisi luullut häntä ihmiseksi silloin, kukaan ei olisi uskonut hänen olevan tämän maailman väkeä.

”Mitä teille on tapahtunut? Mennään kotiin”, Beth sanoi. Sillä ei näkynyt olevan paljon mitään vaikutusta. ”Mennään kotiin, herrani.”

”Ei vielä. Minulla on keskeneräisiä asioita.”
Ääni oli monta ääntä yhtenä nivoksena, kamalana kakofoniana. Oli hankala erottaa, mikä niistä oli oikea.
Acario tarttui levotonta hevosta suitsista, veti sitä mukaansa raskain askelin. Beth kulki perässä hermostuneena. Miten hänen muka onnistuisi pysäyttää Acario? Mitä tapahtuisi, jos Acario lähtisi vain? Beth halusi, että Acario olisi taas entisellään, eikä tällainen repaleinen peto.

Beth kiersi Acarion eteen puolijuoksua.
”Minä pyydän teitä.” Beth oli valmis anelemaan, muttei uskonut sen olevan kovin tehokasta. Acario ei vaikuttanut kovin myötätuntoiselta tai pehmeältä, varsinkaan nyt. Hänellä ei ollut antaa mitään tarpeeksi hyvää syytä tai järkevää perustetta sille, miksi heidän piti palata Erlebergiin. Kai hän olisi keksinyt jotakin parempaa, jollei olisi ollut niin uuvuksissa. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa levätä ja pohtia. Hänellä ei ollut mitään, millä maksaa, tai lahjoa. Paitsi jos...
”Saatte mitä ikinä haluattekaan.”

~*~

Acarion makuuhuonekaan ei ollut muuttunut. Nousevan auringon valo ei päässyt maan alle, niin että Bethin oli pakko sytyttää lamppuja nähdäkseen jotain. Se toimi myös hyvänä harhautuksena. Häntä hirvitti lupauksensa. Acario oli lausunut ääneen samanlaisen syksyllä, kevytmielisesti, vaikka se oli kaikkea muuta.
”Miksi sinä välttelet minua?”

”Tässähän minä olen, sir.” Beth kääntyi päin Acariota, joka istui pylvässängyllään hämärässä. Pari silmiä kiilui punaisina, mutta Beth ei katsonut. Hän keskittyi pylväiden kiemuroihin. Ihan sama mitä se sitten olisikin, sen jälkeen voisi lähteä, hän uskotteli itselleen. Sitten kaikki velat olisi maksettu.

”Et katso minuun päinkään. Olenko vastenmielinen?” Beth ei ehtinyt vastata mitään, ennen kuin Acario jatkoi:
”Saatan olla. En levännyt tai ruokaillut sitten katoamisesi. Hiilihanko repi sisuskaluni rikki. Se kuluttaa, syö tyhjiin. Muuttaa.”

”H-hiilihanko?” Beth katsahti varovasti Acarioon, joka keskeytti hänet surutta:
”On hyvä, että olet elossa. Kiduttiko hän sinua?”

Acario tuli hyvin lähelle. Beth tuijotti itsepintaisesti lattiaa.
”Minä olen ihan kunnossa.”

”Näytä.”

Beth ei todellakaan halunnut tehdä sitä. Oikeastaan oli ihan sama, vaikka kaikki muut maailman ihmiset olisivat nähneet jäljet hänen kehollaan, mutta ei Acario.
Hän veti kuitenkin hihojaan ylös, niin että ranteet näkyivät kunnolla. Se sai riittää.
”Muutama jälki. Ne paranevat kyllä, sir.”
Acario siveli varovasti kaulan ihoa viileillä sormillaan ja Beth yritti olla nojautumatta kosketukseen.

”Pelkäätkö sinä minua?”

”Olen joskus kauhuissani.” Hän jätti kertomatta kauhuissaan mistä, koska Beth nyt yleensäkin vältteli sellaisten asioiden pohtimista.

”Pulssisi tihenee ja käännyt pois minusta. Etkö voi katsoa minua kun puhun sinulle?” Sormet tarttuivat hänen käsiinsä, tutkivat ranteita. ”Mitä minun pitäisi tästä päätellä? Yritän lähemmäs ja sinä liu'ut pois. Olet silti siinä.”

Se katkaisi jotain.
”Minä en kestä sitä.” Beth katsahti nopeasti Acariota silmiin. ”En se ole minä, joka... Jos sysäät... Jos sysäätte minut vielä kerrankin pois. Minä en kestä sitä.”
Tapan sinut, Beth ajatteli tunteenpuuskassa. Hän tiesi sen liian voimakkaaksi. Mutta siltä se tuntui! Ei, minä kuolen. Hän tajusi kauhukseen olevansa itkun partaalla. Väsytti niin paljon. Jos hän nyt romahtaisi, siitä ei olisi nousemista.

Acario veti yhtäkkiä toista rannetta lähemmäs itseään.
”Ovatko nämä Klemensin hampaanjäljet?!”
Beth räpytteli kyyneleitä pois silmistään nopeasti.
”Uskomatonta! Eikö hänellä ole yhtään häveliäisyyttä!”
Acario näytti tyrmistyneeltä.

Bethin alahuuli väpätti. Hän katsoi toista sameiden silmien läpi ja yhtäkkiä häntä nauratti.
”Kerro heti, mitä oikein tapahtui.”

Joten Beth kertoi.

~*~

Päivät olivat pidempiä. Beth liikkui tottuneesti autiossa Erlebergissä. Eihän täällä yleensäkään päivisin juuri ketään ollut. Häntä huolestutti, mitä Otolle ja muille oli tapahtunut, mutta koska heidän huoneensa oli tyhjennetty ja siivottu ja pedit pedattu hyvin siististi, Beth arveli heidän lähteneen vapaaehtoisesti. Ei tämä kai ole sellainen paikka, missä ihmiset viihtyvät, hän mietti ja huokasi.

Ilmeisesti he olivat vieneet myös kaiken ruuan mennessään. Beth ei harmikseen löytänyt keittiöstä leivän muruakaan. Kanat oli viety samoin, ettei muniakaan ollut tarjolla. Tänään ei kai sitten syötäisi mitään! Hän kiersi talliin tarkistamaan hevoset, ne olivat sentään vielä paikoillaan ja hyvin hoidetun näköisiä. Abigail oli lihonnut sitten heidän viime näkemänsä. Beth halasi sitä ja vannoi mielessään, ettei lähtisi enää täältä mihinkään ilman Abigailia.

Beth harkitsi naapuripitäjään kävelyä ruuan toivossa tai kylillä käyntiä. Hänellä ei kuitenkaan ollut rahaa, hän oli antanut kaiken Creweltä saamansa ajurille. Loput rahallisesta omaisuudestaan hänellä oli ollut mukana Leipzigissä ja Luoja yksin tiesi missä ne rahat nyt olivat. Tilanne oli melko nolo. Hän ei voinut oikein pistäytyä leipuri Bretzelmannin luonakaan välittämässä terveisiä pojalta, kun Ottoa ei näkynyt mailla halmeilla. Kerjäämään hän ei alkaisi.

Pimeä oli langennut jo jonkin aikaa ennen Acarion ilmestymistä. Beth istui kirjastossa ja selasi Robinson Crusoeta saksaksi. Hän oli nauttinut hartaasti aiemmin päivällä huoneessaan piilossa olleet kuukausia vanhat pikkuleivät ja kolme sokeripalaa ja haki nyt inspiraatiota huomiselle. Ehkä Acarion voisi ryöstää, hän mietti olkiaan kohauttaen.

Asiaa ei tarvinnut miettiä sen pidemmälle, sillä Acario avasi kirjastohuoneen ovet ja astui sisään, kantaen kainalossaan verkkoon käärittyä isoa möhkälettä. Beth oli noussut seisomaan ja sulkenut kirjansa. Acario näytti paljon paremmalta kuin vielä aamulla. Hänen kasvonsa olivat palautuneet normaaleiksi ja puhtaat, ehjät vaatteet päällä hän näytti taas melko inhimilliseltä. Se oli erittäin huojentavaa. Beth oli valmistellut Acariolle kylvyn omatoimisesti ja jättänyt sitten kauniisti kirjoiten lapun, että jos Hänen Korkeuttaan sattuisi huvittamaan kylpeä, amme oli täytetty. Beth oli melko ylpeä itsestään, sillä veden lämmittäminen ei ollut mikään pikkujuttu ja hänen käsivartensa ja hartiansa olisivat kaikesta kantamisesta hellinä varmaan päiväkausia.
”Iltaa, sir. Mitä te kannatte?”

”Ruokaa.”

Se oli kinkku.
”Se on kinkku.”

”Niin, käsittääkseni. Ajattelin, ettei täällä välttämättä ole mitään syömistä sinulle.”

Beth tuijotti lihakimpaletta pöllämystyneenä, yrittäen soveliaisuudesta piilotella hieman reaktiotaan. Ai, että ensinnäkin Acario oli ajatellut, että joku muu saattaisi olla nälkäinen ja päättänyt vieläpä tehdä asialle jotain. Ja sitten, että hakiessaan jotain syötävää, hän oli päätynyt ostamaan kinkun. Kokonaisen kinkun. Beth puri huultaan, ettei olisi nauranut.
”Se on kinkku!”

Acario oli joko närkästynyt tai kiusaantunut tai molempia.
”Kyllä minä tiedän, että se on kinkku. Olisin tuonut leipääkin, muttei lihakauppiaalla ollut.”
Beth huiskaisi kädellään Robinson Crusoen lattialle ja vajosi sen perään pöydän alle hihittäen hillittömästi. Hän peitti suunsa käsillään, että olisi pysynyt edes jotenkin vaiti. Kun kohtaus alkoi hellittää, hän nousi ylös ja yskäisi muutaman kerran.

”Kiitoksia oikein paljon. Kinkusta. Se näyttää todella herkulliselta.” Bethin suupielet olivat nykiä edelleen.

Toinen turhautui.
”Sanoit, että Klemens toi sinulle ruokaa.” Acario ei ymmärtänyt alkuunkaan mikä Bethiä huvitti, eikä Beth osannut selittää.

”Niin, tämä on kyllä paljon parempaa kuin kylmä puuro.”
Ne olivat oikeat sanat. Acario nyökkäsi hyväksyvästi. Beth oli yllättynyt, että Acario ylipäätään muisti hänen kertomaansa. Hän oli vaikuttanut hyvin väsyneeltä jo Bethin alkaessa puhumaan, mutta oli kuitenkin vakuuttanut haluavansa kuulla kaiken. Beth oli selittänyt lyhyen aikansa Klemensin kanssa melko kaunistellen, Acario ei ollut pyytänyt tarkennusta silloin.
”Jos sallitte, minä leikkaan tästä itselleni maistiaisen.”

”Kohteliko hän sinua hyvin?” Acario oli kysynyt samaa aiemminkin.

”Hän oli oikein vieraanvarainen”, Beth sanoi vältellen, tuijottaen lihaa. Hän veti veitsensä povitaskustaan ja leikkasi paksun, rasvaisen siivun. Acario kohotti kulmiaan veitsen nähdessään.

”Miksette sitten tulleet yhtä matkaa?”

Suolaista ja hyvää. Kirjojen lähellä ei kuulunut syödä, mutta Acario ei vaikuttanut välittävän.
”Vaikutti järkevämmältä, jos kulkisin loppumatkan yksin.” Beth harkitsi tarkkaan nyt sanojaan.

”Hän sitoi sinut paikallesi päivän ajaksi. Meinasiko hän kiristää minua sinulla?”
Se oli aika osuva arvaus. Ehkä Klemens oli tehnyt niin aiemmin jollekulle muullekin. Jos niin, niin Beth ei oikeastaan halunnut tietää.

”No... niin.” Beth mietti, olisiko entistä epähienompaa leikata toinen siivu kinkkua. ”Mutta minä pak--, öh, jatkoin matkaani sitten eräänä päivänä. Olin piilottanut tämän veitsen hihaani ja leikkasin köydet irti.”

”Naarmutit samalla ranteesi.”
Acario näytti arvostavan Bethin kekseliäisyyttä.

”Jätin kyllä kiitoskirjeen herra Klemensille ja pienen maksun viemästäni hevosesta”, Beth puolustautui.

Acario purskahti nauruun. Se oli ihana ääni.
”Niin. Hän arvatenkin arvostaa sitä kovasti. En jaksa odottaa, että hän saapuu tänne.”
Sitä Beth ei odottanut sitten tippaakaan. Hän hieroi hajamielisesti kaulaansa. Puremia kutisi todella paljon ja hän yritti muistaa pitää sormensa kaukana niistä. Kauluksen reuna hankasi kohtaa ikävästi, eikä ainakaan helpottanut oloa.

~*~

Seuraavana päivänä Beth satuloi Abigailin ja ratsasti kylille etsimään rouva Näheriä ja Kutscheria. Hän aloitti ukko Kutscherin vanhalta kotitalolta, joka oli viimeksi ollut melko ränsistyneessä kunnossa. Julkisivu ei näyttänyt nyt yhtä pahalta kuin ennen. Se oli edelleen pahasti rapistunut, mutta näytti aivan kuin seinät olisi pesty. Beth oli juuri laskeutunut hevosen selästä, kun ovi aukesi ja ulos peruutti lyhyt, pyöreä hahmo. Nainen huomasi hänet, sipaisi punaiselta otsaltaan hiuskiehkuran ja kääntyi ympäri.

”No hyvänen aika sentään!”

Beth hymyili leveästi. Hänen teki hieman mieli syleillä rouvaa.
”Me palasimme Leipzigistä, Frau Näher!”

Rouva Näher nauroi. Hän kantoi painavan oloista koria. Beth kiiruhti ottamaan kantamukset.
”Tulkaa nyt hyvänen aika sentään istumaan hetkeksi, herra!”

Keittiön nurkissa ei ollut ämpäreitä vuotavaa kattoa varten, niin kuin ennen. Beth ei kehdannut tiirailla tarkemmin, mutta näytti siltä kuin kattoa olisi yritetty paikata sisältä käsin.
”Niin, ihmettelette varmaan mitä me täällä teemme. Kutscher on ulkona, tulee varmaan pian.”

Beth nyökkäsi. Hän joi kulauksen vettä saamastaan kupista ja laski sen sitten pöydälle. Rouva Näher hääräsi ympäri keittiötä, nilkutti lieden luo lisätäkseen muutaman puun tulipesään ja istuutui sitten penkille Bethin seuraksi.
”No. Kun te lähditte, elo oli alkuun ihan tavallista. Teimme kaiken aivan kuin ennenkin.” Rouva tuijotti häntä tummia silmiään siristäen. ”Sitten seurasi hieman, tuota noin, levottomuuksia. Öisin. Vaikutti hieman turvattomalta jäädä Erlebergiin. Tämä oli siis muutama viikko sitten. Näimme Ottoa aina vain harvemmin ja harvemmin. Poika ei suostunut kertomaan, missä vietti yönsä. Tai siis, ei hän edelleenkään puhu, mutta yritimme molemmat kysyä ihan suoraan, että oliko hän joutunut hankaluuksiin.”

Beth kalpeni. Ketä creweläisistä Erlebergiin edes oli jäänyt? Beth muisti nähneensä Renate Mendesin seurassa Stefanin ainakin ja monen muun.

”Me teimme päätöksen lähteä, minä ja Kutscher. Meidän oli tarkoitus tietenkin viedä poika kotiinsa tai ottaa mukaamme, mutta häntä ei ole näkynyt nyt sitten ollenkaan.” Rouva hypisteli esiliinaansa molemmin käsin.
”Me katsos menimme vihille. Minä olen nykyään rouva Kutscher.”

Suuri mielen maltti esti Bethin suuta loksahtamasta auki. Se oli hyvä, koska rouva näytti hyvin kiusaantuneelta.

”Ihan käytännön syistä. Minulla ei ole kovin paljoa läheisiä jäljellä.” Hän katsoi Bethiä uhmakkaasti, yllyttäen tätä sanomaan jotakin.

”Onnitteluni”, sanoi, ehkä vähän vakavasti, mutta ainakin vilpittömästi.

”Kiitos. Mutta kuitenkin, Ottoa ei ole näkynyt. Kutscher on käynyt Erlebergissä aina parin päivän välein etsimässä häntä ja hieman vahtimassa paikkoja. Hevosista on kuulemma pidetty huoli, mutta kanoista ei, joten haimme ne tänne. Tuomme ne tietenkin heti takaisin.”

He eivät aio palata takaisin Erlebergiin, Beth tajusi harmikseen. Mitä hän selittäisi Acariolle?

”Ilmoitimme leipurille ja vaimolle tietenkin heti pojasta, että jos hän ilmaantuisi vanhempiensa luokse. Nyt on kulunut kohta kymmenen päivää siitä, kun kukaan on nähnyt häntä, eikä aiemmistakaan havainnoista voi olla varma. Joka tapauksessa, ymmärrätte varmaan, Oton pitää löytyä. Täällä kiertää jo hankalia huhuja ennestäänkin, kartanosta. En minä halua lietsoa mitään ja voitte olla varma, ettei ukko juoruile, mutta rouva ja herra Bretzelmann ovat hermostuneita. Täällä on ollut hieman ongelmia öisin myöskin. Müllerin lehmä löytyi kuolleena, sen kaula oli raadeltu auki.”

”Susi?”
Bethin ääni oli kadonnut jonnekin. Hän hörppäsi uudelleen vettä ja yritti tyyntyä. Ei täällä ollut susia.

”Lehmä oli navetassa muiden elikoiden kanssa haan takana. Muihin ei oltu koskettu, mutta ne olivat kuulemma kauhuissaan vielä aamullakin. Ymmärrätte varmaan, tämä ei sovi. Täällä ihmiset ryhtyvät kyllä pian toimenpiteisiin, eikä ole mitään taetta kuinka viisaita he sitten ovat. En tiedä, onko hyvä vai huono, että palasitte. Tunnelma täällä on hirvittävän kireä, jotain pahaa on ilmassa. Pastorikin on sairas.”

”Minä lupaan tehdä parhaani.”

Beth poikkesi Bretzelmannien luona, mutta ketään ei ilmeisesti ollut kotona. Hyvin mietteliäänä hän ratsasti takaisin Erlebergiin. Raadeltu lehmä? Keitä täällä oli vielä jäljellä ja olivatko he ihan hulluja? Oton ajatteleminen oli hyvin arka paikka. Otolla ja Crewen lempilapsella Johannalla oli ollut jotain meneillään, Beth oli itse joutunut todistamaan sitä. Hän ei ollut edes ollut heidän heilasteluaan vastaan, oli vain varoitellut kaikenlaista mieleentulevaa ja toivonut parasta. Nyt hän rukoili, ettei Johanna ollut tehnyt mitään Otolle ja että poika löytyisi jostain ehjänä.

Crewe ja muut nukkuivat päivän aikana, sen Beth tiesi. Hän ei tiennyt varsinaisesti missä, mutta oletti jossain maan alla tai ikkunattomassa huoneessa. Monet talon huoneista olivat kuitenkin lukossa, niin ettei etsintä tuottanut varsinaisesti tulosta.

Illan tullen Beth kysyi Acariolta, josko tämä olisi nähnyt Johannaa sitten heidän tulonsa. Acario ei tietenkään muistanut ketään Johannaa. Beth selitti, että Keittäjä-Otto oli kadonnut, mutta Acariolla ei näkynyt olevan aavistustakaan kenestä puhuttiin.

Rouva Näher, tai siis Kutscher, oli sanonut, että joku piti hevosista huolen. Beth talsi siis pimeässä talleille ja toivoi hyvin hartaasti, ettei mikään nappaisi häntä matkalla. Paniikki oli ottaa välillä vallan, kun kuului pienikin ääni. Hän puristi lyhdyn kädensijaa rystyset valkoisina ja livahti talliin.

”Onko täällä ketään?” Beth kysyi ja rukoili, ettei kukaan vastaisi. Kukaan ei vastannut.

Hevosten hörähtely ja lämpö oli rauhoittavaa. Beth taputti jokaista vuorollaan ja puheli samalla niille. Niillä oli tarjolla vettä, mutta heinää oli vähänpuoleisesti. Kukaan ei ollut ainakaan tänään käynyt vielä.
Taas ulkona, hieman sisuuntuneen Beth huhuili yöhön:
”Johanna? Oletko täällä?” Vampyyrit kuulivat melko erinomaisesti, niin että korotettu ääni kuuluisi kyllä kauas tyynessä illassa.
”Vastaa, jos olet! Valentine täällä, etsin Ottoa!”

Ketään ei kuitenkaan kuulunut. Viimeisenä keinonaan Beth kirjoitti pienen viestin Johannalle, kiinnitti sen tallin oveen ja toivoi, että se huomattaisiin ja että sen huomaisi joku lukutaitoinen.
Acario oli pyytänyt Bethiä käymään myöhemmin uudelleen. Beth päätti sisälle päästyään istua hetkeksi ja rauhoittua. Hän kuitenkin nukahti, eikä herännyt ennen kuin aamulla. Hänen ympärilleen oli yön aikana kääritty viltti. Hän hypisteli sitä mietteissään, tunsi olonsa lämpimäksi. Sitten hän muisti Oton.
Yhä peitettä puristaen hän kävi ulkona tarkistamassa tallin oven. Viesti oli poissa!

Beth ratsasti Kutscherien luo ja kertoi tutkineensa asiaa ja päässeensä ehkä jäljille. Tuntui tärkeältä näyttää Kutschereille, että hän tosiaan yritti tehdä asialle jotain, vaikkei päivitettävää juurikaan ollut. He eivät puhuneet suoraan, eivät tällaisista asioista.

~*~

Jälleen Erlebergissä Beth asettui odottamaan pimeän tuloa. Koskaan ei päivä ollut tuntunut yhtä pitkältä tai tuskaiselta. Epämiellyttävä tunne kiersi vatsassa. Beth haki asekaapista itselleen miekan, ihan vain varmuuden vuoksi. Hänellä oli myös tikarinsa, vaikkei ollut ihan selvää, kehen hän kumpaakaan aikoi käyttää.

Kevät pidensi päiviä. Taivas oli juuri punertumassa, kun pihalta kuului hevosten ääntä. Beth kurkisti ulos salin ikkunasta ja viisi miestä lyhtyjen kanssa, vaikkei vielä ollut edes pimeä. Joukossa oli leipuri Bretzelmann ja pastori. Hämmentyneenä Beth kiiruhti ovelle, muttei ehtinyt avaamaan sitä kun joku tempasi sen auki toiselta puolelta. Beth ehti tuijottaa ovea pöllämystyneenä sydämenlyönnin verran, kun väkijoukko syöksyi sisään. Hän sai peruuttaa vauhdilla ettei jäänyt alle.

”Iltaa?”

”Tuossa on yksi!” kiljui nuori, pisamakasvoinen mies, joka oli tullut etunenässä sisään ja piteli kirvestä kädessään. Hän tuijotti Bethiä otsa hiessä ja jotenkin epävarman oloisena.

”Hyvä ihme, mitä te oikein teette?”
Nuori mies syöksyi kohti Bethiä, kirves koholla. Bethin katse kävi kirveen terässä ja sitten hän pinkaisi juoksuun. Miekka oli jäänyt saliin. Hän pyrähti eteisen halki ja tarttui tuoliin paremman puutteessa. Hän jäi portaikon eteen seisomaan, pidellen tuolia edessään turvanaan. Mies jähmettyi paikalleen parin metrin päädän, kirves yhä koholla. Likaiset hikikarpalot vierivät ohimolta kiharalle vääntyneitä suoria pitkin. Kaikki olivat kalpeita, sairaalloisen oloisia.
”Menkää pois, hullut!”
Pastori sytytti soihtua  lyhdystään.
”Herranen aika, mitä tämä tarkoittaa?”

”Me olemme tulleet tänne puhdistamaan tienoon.” Puhuja oli pastori. Hänen mustat silmänsä kiiluivat hiljalleen kasvavan soihdun liekin valossa kuin humalaisen iirikset. Huulet olivat kuivat ja pingoittuneet ja miehen puhuessa sylki lensi. Ääni oli tismalleen sama kuin niissä lukuisissa jumalanpalvelusissa, missä Beth oli käynyt. ”Yksi on meiltä viety. Rakas poika ja raukka sielu. Karjaan on koskettu.”

”Minä selvitän asi--”

”Kuole saatanan kätyri!” huusi Bretzelmann. Sylki lensi hänen suustaan. Muut myhäilivät.

”En minä ole tehnyt Otolle mitään! En minä ole mikään. Älkää nyt minun perääni tulko!”

”Me rukoilemme sinua, herra Jumala, että autat meitä ja vapautat demonista. Antaa tulen puhdistaa.”

”Minä istuin maaliskuuhun saakka kirkossa joka sunnuntai teidän seurassanne!
Kukaan ei kuunnellut. Miksi he ovat tuollaisia? Beth taisteli paniikkia vastaan ja yritti väkisin keksiä suunnitelmaa, mutta ajattelu ei ollut luonnistua.
”Kuka teidät lähetti tänne? Kuka käski tulla tänne? Kuunnelkaa nyt kun saatanan kätyri kerran puhuu!”

”Renate! Renate Mendes paljasti meille totuuden!” mylvi pastori.
Paha olo muljahti Bethin vatsassa. Eihän nainen ollut täällä? Mitä hittoa hän tekisi? Viimein Beth hylkäsi turhat yritykset ajatella järkevästi ja syöksyi tuolin kanssa päin kirvestä pitelevää miestä, mylvien kuin mielipuoli. Mies katsoi häntä sameilla silmillään, eikä ehtinyt tehdä mitään, ennen kuin tämä takapuolelleen lattialle. Sitten Beth juoksi minkä jaloistaan pääsi ovesta ulos miesten välistä.
He reagoivat hitaasti. Kädet yrittivät tarttua Bethiin, mutta hän oli jo ulkona ja juoksi pihan poikki kauemmas talosta. Miesjoukko seurasi häntä, leipuri etunenässä. Leipurilla oli sirppi ja soihtu ja lopuilla kahdella luudanvarret. Kai he ajattelivat tampata Bethin kuoliaaksi.

Beth rynni pihapolkua, puiden lomitse. Hän halusi soihdut mahdollisimman kauas mistään rakennuksista. Hän kiipesi aidan ylitse ennätysvauhdilla, liiti melkein, tietoisena lähestyvistä takaa-ajajistaan ja jatkoi ojan vierttä metsikköön. Täällä hän osasi kulkea.

Taakse vilkuilu oli tasapainon kannalta vaarallista. Beth vilkaisi kerran, varmistaakseen, ettei kukaan pääsisi yllättämään ja oli kompastua saman tien. Leipuri ja pastori jäivät jälkeen, mutta kolme muuta miestä olivat nuorempia ja vahvempia. Metsikkö oli synkkä ja ihan pian olisi pimeä. Ei tarvitsisi juosta kauaa, pimeässä maastossa miehet olisi helppo eksyttää ja sitten Beth pääsisi piiloon.

Toiveajattelu ei kuitenkaan kantanut pitkälle, sillä luutaa kantava mies sai kampattua hänet aseellaan. Beth mätkähti maahan mahalleen. Hän kierähti nopeasti selälleen ja ehti väistää täpärästi pisamaisen miehen kirvestä. Puut kohosivat korkeina ympärillä ja taivas ylhäällä oli värjäytynyt purppuraiseksi. Kuului litsahdus, kun kirves sivalsi sammalta ja kopahdus, kun se osui alla lepäävään kallioon. Toinen luutamiehistä hyppäsi Bethin päälle. Beth huusi ja mies painoi luudan vasten hänen kurkkuaan. Ylös ei päässyt. Pastori ja leipuri lähestyivät soihtujensa kera. Oli hankala hengittää. Beth yritti toisella kädellään tempoa luutaa kurkun päältä alati kasvavan paniikin vallassa. Hänen toinen kätensä löysi taskusta tikarin kahvan. Hän iski sen vangitsijansa kylkeen. Mies ulvahti ja hänen otteensa luudasta herpaantui. Beth tempaisi sen pois, vetäen keuhkoihinsa raikasta ilmaa. Hän sohi tikarilla ympärilleen, yritti päästä istumaan. Se oli kuitenkin toivotonta. Toinen luutamies hakkasi hänen kättään niin kauan, kunnes ote tikarista kimposi, ja sen jälkeen kaikki olivat taas hänen kimpussaan. Ylivoima oli musertava ja Beth tajusi hävinneensä viimein.

Beth ei saanut liikutettua käsiään, ei jalkojaan. Kirvesmies kohotti asettaan ja iski kirveen suoraan hänen rintakehäänsä.

*

[Lavande]

Tapahtunut tähän mennessä: Acario ja Beth palaavat Erlebergiin. Beth saa selville, että keittäjä-Otto, leipurin mykkä poika on kadonnut ja epäilee pojan rakastajan Johannan olleen asialla. Mysteeri ei kuitenkaan selviä, ennen kuin vihainen väkijoukko soihtuine ja luutineen saapuu tamppaamaan Bethin kuoliaaksi.

*

29. luku
Otto

Isku ei kuitenkaan koskaan päässyt perille. Se pysähtyi sormenpaksuuden päähän rintakehästä, raapaisten vaatteita. Beth oli ehtinyt jo luovuttaa ja harmikseen hyväksyä kuoleman.
Kirves irtosi miehen kädestä ja lensi, kolahtaen osuessaan vieressä kasvavaan tammeen. Mies temmattiin paikaltaan, sitten toinen vangitsijoista. Beth katseli hämmentyneenä tilannetta, kunnes tajusi kavuta ylös. Hän ei ollut kuollut ja joka paikkaa särki kammottavasti. Hänen oli hyvin kylmä, kuin koko keho olisi alkanut valmistautua hautaa varten ja hän tärisi kauttaaltaan. Sydämenlyönnit olivat melkein kivuliaita. Jäljelläolevat pälyilivät ympärilleen levottomina. Beth perääntyi varovasti kaulaansa hieroen ruhjomattomalla kädellään. Leipurin ja pastorin päät kolautettiin yhteen. Soihdut putosivat maahan, sammuivat kun kaksi ruhoa tömähti niiden päälle. Tukka hyvin hataralla nutturalla oleva nainen tarttui ensimmäistä miestä olkapäistä ja puri ahnaasti kiinni hänen kaulaansa.
Viimeinen mies juoksi kauhuissaan pakoon. Beth poimi tikarinsa, tuijotti maassa makaavien miesten keskellä seisovaa naista suu auki hyvän tovin, kunnes ruokailu näytti olevan ohi. Kaikki tuntui niin epäaidolta.
”Johanna?”

Johanna antoi uhrinsa pudota maahan ja kääntyi sitten ympäri, kohti Bethiä. He tuijottivat toisiaan hetken. Beth ei tiennyt mitä tehdä - hän toivoi varovaisesti, että he olivat samalla puolella. Johannan tukka oli täynnä lehtiä ja varpuja, hame varmaan kolme tuumaa kuravellin peitossa ja paikoin rikki. Ilme oli keskittynyt, paksut kulmakarvat olivat nivoutuneet yhteen ja suu tiukkana viivana. Veri peitti puolta kasvoista ja valui inhottavina paksuina pisaroina alas leukaa.

”Näitkö viestini? Tiedätkö missä hän on?”

Bethin helpotukseksi Johanna nyökkäsi. Leipuri urahti jotain maassa, mutta Beth tökkäsi häntä kengänkärjellä kylkeen varoittavasti ja kääntyi sitten takaisin naisen puoleen.
”Luojan kiitos olet täällä. Vie minut hänen luokseen!”

Kuiva oksa räsähti poikki. He molemmat kääntyivät katsomaan äänen suuntaan varuillaan. Acario seisoi puiden välissä pidellen kauluksista viimeistä miestä. Beth oli entistä huojentuneempi, mutta Johanna jähmettyi pieneksi hetkeksi. Sitten hän kääntyi ympäri ja juoksi pois hirvittävällä vauhdilla.
”Ei! Älä mene! Johanna! Sir, hän ei saa lähteä!”

Acario soi Bethille hyvin ärsyyntyneen katseen, hylkäsi kantamuksensa ja katosi sitten Johannan perään. Beth ehti hengähtää yksinäisyydessä oudon hetken ja sitten Acario palasikin, roikottaen Johannaa hyvin kivuliaan oloisesti hiuksista. Johanna tärisi ja mulkaisi Bethiä vihaisena.
”Tuota, ei häntä tarvitse ihan noin... Johanna ei lähde enää mihinkään, ethän? Hän kovin ystävällisesti juuri pelasti minut. Olen oikein kiitollinen siitä. Me selvitämme tämän nyt ja sitten voimme mennä kotiin. Minulla ainakin on nälkä. Onko jollakulla muulla?” Beth vaikeni hermostuneena tajuttuaan mitä puhui. Acario päästi irti Johannasta, joka otti muutaman rauhallisen askeleen kauemmas, kuin peläten, että hänen kimppuunsa hyökättäisiin. Acario kaski kätensä Bethin olkapäälle. Ilmeisesti hänen oli pakko pitää jonkun kauluksista kiinni.

”Minä herään, tietäen, että jokin on vialla. Tulen ulos ja haistan veren. Täällä sinä olet heidän kanssaan. Selitä.”

Ei tämä minun vikani ole, Beth mietti itsekseen. Eihän hän ollut teurastanut lehmiä tai jahdannut kyläläisiä!
”Nämä miehet tässä tulivat ilmeisesti polttamaan talon ja... niin edelleen.” Niin moni asia vaivasi Bethin mieltä. Tuliko hänen huolehtia näistä miehistä, vaikka he olivat hyökänneet hänen kimppuunsa? ”Minä johdatin heidät tänne ja meille tuli hieman käsikähmää. Renate Mendes lähetti heidät? He olivat hyvin sekavia.”

Seurasi hiljaisuus. Puusta lehahti lintu lentoon ja se sai Johannan varuilleen.
”Neiti Mendes on kuollut.”

~*~

Johanna johdatti heidät pienelle mökille metsikön laidassa.
”Tämä oli hylätty”, hän puolusteli. Siellä hän oli asunut viimeiset pari viikkoa.

Beth tyytyi nyökkäämään. Hänen oli vaikeuksia seurata Johannaa pimeydessä niin nopeasti ja tunsi olonsa huteraksi. Aina kun hän oli törmätä johonkin tai kompastua, Acario pysäytti hänet, mikä oli oikeastaan aika ärsyttävää. Muuten Acario oli hyvin hiljaa. Miehet olivat alkaneet virkoamaan siinä vaiheessa kun he tekivät lähtöä. Koska yksi nuorista oli hätääntyneenä, mutta selväjärkisen oloisena, tiedustellut missä he olivat, Beth oli huolehtinut, että tämä pääsi jaloille ja auttamaan muita. Ei hän ollut oikeasti halunnut tehdä niin, mutta hän epäili, että katuisi myöhemmin jos ei olisi tehnyt mitään ja koko joukkio löytyisi kuolleina. Leipuri oli virotessaan tokkurainen, muttei murhanhimoinen. Mikä tahansa olikaan ottanut heidät valtaansa näytti haihtuneen pois.

He astuivat sisään. He olivat varmaan melko erikoisen näköinen seurue. Acariolla oli jäänyt pukeutuminen puolitiehen ja Johanna oli sen näköinen, kuin olisi kieriskellyt lehtikasassa. Beth ei tiennyt miltä näytti, mutta koska hän oli kieriskellyt lehtikasassa ja tunsi olonsa melko kurjaksi, tuskin mitenkään kovin hehkeältä.

Tuvassa oli vielä pimeämpää.
”Mitä olet tehnyt?” tivasi vieras naisen ääni saksaksi.

”Ei tässä ollut vaihtoehtoja. Nyt voit välittää viestisi”, Johanna sanoi, Bethin oikealta puolelta.

Silmät tottuivat hitaasti pimeyteen, niin että Beth erotti hieman ääriviivoja. Vieras nainen tuhahti, mutta nieli sitten ylimääräiset tunteet äänestään.
”Iltaa. Minä olen Isolde, luojani oli Doris”, hän sanoi.  Nimi ei näkynyt sanovan kenellekään mitään. Beth muisti hämärästi kuulleensa joskus jostakin Doriksesta, mutta se tuntui hyvin kaukaiselta muistolta.”Hän oli myös Renaten luoja. Renate Mendesin. Olenkin tavannut sinut jo, ihminen. Olet näemmä löytänyt tiesi kotiin ehjänä. Hyvä.”
Acario laski kätensä takaisin Bethin olkapäälle, mikä ilmeisesti hermostutti naista.
”Minä sanoin kyllä hänelle! Me riitelimme siitä monet kerrat, sanoin, että hän on hullu, ja etten halunnut osaa enkä arpaa... Minä en tehnyt mitään. En voinut lähettää häntä poiskaan... Ainoa sukuani... Sanoin hänelle, että antaisi tytön pois. Herra Klemens, minun vuokranantajani, oli kiinnostunut tästä, mutta Renate ei ollut kuulevinaankaan. Kamalan itsepäinen... Jotenkin pakkomielteinen mestarin kuolemasta saakka.”

”Johanna sanoo, että hän on kuollut.” Beth tuijotti hyvin tiiviisti sitä kohtaa hahmon ääriviivojen sisällä, missä uskoi kasvojen olevan. Vähitellen hän erotti hieman tarkemmin tämän kasvojen muotoa, hameen helmoja. Nainen oli lyhyempi kuin Johanna, mutta kurvikkaampi. Yllättynyt, varmaan koska Beth puhui.

”Hän on kuollut. Minun mestarini on kuollut ja sisareni on kuollut. Ilmeisesti herra Crewe tappoi heidät molemmat.” Levotonta liikahtelua.
”Hän oli jo suostunut päästämään minut menemään – minä olen häntä vanhempi, mutta heitä oli melkoisesti, Crewe ja hänen jälkeläisensä – mutta juoksikin perääni ja pyysi minua poikkeamaan täällä, jos sattuisin kulkemaan läheltä. Kertomaan uutiset.”

Acarion ote olkapäästä tiukkeni hetkeksi melkein kivuliaaksi ja Beth epäili hänen haluavan sanoa jotakin, joten kiirehti itse väliin:
”Meillä oli tässä aiemmin ongelmia ihmisjoukon kanssa, jotka sanoivat Renate Mendesin lähettäneen heidät minun perääni.”

Hämärässäkin erottui melankolinen hymy.
”Hän oli hyvä sellaisessa. Ihmisten mieliin vaikuttamisessa. Te olette ainut, jonka olen nähnyt tappelevan mitenkään häntä vastaan. Hänen täytyi huumata teidät saadakseen pidettyä teidät aloillanne. En tiennyt näistä ihmisistä ja olen pahoillani sen takia. Renaten on täytynyt käydä heidän luonaan jo ennen seudulta lähtöä. Jos hänen vaikutuksensa on keinotekoista, se tuskin kestää enää pidempään. Hän on kuollut.”

”Minä tunnen neiti Isolden Renate Mendesin kautta”, Johanna selitti nopeasti ja vilkuili Acariota. Oli outoa nähdä Johanna niin levottomana. Yleensä hän oli hyvin rauhallinen ja vähäsanainen. ”Hän kävi täällä muutama vuosi sitten sisarensa luona.”

Beth nyökkäsi otsa rypyssä. Hänestä tuntui, että Acario patistaisi heidät pian pois, joten hän kiirehti vastaamaan:
”Selvä. Me emme tulleet tänne sen takia. Minä haluan tietää missä Otto on.”

”Ai poika? Hän on kellarissa”, Isolde tokaisi.

”Mitä? Miksi?!”

”Minä suljen hänet sinne kun joudun käymään jossakin. Yleensä hoitamassa hevosia”, Johanna sanoi.

”Et sinä voi pitää häntä lukittuna! Minä luulin, että sinä rakastat häntä!” Beth huudahti hätääntyneenä.

”Minä avaan luukun. Käy helpommin, kuin selittää. Meitä on täällä kuitenkin kolme”, Isolde sanoi Johannalle. Lattia narahti, kun pieni ovi avattiin salvastaan. Kuului kahinaa, sitten joku kipusi ulos. Nuori mies.

”Otto?”

Mies lähestyi huojuvin askelin ja hetken näytti, että hänen tasapainonsa pettäisi. Sitten hän hyökkäsi.
Beth ei ehtinyt reagoida mitenkään, muttei hänen tarvinnutkaan. Acario astui hänen eteensä saman tien ja laiha hahmo heidän edessään pysähtyi kömpelösti.
Mies oli pukeutunut rääsyihin ja päästi omituisia, kurnuttavia ääniä kurkustaan. Hän seurasi tilannetta hetken luimistellen ja ryntäsi sitten ovesta ulos viiltävällä nopeudella. Johanna ja Isolde seurasivat ja tarttuivat häneen kiinni pihalla.

Ulkona Otto taisteli vimmatusti vangitsijoitaan vastaan, mutta turhaan. Hän yritti potkia ja kynsiä ja rimpuilla, mutta Isolde piteli häntä hyvässä otteessa. Hän paljasteli teräviä hampaitaan Bethille ja näykki ilmaa. Silmät loistivat tummassa hullunkiillossaan ja kuola valui suusta melkein vaahtona. Beth pysyi aivan Acarion vieressä, tietämättä mitä sanoa.
”Hän ei ole oikein ehtinyt asettumaan vielä. Se kuulemma kestää jonkin aikaa...” Johanna sanoi.

”Minä en hyväksy tätä”, Acario totesi.

”Kunhan kuluu hieman aikaa, niin-- Ai? Vai niin.”
Sanat tulivat haudanvakavina. Johannan kasvot olivat valahtaneet harmaiksi.

Beth haroi tukkaansa epäuskoisena.
”Onko tuo..? Otto on vampyyri?” Hän ei verrannut laihaa otusta kehenkään paikallaolijoihin, koska se tuntui älyttömältä. Miehenmuotoinen olento oli kuin vesikauhuinen koira. Ei se voinut olla Otto.

”Jos haluat, että luomuksesi elää, te lähdette nyt pois. Te kaikki. Itse asiassa, jos kukaan teistä haluaa nähdä huomista, lähdette vähin äänin.”

”Tietenkin, herra. Heti paikalla.” Sitten Johanna kääntyi Bethin puoleen hyvin onnettomana. ”En minä tarkoittanut... Hän löi päänsä ja minä vain halusin, ettei hän kuolisi.”

”Mitä minä kerron hänen vanhemmilleen? Sinä iskit ilmat pihalle hänen isästään puoli tuntia sitten!”

”Ja te ette jätä mitään verivanaa jälkeenne. Sinä viet tämän kirjeen”, Acario otti esiin taskustaan rypistyneen kirjekuoren. ”minun pojalleni.”

”Emme, herra. Tietenkin, herra. Me olemme juoneet muutenkin vain hevosista... Ja Otto kerran yhdestä lehmästä, mutta se oli vahinko.” Sitten hän kääntyi taas Bethin puoleen, hyvin surkean oloisena. ”Oliko hän se lihava?”

Isolde kiskaisi häntä hihasta. Beth ei ehtinyt vastata, kun kolmikko oli jo kadonnut.

~*~

Otto on hirviö.

Beth istui väärinpäin tuolilla Acarion makuuhuoneessa ja puristi selkänojaa heikosti molemmin käsin. Hän oli väsynyt ja kaikki tuntui surkealta. Acario puuhasi jotain hänen selkänsä takana, mutta Beth oli vajonnut ajatuksiinsa. Oli hankala olla syyttämättä itseään tapahtuneesta. Hän yritti lohduttautua sillä, että ehkä tämä oli niitä asioita, jotka tuntuisivat vähemmän pahoilta yöunien jälkeen. Sitten hän muisti, että Kutscherit odottivat selontekoa Oton kohtalosta ja olisi voinut purskahtaa itkuun saman tien. Mitä hän voisi sanoa? Hänen täytyi keksiä joku vale. Mitä jos leipuri ja muut palaisivat vielä soihtujensa kanssa?
Jos Johanna oli poissa, Beth joutuisi huolehtimaan myös hevosista. Siinä oli varmaan valtavasti työtä.

”Miksi te ajoitte heidät pois?”
Beth olisi voinut vaatia Johannaa itseään menemään leipurin puheille. Sitten hän mietti tätä vaihtoehtoa tarkemmin ja hänen selkäpiitään karmi. Ehkei sekään olisi ollut hyvä idea.

”Toinen vaihtoehtoni olisi ollut lukita sinut sisälle loppuelämäksesi, mutta tämä vaikutti helpommalta.”

”Miksi hän oli sellainen?”
Beth yritti olla töksäyttämättä sitä suoraan, mutta varmasti Acario tajusi, ettei viimeistään nyt hän ei todellakaan halunnut vampyyriksi.

”Joskus käy niin. Hannele on liian heikko ja nuori, hänellä oli kiire. On ihme, että hän onnistui saamaan mitään aikaiseksi.”
Nähtyään, miten vaivattomasti Johanna paiskoi miehiä ympäriinsä, Bethin ei olisi tullut mieleenkään kutsua tätä heikoksi.

”Jos... Jos neiti Mendes on kuollut, miten hän sai leipurin ja muut niin sekaisin?”

”Olettaisin, että hänellä oli jotakin, joka laukaisi reaktion. Kenties hän kirjoitti heille. Kirjeen perille saapuminen vie kuitenkin aikaa.”

”Pystyttekö te siihen?”

”Kirjoittamaan? Kyllä, vaikka Klemens joskus nariseekin aiheesta.”
Acario oli hetken hiljaa. Beth oli katsomattakin varma, että hän hymyili omalle jutulleen. Nyt ei kuitenkaan ollut sopiva aika vitsailla.
”Vaikuttamaan ihmisten mieliin vähemmän näkyvin keinoin? Kyllä.”

”Teettekö te niin?”

”En tietoisesti.”

”Minulle?”

”Älä viitsi olla naurettava. Jos tekisin niin, istuisit seurassani hiljaa, etkä väittäisi koskaan vastaan.”

”En minä väitä vastaan!”
Oli kylmä.
”Miksi minun täytyi ottaa paita pois?” Beth tajusi kysyä yhtäkkiä. Hän toivoi, että olisi tullut kysyneeksi sitä ennen riisuutumista. Rintakehää verhoava sidos oli paikallaan, sitä hän ei ottanut pois muuta kuin kylpemistä varten.

”Olet loukannut olkapääsi.” Acario kuulosti tyyneltä. Tuskin hän kuitenkaan oli sitä, jos Beth vuosi verta. Beth ei tuntenut varsinaisesti kipua, hänen hartiansa olivat vain edelleen hyvin jännittyneet.

”En minä huomannut mit-- Au!”

”Juurikin siinä kohtaa. Ole paikallasi nyt niin minä puhdistan sen.” Hän veti tuolin Bethin taakse ja istuutui.

Beth vajosi takaisin murheeseen. Otto ei ollut vaikuttanut mitenkään inhimilliseltä. Mitä jos hän hyökkäisi jonkun kimppuun? Ennen hän oli ollut niin rauhallinen.
”Ettehän te jätä minua, sir?” Beth kysyi yhtäkkiä ja katui sanoja heti kun ne olivat lipsahtaneet huulilta.

Acario maistoi kuumottavaa olkapäätä. Beth oli parahtaa ääneen. Kaikki ajatukset katosivat hetkeksi.
”Vaikuttaa todennäköisemmältä, että sinä jätät minut. Minähän olen vain vanha äpärä.”
Acario puhui hänen korvansa juureen, tasaisia hiljaisia sanoja, jotka kulkivat väristyksinä selkäpiitä pitkin.
Lämpö lehahti Bethin kasvoille. Hän puristi selkänojaa entistä tiukemmin, mutta Acario kumartui uudelleen olkapään puoleen ja nuolaisi ruhjetta. Beth veti henkeä nopeasti. Oli kuuma ja kylmä ja hänen päänsä oli sekaisin.

Acario ei välittänyt hänen sekavuudestaan.
”Asiat eivät ole kuin ennen. Teen jatkuvasti vääriä valintoja. Minä kuvittelin nuorena, että ajan myötä onnistuisin käymään kaikki vaihtoehdot läpi. Että oppisin oikeat vastaukset ja ratkaisut ja osaisin nähdä tulevaisuuteen. Se ei toimi niin. Minulla ei ole minkäänlaista auktoriteettiä. Kuka tahansa uskaltaa viedä minulta, pelkäämättä seuraamuksia. Jopa minun oma poikani kehtaa asettua minua vastaan.”
Hän oli hyvin vihainen.
”Ja mikset sinä voi sanoa suoraan näistä puremista? Tämä on tulehtunut!”
Hän tökkäsi kohtaa Bethin kaulalla. Beth älähti kivusta.
”Mitään tällaista ei olisi tapahtunut, jos minä esittelisin kykyjäni enemmän. Kukaan ei yrittäisi mitään, jos söisin muutaman kylän.”

Lämpö katosi samantien.
”Minä en olisi tässä, jos te tekisitte niin.”
Tai olisi varmaan, Beth myönsi harmikseen itselleen, mutta itkisi itsensä uneen huomattavasti useammin.
”Ehkä asiat nyt vain näyttävät pahalta. Minä en ensinnäkään usko, että Crewe asettuisi teitä vastaan.”

”Hän naulasi minut seinään hiilihangolla.”

Hänellä ja Acariolla oli hieman erityyppiset ongelmat.
”Niin, no. Se tosiaan vaikuttaa melko pahalta.” Beth vaikeni hetkeksi ja rypisti otsaansa. ”Mutta hän auttoi minut pakoon. Hänelle oli hyvin tärkeää, että etsin teidät käsiini ja nyt hän on ilmeisesti surmannut neiti Mendesin. Hän tulee varmasti vielä tänne selontekoon.”
Viimeiset sanat tulivat happamina. Beth oli melko varma, ettei pääsisi koskaan Crewestä eroon.

”Niin tulee, koska minä käskin hänet tänne kirjeessäni. Sinä et pidä hänestä?”

Beth kurkisti olkansa yli taakseen haastavasti, mutta toinen oli tosiaan tosissaan. Acario osasi elää hyvin pimennossa.
”Siitä, että minä en pitäisi jostakusta ei koskaan aiheudu mitään ikävää kenellekään.”
Acario piteli neulaa ja lankaa vaaleissa käsissään. Beth yritti saman tien seisomaan, mutta toinen laski kätensä hänen olkapäälleen esteeksi.
”Ei mitään ompelemista!”

”Minä todellakin vaadin”, Acario sanoi. Beth yritti livahtaa kauhuissaan sivusta pakoon, mutta Acarion jalat olivat tiellä. ”Pysy paikallasi. Et sinä edes näe tätä.”

”Minä en pidä neuloilla pistelystä kovinkaan paljon.”

”Huomaan. Tähän tulee vain muutama tikki. Kerro nyt Crewestä.”

Beth empi hetken levottomana tuolillaan. Ei häntä huvittanut.
”Ei sillä ole enää väliä. Onko Klaus Fertig jo palannut?”
Hän elätteli toivoa, että he olivat nyt Crewen kanssa jotenkin tasoissa. Crewe oli kohdellut häntä kaltoin ja sitten auttanut hänet pakoon. Kenties nyt heidän välinsä voisivat olla vähintään asialliset.

”En tiedä.”
Ne olivat kaksi hyvin hyistä sanaa.

”Te ette pidä siitä, että olen Klausin seurassa.”
Beth tuijotti suoraan eteenpäin kiviseinää ja yritti olla huomaamatta pientä terävää kipua olkapäässä. Ihon ompeleminen oli liian kamala ajatus.

”Te vietätte aikanne kenen kanssa haluatte.”

”Oletteko te mustasukkainen?!” Bethiltä pääsi. Klaus oli ollut oikeassa!

”Olen yllättynyt, ettette ole käynyt jo tarkistamassa, onko Klaus kotona.”
Acario korjasi otettaan Bethin olkapäästä. ”Minusta on erityisen hurmaavaa, miten juoksette heti hänen luokseen, jos teillä on ongelmia minun kanssani.”

”Ei minulla ole muita ystäviä!” Se oli surullinen totuus. ”Ainoan toisen kerran, kun olen yrittänyt ystävystyä jonkun tämän talon ulkopuolisen kanssa, minua purtiin, yritettiin myrkyttää, lopulta siepattiin ja jouduin pakenemaan yhden narsistisen hullun kanssa.”
Beth vilkaisi taakseen haastavasti.

Acarion silmät kapenivat viiruiksi.
”Miksi kutsut Klemensiä hulluksi?”

Hups. No, ihan sama! Klemens ei voinut olla ihan tervejärkinen.
”Sitä paitsi”, Beth kiirehti sanomaan. ”Mitään tästä  ei olisi tapahtunut, jos te ette olisi heittänyt minua ulos!”
Ei hän oikeasti syyttänyt Acariota. Hän halusi vain jonkinlaisen reaktion.

Acario tuijotti häntä ilmekään värähtämättä. Neula oli pysähtynyt.
”Minä tarvitsin vain vähän aikaa rauhoittuakseni. Ei teidän olisi tarvinnut ottaa kaikkea niin dramaattisesti.”

Tämä oli ehkä maailman huonoin asento käydä keskustelua! Niskaa särki jo nyt.
”Ei siinä ole mitään ylitulkinnan varaa, jos ajetaan ulos! Ette te ollut kovin rauhoittunut seuraavanakaan iltana.”

”Te juoksitte heti nuoren Fertigin luo.”

”Mitä väliä sillä on? Olisiko minun pitänyt jäädä kadulle odottamaan, josko teidän korkeutenne jaksaisi taas minun seuraani myöhemmin?” Bethin kasvot muuttuivat pidätellystä suuttumuksesta punakoiksi. Hän yritti pitää väkisin puheensa rauhallisena, mutta tietenkään se ei onnistunut. Hän ei ollut sellainen kivinaama kuin Acario. ”Mikäli te sattuisitte joskus olemaan huolissanne tai jopa mustasukkainen, älkää tosiaan tuhlatko aikaanne Klaus Fertigiin.”

”Kenestäköhän minun sitten tulisi olla huolissani? Fertig vanhemmasta? Crewestä? Klemensistä?”

”No”, Beth aloitti. ”He ovat kaikki nähneet minut alasti.”
Asian tunnustaminen johti melkoiseen määrään itseääliä.

Acario pyöräytti hänen tuolinsa ympäri, niin että he olivat yhtäkkiä kasvokkain. Liike oli hämmentävä.
”Mitä?”

Beth ei pystynyt vastaamaan heti. Häpeän määrä oli äkkiseltään murskaava.
”Kun olen kylpenyt. Vahingossa, paitsi Klemens. Minä pyörryin. En riisuudu enää huoneissa, joiden ovea ei saa varmaan säppiin. En välttämättä riisuudu enää ollenkaan. Paitsi äsken, näemmä.”

”Teit saman virheen kolmesti?”

Jos oli mahdollista kiusaantua äskeisestä enemmän, niin nyt kävi niin.
”Se on nyt sivuseikka! Te heititte minut ulos keskellä yötä. Kävikö mielessänne, että minulla ei kenties ole kovin montaa paikkaa, mihin mennä? Olin uskomattoman onnekas, että satuin törmäämään Klausiin. Teille oli aivan samantekevää, mitä tein, kunhan olin vain poissa silmistänne.”

”Samantekevää? Minä seurasin perässänne, näin teidät juomassa! Kun sinua ei kuulunut seuraavanakaan iltana, oletin, että jatkoit hauskanpitoa ystäväsi kanssa. Pidin sinua kuitenkin sen verran järkevänä, että palaisit ennen sovittua lähtöämme. Kun odotan ulkona, lastattujen vaunujen vieressä vähän ennen auringonnousua, tulee palvelija ja ilmoittaa, että olet lähtenyt Fertigien mukaan Wiesbadeniin.”

”Mutta en minä--”

”Niin. En uskonut sitä silloinkaan. Yhtäkkiä minulla ei ollut aavistustakaan missä olit. Pystyn tuntemaan sinut yleensä melko kaukaakin, veren takia. Löytäisin sinut melko varmasti, vaikka olisit kuollutkin. Nyt oli kuitenkin kuin olisit kadonnut maan päältä.”

Acario nousi ylös ja käveli vaatekomerolleen. Hän haki puhtaan paidan ja ojensi sen Bethille.
”Pue päällesi.” Ärähdys. Acario tasapainoili hetken pehmentääkseen sitä neutraaliksi. ”Minä etsin sinua. Kyselin ympäriinsä tuloksetta. Viimein palasin tänne. Crewe naulitsi minut seinään ja pakeni. Kun sain repäistyä itseni irti, puolet sisuskaluistani olivat murskana. Nyt kuitenkin tunsin sinut.”
Beth nousi ylös ja veti paidan ylleen hiljaa. Se oli suuri ja roikkui hänen yllään huvittavan näköisenä. Hänen oma paitansa oli märkä, multainen ja olkapään kohdalta punertavien tahrojen peitossa.
”Minä en levännyt. Etsin sinut käsiini. Tai sinä etsit minut? Joka tapauksessa me kohtasimme. Sinä elät.”

Acario seurasi hänen liikkeitään hyvin tarkkaan. Hän juoksutti sormiaan toisen olkavartta pitkin, väistelen alle jääviä haavoja ja seurasi paidan laskosten liikettä, kuin se olisi kovin merkittävää. Vaisu hymy piirtyi hänen kasvoilleen, hän ajatteli jotain. Beth ei ollut huomannut, kuinka lähekkäin he olivat
”Olet ruhjeilla jo melko monesta paikkaa. Niiden pitää antaa parantua.” Acario puhui enemmän itselleen. ”Sen sijaan voisit juoda minusta.”

Beth oli myöntymässä, mutta muisti sitten, ettei halunnut. Oton tapaamisen jälkeen kaikki vampirismiin liittyvä tuntui kammottavalta. Entä jos Acario vaatisi? Beth oli lupautunut ihan mihin vain.
”Näytät onnettomalta”, Acario kommentoi ja silitti Bethin poskea. Beth nojautui huomaamattaan pehmeään kosketukseen.

Hän haluaa jotakin. Hän on miettinyt tämän pidemmälle.
”Voisimmekohan me puhua yhdestä asiasta?”

”Puhu vain.”

Oli viimein tullut aika selvittää, mitä Valentinelle todellisuudessa kävi.

*

A/N: Seuraava luku on aikuisten oikeasti viimeinen! (ja sitten kenties pikku pätkä epilogia..). Olen syvästi pahoillani, että sorruin tuollaiseen halpamaiseen valekuolema-cliffhangeriin luvussa 28! Mun ei pitänyt tehdä niin, mutta kiusaus oli liian suuri