Nimi: Kuutamon katseen alla
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Söpöilyromantiikka, kenties myös hieman synkkämielisyyttä?
Päähenkilöt: Tonks/Lupin
Ikäsuositus: K-16
Yhteenveto: Yöllinen uintiretki pitää sisällään muutakin kuin aaltojen huminaa. Kuunvalo antaa tilaisuuden oppia jotain uutta itsestään.
Lukijalle: Pitihän tätäkin kokeilla. Söpöstelyä. Huomioksi, tämä on kirjoitettu reilusti ennen kun Ted Tonksista on kerrottu kirjoissa tarkemmin, joten otin aika lailla vapauksia kyseisen hahmon suhteen.
Vastuuvapautus: Kaikkeen kirjoittamaani pätee tämä ilmiselvä tosiasia: Rowling omistaa kirjat henkilöineen, minä vain vilkkaan mielikuvituksen ja joutilasta aikaa kirjoittaa.
KUUTAMON KATSEEN ALLATylypahkan linna hiipui hiljalleen sinisten pilvien tummiin varjoihin. Yksinäinen hahmo liikkui rentoutuneesti täyttyvän puolikuun kajastuksessa. Askelten luontevuus toi niihin varmuutta, josta hän ei itsekään ollut kunnolla tietoinen. Nainen oli vain hyvillä mielin vapaudestaan ja nautti kostean ruohon tunnusta paljailla jaloillaan. Sandaalit roikkuivat leppoisasti nauhoistaan hänen sormissaan, jotka kiertyilivät niiden ympärillä pehmeän nahkaisen nauhan tunnusta nauttien. Kulkiessaan hän kaivoi varpaitaan tahallaan syvälle multaiseen maahan, tunteakseen sen vahvan läheisyyden. Hän oli aina tuntenut kuuluvansa osaksi luontoa, sen muuntuvaa kiertokulkua ja kasvua. Ulkoilmassa hän tunsi olevansa aidoimmillaan.
Metsäisen alueen ohitettuaan hän saattoi nähdä veden kutsuvan kimmellyksen lehvien lomasta, ja vilkaistessaan taakseen hän erotti viimeiset valonpilkkeet linnan ikkunoista. Ilmassa leijui vieno savun tuoksu, kauempana tiluksilla Hagridin takkatuli levitti raksahdellen viimeisiä kipunoitaan tuulen vietäviksi. Nuori nainen ravisti lyhyitä hiuksiaan ja antoi niiden valahtaa olkapäille hupun suojista. Työvuoro oli onnellisesti ohitse, kontrolli ja itsehillintä sai työntyä mielen taka-alalle. Vapaa-ajallaan hän sai olla oma itsensä. Siitä hän iloitsi enemmän kuin osasi toisille kertoakaan. Yksinäisyyden tuntu oli aina läsnä. Vuodet olivat opettaneet hänet tuntemaan sen läheiseksi, sillä vihollisena sen taakka olisi ollut liian raskas kantaa. Nyt hän kuitenkin eteni hypähtelevin metsänneidon askelin ja antoi hymynväikkeen leikitellä vaaleilla kasvoillaan kuunvalon luomien valojen ja varjojen lailla.
Hänen työntäessään viimeiset lehtevät oksat tieltään valtava, avaraselkäinen järvi avautui hänen edessään. Kuu levitti valoaan anteliaasti ja tuulenviri sai tuhannet pienet läikät järven pinnassa tanssimaan välkehtien. Hymy sai korvat kohoamaan, hiusten paljous tulvahti innoissaan peittäen hänen hartiansa vaaleaan, pehmoiseen massaan. Nainen nauroi itsekseen hiljaista, hyväntuulista iloa, nostaen raskaat suortuvat silmiltään pystyyn kaartuvan korvanreunan taakse. Nenä kiertyi hilpeälle kippuralle ja sormet pitenivät ainakin senttimetrillä. Se mitä äiti oli aina kutsunut hänen lahjakseen, oli itse asiassa vaikea ja tuskallisen tarkkaan hallittava taito. Melkein yhtä hankala hyväksyä kuin Nymfadora etunimenä.
Metamorfimaagiksi synnyttiin, ei tultu opiskellen, ajatteli nuori nainen laskeutuessaan rantatörmän viilennyttä hiekkaa kohti kutsuvia aaltoja. Hän ei tiennyt, olisiko valinnut osaansa, jos olisi tullut asetetuksi sen kysymyksen eteen. Se oli hänelle yhtä luonnollinen osa hänen identiteettiään ja ihmisyyttään kuin vaikkapa sormenkynsien kasvaminen. Sekin tapahtui itsestään, jokaiselle, sitä kummemmin pysähtymättä miettimään, mutta hänen kohdallaan kyse oli nopeutetusta muutoksesta. Eikä hänen sitä paitsi ollut koskaan tarvinnut leikata sormenkynsiään, sen koommin ainakaan, kun äiti oli säikäyttänyt hänet puolivuotiaana lähetessään kynsisaksien kanssa uhkaavan tuntuisesti hänen pieniä, pulleita – ja kiistatta teräväkyntisiä – sormiaan.
Tonks huokaisi. Äitiparka. Hän oli saanut kokea monenlaista yllättävää ainoan lapsensa taholta. Ei siinä kyllin, että tytär muutti omia hiuksiaan väristä toiseen; vuosien saatossa hän oli onnistunut myös harmaannuttamaan äitinsä punaruskean tukan - täysin ilman taikavoimia. Täytyy varmasti olla raskasta, kun ei tunnista lastaan päiväkodin pihamaalta, kun joutuu laskettelemaan valheen toisensa perään pitääkseen esikoulun rehtorin epäluulot loitolla, kun joutuu jo varhain lykkimään vaunuja salassa ja keksimään uskottavia selityksiä uteliaan juorunnälkäisille naapurinrouville, jotka poimivat pienokaisen kasvoista ilmiselviä piirteitä toistensa puolisoista… Ellei isärukka olisi ollut niin ymmärtäväinen kuin oli, äiti olisi saanut sinnitellä yksinhuoltajana vuosikausia todellista kauemmin. Ei jokainen mies poimi lasta rakastaen syliinsä ja julista omakseen, vaikka sen tukka pörhöttää tummansinisenä ja pienet sydämenmuotoiset kasvot - täysin vanhemmistaan poiketen – kuulaan maitokahvinvärisinä.
Neito huokaisi ja tunsi hiustensa hiipuvan harmahtavan lyhyeksi piikkikuontaloksi. Isä kulta. Kunpa hän vain olisi vielä olemassa. Ted Tonks oli ollut umpijästi putkimies, tavallisista tavallisin mies koko Britannian mantereella. Ja hänen sydämensä oli ollut puhtainta kultaa, siitä Nymfadora äiteineen olivat kumpikin tahoillaan vakuuttuneet heti ensinäkemiltään. Se sydän oli sykkinyt niin lämpimästi toisille, ettei viimein ollut jaksanut pumpata enää elämää itselleen. Isän ikävä, sen tuoma suru tuntui kipeänä vielä vuosikausien jälkeenkin. Nainen aisti kippuraisen nenänsä venyvän haikeasti, se muotoutui kapeaksi ja pitkäksi, täydelliseksi yksinäisen kyyneleen kierähtää sen vartta pitkin, kadotakseen kaislojen lomaan.
Hän laski viittansa putoamaan harteiltaan ja valautti väljän mekkonsa yltään. Vilpittömänä kuin itse tuuli hän astui ulos vaatteistaan ja muutti alastomuutensa osaksi kaunista maisemaa. Yön kosketus hänen ihollaan kohotti hennot karvat solakoissa jäsenissä kananlihalle, hiukset lisäsivät pituuttaan pitääkseen viileyden loitolla hartioilta ja jyrkkäluisilta lavoilta. Hän otti niiden lämmön kiitollisena vastaan, sillä vesi oli viileää jo varhain näinä kesän viimeisinä päivinä. Varpaankynnet muuttuivat vaalean violeteiksi kapeiden jalkojen kahlatessa kaikessa rauhassa syvemmälle.
Vyötäisiään myöten vilpoisan veden syleilyssä nainen seisahtui, levitti kätensä kuin äänettömään ylistykseen nimettömälle onnen lähteelle, ja antoi hurmaantuneen naurun kantautua taas huuliltaan. Hän tunsi elävänsä hetken kauneudesta, yön tummista sävyistä; sen väreistä, jotka hän uskoi näkevänsä eri tavalla kuin ympäröivä maailma. Hämäryydessä hän tunsi olevansa näkymätön ja vailla tuomitsevia katseita vapaa olemaan oma itsensä. Hänelle väri ja tuntu olivat luonnon rakennusosasia, hän aisti ne osana itseään; kiven pinnan karheuden kuin vanhan naisen ryppyjen röpeltämän ihon, veden sileyden kuin nuorten huulien pehmeän kosketuksen, aprikoosin nukkaisen pinnan kuin lapsen pehmeän posken. Minkä hän näki silmillään tai kosketti ihollaan, sen hän pystyi muuttamaan osaksi kehoaan, osaksi omaa itseään. Ja hän rakasti sitä koko sydämellään, niin kuin hänen isänsä oli hänet opettanut.
Ne synkät lapsuuden illat, kun tyttönen itki katkerasti koulupäivän jälkeen kiusaajien sanoja. Ne äidin uupuneet huokaukset, jotka pistivät kuin syyllistävät nuppineulat; vahinkoa tekemättä mutta silti kipua tuottaen. Ei, hän ei voinut hillitä itseään pysymään kuosissaan koko koulupäivää. Osasi kyllä, mutta äiti ei suurimmassa rakkaudessaankaan voinut ymmärtää, miten suuri työ oli pitää kaikki tunteensa lujasti sidottuina. Vain isä, yksin tuo kiltti ja suloinen, pyylevävatsainen mies jaksoi raskaan työpäivänsä jälkeen jättää illallisensa jäähtymään pöytään ja seurata eteiseen ulottuvaa kyynelenvihreää hiusvanaa yläkerran pikkukamariin, varoa tarkoin jättämästä niitä oven väliin astuessaan huoneeseen ja siirtää ne hellävaroen sivumpaan silittääkseen murheen alhoissa rypevän tyttärensä päätä kömpelösti, kuiskien lohdullisia sanoja, joiden äänensävy ylitti varsinaisen merkityksen. Kun Nymfadoran tukka juoksi vesiputouksena portaita, isä oli ainoa, joka saattoi tukahduttaa tulvan. Ja sen hän sai aikaan ainoastaan parilla pienellä sanalla sekä sillä puhtaalla totuudella, että hän rakasti tytärtään juuri sellaisena kuin tämä oli.
Tonks huokaisi, mutta aisti kaipuun vain perhosen lepatuksena rinnassaan. Kuten isä oli ennen lähtöään hänelle sanonut, ikävää kannatti vaalia muistona, mutta vain sydämensä pienimmässä sopukassa. Loppu tila oli jätettävä ilolle. Isä oli opettanut, että kaipaus oli vain yksi rakkauden muoto, ja viime vuosina Nymfadora oli saanut tuntea sen aivan uudella tavalla. Tämä uusi kaipaus oli houkutteleva ja herkullinen kaihottavuudessaan, eikä se hänen peloistaan huolimatta syönyt isän paikkaa hänen sydämessään, vaan valloitti uutta tilaa riemastuttavin onnen ja toiveikkuuden sävyttämin solmuin. Oli ihme, etteivät hänen verisuonensa kiertyneet ruseteille ja röyhelöille, niin kutkuttavan suloinen hänen sydämensä salaisuus oli edelleen. Oli kuin hän olisi löytänyt uuden aistin itsestään ja heittäytynyt uteliaan luottavaisena siihen tutustumisen valtaan.
Kuin tunteensa ilmentymänä, hän sukelsi syvään veteen ja kauhoi käsillään pitkin vedoin kunnes tunsi sydämensä pakahtuvan siinä missä keuhkojensakin. Veden pinta särkyi syvänpunaisen pään kohotessa sen läpi hengittämään yötä ja tuulta. Pitkät hiukset levisivät unelmoiden veden pintaan naisen jäädessä kellumaan kevyille laineille ja tuijottamaan haaveillen kuun pinnan rosoista vaaleutta ja utuisten pilvien päämäärätöntä vaellusta. Tunnekuohunsa purkauduttua liikkeeseen hän oli syvästi rentoutunut ja sykki onnea joka solullaan.
~~*~~*~~*~~
Mitä veden syleilystä nautiskeleva nainen ei lainkaan aavistanut, oli se hämmentävä tosiasia, että pilviä punastuksensa peitoksi keräävä kuu ei ollut hänen yöllisen retkensä ainoa todistaja. Metsässä oli kuljeskellut samaan aikaan eräs toinenkin; mies, joka tunsi lähestyvän täysikuun vaivaavan rauhaansa.
Remus Lupin ei pitänyt poikkeavuudestaan, mutta oli katkerien kokemustensa myötä oppinut hyväksymään muutoksensa osaksi itseään. Ihmissuden olemus pelotti useimpia, vaikka hän oli lempeä mies. Hänen kohtaustensa rajun vastakohtaisuuden oli nähnyt vain harva, mutta mielikuvat ylittivät faktaseikat useimpien velhosukuistenkin silmissä. Sudenmyrkkyjuoma helpotti muodonmuutosta, mutta hän vetäytyi silti täysikuun vaiheilla yksinäisyyteen ja varoi vaivaamasta ketään kiusallisella olemuksellaan.
Vain tällaisina kauneuden täyttäminä iltahämärinä hän tunsi suuttumuksen polttavan sisintään sen tähden, ettei hän koskaan saisi seistä ihailemassa täysikuuta heila kainalossaan, kuten toiset miehet. No, myönnettävä toki oli, ettei jokainen mies ollut hänen laillaan romantikko, mutta kukapa ei olisi pehmitellyt mielitiettynsä sydäntä suudelmaan kuunvalolla ja hellillä sanoilla? James oli voittanut Lilyn itselleen eräänä suloisena kuutamoyönä, Remuksen purkaessa olemassaolon tuskaansa ja sisimpänsä salaista kateutta haikeisiin epätoivon ulvahduksiin, jotka säikyttivät väkeä Tylyahossa ja toivat Rääkyvälle röttelölle sen kaamealle kalskahtavan maineen. Siriuksesta oli turha puhuakaan, hänellä tytöt vaihtuivat tuhkatiheään, eikä sellaista nuorta rohkelikkoneitoa lie ollutkaan, joka ei olisi tähynnyt tähtiä ja kuita hänen kainalossaan. Mies huokaisi muistoilleen. Mikä nelikko he olivatkaan aikanaan olleet, ja hän yksin oli enää muistutuksena vanhoista Kelmien menestyksen vuosista. Hänen osaltaan menestys naisten suhteen oli jäänyt sattuneesta syystä vähäiseksi. No, Peter sentään ei ollut vertailukelpoinen. Hänelle romantiikka oli yhtä kuin lipevä huijaus päämäärän saavuttamiseksi. Se pieni nilkki tuskin oli koskaan luonut katsettaan kuun kiehtovaan lumoon, sillä taivasta tähyävillä tytöillä ei useinkaan ollut silmää kierolle nuorukaiselle, jonka katse suuntautui huomattavasti heidän tähtisilmiään alemmas.
Eihän Remus ollut monen tytön perään haikaillutkaan, se oli myönnettävä. Luonnollisesti varsinkin nuoremmat tytöt olivat luoneet häneen pitkiä silmäyksiä, jotka saivat hänet hämmentymään ja kelmitoverukset tönimään häntä kiusoitellen. Korkeintaan Peter kadehti häntä siitä ominaisuudesta. Hänen kiinnostuksensa kohteena olivat nimenomaan alempien luokkien kiltit tytöt, joskin todennäköisin houkutin heissä oli heidän naiiviutensa – he saattoivat epäonnekseen ihastua vanhemman pojan heihin osoittamaan kiinnostukseen niin, etteivät nähneet tämän pohjimmaisia aikeita ennen kuin oli liian myöhäistä. Nuori Lupin oli kuitenkin torjunut liiat lähentymisyritykset, eikä yksin pörröisen pikku salaisuutensa tähden. Hänellä oli ollut siihen aikaan silmiä vain yhdelle nuorelle neitoselle. Ja tämän häissä hän oli saanut toimia ainoastaan kakkos-bestmanin ominaisuudessa.
Luonnollisesti hän ymmärsi, että James ja Lily täydensivät toisiaan tavalla, johon hän ei ehkä olisi kyennyt. Mutta se ei poistanut tosiseikkaa, joka yhä vaivasi hänen mieltään näinä kuulaina alkusyksyn iltoina ja sai hänet kuljeksimaan maita mantuja sielunrauhaa hakien – hän ei koskaan ollut saanut tilaisuutta yrittää. Ja se oli ainoa asia, joka kylvi katkeruutta hänen hyvään sydämeensä. Koskaan elämänsä aikana hän ei pääsisi tuntemaan naisen rakkautta, siitä piti hänen kuutamoinen salaisuutensa huolen. Hän ei soisi kenenkään joutuvan alttiiksi kynnennaarmuille, puremille, lopulta kenties tappavalle hyökkäykselle. Omalla hiljaisella kärsimyksellään hän suojasi toisia tulevaisuuden mustelmilta.
Kuu oli niin kaunis tänään. Tällaisina iltoina hän pystyi katselemaan sitä, sen epäsuhtaista pyöreyttä, varjoja sen kupruilevalla pinnalla. Hän astui metsän suojista rantaan nähdäkseen sen levittävän valoaan koko järven panoraamalle, kun hänen sydämensä äkkiä seisahtui. Maisema olikin odotettua sykähdyttävämpi. Omantuntonsa soimausta kuulematta mies jäi katselemaan lumoavaa kaunotarta, joka ilakoi kuun valaisemilla laineilla.
Helisevä nauru soitti pikkuisia tiukuja hänen padotussa sydämessään. Lupin painoi käden rinnalleen tunteakseen sen kaiun viipyvän kauemmin itsessään.
~~*~~*~~*~~
Suloisten kuvitelmien täyttäessä nuoren naisen mielen hän haaveili leväten aaltojen sylissä. Kun olo kävi liian viileäksi, Tonks leikitteli vedessä kuin lapsi, sukelteli ja polski. Hänen hiuksensa levisivät vaaleana kaislanruskeana pyörteenä ympäröimään kehon liikettä ja silmiin hiipi merenvihreää kiiltoa. Tässä unenomaisessa tilassa eivät hurjimmatkaan haaveet tuntuneet mahdottomilta. Mielikuvissaan hän ojensi käsiään kuin tanssiakseen halki järven rakastettunsa odottaville käsivarsille. Pienet kalanpoikaset suuntasivat syvempiin vesiin ja pitkäsiipisten järvisääskien parvi lennähti kauemmas hänen tieltään. Nainen antoi katseensa lentää niiden kuultavien siipien liikkeen mukana, hän ihaili kuunvalon heijastusta niiden lävitse, veden pintaan häivähteleviä varjoja, joita ne loivat. Silmä saattoi hädin tuskin seurata niiden hetkellistä aistimusta. Hän tunsi kauneuden läikähtelevän sisimpäänsä ja pyörähti sijoillaan suljetuin silmin, upottaakseen muistikuvan alitajuntansa syvimpiin tasoihin.
Silmänsä avatessaan hän hätkähti hereille unelmistaan rajummin kuin olisi osannut uskoakaan. Hän tajusi saaneensa seuraa rannan yksinäisyyteen. Silmäripset tuuhenivat äkkiä hänen kostuvien silmiensä peitoksi. Häntä nolostutti suunnattomasti, sillä hän tunnisti kyseisen hahmon jo kaukaa. Kuin suoraan hänen salaisimmista unelmistaan, tämä oli ilmestynyt yöhön tyhjyydestä. Ja vaikka tuntuikin kuin kuutamon hehkussa olisi juuri tällä nimenomaisella hetkellä jotain taianomaista lumousta, ei hän voinut olla hermostumatta. Niin paljon voisi mennä vielä vikaan. Ainakaan mikään ei mitenkään voisi olla enää täysin ennallaan. Ujostellen hän haukkoi henkeään, kooten kaiken sisäisen vahvuutensa kyetäkseen astelemaan rannalle miehen luo. Viileä ilma nosti pienet, hentoiset karvat koholleen hänen ihollaan sen paljastuessa asteittain veden alta. Tahdonvoiman ohella tuulenhenkäys auttoi hiuksia kuivamaan ja suojaamaan hänen vaaleaa ihoaan sen paljastuessa miehen katseelle. Niiden tumma sulous verhosi hänet raskaana, kihartuvana vuolautena.
~~*~~*~~*~~
Mies katseli puiden varjosta henkeään pidätellen, kuinka vyötäisiään myöten vedessä hitaasti kahlaava nainen lähestyi häntä. Eikä hän enää voinut salata läsnäoloaan. Hän oli lähtenyt tähän leikkiin jäädessään ihailemaan ja haaveilemaan sen sijaan, että olisi poistunut hienotunteisesti ja huomaamatta. Hän oli uskotellut itselleen, ettei tiennyt salaperäisen vedenneidon henkilöllisyyttä, mutta oli ollut itsensä pettämistä jäädä katsomaan tarkemmin. Hän oli tunnistanut naisen välittömästi, eikä ollut mieltä kiistää totuutta itseltään.
Nainen oli jo miltei vedenrajassa, laineet löivät kevyinä hänen pohkeisiinsa ja saivat askeleen horjumaan hieman. Hän hypähteli viimeiset metrit rantaan ja jäi seisomaan suunnaten syvälle luotaavan katseen Lupinin ruskeisiin, yön varjojen häneltä kätkemiin silmiin. Miehen itsehillintä huojui kuin naisen äskettäinen kulku aaltojen turmellessa sen vakautta. Vei hänen kaiken tahdonvoimansa nostaa kiveltä pudonnut pyyhe ja ojentaa sitä kuunvalon sumentamaa naisen hahmoa kohti. Saattoi tosin olla, että kuu olikin viaton, kenties hänen omat silmänsä olivat käyneet äkkiä sumeiksi. Neitosen lumoavat kiharat eivät peittäneet läheskään niin paljon kuin tämä tuntui uskovan. Sehän oli vain pikku Nymfadora, mies muistutti itselleen.
Ajattele häntä työtoverinasi. Pikkusiskonasi. Miltei koulutyttönä, Merlin nähköön!Tonks ei pitänyt kiirettä kääntyessään ottamaan miehen ojentaman pyyhkeen hartioilleen. Hän kietoi sen reunat niin, että se pysyi yllä itsestään, ja kääntyi jälleen Lupiniin päin naurahtaen hermostuneesti.
”Oh, luulin että vain kuutamo todistaisi tätä näkyä. Muuten olisin pysynyt pyyhkeen suojissa. ”
Tonksin tukka oli jälleen perinteisen lyhyt purukuminpinkki pörrö. Mies hymyili luottamusta herättävää, ystävällistä hymyään.
”No, minua itse asiassa tavattiin kutsua Kuutamoksi aikoinaan. Eiköhän sen voi laskea sopivaisuuden rajoille.”
Tyttökin hymyili. Heidän katseensa lukkiutuivat toisiinsa. Remus avasi suunsa ja sulki sen taas. Hän ei keksinyt mitään sanottavaa tilanteeseen. Myös Tonks pysyi hiljaa, hänen villisti pompahteleva sydämensä esti häntä saamasta sanaakaan ilmoille. Maaginen katsekontakti vain jatkui jatkumistaan ja molemmat tunsivat sen muuttavan jotain ennen niin luontevaa heidän välillään. Lopulta, peruuttamattomasti jotain sinetöivältä tuntuneen ikuisuuden jälkeen Remus kohensi hieman vaivaantuneesti naisen yltä aavistuksen valahtanutta pyyhettä ja lausahti: ”Sinun ei pitäisi liikkua yksin tällä lailla, tämmöisinä aikoina. Se ei ole turvallista.”
Tonks loi häneen pitkän, kysyvän katseen.
”Ja sinunko sitten on?”
”Se on täysin eri asia.” Mies rykäisi vaivautuneena. ”Kaltaisellasi kauniilla tytöllä vaara voi uhata muualtakin kuin tiedät-kyllä-kenen taholta. Sinun ei pitäisi liikkua yksin.”
Tonks näytti yhtä aikaa huvittuneelta ja uteliaalta. Kiihkeä toiveikkuus tempoili hänen sisimmässään. Silmäripset ujostuksesta kaartuen hän kysyi päätään kallistaen: ”Tulkitsen äskeisen kohteliaisuudeksi, vaikka sitä melkein olisi voinut pitää holhoavana. Sanoitko kenties juuri minua kauniiksi?”
Remus astui askelen taaksepäin hämillään, mutta nuori nainen seurasi hänen kannoillaan. Hän vastasi puolustelevaan sävyyn, huolestuen sisimmässään toisen katseen äkillisestä kiihkeydestä.
”En peru sanojani, enkä myöskään toistele niitä. Kuulit mitä sanoin. Tule, niin saatan sinut linnaan. On jo myöhä.”
”Sopii, mutta ei ihan vielä.”
Lupin oli jo ehtinyt kääntyä metsään päin, kun hoikat käsivarret kietoutuivat hänen hartioilleen. Hän seisahtui niille sijoilleen, eikä ehtinyt tehdä mitään, ennen kuin kevyet huulet olivat jo sipaisseet hänen omiaan ja loitontuneet jälleen.
”Mistä hyvästä tuo tuli?” Remus uskaltautui lopulta kysymään. Tyttö heläytti naurun, mutta sen takaa saattoi kuulla hampaitten kalinan. Mies ei tiennyt, oliko se kylmän tuulen vai jännityksen tuomaa. Eikä hän pitänyt omasta reaktiostaan tytön leikittelyyn.
”Herrasmiesmäisestä huolenpidostasi, ja kohteliaisuudestasi. Mistäpä muustakaan?”
Remus huokasi. Hän näki, että tytön nenä värisi, ja soimasi itseään ettei ollut huomannut tämän olevan yhä vain pienen pyyhkeen verhoama. Vaistomaisesti hän kääri kätensä lämmittämään hentoja, paljaita olkapäitä, vetäen nuorta naista lähemmäs itseään. Lähemmäs, vaikka tämä saattaisi aistia hänen hurjana sykkivän verensä. Pakottautuen asialliseksi hän hankasi Tonksin viileyttä hohkaavia käsivarsia.
”Sinulla on kylmä. Minne jätit vaatteesi?”
Nymfadora värisi vilusta ja onnesta miehen lämpimien lihasten verhotessa häntä, kuin valveunien punastuttavan intiimejä hetkiä ennakoiden. Vastaamatta tämän kysymykseen hän kurkotti suutelemaan Remusta uudelleen, mutta nyt kiireettömästi, uskalluksensa kasvaessa yhä voimakkaammalla tunteella. Julkeanpunaiset suortuvat peittivät miehen kämmenen hänen niskallaan, kun tämä vastasi suudelmaan voimatta enää hillitä itseään. He kietoutuivat hetkeksi tiukkaan syleilyyn, ja Tonksin nuori sydän leimusi riemun ja täyttyvien unelmien paisuttaessa sitä.
Mies veti heidät lopulta erilleen. Hän piteli naista käsivarrenmitan päässä itsestään ja katsoi tätä kunnolla. Pahus, pyyhkeen mokoma oli taas lähtenyt valumaan. Hän piti katseensa tiiviisti tämän silmissä, joiden väri läikehti sävystä toiseen heidän takanaan liikkuvien aaltojen tavoin.
”Tiedätkö varmasti, mitä olet tekemässä?” hän kysyi käheästi. ”Ehdit vielä perääntyä. Kuten itse sanoit, olen herrasmies, vaikka se harvoin näin vaikealta tuntuukin.”
Tonks katsoi häntä pitkään, arvioiden. Hän kävi sisällään suurempaa taistelua kuin päällepäin saattoi arvata. Päätöksenteko ei ollut yksinkertaista. Sinä tuokiona hän luki sisintään syvemmältä kuin milloinkaan, miehen katseen turvallisen, luotettavan varmuuden alla.
Tämä on se hetki. Voin saada unelmani todeksi. Mutta haluanko sitä todella? Onko kaikki vain oman mielikuvitukseni luomaa harhaa, vai voiko tästä todella tulla jotain? Hänen kätensä epäröivät vain aavistuksen, kun hän siirsi ne kannattelemasta irronnutta pyyhettä.
”En usko sittenkään tarvitsevani tätä.”
Miehen katseessa vaihteli epäuskoinen toivo ja peruuttamattomuuden kauhu, kun pyyhe valahti hiekalle paljastaen jälleen kauneuden, joka oli saanut hänet seisahtumaan rantatörmälle vain ikuisuudeksi muuttunutta hetkeä aikaisemmin. Tytön hiljaiseksi muuttunut ääni oli viettelevämpi vilpittömässä pyyteettömyydessään kuin moni muu miehen vuosien varrella todistamista erinäisistä pyynnöistä.
”Lämmitä minua, Remus.”
Kuinka hän olisi voinut vastata moiseen kieltäen? Hän laski kämmenensä hellästi poskien punastusta pehmeinä laineina peittäville vaaleanpunerville hiuksille ja silitti kippuralle kaartuvaa nenää peukalollaan, valmiina vastaanottamaan suudelman suppuun vetäytyneiltä suloisilta huulilta.
~~*~~*~~*~~
Rantapoukama ja järven taakse hiljalleen vetäytyvä kuu saivat yksin todistaa romanttista näkymää. Maahan levitetty viitta suojasi hiekan viileydeltä, kaksi yksinäistä vartaloa totutteli toistensa läheisyyteen. Heidän uteliasta hellyyttään ruokkivat toisen vastaherännyt kiinnostus, toisen kukkaan puhjenneet, rakkaudella elätellyt unelmat. Pimeässä saalistavat pöllöt loivat kummastuneita silmäyksiä rantaan hiiriä tähytessään. Tuulenhenkäys lennätti leikitellen pehmeän höyhenen maanrajaan, jossa se tarttui hiostuneeseen ihoon. Lintujen huhuilu sekoittui hempeään huokailuun.
Iho lämmitti toistaan, raajat kietoutuivat pehmeästi toistensa lomaan. Nainen mukautui, suli osaksi miehen vartaloa. Hän myötäili tätä tavoilla, jota tämä ei olisi voinut kuvitella todeksi. Remus antautui syvimpien hellyydenpuuskiensa valtaan ja hyväili neitosta antaumuksella, joka ylitti jopa tämän hekumallisimmat haaveet. Yötuuli kantoi mukanaan ulapalle voihkeesta tulvehtivan lämmön; syvyyksien hämärissä vedenväki kietoi sen osaksi lauluaan, tallentaen tuon kaipauksen täyttymyksen osaksi rakkaudesta tarinoivia säveliään.
~~*~~*~~*~~
Remus poimi ruskean, untuvaisen höyhenen Tonksin olalta ja veti sitä hitaasti sivellen pitkin tämän reittä.
”Olet niin kaunis. Ihmeellinen, suloinen nainen.”
Hänen ihmetyksekseen tyttö käänsi päänsä pois huokaisten. Sivuprofiili piirtyi kuuta vasten uljaan kreikkalaisena. Lyhyt polkkatukka heilahti peittämään alas painuneet kasvot jalomuotoista nenää lukuun ottamatta.
”Kuinka voisin olla, kun hädin tuskin itsekään tiedän, mikä on minua, mikä jotain muuta. Et tunne minua kokonaan.”
”Mutta haluan oppia tuntemaan. Kunpa näkisit sen, minkä minä näen. Jokainen osa sinua lumoaa minut. Vasta nyt tiedän sen - alati muuttuvana olet todellinen itsesi.”
Lämpöisen kullanruskeat silmät kohtasivat miehen tumman katseen. Täyteläisiksi paisuneet huulet kuiskasivat sanat, joita eivät enää voineet millään pitää takanaan.
”Rakastan sinua, Remus.”
Mies huokasi syvään. Kaislikko hänen takanaan yhtyi tunnelmaan henkäillen haikeana yltyvässä tuulessa. Kuun laskiessa varjot pidensivät otettaan.
”Tiedän. Mutta tästä ei voi tulla mitään.”
”Miksei? Tietysti voi. Siitä pitää.” Nainen kohottautui kysyvästi toisen kyynärpäänsä varaan. Mies käänsi katseensa suloisesti keinahtavasta rinnasta ja alkoi selittää kärsivällisellä opettajan äänellään, mikä sai nuoremmat kasvot rypistymään.
”Olen sinulle liian vanha. Olen köyhä mies. Olen ihmissusi. Tehtävämme vaatii keskittymistä ja on vaarallinen. Kyllähän sinä ymmärrät.”
”Älä ole naurettava. En piittaa.” Naisen ääni oli loukkaantuneen vihoittunut. Mies huokasi ja painoi päänsä.
”Älä tee tätä minulle, Nymfadora.”
”Tonks.””Tonks. Olet ihastuttava. Sinussa ei ole mitään vialla, et saa soimata itseäsi. Rakastan sinua, mutta tämä on mahdoton tilanne. Tätä ei olisi pitänyt tapahtua. En olisi saanut antaa sen tapahtua. Se oli minun syyni.”
Naisen silmäterät supistuivat vaarallisesti. Hiukset pörhistyivät pystyyn ja sojottivat mustina piikkeinä, silmät hehkuivat hetken tummina viiruina.
”Kadutko tätä?”
”En kadu mitään, mutten halua sinun toivovan mahdottomia. Se ei ole minun vallassani. En voisi satuttaa sinua. En kestäisi sitä.”
Miehen katse oli niin täynnä surua ja itsesyytöstä, että Tonks ei voinut syventää sitä enempää. Hän painautui hellästi vasten Lupinia, ja he kietoutuivat toisiinsa avuttoman kaipauksen vallassa. Kumpikin tunsi ikävän pusertavan sisintään, vaikka he eivät olisi voineet päästä enää lähemmäs toisiaan. Suolaiset kyyneleet maustoivat heidän haikeita jäähyväissuudelmiaan.
~~*~~*~~*~~
Aamuyön varjot sulkivat parin suojaavaan syleilyynsä kuten ranta oli tehnyt vain hetkeä aiemmin. Mutta nyt hiljaisuuden sävy oli surumielinen, mietteliäs, haikea. Kumpikin tunsi olevansa enemmän yksin kuin tullessaan, mutta syvällä sisimmässään he eivät olisi vaihtaneet pois sekuntiakaan kokemastaan. Kuin yhteisestä sopimuksesta kumpikin tiesi sanoittakin, että tämä rakkaus oli salassa kärsittävää lajia, eikä lumotun yön muistoa pilaisi yksikään ääneen lausuttu sana. Mutta kumpikaan ei kiirehtinyt askeliaan. Jokainen yhdessä vietetty tuokio oli palanen lisää siihen katkeransuloiseen muistoon, jota molemmat tiesivät kantavansa kauan sisällään.
Miehen käsi lohduttavasti harteillaan Tonks kulki pystypäin, vaikka tunsi värin haipuvan hiuksistaan. Mekon helma kostui varhaisen aamun kasteesta, etäinen taivaanranta alkoi jo punertua aavistuksenomaisesti enteillen lintujen heräilyä ja pehmeäsiipisten pöllöjen painumista torninsa suojiin. Maa oli kylmä jalkojen alla, mutta hän ei halunnut pukea kenkiä suojakseen. Hän tahtoi aistia viileyden varpaissaan sen epätoivon ilmentymänä, joka valtasi hänen kokoon puristuvaa sydäntään.
Linnan alapihalla he seisahtuivat vastakkain, katsoivat toisiinsa pitkään, ja kiduttavasti venyneen tuokion jälkeen Remus kurkotti suutelemaan naista vielä kerran – lujasti, päättäväisesti ja horjumattomalla vakaumuksella, joka saattoi Tonksin epäuskoisen hurmion valtaan. Hän jäi katselemaan ripeästi loittonevan miehen perään ja hiipi sitten varpaisillaan kammioonsa pakottaakseen itsensä nukkumaan pari lyhyttä tuntia ennen työvuoron alkua.
Kun sota olisi ohi, ja Voldemort käskyläisineen kukistettu, voisi heidän elämänsä vasta alkaa.
Ensimmäiset aamuauringon säteet saivat herkällä valollaan villin violetin kuontalon loimuamaan. Nuori nainen oli motivaation ja vakaumuksensa täyttämä, vaikka tiesikin sen tulevan horjumaan vielä niin monta kertaa yksinäisyyden musertaessa. Hän muisti rakkaan isänsä sanat. Ikävää oli lupa elätellä sydämensä sopukassa, mutta loppu tila oli jätettävä ilolle. Toivon pienet kellot kilkattivat hänen sisällään. Hänen syvin ilonsa kohtaisi täyttymyksensä aikanaan. Siitä hän oli saanut jo selvää esimakua.
Mikäli Ted Tonks olisi nähnyt tyttärensä sillä nimenomaisella hetkellä, hän olisi voinut kertoa tälle, ettei suloinen, veikeä hymy, joka nosti hänen suupieliään ollut lainaa keneltäkään. Se oli täysin ja kokonaan hänen omansa.
~~*~~*~~*~~
