Kun hän on tuolla päällä, on parempi pysyä hiljaisena ja näkymättömänä. Säästyy vähemmällä.
Nimi: Kevätblues
Kirjoittaja: Beelsebutt
Päähenkilöt: Helena/Lennu
Lajityyppi: draama väkivallalla
Sanamäärä: 1100
Ikärajasuositus: K-16
Varoitus: Sisältää huumeita ja väkivaltaa!
Kyseessä jälleen 2006 vuoden satoa ja kuten tavallista, ote suuremmasta kokonaisuudesta (johon tuskin jatkoa saan koskaan aikaiseksi). Kevätblues oli lähdössä aikanaan novellikokoelman mukana kurssihakemuksen liitteeksi, mutta kovalevyni sanoi itsensä irti pahimmoilleen, joten koko hakemus jäi tekemättä. Tämä novelli oli joskus ammoisina aikoina aukea.netissä, olin reipas ja uskaltauduin! =)
Kuriositeettina mainittakoon, että tää oli aikanaan K-13 mutta niin vaan kukkahattu on jumpsahtanut syvälle päähän, että nostin ikärajaa kun luin tän justiinsa uudelleen ; ) Laitetaan tää nyt kuitenkin jännitys/kauhu-osastolle, kun ehkä tästä voi haistella jotain sellaistakin genretystä?
En sitten tiedä mitään huumehista tai niiden vaikutuksista ihmisiin tai niiden nautintotavoista tai yleensäkään mistään, joten tässä on varmasti epäloogisuuksia ja sen semmoista :E Mutta ei anneta sen häiritä! =D
Hox! Hahmot, juoni, paikat ja atmosfäärikin ovat minun! Elä käytä, paitsi jos kerrot samalla, mistä jutut on peräisin :E
Kevätblues
"Moi."
"Moi!" Yllätyn, sillä hän tulee aikaisemmin kotiin kuin yleensä. "Miten sie nyt jo tulit?" Punnerran itseni ylös sohvasta ja menen eteiseen häntä vastaan. Hymyilen, kun näen hänen kauhtuneen farkkutakkinsa roikkuvan naulakossa. Samassa vessan ovi napsahtaa lukkoon.
"Oota nyt vittu hetki, että kusen!"
Ilmeeni jähmettyy. Tällaista kotiinpaluuta en toivonut. Hän on pettänyt lupauksensa taas, hän on mennyt omalle kuormalleen. Kävelen hiljaa keittiöön ja laitan kahvin tippumaan. Teen siitä erityisen vahvaa, juuri sellaista mistä hän pitää. Kun hän on tuolla päällä, on parempi pysyä hiljaisena ja näkymättömänä. Säästyy vähemmällä.
"Mitä misu?"
Hän tulee hymyillen eteeni ja työntää minut lantiosta kiinni tiskipöytään. Hymyilen ja kiedon varovasti käteni hänen ympärilleen. Painan nenäni kiinni hänen kaulaansa ja hengitän hänen humalluttavaa tuoksuaan: tupakkaa, hikeä, pakokaasua ja elämää. Hän on tullut maailmalta.
"Miulla oli ikävä", kuiskaan hänen korvaansa ja rentoudun hänen syliinsä. Hän rutistaa minut itseään vasten.
"No taatusti oli, nii mullakin. Ja tiäks, mitä oli eniten ikävä?"
Minut nostetaan pöydälle, ja samassa villapaitani on rutussa kainaloissa paljastaen mahan. Ja rinnat. Hän sivelee niiden väliä ja hukuttaa lämpimän ihoni karheisiin, rajuihin suudelmiin. Haukon henkeäni. Minulla on ollut häntä todella ikävä.
Kiedon jalkani hänen ympärilleen ja suljen silmäni. Keskityn kieleen, joka on löytänyt rintaliivien reunan ja kulkee sitä pitkin. Käsi haroo reittäni ja on jo tunkemassa sisälle farkkuihin, kun muistan.
"Kulta, miulla on menkat", paukautan harmistuneena. Että pitikin sattua.
Hän kurtistaa kulmiaan ja jähmettyy sijoilleen. Hän perääntyy askeleen ja tuhahtaa.
"Vitun lutka", hän sylkäisee suustaan, ja saan kämmenestä poskelleni. Hän lähtee kuistille tupakalle.
Puristan käteni palavalle poskelle ja valun alas pöydältä. En tahdo uskoa, että koko viikonloppu olisi taas tällainen. Toivottavasti hän on käyttänyt kaiken kamansa jo matkalla, eikä sitä ole enää jäljellä. Että tämä olisi viimeinen piikki. Että hän rauhoittuisi pian.
Otan kupit kaapista ja koetan karistaa tapahtuneen mielestäni. Housuissa tuntuu taas pahalta ja täytyy mennä vessaan. Kaadan kuitenkin ensin kahvin valmiiksi ja laitan siihen paljon maitoa ja sokeria — niin kuin hän haluaa.
Istun pöntölle ja vaihdan siteen. Kun laitan likaista kääröä roskiin, huomaan siellä tyhjän, tutunnäköisen pussin. Hän on juuri laittanut sen roskiin eli mahtaa olla tällä hetkellä täydessä pöllyssä. Huokaisen ja pesen käteni.
Ehdin tuskin ovesta ulos, kun hän paiskaa minut seinää vasten.
"Vitun kyttä, kävit nuuskimassa mun jälkiä, vai?"
Saan taas kämmenestä naamaan. Tällä kertaa se osuu nenääni viistäen ja kumauttaa suonen auki. Lämmin veri valuu huulilleni.
"Älä..."
"Oo vittu hiljaa, kun mä puhun. Tommosia lutkia ennenkään kateltu. Oot kuitenki pannu kaikki kylän äijät läpi! Kyllä mä tiiän, miten ne sua kattelee!"
Lennän kyljelleni lattialle, ja ilma pakenee keuhkoista. Koetan pyristellä pystyyn, mutta hänen jalkansa tavoittavat minut joka kerta. Potku toisensa jälkeen osuu kehooni.
"Vittu, paat niitten kaa ja leikit mulle kilttiä tyttöä. Oot tietenki tehny diilin jonkun kaa, että viette kamat ja myytte kadulla. Oisha se paljon rahaa tollaselle surkeelle pensselinheiluttajalle."
Hänen pupillinsa ovat kuin lautaset ja kasvot vääristyneet oudoksi naamioksi. En tunnista niitä enää. Missä on se naurava naama, joka herätti minut viikko sitten lempeillä suukoilla?
Potku, potku, potku. Sekoan laskuissani ja koetan suojautua käsiini. Hän ei kuuntele enää mitään, raivoaa vain. Syyttää syytöntä ja tempaisee mielivaltaisia asioita minua vastaan. Hän tarttuu rinnuksista, nostaa ylös ja nappasee nyrkillä kulmaan. Kipu on järkyttävän suuri, kuin kalloani litistettäisiin. Silmä tykyttää, on valua poskelle.
"Mitä helvettiä sulle pitäis tehdä, häh? Mitä pitäs tehdä, että oppisit oman paikkas, huora?!"
Lennän tuolia päin ja satutan häntäluuni pahasti sen reunaan. Roikun tuolissa sääret pitkällä, kun hän huitaisee kirjahyllyä. Se lähtee kaatumaan kohti minua, hakee vauhtia lähes suoran kulman verran ja litistää minut alleen.
Tuoli pirstoutuu, jalkani taittuvat ja joka ikinen kirja tuntuu poukkoilevan päälleni. Ennen kuin menetän tajuntani, kuulen kuinka hän avaa käsilaukkuni vetoketjun. Etsii rahojani.
Hän ajaa huoltoaseman pihaan, kiilaa kahden henkilöauton välistä ja parkkeeraa vinosti kahteen ruutuun. Hänestä on mahtavaa, kun alla on iso rukki. Se kasvattaa habaa ja saa hänet tuntemaan, että housuissa on isompi muna kuin kellään. Hän hyppää sulalle asfaltille ja nostaa housujaan. Kävelee rehvakkaasti kuppilaan, kaataa kahvin ja ottaa isoimman kanelipullan mitä löytyy. Hän virnistää kassaneidille kulmien alta ja kävelee pöytään, joka on ikkunan vieressä ja mistä näkee kopille. Ei sillä, että kukaan sitä uskaltaisi viedä; paikalliset tietävät kyllä, kenen roiskeläpissä on tyttö tissit pystyssä ja kenen pelleissä kimaltaa karkkiväri.
"Lennu, terve." Pöytää lähestyy ruutupaitainen, möhömahainen mies.
"Kato, äijä", hän hymyilee niin, että hampaat näkyy. "Eipä oo suakaa näkyny aikoihi."
"Joo, oli pitempi keikka tää viimosin, käväsin vaihteeksi etelänmailla."
"Jaa, Ranskassa asti?"
"Sielläpä siellä. No, mitäs sie? Kävitkös tyttöäsi kattomassa?"
"Eiku lemppasin sen jo viime kerralla", Lennu sanoo ja hörppää kahvia.
"Jaa, harmi. Oli tuo nätti nainen. Ja olitta hyvännäköne pari", mies iskee silmää ja repäisee hampaillaan palan omasta munkistaan.
"No, onhan noita vosuja maailma täynnä. Ottas ens kerralla semmosen, joka malttaa pysyä kotona oottamassa." Lennu tunkee lopun pullan suuhunsa ja kulauttaa kahvin kurkkuun. Hän ei halua puhua Helenasta enää.
"Kuule, mullon nyt kiire, nähään joku toinen kerta. Tuu vaikka käymää Hesassa, nii aukastaa pullo venäläistä yhessä." Lennu nousee ylös ja nostaa taas farkkuja ylemmäs.
"Selevä, tehhäänpä näin." Miehen katse siirtyy Lennun taskuihin ja niihin työnnettyihin käsiin. "Kato, siullon verta housuissa. Onko käsi rikki?"
Lennu vetää kätensä taskusta ja tutkailee sitä pitkään.
"Taitaa olla. Vissii repässy johonki. No, turha sitä surra, aika parantaa haavat", Lennu sanoo ja iskee silmää miehelle, nyökkää. Hän kävelee kahvilasta ulos. Kassalla hän virnistää tytölle, joka punastuu palkkioksi. Lennu naurahtaa ja painuu pihalle tuiskuun. Helena on jo unohtunut mielestä.
Ilta alkaa hämärtyä, ja liikennettä on vähän. Lennu ottaa perävaunun matkan varrelta ja painaa eteenpäin.
Mukavaa, kun on rauhallista. Kilometrit taittuu, ja mettä vilistää nurkkasilmissä. Välistä mettä katkeaa, kun järvi osuu tielle. Vesi on jo paikoin sulaa, mutta jää peittää vielä suuren alan järvestä. Sulat kohdat on oudonnäköisiä, aivan kuin paloja asfalttia lumihangen alla. Ne varmaan kestäis rekankin painon, kun näyttää ihan tieltä. Huhtikuiselta tieltä, kun tietää vielä olevan talvi, mutta kevät pukkaa jo päälle. Joo hei, tästä pitääki kai kääntyä tonne oikeelle.
Lennu kääntää rattia ja tajuaa liian myöhään, että tuikkivat valot tumman pinnan takana ovat vastarannalle rakennettujen mökkien ikkunoista kajastavia. Sillankaide vääntyy ja antaa periksi raskaan kuorman alla, kun täysperävaunu puskee vauhdilla läpi ja rikkoo seitinohuen, hyhmäisen jääkerroksen.
"Rouva, herätkää!"
Sinisten valojen välke, kylmyys. Tuska. Olen vähällä leijailla taas omiin pilvilinnoihini, mutta joku taputtaa minua kasvoille. Irvistän kivusta. Tuntuu, kuin päässäni olisi räjähtänyt pommi. Se moukaroi pitkään kosketuksen jälkeenkin.
"Rouva, herätys! Koittakaa herätä!"
Äänessä soi jo paniikki. Liikutan luomiani ja irvistän taas, kun valo viiltää niihin syvät aumat. On niin kirkasta. Tunnistan kuitenkin oman pihani, se on täynnä autoja. Ambulanssi ja ainakin kaksi poliisiautoa.
"Mmm", saan sanottua.
"Rouva, me tarvitaan tietoja. Oliko se joku tuttu? Vai yllätittekö murtovarkaan?"
"Tut—" saan sanottua.
"Kuka tän teki? Rouva-hyvä, vastatkaa!"
"Lee—" koetan nielaista. "Leena Kantonen."
Miehet katsovat toisiaan ja nousevat autoon, joka poistuu pihasta pillit huutaen.