Author: culliina
Fandom: Darren Shan
Characters: Mika Ver Leth
Genre: alistuva angst
General: K12
Warnings: tulkinnanvaraista itsetuhoisuutta
Disclaimer: Darren Shan -sarja hahmoineen kuuluu kirjailija Darren O'Shaughnessylle.
Summary: Kaikki nukkuivat. Kaikki, paitsi yksinäinen timantti kallion harjalla. Pimeyden turvin se sai hävittää hiotun itsensä ja eksyä loputtomaan maailmaan raakileena. Omana itsenään. A/N: Mukana pysyäkseen riittää oikeastaan, että tietää, kuka Mika on (Ensimmäinen maininta Vampyyrivuoressa). Lyhythän tästä tuli, mutta jostain syystä tykkään tästä itse kovasti.
Talviyön timantti
Susien ulvonta kantautui korviini kaukaa metsän uumenista. Yleensä ne eivät uskaltautuneet näin lähelle kaupunkia, mutta jouluruokien herkullinen tuoksu houkutteli niitä.
Oli jouluyö ja istuin yksin kallion harjalla katselemassa kaupungin valoja. Lunta satoi hiljalleen, mutta maa oli silti musta. Oli liian lämmin, että lumi olisi muodostanut kauniita kinoksia ympäriinsä, peittäen kaiken valkealla vaipallaan.
Hengitykseni kohosi höyrynä ilmaan. Joku tarkkasilmäinen olisi saattanut huomata minut, yksinäisen varjon, istumassa kalliolla.
Kaikki olivat kuitenkin liian kiireisiä katsellakseen ympärilleen, huomatakseen yksinäistä jouluyönä. Liian keskittyneitä omaan itseensä kiinnittääkseen huomiota kasvottomiin, jotka äänettömästi huutavat apua.
Sillä sellainen maailma oli, on ja tulee olemaan.
Siksi pakenin sitä. Pakenin pelkurimaisesti. Jätin oman paikkani vain omien pelkojeni tähden. Liityin osaksi jotain suurempaa, merkityksellisempää.
Silloin pelkäsin maailmaa. Tai luulin pelkääväni -todellisuudessa pelkäsin ihmisiä. Ihmisiä ympärilläni. Pelkäsin sitä, mitä he minulle tekivät. Tai jättivät tekemättä.
Pelkäsin heidän tyhjiä sanojaan, lupauksiaan huomisesta. Paremmasta maailmasta. Pelkäsin, mitä tapahtuisi, jos kaatuisin. Jos en enää pysyisi virran mukana. Pelkäsin, että lupauksista huolimatta kukaan ei ojentaisi minulle kättä. Auttaisi minua. Nostaisi ylös ja suojelisi -niin kuin enkeli.
Olin istunut siinä koko yön. Katsellen joulua viettäviä ihmisiä. Vaikka lumi sulikin osuessaan maahan, hiuksiini se jäi kiinni saaden ne kimaltamaan kuun valossa. Kuin mustat timantit.
Timantti, se minä olin. Kova ja kylmä timantti. Timantti, jota kaikki himoitsevat luoksensa -toiset ulkoisen kauneuden tähden, toiset kovuuden hurmaamina. Kovuuden, joka oli vain näennäistä, suhteellista. Kauneuden, joka johtui ainoastaan kovuudesta. Kauneuden, joka oli rakennettu heikolle pohjalle, joka perustui muokattavuuteen. Siihen, että timanttia pystyi helposti hiomaan ja kiillottamaan omiin tarkoituksiinsa sopivaksi.
Olin kyllästynyt siihen. Kyllästyt olemaan pelkkä timantti. Kyllästynyt olemaan haluttu ja ihailtu, välillä suorastaan palvottu sellaisten asioiden takia, jotka muut olivat minussa saaneet aikaan.
Kukaan ei rakastanut timanttia siksi, että se oli kylmä ja etäinen. Kukaan ei rakastanut timanttia sellaisena kuin se itse on. Timantin tuli aina olla hiottu.
Mutta tälläisenä synnyin; minulta oli aina odotettu paljon -jo ennen syntymääni minulle oli asetettu selvät odotukset, tavoitteet, joihin minun olisi pakko yltää. Tavoitteet, joihin en kuitenkaan halunnut yltää. Synnyin timanttina, mutta tahdoin olla elohopeaa.
Katselin kuuta. Se hohti hopeisena pilven raosta. Sekin oli kahlittu, vanki. Kahlittu omalle paikalleen. Aivan kuten minä. Minun kahleitani ei vain oltu lukittu maantieteellisiin rajoihin. Minut oli kahlittu itseeni. Timanttiin. Kovaan, kauniiseen ja kylmään kuoreen, jota hiottiin, kiillotettiin ja kulutettiin tajuamatta, että joskus timanttikin hajoaa. Särkyy sirpaleiksi.
Omien pelkojeni takia pakenin ihmismaailmasta. Lähdin tuntemattoman matkaan ja annoin hänen johdattaa minut toiseen maailmaan. Maailmaan, jossa luulin saavani olla elohopeaa. Maailman, jossa luulin saavani olla onnellinen.
Yksi toisensa jälkeen talojen valot sammuivat. Ihmiset paneutuivat nukkumaa. Kukaan ei vieläkään ollut huomannut timanttia yössä.
Oli aivan hiljaista. Sudetkaan eivät enään ulvoneet, kadut olivat autioita. Nautin hiljaisuudesta. Se rauhoitti minua. Sai minut tuntemaan oloni turvalliseksi. Rakastin myös talvea, pimeyttä, jonka se toi mukanaan. Talvella edes eläimet eivät jaksaneet liikkua. Kaikki nukkuivat. Kaikki, paitsi yksinäinen timantti kallion harjalla. Pimeyden turvin se sai hävittää hiotun itsensä ja eksyä loputtomaan maailmaan raakileena. Omana itsenään.
Katselin jälleen kuuta. Talven pimeydessä sekin oli kauniimpi. Se loisti kirkkaammin ja kauemmin, luoden hämyistä valoaan, joka ei kuitenkaan rikkonut pimeyttä. Se eli sovussa pimeyden kanssa. Oli osa sitä. Aivan kuten elohopeakin sopi maailmaan saumatta; yleensä se oli nestemäistä, siis sopeutuvaista. Sitä oli vaikea muokata miksikään, sillä se kesti koviakin olosuhteita muuttumattomana. Tarpeen vaatiessa se pystyi kuitenkin myös muuttumaan. Mikäli todella oli pakko, se pystyi olemaan kovaa ja kiinteää tai katoamaan höyrynä ilmaan. Kukaan ei myöskään tahtonut lähestyä sitä, sillä se oli ihmisille myrkyllistä. Tuhosi soluja, mikäli siihen koski.
Siksi olin sille kateellinen.
Minäkin olisin halunnut ihmisten välttävän minua. Jättävän rauhaan ja antavan elää omaa elämääni, omilla säännöilläni, arvoillani. En tahtonut olla hiottava timantti, joka lopulta hajoaa.
Pilvet muodostivat taivaalle paksun pilvipeiton. Lunta tuprutti pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ja sitä alkoi jo kinostua maahan. Pakkanen kiristyi. Alkoi olla kylmä.
Käännyin ympäri. Näin edessäni synkän, talvisen metsän kaikkine varjoineen ja vaaroineen. Takanani oli ihmisten kaupunki. Välinpitämätön ja ahne.
En katunut päätöstäni jättää ihmisten maailma. Se ehkä jopa pelasti minut -en tiedä, kauanko olisin enää kesänyt pelkojani, muita ihmisiä. Se vapautti minut monista kahleista, mutta jäljelle jäi edelleen se kaikkein vahvin ja suurin: kahle itseeni. Sillä itseäni en onnistunut menettämään ihmisyyteni mukana. En, vaikka siirryin toiseen maailmaan. Toiseen maailmaan tässä samassa maailmassa.
Pelkäsin ja tahdoin vapautua timantin kahleistani. Ollakseni elohopeaa. Tiesin, miten onnistuisin siinä. Silti en ollut vapauttanut itsenäni. Jokin minulle toistaiseksi tuntematon ja näkymätön kahle sitoi minua edelleen tähän maailmaan. Sen murtaminen ei ollut kiinni vain itsestäni. Se sama kahle teki ihmisistä ihmisiä, vampyyreista vampyyreja, puhveleista puhveleita. Se sai meidät olemaan sitä, mitä olemme paljon syvemmältä kuin timantin kahleeni. Joskus minusta tuntui, että voisin olla elohopeaa murtamatta sitä. Murtamatta kahlettani tähän maailmaan.
Ja samassa hetkessä tajusin aina, että se ei onnistuisi.
Minua ei kahlinnut timanttiin vain yksi tai kaksi kahletta. Minut kahlitsi timanttiin kaikki ympärilläni olevat, ihmiset, vampyyrit, vampaneesit, kaikki. Vaikka lähtisin koko tästä maailmasta, muistoni jäisi silti elämään tänne. Muisto timantista. Sama muisto jäisi elämään myös itseeni.
Timantti ei ollut vain osa minua. Minä
olin timantti.
Lähdin kulkemaan kohti metsää, kohti varjoja. Ohut lumikerros maassa vaimensi muutenkin lähes kuulumattomat askeleeni. Metsään voisin mennä. Sinne voisin paeta itseäni. Piiloutua pelkurimaisesti talven pimeyteen. Kietoa sen ympärilleni suojaksi, kilveksi. Kilveksi, jota en koskaan saisi paljastaa kenellekkään. Niin kuin en pelkoanikaan.
Sillä timantin voi rikkoa ainoastaa, jos tietää, miten se tehdään. Kun tietää keinot, kovastakin timantista tulee heikko.
Talvi suojeli minua paljastamatta heikkouttani, pelkoani, muille. Siten timantti pysyisi ehjänä ja kestäisi hiomista, kunnes lopulta kaikki kahleet aukeavat.
Silloin minusta tulisi elohopeaa.
