Noin ylipäätään minusta on vähän hassua, miten ficcimaailmassa juuri RPF:ää pidetään erityisen syntisenä. Sitähän kuitenkin julkaistaan ihan arvostettuna kirjallisuutena, vaikka nimitys onkin silloin elämäkertaromaani tai vastaava. Vaikka nämä useimmin taitavatkin kertoa kuolleista ihmisistä, sotkee tämä kirjallisuudenlaji mielestäni toden ja sepitteen tavallaan paljon kyseenalaisemmin kuin RPF-fanifiktio. Kuuntelin joskus Sylvi Kekkosesta romaanin kirjoittaneen kirjailijan haastattelua ja minua ärsytti hänen tapansa selittää aivan faktana, kuinka Sylvi ajatteli näin tai tunsi noin, koska eihän hän sitä voi tietää! Puhe oli käsittääkseni kuitenkin todellisesta Sylvistä eikä romaanihenkilöstä, joita ei näissä tapauksissa oikein edes voi selvästi erottaa. RPF:ssä sentään rehellisesti myönnetään kaikki fiktioksi ja omaksi huviksi. 
Toki ymmärrän, että nimenomaan elossa olevat oikeat ihmiset ja varsinkin korkean ikärajan tekstit ovat sellainen yhdistelmä, joka ihan luonnollisesti monesta tuntuu vähintään kiusalliselta. Minusta olisi kuitenkin tavallaan paljon epämiellyttävämpi ajatus, että joku kirjoittaisi syväluotaavan tekstin, jossa kuvittelee ymmärtävänsä minun sielunelämääni, kuin se että minut kirjoitettaisiin harrastamaan seksiä jonkun satunnaisen tyypin kanssa.
Tämä herätti mieleeni, että olen lukenut lähivuosina useampia kirjoja, joissa on kerrottu fiktiivisesti tunnettujen henkilöiden, kuten nyt vaikkapa Helene Schjerfbeckin, elämästä nimenomaan tunteita ja läheisiinsä suhtautumista kuvaten, rakkausjutuista puhumattakaan. Minua häiritsi nimenomaan tuo, että eihän tosiaan voi laittaa faktoiksi toisen ihmisen ajatuksia ja tunteita, ja vielä rahastaa sillä!
Tämä on todellakin tosi ärsyttävää! Mua on aina häirinnyt se, että muka voisi jälkeenpäin kertoa toisesta ihmisestä, mitä hän on ajatellut ilman ettei se olisi vain jonkun kuvitelmaa tai vähintään tulkintaa höystettynä ihan selvällä fiktiolla, jotta kirja myisi. Edes ihminen itse ei muista värittämättä menneisyyttään saati joku toinen ihminen. Ja sitten nämä kirjailijat vielä rahastaa tämän oikean ihmisen tarinalla ja se on jotenkin kummallisesti korkeampimoraalisempaa toimintaa kuin tunnustettu fiktio.
Toki taustalla voi olla joku päiväkirjateksti tai kirje, mikä antaa edes jotakin viitettä siitä, miten ihminen on ajatellut, mutta silti... Sellaiset ajatukset ovat useimmin tarkoitettuja yksityiseksi. Aikamoiset romaanit saisi minunkin päiväkirjoistani aikaan, jos niitä lähtisi värittämään!
On todennäköistä, että päiväkirjaan puretaan usein ne ajatukset, jotka on pakko saada ulos, muttei välttämättä voi semmoista mennä kenellekään oikeasti sanomaan. Minustakin voisi saada väärän käsityksen, jos jotain nuoruuden päiväkirjavuodatuksia lähtisi esittämään päällimmäisinä ajatuksina, jotka johdattavat elämässä eteenpäin...
Mä kirjoitan enimmäkseen RPF:ää niin huomasin tosiaan, että yleensä se oli sellainen, joka suljettiin pois, koska joku osallistuja ei halunnut sitä lukea, samoin monesti K-18 oli jätetty pois. Se aikalailla rajoitti kyllä RPF-harrastajien osallistumista ficcipiireihin muuta kuin juuri sille tarkoitettuun piiriin. Mä ymmärrän sen moralismin toisaalta, mutta kyllä se harmitti silloin.
Tuo oli kieltämättä murheellista, etenkin RPF-kirjoittajan näkökulmasta.
Toisaalta minä itse taisin olla yksi niistä, joita RPF:n kirjoittamisen moraalinen puoli kiusasi, tai ei ehkä edes niinkään se kirjoittaminen, vaan nettiin julkaisu. Ja se kieltämättä mietityttää edelleenkin, nyt varsinkin kun itsekin kirjoitan. Minusta hyvin piilotettu osasto (piilotettuine kommentteineenkin) on siihen asiaan oikein asiallinen ja hyvä ratkaisu. Uskaltaa julkaistakin, mutta riski, että teksti päätyisi vääriin käsiin, on huomattavasti pienempi.
