Kirjoittaja: Rascal
Ikäraja: K-12
Paritus: Jan/Patrick, Patrick/Tomas
Genre: slash, drama
Yhteenveto:
Hän tiesi takuulla, että tämä olisi hinta, joka kaapista tulemisella olisi näissä piireissä. Minusta ei ollut ikinä tekemään sitä valintaa, ei koskaan ole. Valitsen vanhoilliset arvot ja unelmat mestaruusvyöstä, elämän tässä maailmassa.A/N: Itsenäinen jatko-osa aiemmalle nyrkkeilyficilleni
Erään unelman hinta. Kronologisessa järjestyksessä tämän tapahtumat sijoittuvat vajaan kymmenen vuoden päähän tuon aiemman osan tapahtumista, mutta en tiedä, onko järjestyksellä niin väliä. Tämän on tarkoitus valottaa, mitä Patrickin uralle nyrkkeilijänä kävi. Työn alla on vielä trilogian kolmas osa täydentämään erästä mustaa aukkoa Patrickin ja Tomasin tarinassa, mutta palataan siihen sitten, kun se joskus valmistuu ja ympyrä sulkeutuu. Idea tähän osaan syntyi jo aikaa sitten, kun ensimmäistä kertaa katselin Boxing Nightia televisiosta ja selostaja intoutui tekemään pitkän selonteon näistä ns. kehänkiertäjistä. Kesti aikansa saada ne ajatukset tarinaksi. Patrick, Jan tai kukaan muukaan tekstissä mainittu hahmo eivät pohjaa keneenkään yksittäiseen todelliseen henkilöön, aineksia on kasattu sieltä sun täältä. Ja edelleen, tuntemukseni lajiin on rajallista, ja kaikesta siitä vähästä, mitä tiedän saan kiittää isääni ja hänen asiantuntemustaan. Pidän ajatuksesta, että tekstini herättävät jotain tunteita ja pohdintoja ja siksi olen enemmän kuin ilahtunut kommenteista, mutta mitään murskakritiikkiä en vanno kestäväni.
Kehänkiertäjä
Alun perin hän ei edes ollut vastustajani. Sain tietää ottelevani häntä vastaan vasta pari tuntia sitten kuullessani, että vastustaja, jonka minä ensin haastoin, joutui lapsensa sairastapauksen takia perumaan ottelun ja kiirehtimään perheensä luo. En ole kiinnittänyt huomiota uuden vastustajani nimeen. Olen nähnyt sen kyllä otteluohjelmissa, mutta valmentajani mukaan kyseessä on vain pikkutekijä – niitä liian nuorena kehään nousseita kehänkiertäjiä – joten emme ole vaivautuneet katsomaan yhdessä hänen otteluvideoitaan. Olemme keskittyneet valmentajan kanssa lähinnä minun tekniikoideni hiomiseen ja omaan harjoitteluuni sen sijaan, että kehittäisimme niitä vastustajan taitojen pohjalta häntä vastaan. Tämä ei ole sellainen ottelu, jossa minun tarvitsisi erityisesti näyttää osaamistani – tämä on minulle pelkkä harjoitusmatsi.
Otan ablodit ja tervetulohuudot vastaan noustessani rinkiin punaiseen kulmaan. Tämä halli on minulle tuttu, olen ollut tässä kehässä ennenkin. Yleisö tuntee minut myös ja on puolellani, sen kuulee huudoista. He palavat halusta nähdä minut ammattilaisena.
”Älä nyt liian lepsuksi sitten rupea. Paistattele vasta neljän erän jälkeen”, valmentajani muistuttaa tutulla hymyttömällä ilmeellä ja painokkailla sanoilla. Nyökkään vastaukseksi ja ymmärryksen merkiksi.
Selostaja antaa vielä tietomme yleisölle – pituus, paino, aiempien otteluiden määrä ja tulokset. Sen aikana käännyn vasta ensikertaa kunnolla katsomaan vastustajaani.
Sinisenharmaat silmät saavat minut palaamaan kymmenen vuotta ajassa taaksepäin. Jäädyn aloilleni muutamaksi sekunniksi. Kaikkeen muuhun saatoin ottelussa varautua, mutta en tähän. En
häneen.
Katse kertoo, ettei hänkään ole unohtanut minua. Se kysyy, muistanko. Muistanko, mitä olimme ja millaisiksi meidän piti tulla ja tiedänkö, miten kaukana tämä on unelmistamme. Veljeily ei kuulu nyrkkeilyyn, ei ainakaan juuri ennen ensimmäisen erän alkua, mutta hetken ajan haluaisin vain mennä hänen luokseen, ehkä lyödä häntä ja kysyä miksi. Miksi hän näyttää siltä, miksi hän on antanut sen tapahtua itselleen.
Patrick, meidän ei pitänyt tulla tuollaisiksi. Mitä tahansa muuta, mutta ei tätä. *
Sinisten silmien katse on kylmä ja määrätietoisen kova kohdatessaan omani. Tervehdys on haastava päänkallistus, ystävällisiä sanoja ei vaihdeta. Olemme 17-vuotiaita ja vain toiselle on tiedossa ottelu amatöörimestaruudesta. Hänen ilmeensä kertoo, ettei hän ole antamassa sitä minulle helpolla.
”Patrick”, sanon vastustajani nimen tunnistamisen merkiksi ja hän nyökkää.
”Ja sä olet Jan.”
”Seuraava ottelu on sitten meidän”, vahvistan vielä senkin tosiasian, jonka me molemmat varmasti jo tiedämme. Patrick nyökkää jälleen.
”Toivottaisin onnea, mutta se olisi pelkkä laimea kohteliaisuus”, hän sanoo ja hymyilen hieman.
”Totta, enkä mä onnella ottele. Saat nähdä.”
”Huomaan. Katsotaan, löytyykö sulta osaamista yhtä paljon kuin itsevarmuutta ja kovanaamaisuutta.” Patrickin katse käy olkavarteni tatuoinnissa. Meidän ikäisillämme niitä ei ole vielä paljon, tatuointeja siis, mutta olemme kaikki nähneet ammattinyrkkeilijöitä. Lihakset eivät riitä, uhkaavuutta voi tehostaa muillakin konsteilla. ”Kiva tatuointi.”
”Kiitos. Sun piti kyllä niellä kohteliaisuudet”, huomautan ja Patrick hymyilee vuorostaan. Hän ei näytä yhtään niin kylmältä huulet virneeseen kaartuneina. Huomaan ajattelevani, että ehkä hän on toisissa olosuhteissa mukavaa seuraa.
”Vain ottelemiseen liittyvät sellaiset”, hän vastaa arvoitus äänessään ja silmissään, ja minä jään ratkomaan sitä mysteeriä hänen jatkaessaan matkaansa. Jälleennäkemisiä on turha toivottaa, kohtaaminen on edessä muutenkin.
Tavallaan odotan sitä. Haluan tietää, mitä tuosta pojasta paljastuu ottelussa ja sen jälkeen, kun vihollisuudet ovat pois alta.*
Kumpikaan ei sano mitään tunnistamisen osoitukseksi, mutta katseet puhuvat puolestaan. Tervehdin häntä kuin ketä tahansa vastustajaa, mutta yhdelläkään toisella ei voisi olla samanlaista intensiteettiä katseessaan kuin Patrickilla on. Se intensiteetti johtuu kuitenkin puhtaasti siitä, että hän on tunnistanut minut ja tietää, kuka olen. Se kipinä, jonka edellisessä ottelussamme näin hänen silmissään on poissa. Hänen silmistään puuttuu se määrätietoinen lujuus, jonka niissä viimeksi näin. Metallinen kiilto on haalistunut, sininen harmaus on sameaa ja väsynyttä, taistelutahdotonta.
Tieto siitä, miltä Patrick näyttää, mitä hän on käynyt läpi, mitä hänestä on tullut, saa minut yhtä paljon vihaiseksi kuin järkyttyneeksikin.
Miten sinä saatoit olla niin typerä? Miksi valitsit tällaisen elämän?Haluan voittaa enemmän kuin pukuhuoneessa ollessani. Ehkä jollain tarpeeksi lujalla iskulla saisin herätettyä henkiin sen Patrickin, johon minä tutustuin. Sen, jolla oli määrätietoisuutta, vahvuutta, uhmakkuutta. Sen, joka ei ikinä olisi noussut kehään luovuttaneena.
Kello kilahtaa erän alkamisen merkiksi.
Sydämeni hakkaa kuin yksi sellainen olisi jo käyty.
*
”Se, että juttelimme aiemmin, ei tee sinusta ystävääni”, Patrick murahtaa minulle ensitöikseen, kun pääsemme kehään. Katsomot levittäytyvät alapuolellamme, ja osa katsojista alkaa olla jo hyvässä humalatilassa. Olutlasit välkehtivät himmeässä valaistuksessa valonheittimien ollessa keskitetty kehään. Me olemme tämän näytelmän tähdet, gladiaattorit, jotka on tuotu kentälle taistelemaan toisiaan vastaan.
Vain toinen poistuu kehästä voittajana. Vain toiselle on edessä mahdollisuus amatöörisarjan mestaruuteen.
Jo ensimmäinen erä osoittaa, että mitään ei ole tarjolla ilmaiseksi. Me olemme harjoitelleet tätä varten, me janoamme voittoa, menestystä, isoja titteleitä ja kehiä, joihin kiivetä. Kummallakaan ei ole aikomusta antaa periksi.
Kypärän alla kiiluvat silmät, jotka ovat täynnä haastetta. Jossain vaiheessa – ennen erätaukoa silti – tajuan, että haluan pysähtyä katsomaan niihin pidemmäksi aikaa. Tukahdutan sen ajatuksen, kaikki ajatukset, jotka eivät ole meitä kuvaaville kameroille tai meitä katsovalle yleisölle sopivia. Keskityn ottelemiseen, minun on pakko.
Ja nautin joka sekunnista tietäessäni, miten paljon on pelissä ja miten tasavahvoja me olemme erä toisensa jälkeen. Tiedämme kumpikin, ettemme ole saaneet vähään aikaan yhtä hyvää haastetta keneltäkään toiselta. Tämä on jotain erilaista.
En tunne itseäni häviäjäksi, kun arvostelijat tuomaroivat pisteet Patrickin eduksi ottelun päätteeksi.*
Ylpeä, vahva, taistelutahtoinen, sisukas... Missä se Patrick on nyt? Tuskin tunnistan häntä samaksi ihmiseksi. Uhmakkaan haastajan sijaan näen edessäni häviäjän, joka pystyy vain vannomaan, ettei aio tehdä voittoani liian helpoksi. Se ei kelpaa minulle.
Sinä olet paljon parempi kuin tällainen, lopeta tämä pelleily, Patrick! Mitä vittua sinä olet mennyt tekemään?Ääni sisälläni huutaa niitä kysymyksiä koko ottelun ajan. Yritän vaientaa sen samalla tavalla kuin puran järkytystäni ja turhautumistani – pyrkimällä osumaan Patrickiin, tekemään hänelle niin kipeää, että hän vihdoin saisi sen puuttuvan kipinän syttymään sisällään.
Suutu minulle! Näytä, miten sinä osaat nyrkkeillä!Ehkä minä vain toivon, että hänestä olisi siihen ja asiat olisivat kuten ne olivat kymmenen vuotta aiemmin.
Kello kilahtaa kolmannen erän päättymisen merkiksi. En katso Patrickiin mennessäni omaan kulmaani valmistautumaan viimeiseen koitokseen. Lihakseni tärisevät, mutta eivät rasituksesta. Ottelu ei ole se, mikä saa adrenaliinin kuohumaan sisälläni, ei enää. Ymmärrän hädin tuskin, että sellainen on käynnissä. Tämä ei ole enää minun debyyttiotteluni ammattilaistasolla. Tämä on uusintaottelu minun ja Patrickin välillä ja tiedän jo, miten se tulee päättymään.
Lisää epätoivoista huutoa sisälläni.
Miksi? Miksi näin? Miksi Patrick?
*
Pystyin hillitsemään ajatuksenjuoksuani ottelun ajan keskittymällä hyökkäyksiin ja torjuntoihin, nyrkkelemiseen, mutta hotellilla minulla ei ole mitään sellaista suojaa, kun Patrick kävelee samaan hissiin tunnistaen minut vasta kohottaessaan katseensa.
”Ai, se olet sä”, hän toteaa ja nyökkää tervehdykseksi. ”Olitko viettämässä iltaa?”
Pudistan päätäni ja yritän nojata mahdollisimman rennon näköisesti hissin seinää vasten. ”En mä ole oikein juhlatuulella, ja valmentajani mielestä mun pitäisi muutenkin rajoittaa sitä.”
Patrick hymyilee. ”Mulle on sanottu samaa. Sitä paitsi edessä on niin paljon treenaamista, ettei juhlimisessa ole oikein mitään mieltä. Ei alkoholia mulle.”
”Kuulostaa siltä kuin viettäisimme molemmat tylsää iltaa”, hymähdän tarkoittamatta lausahduksella oikeastaan mitään, mutta Patrick lukee heti jotain rivien välistä. Jotain, mikä kirkastuu minulle vasta hänen seuraavan toteamuksensa myötä.
”Haluaisitko sä sitten ehkä liittyä mun seuraan tappamaan aikaa?” hän kysyy ja hätkähdän kuin hän olisi lyönyt minua. Katseemme kohtaavat ja tiedostan jälleen saman kuin kehässäkin – hän on liian lähellä, tuoksuu etäisesti hieltä ja deodorantilta ja hänen silmänsä hehkuvat kuin kylmää arktista tulta.
Nielaisen.
Haen hetken oikeita sanoja tietämättä, mikä siinä vaiheessa on oikein ja mikä väärin.
”Haluatko sä, että mä pidän sulle seuraa?” kysyn ja samalla hetkellä hissi pysähtyy hänen kerrokseensa. Seison aloillani tietämättä mitä tehdä, kunnes Patrick ojentaa kätensä ja vetää minut mukaansa. Hänen sormensa tuntuvat lämpimiltä pidellessään omiani. Ei ole pienintäkään toivoa, etteikö hän olisi huomannut värähdystäni ja virnistää sille rauhoittelevasti (se on kaikkea muuta paitsi rauhoitteleva hymy minulle).
”Mä haluaisin, että sä tulet mun kanssani.”
Ne kaksoismerkitykset olisi pitänyt karistaa mielestään jo vuosia sitten – emme me ole enää mitään kakaroita, eikä Patrick tarkoittanut "tulemisella" mitään muuta kuin seuraamistani – mutta en voi estää ajatuksiani karkaamasta hetkeksi kielletyille urille. Niiden palauttamista takaisin järkevälle puolelle ei helpota yhtään se, miten Patrick katsoo minuun silmät täynnä intensiteettiä ja sormet yhä sormiani koskettaen kuin hän ei aikoisi päästää irti. Se ei ole takuulla vahinko.
”Mennään mun huoneeseen”, hän ehdottaa ja osoittaa ehkä pelkästä malttamattomuudesta ja odotuksesta hieman tärisevällä kädellä eteenpäin. ”Tuonne suuntaan.”
Pelkään, mitä tapahtuu, kun pääsemme sinne ja suljemme oven takanamme.
Pelkään, mitä tapahtuu, kun ei ole enää silmiä, joilta pitäisi suojautua ja joiden takia pitää naamioita yllä.
Pelkään, mitä ajattelen Patrickista ja mitä hän ajattelee minusta. Olen jo niin pitkään kieltänyt sen osan itsessäni ja vaientanut ne halut, ne pelot, kaiken siihen liittyvän, että epäilen kykyäni heittäytyä nyt sen vietäväksi. Huomaan silti seuraavani häntä kuin muita vaihtoehtoja ei olisi. Kuin olisin halunnut tätä jo paljon pidempään kuin vasta tavattuani hänet äsken.*
Neljännessä erässä en enää haluaisi edes lyödä häntä. Adrenaliinini on kulunut loppuun, tilalla on vain turhautuminen ja väsymys. Odotamme molemmat vain kellon kilahtamista, ottelemme yleisön takia, että he saisivat jotain katseltavaa. Oman taistelumme me olemme jo käyneet, tiedämme paikkamme ja toistemme paikan. Patrickilla olisi tilaisuus hyökätä ja osoittaa viime hetken aktiivisuutta, mutta hän ei tee sitä.
Minusta tuntuu, että hänen keskittymisensä ja ajatuksensa vaeltavat jo muualla, enkä jaksa palauttaa häntä takaisin kehään, takaisin rinkiin, joka tuntuu pienentyneen ottelun aikana. Valokeilat kahlitsevat meidät puomien rajaamaan tilaan, korkeuksiin, jossa emme halua enää olla. Ottelu on jo päättynyt.
Tunnen Patrickin tiheän hengityksen ihollani hänen nojatessaan minua vasten kuin ei pystyisi enää samaan iskuja aikaan. Omakin hengitykseni kulkee vaikeasti, mutta ei väsymyksen takia.
En tunne itseäni voittajaksi. Yhtäkkiä haluan vain laskeutua alas kehästä, päästä pois sieltä, itkeä niin kuin kaltaistemme miesten ei koskaan pitäisi.
Ei tämän näin pitänyt mennä.Painan hanskan peittämän käteni hänen olalleen kuin tönäistäkseni hänet kauemmas, mutta todellisuudessa käteni vain jää siihen. Pitää hänet lähelläni.
Mieleni tekee sanoa jotain, mutta en tiedä, mitkä olisivat siinä tilanteessa oikeat sanat. Mitä me emme jo tiedä, mitä vielä on muka puhuttavaa.
Huolimatta melusta ympärillämme minusta hallissa vallitsee hiljaisuus. Se laskeutuu yllemme valtavana seittinä ja rihmat kietoutuvat kurkkuni ympärille tukahduttaen kaiken, mitä haluaisin Patrickille sanoa.
Kello kilahtaa. Ottelu on ohi, pian kaikki on ollutta ja mennyttä.
Valmentaja tulee luokseni tuulettamaan voittoa ja riisumaan hanskani, mutta hädin tuskin kiinnitän häneen huomiota. Koko siinä täydessä hallissa ainoa ihminen, jonka näen, on mies sinisessä kulmassa. Haastaja, joka poistuu kehästä hävinneenä, jahka tuomarit antavat pisteemme ja tulos kuulutetaan yleisölle.
*
Hänen huulensa painautuvat omilleni ilman varoitusta, kysymättä lupaa, antamatta tilaisuutta paeta. Emme ole kumpikaan valmiita siihen, ja suudelma jää lyhyeksi, kömpelöksi hipaisuksi, ja vasta sitten tulevat kysymykset.
Olemme periaatteessa tappelemisen ammattilaisia nyrkkeilijöinä, mutta ollessamme kahden ringin ulkopuolella, hänen huoneessaan, haaste on poissa ja meidän kummankin ilmeet kuvastavat luultavasti pelkkää epävarmuutta ja pelkoa. Patrick kohottaa kätensä ja hänen sormensa käyvät nopeasti jossain leukani kohdalla. Eleen on ehkä tarkoitus olla rauhoittava, mutta en tunne itseäni yhtään rauhallisemmaksi sen jälkeen.
Hän nuolaisee huultaan ennen kuin puhuu.
”Sä voit mennä, jos haluat. Sori.”
Jalkani kieltäytyvät liikkumasta minnekään. Keuhkoni taistelevat vetääkseen henkeä, pääni on sumussa. Mitään tällaista ei koskaan pitänyt tapahtua, ei minun maailmassani. Ei tässä maailmassa muutenkaan. Käänsin selkäni tällaisille hetkille valitessani nyrkkeilyn, kielsin itseäni tuntemasta mitään tällaista.
Sormeni puristuvat tiukemmin hänen paitaansa. ”Mä en halua, että kukaan saa tietää.”
”En mäkään”, Patrick vakuuttaa samalla, kun hänen kätensä vaeltavat vartalollani alemmas ja yhä määrätietoisemmin, kunnes löytävät tiensä paitani alle. Iho koskettaa ihoa ja itsehillintä ja järkevä ajattelu jäävät toiseen hetkeen.
En odottanut ikinä tapaavani toista samanlaista. Ketään, joka tuntisi kehässä niin kuin minä – näkisi muutakin kuin hiotut liikesarjat ja mahdollisuudet hävitä tai voittaa. Ehkä minun ei olisi pitänytkään tavata – me tiedämme molemmat, mitä meidänlaisistamme ajatellaan näissä piireissä ja mitä voisi seurata, jos tämä ilta koskaan tulisi kenenkään huoneen ulkopuolisen tietoisuuteen.
Hänen huulensa palaavat omilleni ja kehomme painautuvat toisiaan vasten. Lakkaan ajattelemasta riskiä, jonka otamme. Juuri nyt haluan vain hänet ja nautin siitä, että hän haluaa minut myös.*
”Onnittelut voitosta.”
Sanat eivät osoita, että Patrick olisi tuntenut minut entuudestaan tai tajunnut, mitä kävin läpi ottelumme aikana. Kättelemme, osoitamme, ettei ottelusta jäänyt mitään ylimääräisiä kaunoja ja olemme molemmat sinut tuloksen kanssa. Kamerat kuvaavat tilanteen ja Patrick kääntyy lähteäkseen.
Valmentaja on taas vieressäni ja taputtaa minua olkapäähän intoillen jotain siitä, että tämä meni käsikirjoituksen mukaan ja että voitto oli siisti ja selvä ja painaa takuulla jotain seuraavaa ottelua suunnitellessa. Kuuntelen puolella korvalla ja tunnen itseni petturiksi paistatellessani niin laimeasti yleisön suosiossa. Pieni katkeruus Patrickia kohtaan puskee väkisinkin pintaan – jos hän olisi ollut sellainen, kun tiedän hänen olevan, jos hän olisi otellut tosissaan, voisin jopa nauttia tästä voitosta.
Todennäköisemmin en olisi voittanut ollenkaan tosin.
Menee hetki ennen kuin pääsen eroon muista ja löydän hänet yksin pukuhuoneestaan. Silloin sanon ajatukseni hänellekin, ja hän vastaa vain pienellä hymyllä ja päänpudistuksella.
”Ei ole mitään toista todellisuutta”, hän vastaa, eikä kuulosta niin pettyneeltä tai katkeralta kuin toivoisin hänen olevan. ”Mä ottelin ihan tämän hetken tasoni mukaan ja sä voitit. Se oli reilu matsi.”
”Et sä voi tarkoittaa tuota. Mä muistan, millainen sä olit junnuna. Sulla voisi olla hitto vieköön vaikka mestaruusvyö tällä hetkellä, jos sä olisit pysynyt sillä tiellä.”
Pieni tuikahdus käväisee Patrickin silmien sinisissä syvyyksissä ja hän hymyilee vähän leveämmin. ”Ai, sä muistat sen aiemman ottelun. Mietinkin, tunnistaisitko mua, kun et ennen ottelua ottanut yhteyttä tai mitään.”
”Aika lähellä oli, etten olisi tunnistanut. En odottanut, että seuraava ottelumme olisi ihan tällainen”, vastaan kaiken rehellisyyden nimissä ja yritän olla mahdollisimman syyttävä. Haluan tietää, mitä tässä kymmenen vuoden aikana tapahtui. Mikä teki hänestä tuollaisen, mikä vei häneltä sen loistavan tulevaisuuden, joka hänellä piti olla. Hän oli salinsa paras junnu, ehkä koko maan paras.
Patrick nousee seisomaan penkiltä, jolla istui ja huomaan vasta nyt, että hänellä on jo vaatteet yllään. Hän tekee jo lähtöä poistuakseen takaisin varjoihin, mistä tänne tulikin. Ehkä hänellä on jo seuraava ottelu tiedossa, taas yksi matsi, jossa hän ottaa kuonoonsa rahan takia.
Tässä maailmassa on neljän eri tyypin ammattilaisia – entisiä mestareita, nykyisiä mestareita, tulevia mestareita ja niitä, joista ei koskaan tule mitään. Niitä, jotka kiertävät kehästä toiseen kehityskykyisempien ottelijoiden elävinä nyrkkeilysäkkeinä, ottelevat pelkästään rahan takia saadakseen tästä lajista jotenkin leipänsä. Sellaisia meistä ei pitänyt ikinä tulla, ja Patrickin näkeminen sellaisena särkee sydämeni.
En ymmärrä, mitä on tekeillä. Vielä vähemmän tajuan mistään mitään, kun vastustajani vain virnistää ja laskee kätensä olalleni lohduttavasti ikään kuin minä olisin meistä kahdesta se, joka tarvitsee tukea. Ikään kuin hän olisi jo taistellut taistelunsa ja selvinnyt siitä.
”Mä en ymmärrä, Patrick. Viimeksi, kun mä ottelin sua vastaan, sä olit taistelija”, huokaisen ja katselen, kun hän nostaa kassinsa olalleen. T-paita paljastaa lihaksikkaat käsivarret ja vartalon, sen, että fyysisesti hän on elämänsä kunnossa.
”Älä näytä niin pettyneeltä, Jan. Sä voitit, sulle tulee uusia otteluita, susta tulee vielä jonkin asteen mestari”, Patrick toteaa hymyillen ja hänen lämmin katseensa muistuttaa liikaa siitä, mitä me joskus olimme toisillemme. ”Se ei ollut mua varten.”
Pudistan päätäni. ”Se oli, ja sä tiedät sen. Sulla oli unelma. Meillä molemmilla oli.”
Hän kallistaa päätään mietteliäänä kuin keskittyen palauttamaan muistoja mieleensä. ”Totta. Joskus mä uskoin, että nyrkkeily oli mun juttu ja se, mitä mä eniten halusin.”
”Eikö se enää sitten ole sitä?”
Tuike sinisissä silmissä ei viesti enää alistuneisuudesta eikä väsymyksestä. Hän näyttää voittajalta.
”Mitkään tittelit eivät ole mulle sen arvoisia, että niiden takia kannattaisi muuttua siitä, mitä on. Mä tein valinnan ja mä olen tyytyväinen siihen. Mulla on jotain parempaa kuin yksikään mestaruusvyö voi olla.”
*
”Oliko tämä nyt sitten tässä?”
Patrick ei voi kätkeä täysin pettymystä äänestään. Vedän jo housuja jalkaani, enkä tiedä, miten pystyn kohtaamaan hänen katseensa.
”Pakko lopettaa tämä. Joku alkaa vielä ihmetellä, missä mä olen”, yritän selittää, mutta selitykseni kuulostaa ontuvalta omissakin korvissani. Ei ole kyse siitä, etten voisi keksiä uskottavaa selitystä katoamiselleni. Enemmän on kyse siitä, etten luota omiin valehtelijankykyihini ja taitooni kestää sitä painetta, jonka totuuden tietäminen kyselijöiden edessä aiheuttaa. Mitä nopeammin tämä on ohi ja unohdettu, sitä paremmin voin teeskennellä, ettei mitään koskaan tapahtunutkaan.
En minä ole aikeissa unohtaa tätä enkä Patrickia, mutta tämä ei voi mennä enää pidemmälle. Minun pitäisi lähteä vielä, kun pystyimme päästämään irti.
”En mä juorua susta mitään, Jan. Sä voit luottaa muhun”, Patrick vakuuttaa ja vetää hieman enemmän peittoa päälleen kuin peläten hetken ajan alastomuuttaan. Hänen katseensa käväisee nopeasti siinä tyhjässä kohdassa sängyllä, jossa minun olisi pitänyt olla. Siinä, jossa olin hetki sitten maannut hänen vieressään haluten vain nukahtaa ja jättää huolet huomiseen.
”Mä tiedän, en mä sitä tarkoita. Se vain...”, huokaisen yrittäessäni keksiä sanottavaa. Patrickin anova katse, paikka tämän vieressä sängyllä, peitot, hän... Haluaisin tosissani vain suostua hänen katseestaan välittyvään pyyntöön, haluaisin jäädä siihen hänen viereensä, mutta...
Mutta minä olen tehnyt päätökseni. Olen nyrkkeilijä, eivätkä asiat toimi näin yksinkertaisesti meidän maailmassamme.
”Emme voisi ikinä olla yhdessä. Olla mitään”, muistutan ja näen Patrickin katseesta, että tämä tietää. Hän on käynyt läpi samat ongelmat, samat ajatukset. Hän on sieluntoverini ja voisi olla paljon enemmänkin, jos olosuhteet sallisivat. En voi väittää, ettei hän vetäisi minua puoleensa. ”On parempi, että mä lähden nyt. Sä tiedät sen.”
Hän nyökkää hetken pohdinnan jälkeen ja alkaa kerätä omia vaatteitaan. ”Mä tiedän sen.”
Emmekä me puhu tunteista tai hyvästeistä. Patrick jää pukemaan vaatteitaan, jätän hänet yksin huoneeseen ja lähden, ja tapahtumat jäävät kummittelemaan meidän molempien mieleen. Ajattelen häntä ja uskon hänenkin ajattelevan minua.
Ei siitä koskaan olisi tullut mitään, mutta en kadu sitä yhtä iltaa, joka meillä oli. Pienen hetken ajan sain olla oma itseni jonkun seurassa, tavata jonkun, joka kävi läpi samaa kuin minäkin.*
Poistumme yhtä aikaa pukuhuoneesta, ja käytävällä joku jo odottaa Patrickia. Miehellä on hiekanväriset, lyhyet hiukset ja lähes yhtä siniset silmät kuin Patrickillakin ja hänen katseensa osuu minuun vasta toisena. Katsomme molemmat Patrickia, joka hymyilee miehelle kävellen tämän luokse kevein askelin.
”Sä olet yhtenä kappaleena”, mies toteaa ja kiertää kätensä Patrickin ympärille halaten tätä. Hän on lyhyempi kuin nyrkkeilijä. ”Hyvä niin.”
”Mähän sanoin pärjääväni. Uskoisit jo mua, en mä mikään tusinanyrkkeilijä silti ole”, lihaksikkaampi heistä virnistää ja katsoo sitten minuun siten, että minun ehkä pitäisi osata lukea hänen kasvoiltaan ja tästä tilanteesta jotain. ”Tässä on mun vastustaja, Jan. Tämä oli sen ensimmäinen ammattilaisottelu ja voitto.”
Mies nyökkää minulle tervehdykseksi ja teen saman eleen hänen suuntaansa. ”Kiitos, ettet hakannut Patrickia ihan mustaksi.”
Patrick pelastaa minut miettimästä, miten reagoida kietoessaan kätensä lyhyemmän miehen harteille lähtevän näköisenä. ”Mä haluaisin nyt jo lähteä. Mennään kotiin, Tomas. Jan... Onnea tuleviin otteluihin. Susta tulee vielä loistava nyrkkeilijä, mä tiedän sen. Pysy ehjänä.”
”Kiitos, sä... Sä olit hyvä vastustaja”, sanon, enkä tarkoita sillä varsinaisesti ottelua. Siinä ei ollut kauheasti kilpailua voittajasta. Jään katselemaan, miten Patrick poistuu Tomasin kanssa ja epämääräinen ihailu hiipii väkisinkin pintaan kaiken katkeruuden ja surullisuuden seuraksi.
Hän tiesi takuulla, että tämä olisi hinta, joka kaapista tulemisella olisi näissä piireissä. Minusta ei ollut ikinä tekemään sitä valintaa, ei koskaan ole. Valitsen vanhoilliset arvot ja unelman mestaruusvyöstä, elämän tässä maailmassa. En silti voi olla ajattelematta, miten paljon rohkeutta se vaatii – olla sellainen kuin Patrick on. Luopua yhdestä unelmasta saadakseen toisen, pystyä elämään kehänkiertäjänä.
En usko, että ottelemme enää keskenämme tai tulemme kohtaamaan toiste, mutta hyvästejä ei edelleenkään sanota. Ne eivät kuulu meidän välillemme, koska mitään ei oikeastaan ollutkaan, ei kohtaamisia, ei ystävyyttä, ei toiveita nähdä uudelleen. Ei se silti tarkoita, ettei hänellä olisi sijaa elämässäni tai että voisin unohtaa hänet.
~*~*~
