Kirjoittaja: Rascal
Ikäraja: K-12
Paritus: Patrick/Tomas
Genre: slash, drama, romance
Yhteenveto:
Olen kehässä aivan liian nuorena ja kokemattomana. Minusta tulee piesty kehäraakki, ei nuorta lupausta.A/N: Ensimmäinen osa nyrkkeilyshottieni sarjaa. Inspiraatio tuli haettua taannoisesta Seinäjoen Boxing Night -illasta, ja idea ei jättänyt rauhaan ennen kuin olin kirjoittanut sen ylös. Olen isälleni kiitoksen velkaa tutustuttamisestani itsepuolustus- ja kamppailulajien maailmaan, ilman hänen asiantuntemustaan tämän kirjoittaminen ei olisi ollut mahdollista. Paljon on kuitenkin oppimista vielä, ja tämä tekeleeni ei tarjoa kuin epävarman kurkistuksen nyrkkeilyn maailmaan, mutta halusin silti kirjoittaa tämän. Olen vähän ylisuojeleva ja arka originaalieni suhteen, joten jos ne aivan voimasanallisimmat murskakritiikit jätettäisiin kirjoittamatta.
Muuten toki kaikenlainen palaute on tervetullutta.
Erään unelman hinta
”Älä mene. Ei sun tarvitse tehdä tätä.”*
Hänen sanansa kaikuvat nyt korvissani, kun kotiyleisö toivottaa suosikkinsa tervetulleeksi rinkiin. Taustalla soi Iron Maidenin
Fear Of The Dark. Purppuravalojen ja savun seasta astelee mies tervehtien näyttävästi yleisöään. Hänet toivotetaan tervetulleeksi seisaaltaan, huudoin, taputuksin, vihellyksin. Kun juontaja kuulutti minut kehään, sain osakseni vain pari kohteliasta taputusta ja vähemmän kohteliaita buuauksia.
Tämän miehen he kutsuvat innolla kehään. He haluavat nähdä, miten minut hakataan ja tyrmätään ennen kuin edes puolet ottelusta on kulunut. Minun ei tarvitse ymmärtää kieltä tietääkseni sen. En ole täällä tarjotakseni vastuksen, olen täällä piestävänä – tehdäkseni vastustajastani sankarin näiden silmissä. Ajattelen lämmittelytilojen nyrkkeilysäkkiä ja hillitsen vaivoin kylmänväreet selässäni.
*
”Mun on pakko. Mä haluan otella, eikä se onnistu täällä. Kyllä sä ymmärrät sen.”
”Mä en halua nähdä, miten sut hakataan. Ole kiltti.”
”Pää kiinni tai muakin alkaa pelottaa. Tämä on ainoa keino, millä musta voi tulla nyrkkeilijä. Ei ne täällä anna mulle mahdollisuutta.”
”Tuo ei saa olla totta. Sun pitää puhua jollekulle...”
”Ja kertoa mitä? Siitä tässä onkin kyse, Tomas. Kaikki tietävät jo liikaa. Valmentajat eivät halua päästää mua kisoihin ja muut ottelijat eivät halua olla missään tekemisissä mun kanssa.”*
Avustajani sivelee vaseliinia kasvoihini.
Jotta en näyttäisi jatkoilla niin piestyltä. Koska yhdessä asiassa verenjanoinen yleisö on oikeassa – tällä tasolla nyrkkeillään tosissaan. Tällä tasolla perille asti tulevat iskut voivat todella sattua. Katseeni osuu vastakkaisessa, punaisessa kulmassa otteluun valmistautuvaan vastustajaani.
Hän ei ole isompi kuin minä, siitä ei ole kyse. Me ottelemme molemmat kevyessä sarjassa. Hän ei myöskään ole ammattilaistasolla paljoa kokeneempi kuin minä – alla on kolme voittoa ja yksi ratkaisematon ottelu, kun taas minulla on kaksi voittoa ja yksi tappio.
Mutta vastustajallani on
vuosien kokemus ja menestys amatööritasolta, jotain, mihin minulla ei koskaan ollut mahdollisuutta. Hän on minua kymmenen vuotta vanhempi ja täysin valmis näihin ammattilaissarjan otteluihin. Olenko minä?
Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla valmis.Tuomari astelee kehän keskelle ja viittoo meitä lähemmäs. Ensimmäinen kuudesta erästä alkaa tästä. Yksi kuudesta. Jos selviän tästä, minun on kestettävä enää viisi samanlaista. Vastustajalleni ei kelpaa tästä ottelusta kuin voitto – yleisö vaatii sitä häneltä. Tämä on hänen kotikehänsä, hänen yleisönsä, hänelle on täällä ties mitä yleviä lempinimiä ja hänelle on asetettu odotuksia ja vaatimuksia.
Knockout. Ainoa sana, jonka ehdin ottelun esittelyssä erottaa juontajan nopeasta englannista.
Ehkä tänään nähdään jo hänen ensimmäinen tyrmäysvoittonsa ammattilaissarjassa. Vastustajani heittää minulle pienen toverillisen hymyn. Nyrkkeilyhanskat kädessä on mahdotonta kätellä, joten tervehdykseksi riittää pieni hanskojen kosketus. Se on pelkkä taputus –
tämä on kevein kosketus, jonka tänään sinulle annan. En tiedä, miten kovaa hän lyö, mutta katseeni panee nopeasti merkille atleettisen kehon, litteän, lihaksikkaan vatsan ja kiinteät käsivarsien lihakset. Hän on valmistautunut tähän otteluun ja on huippukunnossa.
Ottelukello soi, tyly, korkea pirahdus, joka ilmoittaa, että kaveerauksen aika on ohi. Valot himmenevät ja keskittyvät kehään, yleisö muuttuu pimeässä vaanivaksi, kannustuksiaan ja ivahuutojaan huutelevaksi verenjanoiseksi massaksi. Hämärä kehän ulkopuolella on täynnä välkkyviä kameravaloja ja kiiluvia silmiä.
Tiedän, että kun valmentajani käski minun keskittyä vain vastustajaani, hän ei tarkoittanut sitä pelkästään ottelutarkkaavaisuuden takia. Hän ei halunnut minun tajuavan sitä massaa kehän ulkopuolella. Sitä, millaisen verenjanon kohteena olin.
Olen yhdeksäntoistavuotias, yli tuhannen kilometrin päässä kotoa, maassa, joka ei sano minulle mitään. Kieli ja ihmiset täällä ovat minulle käsittämättömiä. Tiedän ainoastaan, että he haluavat minun häviävän. Enemmänkin – he haluavat minun häviävän rumasti.
Samanaikaisesti yli tuhannen kilometrin päässä kotikaupungissani Tomas seuraa muiden nuorten nyrkkeilijöiden harjoituksia valvontakopistaan ja me molemmat tiedämme, että minun kuuluisi olla siellä. Että minun ei kuuluisi olla täällä, tässä ringissä, tässä sarjassa, ottelemassa tätä miestä vastaan.
Minä en ole valmis tähän.
*
Minä olin hyvä nyrkkeilijä. Voisin olla sitä edelleen, jos vastus olisi lähellekään tasoiseni nuori, suhteellisen kokematon ottelija. Osaan nähdä ottelukumppanini heikkoudet – liian alhaalle laskeutuvan suojauksen, suojauksen avaamisen sarjan päätteeksi, tämän tavan lähteä ajoittain lyöntinsä perään sen sijaan, että olisi pyrkinyt nopeasti palauttamaan sen. Mutta ottelutoverini on eri maata kuin minä olen, virheistä huolimatta hänen liikkeissään näkyy kokemus ja aggressiivisuus. Saan muutamia iskuja perille, mutta tiedän jo ensimmäisestä erästä alkaen, että iskuni ovat ihan liian pehmeitä hänelle.
Vastustajani ottelee jännittyneenä ja ennakkoluulottomasti, näkee, että hän on omaksunut yleisön asenteen – minä olen täällä häviämässä hänelle. Hän on pelkkää itsevarmuutta erä toisensa jälkeen, eikä väsymyksestä ole tietoakaan. Hän etsii epäröimättä sitä heikkoa kohtaa, johon iskeä, odottaa, että laskisin suojaukseni. Kylkeni ja vatsani ovat pehmeitä niihin osuneista iskuista, mutta kasvoihin ja päähän kohdistuneet iskut olen onnistunut torjumaan. Hän pystyisi tyrmäämään minut, jos saisi tilaisuuden, mutta en ole antanut sitä hänelle.
Lupasin Tomasille tulla ehjänä takaisin.
*
”Tiedätkö, mitä parikymmentä vuotta ammattilaisnyrkkeilyä voi tehdä ihmisen keholle? Oletko nähnyt eläkkeelle siirtyneitä nyrkkeilijöitä? Oletko nähnyt, missä kunnossa Muhammad Ali on nykyään?”
”Ei ole muuta vaihtoehtoa, isä. Ne ei päästä mua amatöörikisoihin.”
”Tämä olisi voinut mennä niin toisin, jos olisit normaali poika.”
”Siirryn ammattilaiskisoihin. Musta tulee vielä nyrkkeilijä, mä lupaan sen.”
”Sinä et ymmärrä. Minulle on yhdentekevää, oletko sinä nyrkkeilijä vai mikä. Haluan vain, että poikani pysyy kunnossa.”
”Mutta mulle se ei ole yhdentekevää! Mä - - mä haluan otella! Mä olen hyvä siinä.”*
Yleisöstä kuuluu juopunutta mylvintää ja huudahduksia joka kerta, kun vastustajani saa hyvän hyökkäyksen perille. Yritän olla ajattelematta ottelukelloa ja pelastavaa erätaukoa ja keskittyä vain suojaamaan itseni ja mahdollisesti etsimään hyviä vastaiskun paikkoja. Minua kuitenkin hillitsee se tieto, että en voi voittaa tätä ottelua. Vaikka saisinkin iskuja perille enemmän kuin vain näytösluontoisesti ja osoittaakseni, etten ole aivan onneton vastustaja, he eivät antaisi tämän ottelun venyä niin pitkäksi, että saisin tilaisuuden voittaa. Olen nähnyt näitä paikalliskisoja ennenkin – tuomarin päätöksiä keskeyttää ottelu ”tyrmäykseen”, kun väärä mies on voitolla ja toinen onnistuu saamaan yhden kohtuullisen iskun perille. Iskun, joka todellisuudessa ei aiheuttaisi edes mitään vahinkoa, mutta saa horjahtamaan sopivasti.
En voi olla aivan varma, miltä erät ovat näyttäneet kameroille ja tuomareille, mutta uskon pisteiden olevan tällä hetkellä vastustajalleni. Luultavasti lopputulos tulee olemaan yksimielinen – vastustajani on aloitteellisempi, hyökkäävämpi, hallitsevampi. Minä olen vain se sinnittelevä, sitkeä osapuoli, joka saa muutaman säälipisteen ja se siitä.
Minä rakastin nyrkkeilyä. Haluaisin rakastaa sitä edelleen, mutta siitä on viety se hehku, jonka voiton mahdollisuus ja unelma suuremmista otteluista aiheuttaa. Ilman sitä hohtoa olen vain kehänkiertäjä, leikkivastustaja, jonka tarkoitus on saada vastustaja näyttämään hyvältä. Ihan niin kuin nytkin tässä ottelussa.
Ammattilaisnyrkkeilyssä painavat kaksi asiaa: maine ja raha. Minun kohdallani enää jälkimmäinen. Saan tästä palkkani, teen tätä työnä. Siinä kaikki. Se on kaukana siitä, mistä haaveilin.
Erätauolla ajattelen väistämättä Tomasia. Hän tietää, miltä minusta tuntuu. Hän muistaa, millaista oli katsella otteluitani sivusta silloin, kun niissä oli vielä toivoa. Kun niillä oli tarkoitus. Hän ei olisi koskaan toivonut minulle tällaista.
*
”Mä en tiedä, mitä sanoa, Patrick. Mä en edes tiedä mitä ajatella. Mä haluan sut, haluan sut enemmän kuin tiedätkään, mutta mä en halua, että sä joudut luopumaan nyrkkeilystä mun takia. Älä väitä vastaan, mä oon nähnyt sun otteluita ja tiedän, mitä siellä kehässä oleminen merkitsee sulle.”
”Sä olisit ehkä ainoa syy, jonka takia voisin luopua nyrkkeilystä. Ei se voi olla se, mitä mä haluan elämältä, jos se tarkoittaa elämää ilman sua.”
”Miksi tän pitää olla niin vaikeaa? Miksi me ei saada olla vain yhdessä ilman, että se maksaisi sulle niin paljon? Se ei ole oikein, Patrick. Se on aivan hiton väärin.”*
Koska nyrkkeily on miesten laji, ja minun ja Tomasin kaltaisia ei siinä maailmassa pidettäisi oikeina miehinä. Koska nyrkkeily on jotain, mikä herättää alkukantaisia vaistoja – halun nähdä tummuvaa lihaa ja verinoroja kasvoilla, tunteen vahvuudesta, inhon meidän kaltaisiamme kohtaan. Katselen tiukkaan t-paitaan ja naurettavan lyhyeeseen hameeseen pukeutunutta, eränumeron ilmoittavaa taulua kannattelevaa naista, enkä ymmärrä, mikä hänessä saa yleisössä olevat miehet huutelemaan ja viheltämään. Tämä on urheilua juuri heidän kaltaisilleen – kamppailua, väkivaltaa, erätauoilla kauniita naisia. Pitäisi olla sellaisista asioista pitävä mies sulautuakseen tähän joukkoon, ja minä en ole sellainen.
Olen kehässä pelkästään urheilijana, ottelijana, joka haluaa tehdä parhaansa ja katsoa, mihin se riittää. Haluan yrittää saada sen riittämään mahdollisimman pitkälle. Haluan kokemusta, että kehittyisin, tiukkoja vastustajia, jotka näyttäisivät minulle, missä ovat heikot kohtani. Olkoonkin, ettei kehittymisellä ole enää minun kohdallani väliä. Olen kehässä aivan liian nuorena ja kokemattomana. Minusta tulee piesty kehäraakki, ei nuorta lupausta.
*
”Miten niin mä en pääse ottelemaan? Mä olen tämän salin paras junnu ja - -!”
”Sä olit paras junnu, mitä meidän tallissa on aikoihin ollut. Mutta tietyt seikat ovat nyt pakottaneet meidät valmennustyössä miettimään uudelleen, oletko sä oikea valinta näihin kisoihin. Ehkä sä aavistat itse, mistä mä puhun.”
”Et voi olla tosissasi! Sen takia, että mä ja Tomas - -”
”Mä huomaan, että sä olet ymmärtänyt tämän tallin periaatteen. Mustakin tämä on aivan hemmetin kurjaa, mutta joidenkin asioiden suhteen meillä on nollatoleranssi. Katsotaan uudelleen seuraavien kisojen aikana, jos sä olisit siihen mennessä kasvanut ulos outouksistasi.”
”Entä jos mä en ole? Oikeasti, ei se, kenen kanssa mä olen tee musta yhtään huonompaa nyrkkelijää! Sä tiedät, että mä voisin pärjätä niissä kisoissa!”
”Tästä asiasta ei nyt keskustella yhtään enempää, Patrick. On mainetta, mitä meidän seura ei halua vahingossakaan päälleen. Niin kauan kuin sä olet riskitapaus, sun kisoja harkitaan vakavasti.”*
Kuusi erää on takana. Kestin niistä jokaisen, enkä tunne oloani edes kunnolla väsyneeksi, kun astelen omaan siniseen nurkkaani antaakseni hanskani riisuttaviksi ja saadakseni juotavaa. Yleisö taputtaa ja viheltää, mutta tiedän, ettei se suosio ole suunnattu minulle. Ehkä muutamat tuolla joukossa ovat valmiita myöntämään, että annoin ihan sisukkaan vastuksen, mutta porukan sankarista ei ole epäselvyyttä. Hän poseeraa jo kameroille vastakkaisessa kulmassa leveä hymy kasvoillaan ja kiittää yleisöä tuesta.
Käyn onnittelemassa häntä voitosta, ja hän sanoo muutaman rohkaisevan sanan ja kiittää tasaisesta ottelusta. Muuta en hänen puheestaan ymmärrä. Nyökkäilen ja hymyilen, osoitan, että en kanna kaunaa mistään kehässä tapahtuneesta. En edes niistä muutamista iskuista, jotka suuntautuivat hieman liian alas vartalossani ja tuomari joutui antamaan hänelle niistä huomautuksen. Yleisö ei ehkä sitä tee, mutta ainakin me urheilijat pystymme antamaan toisillemme arvoa ja kunnioitusta. Tervehdin samalla myös vastustajani taustajoukkoja, valmentajaa ja avustajaa, jonka olen tunnistavinani erääksi nyrkkeilykehien suurnimeksi muutaman vuoden takaa. Vastustajani seura ei siis ole ihan mikään mitätön, hänestä taidetaan todella kaavailla tulevaisuuden lupausta. Ja minä kannoin juuri oman korteni kekoon tulemalla voitetuksi nimeksi hänen ammattilaisuran vastustajien listallaan.
Arveluni osuvat oikeaan – juontaja ilmoittaa juhlallisesti, että tuomariston päätös voittajasta on yksimielinen ja pisteet jakautuvat samalla tavalla. Hänen äänensä kohoaa korkeuksiin hänen venyttäessään vastustajani nimeä, jota minä en osaisi edes sanoa tai kirjoittaa. Katsojat villiintyvät kuulemastaan ja suosionosoitukset kaikuvat hallissa. Juontaja innostaa heitä vielä raikuvampiin aplodeihin ja huutoihin, ja muutaman kädenpuristuksen myötä tiedän, että minun on aika poistua kehästä.
En ole ikinä oppinut pitämään siitä tunteesta, kun kumarrun kehää rajaavien rimojen välistä ja laskeudun lattialle. Voittajana tai häviäjänä poistuminen tuntuu aina yhtä turhauttavalta – joko liian aikaiselta luopumiselta loistosta ja kunniasta tai sitten pakenemiselta. Tunnen astuvani valosta varjoihin, kun kävelen pukuhuoneeseen yleisön edes kiinnittämättä minuun huomiota. Kaikkien katseet ovat yhä miehessä, joka tuulettaa kehässä ja on jo jostain saanut mikrofonin käteensä ja sanoo jotain yleisölle.
Tunnen itseni vanhaksi, vaikka tiedän, että urani ammattilaisena on vasta alkanut.
*
Tomas on minua vastassa lentokentällä. Tunnistaisin hänen pähkinänruskeat hiuksensa ja kahvipavuntummat silmänsä missä tahansa. Hänellä on päällään tummanharmaa Niken huppari, joka ei värinsä puolesta takuulla kiinnitä kenenkään katseita häneen tai meihin. Hänen katseensa on arka, miltei lupaa kysyvä –
onko okei, että olen täällä, saanko tulla luoksesi vai pitäisikö meidän esittää näkymättömiä, kunnes olemme ihmisten katseiden ulkopuolella?Vastaan niihin sanattomiin kysymyksiin kävelemällä hänen luokseen, laskemalla laukkuni ja kietomalla molemmat käteni hänen ympärilleen. Emme sano mitään kliseisiä tervehdyksiä, nojaamme vain toisiimme ja minun ei tarvitse kertoa, millä tavalla ottelu ulkomailla meni. Hukun hänen läheisyyteensä ja lämpöönsä ja haluan vain jäädä siihen. Kiellän itseäni ajattelemasta katseita, joita meihin kohdistuu, paheksuntaa ihmisten silmissä ja äänessä heidän puhuessaan meistä. Siitä, miten me kehtaamme olla sellaisia kuin olemme – ja vielä julkisella paikalla.
Olen väsynyt heittämään elämäni ja unelmani hukkaan tuollaisten katseiden ja puheiden takia.
Tomasin käsi sivelee hellästi, lähes hajamielisesti poskeani.
”Olet sä aikamoinen. Kävit ulkomailla ottelemassa”, hän toteaa sitten ja saa minut naurahtamaan hiukan. Hänen hengityksensä kutittaa kaulaani ja minua huvittaa, että niin hento kosketus saa jonkin sisälläni värisemään. Olen sentään treenannut koko ikäni kestääkseni ties miten kovia iskuja, mutta Tomasilta tarvitsen vain hänen lämpimän hengityksensä ihoani vasten ja olen hävinnyt – jos mitään ottelua meidän välillämme nyt pitäisi ollakaan.
Ajatuksen rohkaisemana jätän kommentoimatta hänen toteamustaan ja sen sijaan otan sen verran etäisyyttä, että pystyn painamaan huuleni hänen huulilleen. Tasan siinä, kaikkien katseiden edessä, kaikkien paheksunnan edessä, julkisena häpeänä.
Minun oli luovuttava yhdestä unelmasta saadakseni toteutettua toisen, ja tästä haaveesta – minusta ja Tomasista yhdessä – minä en suostu luopumaan.
~*~*~
