Title :
The Last Leaf / Viimeinen lehti.Author : Reneè
Gendre : Romance / Drama / Action
Fandom :
TwilightBeta : ?
Pairing : Edward (-Bella) + vakioparit
Summary :
Viimeinen Lehti on kuvaelma ajasta ennen Edwardin muuttumista vampyyriksi ja aikaa sen jälkeen.
Disclaimer : Suurin osa tapahtumapaikoista ja hahmoista kuuluvat
Stephenie Meyerille. Omat hahmot + paikat :
Solvang(kaupunki,
Yosefine(sisko),
Antonia-Graza & Eduardo nuorempi (isän vanhemmat) ja
Josefiina-Maria(äidin äiti),
Brii (kaupunki),
Groswell(kaupunki),
Pearl(perhe),
sir. Jonathan James Hale (Rosalien isä),
Charles Inrichtonin (Roycen ystävä),
Claudius McTrottin (Roycen ystävä),
Antonio Masen (Edwardin biologinen serkku isän puolelta),
Georgina Masen (Antonion vaimo),
John Antonio Masen (Antonion ja Georginan poika) ja
Stenford High (Forksin Lukio).
Warnings : Perustuu aikaan ennen
Houkutusta ja lopussa loppuu sen puolella.
Rating :
K-16A/N : Tarina ajautuu vuoden 1918 Solvangiin, missä Edward muuntautuu vampyyriksi Carlisle Cullenin toimesta.
Huom! : Bella ilmestyy tarinaan vasta loppupuolella. Enjoy! 1. Viimeinen henkäysEn ikimaailmassa olisi toivonut niin käyvän heille kummallekaan. Espanjantauti oli riistänyt jo niin monelta hengen ja uusi aalto oli nousemassa; koska tämä ikinä loppuisi? Edward Anthony Masen:Isä kuoli puoli vuotta sitten ensimmäisen aallon pyyhkäistyä Italiasta lävitse Amerikan. Siihen aikaan pikkukaupungissamme Solvangissa eivät enää työskennelleet muut lääkintätutkinnon omaavat, kuin kalpeakasvoinen tri. Carlisle Cullen, joka piti taikakeinoin isääni,Edward vanhempaa elävien kirjoissa kaiken sen aallon keskellä. Lopulta, 3 kuukautta sairastumisensa jälkeen isä menehtyi tohtorin käsiin sinniteltyään yön yli äidin tukena. Äidin sairastuminen samaiseen tautiin vei häneltä viimeisetkin voimanrippeet ja tohtori Carlislen tuki oli välttämätön.
Muistan äidin maanneen ruhjeisella kotisängyllämme hoiperrellen sanoillaan merkityksettömiä ja mananneen espanjantaudin vaikutusta perheeseemme. En usko hänen ymmärtäneen isän sairastuttua taudin aiheuttamia todellisia kasvoja; muistan hänen pidätellen asiaa minulta vielä monta kuukautta jälkeenpäin. En ymmärrä vieläkään hänen motiivejaan; seitsemäntoistavuotiaana olisin varmasti tiedostanut kaiken hänen kertomansa ja yrittänyt loppuvaiheessa auttaa heitä molempia. Se oli silloin.
>Edward kultaseni>, muistan äidin kähisseen sängyn pohjalta viikkoa ennen kuolemaansa. Hänen äänensä oli ennen sairauden vaikutuksia parantanut lämmöllään kaiken pahuuden ympäriltään; turhamaisten kipulääkkeiden vaikutukset heikensivät hänen henkisen profiilinsa pohjimmilleen, eikä häntä enää tahtonut tunnistaa entisekseen.
>Niin äiti>, muistan kyykistyneeni polvilleni hänen vierelleen sängyn reunalle ja katsoneeni hänen sameisiin sairauden tyhjentämiin silmiinsä. Niiden kaunis orvokkimainen väritys oli vaihtunut siniharmaaksi sekasorroksi, eikä hän enää kunnolla nähnyt ilman useaan otteeseen korjattuja silmälasejaan.
Muistan hänen pantanneen ne ruokakuponkeja vastaan pidättäkseen meitä nälältä; myöhemmin hänen uhrattua viimeisetkin roponsa ruokatarvikkeisiin, oli meidän tyydyttävä säilykkeisiin ja suolalihaan. Niistä kerätty energia ei millään riittänyt meidän kummankaan tarpeisiin; lopulta sairastuin itsekin kolme viikkoa hänen jälkeensä. Taudin aiheuttamien vaikutusten jälkeen muistikuvani ovat vaihtuneet sumeammiksi, mutta vaihtoehdoitta olin silti pysynyt äitini tukena.
Kolme päivää myöhemmin tohtori Cullen oli haudannut hänet jousisänkyynsä jääpalapetiin ja käärinyt hänet pehmeisiin pellavalakanoihin. Hänen sanojensa mukaan ”kenenkään viimeinen ansio maan päällä ei olisi kuolla lohduttomana yksin kuumeisena, vaan kaikesta hänen läpikäymästään huolimatta oli tärkeää säilyttää kunnioitus vanhempiamme kohtaan.” Näiden sanojen jälkeen hän lääkitsi äitini, Elizabethin viimeiselle matkalleen sielunsa sopukoissa.
Tohtori Carlislen sanat auttoivat säilyttämään rauhan sekä omassa, että äitini sielussa; tiesin hänen päässeen haluamaansa parempaan paikkaan isäni oikealle puolelle. He olivat aina olleet esikuvani ja rakastaneet minua sellaisena, kuin olin ollut; joka ikistä virhettäni myöten.
Kuukauden päivät myöhemmin tilani oli huonontunut entisestään ja Carlislen oli pidettävä tilanteeni hallinnassaan; hänen suoniini lisäämät lääkemäärät olivat äitiänikin korkeammat ja saivat aikaisemmat muistikuvani haalenemaan yhä sekavammiksi. En muista tuosta ajasta paljoa; mutta mikään lääkitys tai sairauden vakavuus ei haihduttaisi kipuani läheisteni; perheeni menettämisestä.
>Sinnittele, poikani>, muistan Carlislen tuolloin minulle hokeneen usein vahvistukseksi> et saa luovuttaa. Olit liian tärkeä vanhemmillesi, taistele!>
Viimeisenä ihmiselon päivänäni muistin auringon nousseen idästä Carlislen saavuttua normaalille aamutarkistukselleen. Muistan hänen varoen narisuttamasta eteisen lattiaa ovesta astuessaan normaalia keskittyneemmin, mutta hänen muissa eleissään ei näkynyt tavallisesta poikkeavia piirteitä. En osannut epäillä mitään.
Edellisen yön aikana useaan otteeseen ruumistani ja erityisesti keuhkojani piinanneet voimakkaat kivistykset ja jomotukset olivat heikentäneet vastustuskykyni lähes olemattomiin; haavoittuvaisuuteni oli näkyvillä. Silmistäni näkö oli sumentunut suurilta osin ja yritin vaivalloisesti pidellä silmiäni auki nähdäkseni ympäriltä korviini kantautuvaa elämää. Tunsin kuumeesta tirskuvat hikinorot otsaltani poukkoilleen ohueina virtauksina alas nenäni vartta ja poskipäitäni, mutta voimani eivät riittäneet tyrehdyttämään niitä yöpaitani hihoihin. En enää osannut tuntea kipua; olin jo ohittanut sen vaiheen. Seuraavana tuntuivat enää olevan vain maailman hämärtyminen olemattomiin ja puuduttavan hidas kuolema. Ainoa mitä osasin toivoa, oli vain Carlislen ymmärtäväinen asenne sen edesauttamiseen; ehkä hän osaisi nopeuttaa ajan kulkua. Ainakin silloin toivoin niin.
>Edward>, kuulin tiheän sumuverhon lävitse Carlislen kiireettömän tasaisen äänen ja yritin uurtaa kaiken ympärilläni tapahtuvan ohitse viimeisimmätkin kuuloaistini rippeet> Edward, kuuletko ääneni?>
Tunsin jonkin kylmää uhkuvan kovan esineen ujuttautuneen tutisevaan nyrkkiini ja tunsin tarvetta liikuttaa viimeisiä toimivia lihaksiani tulkitakseni hänelle tarvitsemansa eleet. Kaikki tuntemani voimat menivät tuohon yhteen nihkeään puristukseen ja kuulin hänen hengityksensä korvassani. Keskityin tuon jälkeen ainoastaan kuuntelemiseen.
>Olet turvassa, Edward>, hän kuului kuiskanneen ja tunsin hänen kylmän kätensä sivellen pehmeästi hiestä märkää niskaani kaartuen kaltevasti kaulalleni; tunsin pelkkää kylmää> olet kärsinyt aivan tarpeeksi, poika.>
Carlisle tuntui hengittävän raskaiden sanojensa jälkeen hyvin raskaasti, mutta kylmän vihlova tunne ei kaulaltani hälvennyt. Hänen kätensä painoi hellästi kaulallani sinisenään kohoavia verisuonia ja uskoin hänen etsiskelevän sopivia suonia viimeisten lääkkeiden upottamista varten. Tunsin silloin olevani valmis etenemään seuraavaan hetkeen; tekisipä hän viimein kivusta lopun. Mitä minä siinä enää kärventelisin?
>Edward>, Carlisle keskittyi keräämään huomiotani uudelleen ja tuntui nyt keränneen sanottavansa valmiiksi> tätä vanhempasi olivat toivoneet. Elizabeth ja Edward vanhempi olivat kunnian ihmisiä ja huolehtivat sinusta viimeiseen asti, poikaseni. Sinä olet taivaan enkeliksi syntynyt, mutta he eivät tarvitse sinua sinne vielä. Nuoruutesi on kauneuden pisara, joka ei ole valmis kuivumaan vielä.>
Kykenin yhä kuuntelemaan hänen kaiheudesta runollisia sanojaan, vaikken osannut kunnolla hahmottaa jokaisen sanan painotusta. Hänen sanomansa asiat hämmensivät minua, mikä häntä esti tekemästä tästä loppua?
>Tämä ei koske kauaa, Edward>, hän oli sanonut raskaasti hengittäen sanojen välillä ja kuulin hänen polvistuvan matalan tammisänkyni vierelle.
Yritin kallistaa päätäni nähdäkseni hänet viimeistä kertaa elämässäni; viimeisenä olentona näillä silmilläni, kun yht`äkkiä tunsinkin hänen toisella kylmällä kädellään painavan rintaani ja toisella pidelleen päätäni paikallaan. Ja sitten tunsin kaulallani surmaa vihlovan kivun; se ei ollut neulan pisto, eikä sitä seurannut autuas lämpö. Miksi olin yhä siellä ja miksi hän kidutti minua!