Dekadenssin lyhyt oppimäärä
hahmot: Igor Irkoroff, Regulus Musta, Augustus Rookwood, Barty Kyyry junior
paritukset: melkein kaikki, mitä edellä mainituista saa muodostettua
ikäraja: K-16
varoitukset: meikkaavia alaikäisiä poikia keski-ikäisten ukkojen kanssa, vastuutonta alkoholin nautiskelua sekä huumeiden käyttöä
beta: yhyy
yhteenveto: Goottivaikutteista romantiikkaa höystettynä asiaankuuluvalla rappiolla sekä politiikan häivähdyksellä.
A/N: Kyseessä siis neliosainen sarja, kirjoitettu valmiiksi.
1. Johdatus rappioon
Vielä silloinkin, kun kylmähkön sodan kärjistymistä joksikin avoimen väkivaltaiseksi rintamataistoksi oli odotettu jo useita vuosia, Britannian taikamaailman puhdasverinen eliitti jaksoi pitää yllä loisteliasta elämäntyyliään. Itsensä lordiksi ylentäneestä miehestä ja hänen kannattajistaan puhuttiin tuskin lainkaan ja silloin, kun keskusteluihin eksyi jokin maininta aiheesta, paheksuvien sanojen välissä saattoi kuulla lauseiden sisällön kanssa riitelevän sävyn. Yleinen, mutta tunnustamaton fakta oli, että lähes puolet seurapiireistä kannatti Häntä-joka-jääköön-nimeämättä sen verran aktiivisesti, ettei heidän mielipiteistään ollut enää soveliasta käydä minkäänlaisia kahvipöytäkeskusteluja - niin kauan kuin sitä ei sanottaisi ääneen, ei seurapiireillä ja ministeriön tuomitsemalla lordi Voldemortilla ollut minkäänlaista yhteyttä.
Joka kuukauden ensimmäisenä lauantaina kello kuudesta eteenpäin tämän yhteiskunnan kerman miehet kokoontuivat jonkun suurimman suvun päämiehen luokse nauttimaan viskistä, sikareista ja vain puolittain poliittisista keskusteluista. Toisin kuin jotkut asiaan vihkiytymättömät saattoivat joskus kuvitella, noihin iltoihin ei liittynyt mitään siveetöntä tai erityisen salaista; haluttiinpahan vain tavata ystäviä ja sukulaisia ilman, että naisista tarvitsi olla koko ajan pitämässä huolta.
Ilmapiiri oli kuitenkin rento vain näennäisesti, jokaisella oli oma paikkansa, josta lipeämistä katsottiin pahalla. Valtataisteluita käytiin tällä mukamas puolueettomalla maaperällä yhtä ankarin asein kuin muuallakin ja perheenpäät laskivat tyttäriensä tulevien sulhaskandidaattien lasillisia, punnitsivat jokaista lausuttua sanaa ja päättivät naimakaupoista jo ennen kuin nuorukaiset olivat edes aloittaneet kosioretkiään. Päällisin puolin kaikki toki tulivat toimeen toistensa kanssa, eikä kenenkään puheita tai tekoja tuomittu, mutta jo muutaman miesporukalla vietetyn illan jälkeen kuka tahansa osasi sanoa, ketkä vihasivat toisiaan, kuka ei hallinnut juomistaan, ja keiden lapset olivat mitä luultavimmin jo kapaloikäisinä luvattu toisilleen.
Igor Irkoroff oli jo lähes vuoden päivät viihtynyt Englannin seurapiireissä tarkkailijan roolissa. Vanhan venäläisen aristokraattisuvun viimeinen edustaja oli paennut Neuvostoliiton taikamaailmankin puolelle levittäytyneen toverihengen tieltä - eihän asia varsinaisesti häntä koskettanut, mutta liika jästien hapatuksien omaksuminen kyllästytti häntä. Toki ylimyspiireissä suhtauduttiin moiseen uudistushaluun asiaankuuluvan karsaasti, mutta jästihallinnon rahavirtoihin mieltynyt ministeriö oli alkanut osoittaa viimein taipumisen merkkejä ja eri tahojen lepyttämiseksi valitut alhaisempaa syntyperää olevat virkamiehet olivat paljastuneet paljon kuviteltua tehokkaammiksi. Oli siis ollut aika vaihtaa maisemaa, kenties pysyvästi.
Britannia oli vaikuttanut tarpeeksi mielenkiintoiselta ja paikallinen pikkuserkku Antonin Dolohov olikin auttanut Igoria enemmän kuin vain mielellään sopeutumaan. Antonin oli esitellyt Lontoon, englantilaisen seurapiirin, sekä tietysti mestarinsa, Pimeyden Lordin, jonka aatteet ja tavoitteet olivat luonnollisesti sykähdyttäneet kotimaan rappiota kohti luotsatun hienoston jälkeen. Kun tärkeimmät kontaktit oli solmittu ja orastavat ystävyyssuhteet laitettu alulle, Igor oli muuttanut hotelleista Augustus Rookwoodin kartanolle, joka miehen omien sanojen mukaan oli aivan liian suuri yhden ihmisen asuttavaksi.
Augustus oli työlleen ja mestarilleen omistautunut mies, joka ei ottanut millään tavalla osaa toisinaan kiihkeästikin kuohahteleviin seurapiirin kiistoihin. Hän ei ollut erityisen hyvissä tai erityisen huonoissa väleissä kenenkään kanssa, hän suhtautui kaikkiin tasaveroisella asiallisuudella. Ja vaikka Antonin olikin esitellyt Igorin, Augustus oli se, joka varsinaisesti tutustutti hänet kaikkiin niihin ihmisiin, jotka olisivat siitä eteenpäin hyvin merkittävä osa hänen elämäänsä. Tältä neutraalilta pohjalta oli hyvä lähteä liikkeelle, ja sillä oli myös hyvä pitäytyä. Miellyttävä ja kohtelias, mutta silti tietyn etäisyyden päässä - rooli, jossa pysytteleminen oli sekä kannattavaa että erittäin yksinkertaista.
Aina marraskuuhun -78 saakka.
Kuukautta aiemmin Regulus Musta oli saavuttanut täysi-ikäisyyden ja saanut ensimmäistä kertaa kutsun sinne isojen poikien leikkikentälle. Igorilla ei ollut mitään erityisempää muistikuvaa siitä, miten kotonaan tai eksyksissä poika oli näyttänyt olevan, hän ei ollut oikeastaan kiinnittänyt huomiota nuoreen Mustaan millään tasolla. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa pojalle eikä pojalla hänelle, ja ikävuosienkin puolesta he olivat viettäneet iltansa täysin eri seuroissa.
Marraskuussa tilanne oli kuitenkin toinen. Regulus kohahdutti seuruetta saapumalla paikalle enemmän kuin vain akateemisen vartin myöhässä, sekä mukanaan seuralainen, jolla ei olisi pitänyt olla mitään asiaa kyseisiin illanistujaisiin. Bartemius Kyyry oli poistunut tapansa mukaan tasan kello kahdeksalta, mikä luultavasti olikin Reguluksen myöhäisen ilmaantumisajankohdan syy; nuorempi herra Kyyry kun tuskin olisi halunnut törmätä isäänsä sellaisessa tilanteessa. Paheksuntaahan moinen käytös herätti, mutta vaikka kukaan ei nuorukaisten toimintaa hyväksynytkään, kukaan ei puuttunut asiaan. Jos Kyyry ei itse osannut pitää jälkeläistään kurissa, se oli hänen ongelmansa, kenelläkään ei ollut mitään mielenkiintoa ryhtyä yhden huonotapaisen 15-vuotiaan moraalinvartijaksi.
Tuliviski maistui nuorille miehille, ensin jäiden kanssa, sitten kuivana. Orion Musta yritti aluksi pitää huolen, ettei hänen poikansa tarjoilisi alaikäiselle ystävälleen alkoholijuomia, mutta antoi asian olla jo parin tehottoman kehotuksen jälkeen. Mitäpä se minulle kuuluu, oli mies tokaissut olkiaan kohauttaen ja siirtynyt toiseen huoneeseen. Muutenkin suurin osa paikalla olleista tuntui parhaansa mukaan välttelevän nuoren Mustan ja Kyyryn suuntaan katsomista, kai se sitten oli astetta edistyneempää asian torjumista kuin pelkkä silmien sulkeminen.
Igoria sen sijaan poikien toiminta kiinnosti. Heidän asunsa erottuivat räikeästi niistä tummista, siisteistä kaavuista, joita yleisesti suosittiin: liituraitaa ja syvänsinistä samettia, liian kirkkaasti säihkyviä nappeja ja lähes kohtuuttoman suuria röyhelöitä sekä kauluksissa että hihansuissa. Reguluksen mustavalkoiset kengät loistivat kuin vastavahattu lattia, ja Bartyn otsalla keikkuva baretti näytti siltä, että se valahtaisi pojan kalpeille kasvoille hetkenä minä hyvänsä. Ja kun Barty pyyhkäisi teatraalisesti Reguluksen liioitellun sekavia hiuksia pois tämän silmiltä, hänen tummaan hihaansa jäi hento puuteriraita. Jostain taskujen kätköistä löytyi absinttipullo, ja jo valmiiksi humalassa nauraen nämä keikaroivat tulevaisuuden toivot alkoivat poltella vihreällä nesteellä valeltuja sokeripaloja.
Nuoruuden ylpeys ja näyttämisenhalu, raha, sekä luultavasti hippunen kapinaa yhdistettynä muutamaan "hienostunutta rappiota" ihannoivaan teokseen, joita itseään intellektuelleiksi ja dekadenteiksi romantikoiksi kutsuvat runoilijat raapustivat nautittuaan muutakin kuin pelkkää alkoholia - tässä oli tulos. Viihdyttävää ja hieman noloa, mutta ei mitenkään poikkeuksellista, olihan noita nähty yksi jos toinenkin.
Näin ainakin Moskovassa, ja jos tarkemmin mietti, niin monissa pienemmissäkin kaupungeissa. Itseään etsivien nuorten miesten rajojen kokeilemista ei varsinaisesti tuettu, mutta mahdolliset selkkaukset jätettiin omaan arvoonsa, kukapa niistä olisi jaksanut piitata. Britanniassa asia oli kuitenkin toinen, lähes jokainen ilmaisi paheksuvan kantansa vaikka sitten nyrpistämällä nenäänsä kun jompikumpi pojista nauroi liian kovaa tai ryysti juomansa sivistymättömään tyyliin. Jopa muut alle 20-vuotiaat tuntuivat katsovan piirien kuopusten käytöstä kovin pahalla, vaikkeivät itsekään olleet sieltä kaikkein puhtoisimmasta päästä. Mutta kai Englanti sitten oli kaikesta huolimatta sivistysvaltioksi melko takapajuinen, erossa Manner-Euroopan uusista tuulista.
Toisin kuin muita, Igoria tämä absintinhuuruinen taiteilijamentaliteetti lähinnä huvitti. Kuten sanottu, olihan noita jo nähty, eikä siitä koskaan koitunut mitään sen pahempaa kuin pari lähes särkynyttä sydäntä, jokunen suhteellisen harmiton sukupuolitauti, ja helvetinmoinen krapula. Nuorten boheemien vallankumouksellisuus ja elämää suuremmat totuudet unohtuivat aina viimeistään siinä vaiheessa, kun ne suosikkikirjat oli siteerattu alusta loppuun ja lopusta alkuun, ja pari vuotta kestänyt humala alkoi hieman hälvetä.
Se kaikkein paheksuttavin kuitenkin tuntui jäävän muilta huomaamatta, olivat liian kiireisiä tuomitsemaan riikinkukkoilun ja holtittoman juomisen nähdäkseen edes hitusen puuteroitua pintaa syvemmälle. Kukaan ei pannut merkille, kuinka valkeiden hansikkaiden peittämät sormet viivähtivät toisen kädellä, hipaisivat reittä, pyörittelivät toisen pojan kalvosinnappeja ja hivelivät lasien reunoja ruskeiden silmien kohdatessa taivaansiniset. Ja kun he luulivat, ettei kukaan katsonut, kuivat huulet painettiin rystysille nopeassa käsisuudelmassa.
Igor kuitenkin näki sen kaiken, ja jos ei ihan kaikkea, hän kyllä osasi täyttää aukot. Vaalean pojan katse pyyhkäisi huoneen yli jokaisen puolihuolimattoman hellyydenosoituksen jälkeen ja hetkittäin Igorista tuntui, että nuori Kyyry toivoikin jonkun huomaavan, niin naurettavalta ja epätodennäköiseltä kuin se hänen omasta mielestäänkin kuulosti.
Orion Musta poistui paikalta yksin jättäen varsin vahvassa laitamyötäisessä olevan perillisensä illan isännän huoleksi. Augustus ei luonnollisestikaan arvostanut miehen vetoa, Regulus kun oli jo sen verran juonut, ettei häntä uskaltanut enää päästää kotimatkalle edes hormiverkon kautta. Kukaan muukaan ei, tietenkään, halunnut ottaa nuoria hulttioita kontolleen, eikä Augustukselle jäänyt muita vaihtoehtoja kuin majoittaa nuorukaiset yön ajaksi - muu olisi ollut hyvien tapojen vastaista. Vierashuonetta hän ei aikonut antaa kuokkijoiden käyttöön, pärjätköön omillaan, oli tarpeeksi armeliasta antaa heidän jäädä.
Pojat olivat jääneet kirjastoon muiden lähdettyä, ovi oli raollaan. Igor hidasti vain osittain tietoisesti askeliaan lähestyessään kyseistä huonetta, yritti hengittää normaalia hiljempaa, ja kuuli tukahdutetun äännähdyksen. Hän otti tukea ovenkarmista nojautuessaan kohti sulkemattoman oven jättämää rakoa ja näki juuri sen, mitä oli odottanutkin näkevänsä.
Kumollaan oleva lasi valutti sisältöään lattialle pisara kerrallaan ja Regulus Musta makasi sohvalla selkä kaarella, vasta puoliksi palanut savuke sormissaan. Barty Kyyry nuorempi oli käpertynyt Reguluksen levitettyjen jalkojen väliin, kasvot toisen haaroihin hautautuneena, käsi tämän lantion alle kadonneena, ja Regulus huohotti, vaikersi ja voihki yrittäen selvästikin olla hiljempaa kuin kykeni. Pojan toinen käsi oli tarttunut Bartyn oljenvaaleisiin hiuksiin, joita hän puristi rystyset valkeina, hengitys koko ajan entisestään kiihtyen. Barty kohotti katseensa, ensin Regulukseen, sitten Igoriin, ja punehtuneille huulille nousi tyytyväinen hymy. Hän vaihtoi tekniikkaa, alkoi käyttää kieltään imemisen sijaan, eivätkä siniset silmät väistäneet ovenraosta heitä tarkastelevan miehen kiinteää, nälkäistä tuijotusta kertaakaan. Ja kun Regulus saavutti huippunsa, Barty antoi otteensa pehmetä päästäen vaalean, tahmean nesteen leviämään osittain kasvoilleen.
Kalpea käsi kurottautui ottamaan Reguluksen savukkeen, nostamaan sen spermaa valuville huulille, ja sammuttamaan yhden hengenvedon jälkeen jo muutenkin melkein kuolleen tupakan omaa kämmenselkäänsä vasten. Pojan ilme ei värähtänytkään, ovela hymy leikitteli edelleen suupielissä. Igor painoi oven niin kiinni kuin vain saattoi ilman, että se varsinaisesti sulkeutuisi, ja vetäytyi huoneeseensa.
Aamulla Igor heräsi ovensa saranoiden natinaan, pahuksen brittiläiset kotitontut eivät osanneet hoitaa tehtäviään tarpeeksi äänettömästi. Lukko naksahti kiinni, joku nousi vuoteeseen Igorin vierelle ja mies avasi silmänsä ihmeissään kohdaten Regulus Mustan punehtuneet, vaivautuneet kasvot. Poika ei katsonut häneen, tuijotti vain käsiään kuin miettien, miten hänen tulisi sormensa asettaa.
"Barty kertoi, että te näitte meidät."
"Älkää huoliko, en kerro isällenne - "
"Te kuulemma jäitte katselemaan."
Igor mittaili katseellaan nuoren ylimyksen korkeita poskipäitä, alas luotuja silmiä ja huulia, joita poika kostutti kielellään lähes lakkaamatta. Tumman paidan kauluksen sisäpinta oli puuterista vaalea ja kalpeaa kaulaa värittivät violetin ja punaisen sävyiset puremajäljet. Vasemman käden sormet kellersivät runsaan tupakoinnin jäljiltä ja pojasta huokui vanhan viinan haju - todella dekadenttia.
"Entä sitten?"
Regulus vaikeni, ilmeisesti poika oli eilisestä huolimatta rappion ja moraalittoman elämänasenteen suhteen vielä pelkkä aloittelija. Kapeiden poskien puna syveni kielien ajatusten säädyttömästä ja hekumallisesta suunnasta, poika asettui epävarmasti makuulle ja vilkaisi Igoriin tavalla, joka oli ilmeisesti tarkoitettu vietteleväksi. Mies kosketti Reguluksen huulia ja pehmeä kieli alkoi sivellä tunnustelevia sormia siirtyen ylemmäs, ranteelle, ja sieltä vähitellen kyynärtaipeeseen. Igor sulki silmänsä ja päätti tehdä poikkeuksen etäisyyssäännöstään; kai hän nyt sitten voisi taas kerran auttaa turmeltuneisuutta tavoittelevan nuorukaisen tämän toivoman tien alkuun.
2. Dekadenssia aloittelijoille
Kuoleman kuukauden viimeisen viikon ensimmäinen aamu valkeni silmiä kirveltävän kirkkaana. Alkutalven auringon luulisi olevan väsymyksessään lempeä, tai ainakin hieman armollisempi, mutta vaikkei se enää lämmittää jaksanutkaan, sokaisemiseen se edelleen kykeni. Elottomia puunoksia hunnun lailla peittävä huurrekin joutui nöyrtymään ja hetken ajan saattoi kuvitella, että luonto vielä puhkeaisi takaisin kaikkeen loistoonsa ja kukoistukseensa, vaikka tiesikin roudan valtaavan maata elämää syövän kasvaimen tavoin.
Regulus katsoi savukettaan ja hymähti - se oli palanut jo melkein puoleenväliin, muttei ollut vieläkään pudottanut tuhkaansa. Kuin lakastunut ruusu, jonka terälehdet ovat kuivuneet kasaan, mutta joka ei silti suostu myöntämään tappiotaan, alistumaan kohtaloonsa ja kuolemaan; vaipumaan manan majoille, siirtymään ajasta ikuisuuteen, nukkumaan pois...
Regulus oli kuolemanväsynyt. Hän istui alasti suljetun ikkunan äärellä polttamassa jo kolmatta viimeistä savuketta, suussa maistui yöllinen huuma ja rankkaan laskuun jo hyvän aikaa sitten kääntynyt humala. Poika toivoi, että hänellä olisi peili, jotta hän voisi tarkastella verestäviä silmiään ja punaviinin tahrimia huulia, nähdä, miltä paheellisuus näytti hänen kasvoillaan. Sopiko se hänelle, pukiko se häntä, näyttikö se luontevalta ja hänelle ainoalta oikealta tavalta elää? Univaje ja veressä laimentuneena virtaava alkoholi saivat hänen mielensä raskaaksi, jokaista lihasta särki, ja Regulus tunsi olevansa niin elossa kuin ihminen vain voi olla.
Regulus pudotti tupakan puolillaan olevaan vesilasiin ja meni vuoteeseen, painautui kiinni nukkuvaan mieheen ja hengitti syvään tämän partaveden tuoksun viimeisiä rippeitä. Igorin iho oli lämmin, oikeastaan kuuma, ja nautinnollinen väristys kulki Reguluksen kehon läpi hänen tunnustellessaan miehen selässä risteileviä raapimisjälkiä. Ja vaikkei hän jakanutkaan ajatuksiaan kenenkään kanssa, hän ei voinut olla punastumatta muistaessaan, kuinka oli taas tänäkin yönä anellut kovempaa ja nopeammin, rukoillut täyttymystä ja lähestulkoon kyynelehtinyt, kun se oli hänelle viimein annettu. Ja kuinka hän oli halunnut lisää ennen kuin oli vielä edes ehtinyt toipua ensimmäisen kliimaksin jälkiaalloista.
Igor tuntui pitävän erityisen paljon Reguluksen katselemisesta, ja hän oli usein pyytänyt poikaa koskettamaan itseään, tekemään kaiken alusta loppuun niin kuin teki sen ollessaan yksin. Regulus oli joka kerta yhtä vaivaantunut, hänen kasvonsa tuntuivat liekehtivän häpeästä punaisina, mutta hän ei milloinkaan kieltäytynyt - hän teki kaiken, mitä mies häneltä halusi, hän ei osannut kieltää rakastajaltaan mitään.
Rakastaja. Sanassa oli kiehtova kaiku, se soi usein Reguluksen korvissa ja sen puolittain ääneen lausuminen toi hänen kielelleen aromin, joka sai mielen tulvahtamaan täyteen toinen toistaan aistikkaampia kuvia lihan iloista ja erinäisistä irstaista ruumiintoiminnoista. Ja tuo mustatukkainen mies, jolla oli suorastaan hyytävän siniset silmät, suudellessa leukaa kutittava pukinparta, tuskin havaittavissa oleva pehmeä itäeurooppalainen aksentti, joka olisi saanut kenen tahansa pään pyörälle, ja joka oli kaikin puolin kuin ratkaisemista odottava, tiukasti pauloihinsa kietova kiehtova mysteeri, oli hänen rakastajansa.
Ilman Bartya niin ei olisi käynyt, mutta ilman Bartya asiat myös olisivat yksinkertaisempia. Usein katsellessaan Reguluksen vain puolittain yksityistä hekumaa Igor leikitteli ääneen ajatuksella, että Barty liittyisi heidän seuraansa, kunhan pääsisi taas Tylypahkasta lomalle, pojalle olisi juuri sopiva paikka heidän välissään. Mutta vaikka visio Bartysta polvillaan Igorin edessä laihat sormet reisiä puristaen oli kieltämättä herkullinen ja sillä oli aina juuri sellainen vaikutus kuin oli ollut tarkoituskin, Regulus ei voinut mitään mustasukkaisuudelle, joka kalvoi hänen mieltään aina hieman aiempaa terävämmin hampain.
Kuhnusarvio päästi mielellään hienostopiireihin kuuluvat oppilaansa ylimääräisille viikonloppuvapaille hoitamaan sosiaalisia suhteitaan, mutta joulukuun ensimmäisenä lauantaina Bartya ei nähty perinteikkäissä miesseurueen illanistujaisissa. Hieman Regulusta harmitti oma asenteensa - Bartyn läsnäolo oli tainnut ravistella niitä kaikkia paikalleen juurtuneita, kangennielleitä, itseään täynnä olevia moukkia, mutta nyt liiallinen ajatusten herättäminen tietyissä tahoissa olisi voinut olla kohtalokasta. Barty olisi pidettävä poissa niin kauan kuin mahdollista, mielellään kauemminkin.
Samalla Regulus ikävöi Bartya ja jollain tasolla häntä myös kadutti se, ettei ollut syksyllä enää palannut kouluun. Aikuisten ylimysten elämä oli paljon tylsempää kuin hän oli kuvitellut, eivätkä seurapiirin muut nuoret suhtautuneet häneen yhtään sen suopeammin kuin aiemminkaan; Rabastan Lestrange oli liian keskittynyt piirileikkiinsä veljensä vaimon, Reguluksen serkun, kanssa, Leonius Mulciber katsoi häntä edelleen pitkin nenänvarttaan ylivertaisen älynsä suomalla oikeudella, ja Evan Rosier vain yksinkertaisesti vaikutti niin mielipuolelta, että hänen kanssaan keskusteleminen tuntui joka kerta eräänlaiselta itsemurhayritykseltä.
Syksyllä Regulus oli usein tuntenut itsensä maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi, jonka universumissa oli liikaa ulottuvuuksia ja liian monta tähteä hänelle itselleen. Hän oli tottunut jakamaan ne jonkun kanssa, antamaan osan tummista pilvistä ja niitä seuraavista sateenkaarista toiselle, ja täyttämään tilaansa toisen tavaroilla. Bartyn kokonaan valkoiset savukkeet ja Reguluksen huoneen lattialle lojumaan jääneet vaatteet, joita Oljo oli nuristen pessyt, olivat muuttuneet tärkeiksi ja merkityksellisiksi tekijöiksi, joiden tyhjäksi jättämä paikka oli paljon suurempi kuin esine itsessään.
Mutta poissa silmistä - poissa mielestä. Päivä päivältä Regulus murehti asiaa vähemmän, Igorkin tuntui jossain vaiheessa unohtaneen Bartyn, mutta kun poika sitten viimein tuli jouluksi kotiin, Reguluksen kurkkua kuristi sekä pelko hänen valloituksensa menetyksestä että syyllisyys moisista ajatuksista. Olivathan he siihenkin asti jakaneet Bartyn kanssa kaiken - vanhempien viinikellareista pihistetyt pullot, viimeiset tupakat, jokaisen salaisuuden ja jopa vuoteen. Nyt hän kuitenkin halusi olla itsekäs, mutta ei tiennyt, miten onnistuisi tekemään sen.
"Millainen hän on?"
"Miten niin?"
"'Miten niin?' Kai minä nyt haluan kuulla joitain yksityiskohtia, olihan hän sentään alun perin minun löytöni."
Barty makasi Reguluksen sängyllä katon halkeamia tuijottaen ja laiskasti tupakkaa polttaen. Harmaat savukiehkurat hajosivat hitaasti levittämään tukahduttavaa tuoksuaan koko huoneeseen, kylmä hiki helmeili Reguluksen otsalla hänen tarkastellessaan hihansuun pitsiin palanutta reikää. Bartyn silmiä kiersivät paksut, mustat rajaukset, joita Reguluksen äiti oli katsonut inhoten; Reguluksesta ne saivat Bartyn näyttämään surumieliseltä lapselta.
"Älä huoli, minun puolestani sinä voit pitää hänet."
"Mitä?"
"Sanoin, että Irkoroff ei kiinnosta minua pätkääkään, hän vaikuttaa liikaa sellaiselta vanhalta, jo hieman elähtäneeltä elostelijalta, joka yrittää sinun kauttasi elää uutta nuoruutta, tai jotain sinne päin."
"Ei hän nyt niin kauhean vanha ole."
"Isäsi ikäinen kuitenkin."
"Entä sitten? Niinhän monilla taiteilijoillakin on itseään vanhempi suojelija, jotainhan heidänkin pitää siitä saada."
"En minä sitä tarkoittanutkaan, hölmö. Minusta Irkoroff vain on jotenkin liian täynnä itseään, kai hän kuvittelee olevansa jotain mahdottoman hienoa, kiinnostavaa ja eksoottista. Sitä paitsi hän tuntuu halveksuvan kaikkea brittiläistä ihan vain periaatteen vuoksi."
"Ei täällä kyllä mitään erityisen hienoa olekaan."
"Ei mitään?"
"No ei."
"Sinä unohdit mestarin, Regulus. Mestari."
"Irkoroffilla on piirto."
Barty kääntyi katsomaan Regulusta ja nousi istumaan. Hän pyyhkäisi silmilleen valahtaneen otsatukan korvien taakse ja alkoi jälleen kerran tutkailla Reguluksen seinään liimaamia artikkeleita selvästi kiinnostuneena.
"Milloin Irkoroff tuli Britteihin?"
"En minä muista, varmaan vuosi sitten."
"Onkohan hän ollut tekemässä jotain näistä?"
"Varmaan", Regulus vastasi olkiaan kohauttaen ja toivoen, että aihe jätettäisiin sikseen. Vaikka hän olikin helpottunut, Bartyn väheksyntä tuntui epäoikeutetulta, ei Barty tiennyt, mistä puhui. Hän ei tiennyt, miltä Igorin kädet tuntuivat paljaalla rinnalla, reisillä, pakaroilla, eikä hän ollut nähnyt, miltä miehen silmät näyttivät palavan kuumien tunteiden sulatettua niiden kestojään hetkeksi.
Barty kirosi ja pudotti sormiaan polttaneen savukkeen lattialle. Hänen kulmansa olivat painuneet tyytymättömään ryppyyn, jonka Regulus arveli johtuvan muustakin kuin liian lyhyeksi palaneesta tupakasta. Bartylla ja Reguluksella ei ollut pimeänpiirtoja, he eivät olleet vielä onnistuneet lunastamaan paikkaansa, vakuuttamaan, että he olivat mestarin polttomerkin arvoiset.
"Tuskin saanut sitä omilla ansioillaan."
"Et sinä voi sitä tietää."
"Ehkä voin, ehkä en."
"Miten niin?"
"Rookwoodin puheista sai sellaisen käsityksen."
"Rookwoodin? Missä vaiheessa sinä olet muka Rookwoodin kanssa puhunut?"
"Ikään kuin sinä olisit vienyt aikaani."
"Barty, älä viitsi."
"Uutena vuonna. Minä menin tapaamaan häntä Lestrangien juhlien jälkeen ja me... keskustelimme."
"Ja sinusta Rookwood ei sitten ole itseään täynnä oleva vanha elostelija?"
"Hieman vanha kyllä, mutta ei itseään täynnä. Hän on hirveän älykäs. Ja hänellä on hyvä maku viinien suhteen. Niin että pidä sinä vain se Irkoroffisi ihan rauhassa."
Ja niin Regulus sai haluamansa siunauksen ja vakuuden siitä, ettei hänen tällä kertaa tarvinnut jakaa. Eihän omistushalu ollut mitenkään erityisen uudistusmielistä, vallankumouksellista saati boheemia, mutta toisaalta Reguluksesta tuntui, että hän oli saavuttamaisillaan sen kaikkein kauneimman ja idealistisimman ihanteensa - rakastumisen.
Bartyn loma päättyi ja poika palasi Tylypahkaan, eivätkä tiettyjen visioiden toteuttamatta jättämiset vaikuttaneet häiritsevän Igoria. Barty oli vihjaillut, että miehen ylenkatse kaikkea englantilaista kohtaan saattaisi aikanaan levitä koskemaan myös Regulusta, mutta Regulus unohti kaikki saamansa varoitukset nopeasti - viimeinenkin Bartyn spekulaatio katosi Reguluksen mielestä sinä iltana, kun Igor tuli pahoitellen noutamaan hattuaan, jonka Orion Musta oli tammikuun ensimmäisenä lauantaina enemmän kuin vain pienessä hiprakassa vetäissyt lähtiessään päähänsä. Perheenpää oli vuoroin pyydellyt anteeksi, vuoroin nauranut, sattuuhan sitä näköjään parhaissakin piireissä, ja tarjonnut odottamattomalle vieraalle konjakkia lasillisen jos toisenkin. Reguluskin oli saanut muutaman tilkan, minkä jälkeen Igor oli pyytänyt nuorukaista saattamaan hänet ovelle.
Ovi, jonka eteen he olivat päätyneet, tuskin oli sama, jolle Reguluksen isä oli kuvitellut poikansa Igorin ohjastavan. Tuon oven takana Regulus oli ensin polvistunut Igorin eteen, kuunnellut kauhuissaan jokaista talossa kuuluvaa askelta ja pelännyt Oljon tulevan keräämään pyykkejä ja huoneeseen kertyneitä astioita. Kun Reguluksen suu oli puhunut tarpeeksi kauan omalla sanattomalla kielellään, Igor oli käskenyt hänen lopettaa ja avannut pojan vyön, vetänyt housut melkein liian hitaasti alas nilkkoihin asti. Regulus oli maannut vuoteellaan vavisten pahemmin kuin yksikään haavanlehti, äidillä oli tapana harrastaa maailman huonoimpia ajoituksia, mutta Igoria moiset ajatukset eivät tuntuneet vaivaavan. Heidän kehojensa yhtyessä Regulus painoi kasvonsa tyynyyn, ei hän muuten olisi osannut olla hiljaa, ei hän koskaan osannut eikä oikeastaan edes halunnut.
Igorin lähdettyä Regulus rutisti puuterin ja oman sylkensä tahraamaa tyynyä sylissään, käskien tapojensa vastaisesti Oljoa painumaan mahdollisimman kauas hänen huoneestaan ja pysymään poissa mielellään maailman loppuun asti. Hän veti keuhkonsa täyteen huoneessa leijailevaa tuoksua - miestä, seksiä, sekä yleistä mukavuutta ja nautittavuutta edistänyttä laventelivoidetta, jonka Barty oli viime visiitillään unohtanut. Reguluksen teki mieli tupakkaa, mutta hän ei halunnut sytyttää savuketta, peittää millään hänen uutta suosikkituoksuaan. Regulus joi ikkunalaudalle jääneen vajaan punaviinilasin sisällön yhdellä kulauksella välittämättä jo etikkaisesta vivahteesta, sulki silmänsä ja tiesi, että se, mistä hän oli lukenut jo lähes satoja kirjoja, oli viimeinkin tapahtunut hänelle.