Tällaisista tapauksista tulee mieleen kaksi asiaa: Joko se ihminen ei todella ole pahoillaan, vaikka pahoittelee ja käyttää ihmisten hyväntahtoisuutta hyväkseen tai sitten siinä vain on se, että hän on sellainen kuin on eikä voi sille mitään, vaikka yrittäisikin muistaa ja muuttua. Molemmat on mahdollisia ja varmaan joku yhdistelmä niistä
Luulisin, että kyse on tosiaan jostain mainitsemiesi piirteiden välimuodosta/yhdistelmästä.
Uskon kyllä vilpittömästi kyseisen kaverin hyvään sydämeen, mutta aina toisinaan sille tulee sellaisia vaiheita, kun se huumaantuu omasta erinomaisuudestaan ja yksinkertaisesti unohtaa ottaa muut huomioon. Eikä tietenkään tajua, ettei hän kaikkien mielestä ole heti jumalasta seuraava ja taivaan lahja ihmiskunnalle. Välillä tuntuu melkein käsittämättömältä, että sama ihminen voi olla toisinaan niin uskomattoman kiva ja ihanaa seuraa, ja välillä taas se yksinkertaisesti tuntuu kaipaavan jotain lekaa naamaansa.
Kaikilla on tietysti huonoja päiviä sekä ajanjaksoja, jolloin on vähemmän edukseen, mutta tää viimeisin ääliöintikausi on nyt jatkunut jo aika pitkään. Kaikkia se ei tietenkään ärsytä ollenkaan niin paljon kuin minua. Virheet ja ärsyttävät luonteenpiirteet on toki ystävillekin sallittava - kestäväthän he minunkin pätemistäni sekä vinkunoita - mutta kai se sitten vain on niin, että toisenlaisia inhimillisiä virheitä sietää paremmin kuin toisia. Kaikkien kanssa ei voi tulla yhtä hyvin toimeen. Sitä vaan tulee itselle paska olo, kun huomaa, että vanhan kaverin kanssa alkaa aika vakiona mennä yhteisestä ihanasta historiasta huolimatta koko ajan vaan pahemmin ja pahemmin sukset ristiin.
Mutta niin, ihmiset on erilaisia. Välillä se vaan ei tunnu sellaiselta rikkaudelta, kuin sen väitetäään olevan, vaan ennemminkin taakalta. Miten paljon helpompaa kaikki olisikaan, jos meidät kaikki olisi tehty mentaalisesti samasta muotista, ainakin ymmärrettäisiin paremmin toisiamme.
