Todellista (Dean/Harry, S)

[Beelsebutt]

Jyrkkiä viivoja, rajuja varjostuksia, synkkää, mustaa, pimeää.


Nimi: Todellista
Kirjoittaja: Beelsebutt
Oikolukija: moottoritiemurhaaja
Päähenkilöt: Dean/Harry
Lajityyppi: flangstinen PTP
Sanamäärä: < 300
Haasteet: Aakkos & FF100 (6. Tunnit) & Hahmot & Tärkkelys
Ikärajasuositus: S (sallittu kaikille)


Woditin tämän nopeasti. Taiteileva Dean on varsinainen klisee, mutta ehkä Harryn kanssa se menisi. Enkä sitten tiedä piirtämisestä mitään, joten kaikki tekniset nillitykset otetaan huumorilla vastaan Kiitokset mtm:n lisäksi myös ainakin Jollelle ja Susimukselle avusta <3

Hox! En omista Pottereita, J.K. Rowling omistaa, joten kaikki kunnia The Ladylle. En saa tästä rahaa, elekää haastako oikeuteen!




Todellista

Hiili viisti kevyesti tasaisen luonnoslehtiön pintaa. Kun yöpöydän kannuun alkoi liristä puhdasta vettä suoraan tyhjästä ilmasta, Dean puristi hiiltä hieman kovempaa ja mitään ajattelematta purki ahdistustaan, ikäväänsä ainoalla tietämällään tavalla.

Jyrkkiä viivoja, rajuja varjostuksia, synkkää, mustaa, pimeää.

Jos edes tunnin ajan voisi olla kuin kuka tahansa muu. Soittaa Ethanille. Soittaa äidille. Mennä pelaamaan futista pallolla, joka pysyisi maassa, kunnes sitä potkaisisi. Mutta ei, koska Dean oli erityinen. Koska Deanin isäkin oli ollut erityinen.

Musta risukko muotoutui hiuksiksi, joiden alle hahmottuivat pyöreiden silmälasien sangat.

Harry oli Deanin ankkuri taian täyttämässä elämässä. Joku muukin, joka ihmetteli aamuisin ilkeyksiä laukovaa peiliä. Toinenkin joka halusi olla osa isoa, tietämätöntä massaa. Kaipasi nimettömyyttä.

Totta kai Dean rakasti taikuutta. Rakasti sitä, että pystyi tekemään jännittäviä asioita pelkästään taikasauvansa avulla. Osasi leijuttaa ja muuttaa esineiden muotoa, toisinaan jopa ruuan makua. Osasi hyökätä ja puolustaa itseään ja läheisiään. Osasi lentää luudalla, kun vanhat kaverit ainoastaan pyrkivät välttämään sitä. Rakasti ystäviään Tylypahkassa.

Paperilla Harryn ilme oli vakava, mutta Dean tiesi katsomattakin, että hänen vierellään nukkuvan Harryn kalpeat kasvot olivat levolliset.

"Aiotko piirtää koko yön?" Harry kysyi saaden Deanin hätkähtämään. Hän ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan vaan jatkoi laihan rinnan hahmottelua, varjosti muutaman kylkiluunkin, koska Harry oli syksyllä aina laihempi.

"Ehkä."

"Okei."

Harryn kanssa oli helppoa. Elää ja kohdata ulkopuolinen maailma. He kaksi jästisyntyistä niitä muita vastaan. Ja niiden muiden kanssa yhdessä.

Kun pieninkin varvas löytyi paikaltaan, ristiin asetettujen jalkojen alta pilkottamasta, Dean työnsi lehtiönsä takaisin tyynyn alle ja käpertyi vasten Harryn selkää. Muut rohkelikkopojat tuhisivat unissaan, jossain siellä kaukana, verhojen takana, mutta Harry oli tässä. Hänen käsivarsillaan.

[Jolandina]

Jotenkin en ole tullut koskaan aikaisemmin ajatelleeksi tuota taikuuden varjopuolta, sitä kaikkea mitä jäädään kaipaamaan jästimaailmasta. Harrylle taikuus ja Tylypahka olivat tietysti sellainen miljoonapotti, ettei aikaisempaa, kamalaa elämää tule kaivattua. Mutta tietystihän tälläkin asialla olisi varmasti se toinen puolensa, jos on saanut kasvaa ja elää hiukan normaalimmin kuin Harry. Joskus varmasti tuntuu siltä että helpointa olisi vain sulautua takaisin siihen vanhaan, tuttuun massaan. Ja varmasti sitä totuttua ja itselle tavallista on ikävä myös!

Niin, itse teksti. Piirtäminen kietoutuu mukavasti tekstin lomaan, ryhdittää pohdiskelua, mutta eniten tuossa piirtämisessä tykkään siitä kuinka mustasta synkkyyssöheröstä muotoutuu Harry lopulta varpaita myöten ennen kuin asetutaan tämän viereen saamaan lohtua. Kohtalaisen yksisanaisesta keskustelusta tuli todella lämmin fiilis: eipä enempää sanoja tarvita, kun tiedetään jo, miten asiat ovat. Ja miten niiden on parasta antaa olla ja kulkeutua eteenpäin, miten on paras olla apuna. Hyvinkin voisin kuvitella piirtämisen olevan joillekuille tapa purkaa ahdistusta, niin kuin Deanille tässä on.

Pienet yksityiskohdat, kuten vakavaksi piirrettävä Harry, koska tämä sitä usein luonnossakin on, sekä kylkiluuvarjostukset kesäisen laihtumisen vuoksi toivat kivasti ilmi Deanin ajattelutapaa, ja sen kautta tulevaa piirustustapaa, sitä realismia. Loppu on varsin suloinen, onneksi Deanilla on Harry antamassa vertaistukea jästimaailmaikävään (jos ei välttämättä sitä itse tuntien niin ainakin ymmärtäen mitä se voi olla), ja tukea muutenkin. Olipa se, että vaikka muutkin ovat lähellä, vain yksi on juuri siinä, kuinka kulutettua tahansa, niin se on kyllä tässä aivan paikallaan. Suloisuudellaan sulattava loppu on melkein sun tavaramerkki, mutta saa kyllä aina lukukokemuksen jälkeen aikaan melko onnellisen fiiliksen lukijallekin, ainakin mulle. Kiitos tästä! 

[Beelsebutt]

Ensinnäkin: kiitos typobongailusta, korjasin sen! <3

Joo, mä tulin ajatelleeksi, että vaikka elämä varmasti helpottuu monin keinoin, se myös muuttuu ja muutokseen tottuminen vaatii toisilta ihmisiltä pidemmän ajan kuin toisilta. Mun oli tarkoitus ympätä jotain kaavuistakin tähän ficciin, mutta unohdin kuitenkin Ja sekin tosiaan vielä, että taikuus tekee sähkön ja elektroniset laitteet mahdottomiksi, joten mikäs ihme jos niitä tulee ikävä! Kyllä mäkin äkkiä itkua vääntäisin, kun multa vietäis mun puhelin pois :E

Kivaa että toi kylkiluukohta miellytti, mä itse jouduin ensin kuvitteleen, että missä asennossa se Harryn piirtää ja totesin, että sellainen reteä kylkiasento ei ehkä oo ihan Harrya. Mut risti-istunta ilman paitaa vois ollakin

Mikä melko onnellinen :F Olen epäonnistunut!!1 *ripottelee tuhkaa päällensä* No, sentään melko. Ehkä se on parempi kuin ei mitään? Olletikin kun tän piti olla angstia, jossa Harry luulee että ne on yhdessä mut Dean ei ajattele asiaa niin, Harryn piirtäminen on vain sen ankkuri. Ehhee. En näköjään osaa fluffittamati :F

Kiitospiitos kommentista <3