notsniw, oot apuli <3
A/N: Kuriositeettina mainittakoon, etten ole koskaan oikein saanut kiinni Harrysta hahmona ja siksi tämänkin ficin aloittaminen vähän arvelutti, mutta tätä lukua viime nanossa nakutellessani ihastuin mokomaan kersaan minäkin
1.2Albus ei epäröinyt ilmoittaa heti kättelyssä, miten huono idea se hänen mielestään oli. Hänen auktoriteettinsa tuntui jotenkin mystisesti voimistuvan siellä Kehrääjänkujan nuhjuisessa keittiössä, vanhan teeastiaston ja tummuneiden lusikoiden äärellä, ja Severuksen mielessä alkoi itää paniikin verso. Jos joku voisi pistää kaiken pysäyttävän kapulan niihin rattaisiin, niin Albus Dumbledore, eikä kukaan edes vaivautuisi kysymään perusteluita.
“Kai sinä ymmärrät, Severus, että tilanne on hyvin monimutkainen — minä en päätynyt ratkaisuuni kevein perustein, vaan —”
“Ei se mikään ratkaisu ollut! Se oli ongelman siivoamista kätevästi pois silmistä, ei mitään muuta, älä yritäkään väittää sen olleen joku pojan etua palveleva ja tarkkaan harkittu päätös.”
“Ja millä perusteella sinä noin väität?”
“Mitä muita vaihtoehtoja sinä sitten harkitsit?”
“Pojalla ei ole muita sukulaisia, jotka —”
“Verisukulaisuus ei ole koskaan tehnyt kenestäkään automaattisesti hyvää huoltajaa!”
“Ei syyllisyyskään”, Albus totesi ja katsoi Severusta merkitsevästi puolikuulasiensa ylitse. Severus tuhahti.
“Voi, kuinka kipeästi sanasi sivaltavatkaan.”
“Sitä paitsi poika on aivan liian nuori ymmärtämään edes puolia siitä, mitä hänestä puhutaan ja minkä hän meidän maailmassamme joutuu välittömästi kohtaamaan.”
“Tämä ei ole ainoastaan
meidän maailmamme. Tämä on myös
hänen maailmansa, eikä sinulla pitäisi olla osaa eikä arpaa sen päättämisessä, suljetaanko hänet ulos todellisuudesta, johon hän syntyi. Et sinä muitakaan taikakansalaisia valitse.”
“Hän ei voi käsittää mainettaan, Severus, eikä yhdellekään lapselle voi olla hyväksi kasvaa sellaisen keskellä.”
“Siksi hän tarvitseekin tiukan holhoojan, joka pitää hänet maan tasalla.”
“Ja omasta mielestäsi sinä siis olet paras mahdollinen vaihtoehto tähän tehtävään?”
“Niiden jästien ovella ei varsinaisesti jonotettu tätä pestiä täyttämään.”
“Katsoin parhaaksi pitää pojan poissa kaiken —”
“Eikä hän tiedä taikuudesta mitään! Millä tavoin muka on oikeudenmukaista ja aikamme legendaarisimmalle penskalle hyväksi, ettei hän ole koskaan edes kuullut sellaisten asioiden kuin loitsiminen tai ilmiintyminen olevan mahdollisia? Ne jästit eivät olleet valistaneet häntä tällaisista tosiasioista lainkaan.”
“Minä kyllä kirjoitin silloin kirjeen, jossa kerroin, mitä on tapahtunut ja miten —”
“Kirjeen? Albus, et ole tosissasi — kirjeen! Mitä hyötyä sinä oikein kuvittelit jollain helvetin kirjeellä olleen?”
“Minä selostin seikkaperäisesti —”
“Minä
tunnen sen ämmän. Voit olla varma siitä, että se pahuksen kirje päätyi vessapaperiksi sillä sekunnilla, kun viimeinen sana oli luettu loppuun, sen enempää arvoa ne eivät sille antaneet. Se poika oli komerossa, kun minä siellä kävin. Komerossa! Kuulostaako kaappiin sulkeminen sinusta pätevältä kasvatusmetodilta?”
Albus ei sanonut mitään, suki vain mietteliäänä valkeaa partaansa. Sen hetken Severus muistaisi ikuisesti — sen suloisen hetken, kun hän oli onnistunut vaientamaan Albus Dumbledoren.
“Komerossa?”
“Niin, komerossa, tiedäthän sinä ne. Eikä kyse ollut edes mistään rangaistuksesta, vaan portaiden alla sijaitseva komero toimi hänen huoneenaan. Ja vaikka talo olikin selvästi vankan keskiluokan asumus, kakara oli puettu kuluneisiin lumppuihin, jotka kaikella todennäköisyydellä olivat vanhemmat kuin hän itse. Harry myös kertoi, että hänen serkkunsa sai joka ilta kuulla iltasadun äidiltään, Harry sen sijaan sai seurata toimitusta ainoastaan oven takaa.”
“Iltasadun?” Albus kysyi, ja sinisiin silmiin syttyi se raivostuttava tuike. “Ymmärränkö nyt aivan oikein, Severus — sinä halusit pelastaa pojan epäreilulta iltasatukäytännöltä?”
“Hän sai myös fyysistä kuritusta, jos jäi kiinni tuosta salakuuntelusta”, Severus sihahti ja vaikeni sitten kuulostelemaan portaikkoa.
Narahdustakaan ei kantautunut ilmoille. Severus kyllä muisti, kuinka hyvä paikka vanhempien riitojen seuraamiseen portaiden ylätasanne oli aikoinaan ollut, kaiteen mutkalle muotoiltu pääty oli ollut suorastaan täydellinen apuväline kohti alakerran ääniä roikkumiseen. Hän madalsi ääntään vaistomaisesti.
“Hänen käsivartensa ovat myös mustelmilla. Tiedän kyllä, että tuon ikäiset kersat ovat alttiita itsensä telomiselle ilman aikuisten avustustakin, mutta tiedän myös erittäin hyvin sen, miltä retuuttamisen aiheuttamat jäljet näyttävät. Joten se ei todellakaan ollut mikään sopiva paikka pojalle. Vai mitä mieltä Teidän Erehtymätön Ylhäisyytenne on?”
“Olin silti suonut sinun keskustelevan tästä kanssani
etukäteen.”
“Minkä vuoksi?” Severus kivahti. Hän tunsi lähes vastustamatonta halua viskata Albusta sokeriastialla. “Jotta olisit voinut kertoa, kuinka huono idea se mielestäsi on? Jotta olisit voinut suostutella minut jättämään asiat siten kuin ne olivat?”
“Ilmeisesti kuitenkin haluat kuulla minun mielipiteeni, kun nyt otit yhteyttä asian tiimoilta.”
“Älä imartele itseäsi. Koin asialliseksi selvittää sinulle tilanteen vain sen tähden, että osaisit varautua asianmukaisesti siihen, ettei lientenopettajasi palaa syksyllä Tylypahkaan yksin.”
“Voi hyvänen aika, Severus, ethän sinä nyt voi poikaa Tylypahkaan tuoda.”
“Miksen? Eikö sinun koulusi muka ole lapsille sopiva paikka?”
“Ei noin nuorille.”
“Hyvä on, emme sitten tule. Päivän Profeettaa voisi kenties kiinnostaa, kuinka ihana ja ihmeellinen Albus Dumbledore kieltää poikaa-joka-elää tulemasta Tylypahkaan.”
“Onko tämä kiristystä, Severus?” Albus kysyi raivostuttavan lempeästi.
“Jos haluat sen niin tulkita, niin kaikin mokomin minun puolestani”, Severus tuumasi ja katsoi Albusta niin myrkyllisesti kuin vain osasi. “Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa; joko me molemmat tulemme tai sitten saat etsiä taas uuden opettajan sekä tuvanjohtajan luihuisen kauhukakaroille. Ota tai jätä, sinun menetyksesihän se on. En erityisemmin välittäisi asioida lehdistön kanssa, mutta täytyyhän meidän Harryn kanssa jostain elantomme repiä.”
Albus huokaisi syvään ja siemaisi teetään. Severus näki, ettei toinen enää edes todella harkinnut asiaa; oli päätös mikä hyvänsä, se oli jo lyöty lukkoon. Nyt ei enää voinut tehdä muuta kuin odottaa.
Estääkseen itseään laskemasta sekunteja Severus tyytyi kiroamaan hiljaa mielessään Albuksen dramatiikantajua.
“Olkoon menneeksi. En tee tätä mielelläni, mutta jos kerran haluat noin kovasti leikkiä perhettä, niin mikäpä minä olen —”
“Kyse on
periaatteesta!”
“— sitä estämään. Toivoisin silti sinun harkitsevan vielä kerran, onko tämä todella kaikkien kannalta paras ratkaisu.”
“Olen jo harkinnut, kiitos vain. Taivastelusi harkinnasta ja sen sellaisesta voit jatkossa pitää omana tietonasi, et ole Harrylle sen enempää sukua kuin minäkään. Ja kuka antoi sinulle jonkun yksinoikeuden päättää pojan kohtalosta muutenkaan? Hyvähän sinun oli vanhassa kunnon norsunluutornissasi myhäillä, kun orvoksi jäänyt riesa oli lakaistu visusti piiloon jästien maton alle.”
“Nyt sinä liioittelet. En ole mikään kaikkivoipa hallitsija, pelkkä rehtori.”
“Älä viitsi, Albus. Teennäinen vaatimattomuus ei pue sinua. Rohkelikot ovat ehkä ostaneet mukisematta tuon esityksesi, mutta minun vakuuttamisekseni tarvitaan vähän enemmän. Ja jos kerran kyseessä oli tarkkaan puntaroitu ratkaisu, niin kerrohan toki niistä monista hyvistä perusteluistasi. Miten hyvin olitkaan perehtynyt Harryn elämään jästien luona? Pitikö kukaan heitä koskaan silmällä?”
Albus näytti siltä kuin harvinaisen hapan sitruunatoffee olisi juuttunut hänen kurkkuunsa. Severus antoi voitonriemuisen hymyn kohota huulilleen ja kaatoi itselleen lisää teetä. Yläkerrasta ei edelleenkään kuulunut pihaustakaan.
“Kyllähän Arabella Figg on hieman seuraillut tilannetta. Katsonut, että poika on täysissä sielun ja ruumiin voimissa, ja ettei siellä pyöri taikovaa väkeä.”
“Arabella Figg? Sinusta siis vanhan surkin valvova silmä riitti aikamme suurimman legendan selustan turvaamiseen? Sen pennun löytäminen ei ollut edes vaikeaa, ihmiset kun ovat jo jonkin aikaa hehkuttaneet törmänneensä Harry Potteriin siellä päin.”
“Nyt kun aihe tuli jo puheeksi, niin viitsisitkö valaista, miten sinä löysit hänet?”
“Ei tarvitse olla mikään nero tajutakseen, että Lilyn taikamaailmasta tyystin kadonnut lapsi voisi elää jästisukulaisten luona. Suosittelisin sinua myös jatkossa harkitsemaan kerran jos toisenkin, mitä kaikkea päästät Hagridin tietoisuuteen; hän nimittäin kuuluttaa kovin mielellään sitä, kuinka suuresti sinä luotat häneen ja annat milloin mitäkin tärkeitä hommia hoidettavaksi. Satuin tuossa eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä Kolmessa luudanvarressa ihan viattomasti ottamaan Harry Potterin puheeksi hänen kanssaan — tuopin äärellä, tiedäthän — ja Hagridilla oli kovasti kerrottavaa siitä, kuinka jokunen vuosi sitten kantoi pienen orporaasun verta vuotavana Surreyhin Pikku Whingingiin. Sinun pyynnöstäsi. Lainasi kuulemma oikein Sirius Mustan moottoripyörää. Saatuani näin selville oikean kaupungin, ei ollut kovinkaan vaivalloista konsultoida puhelinluetteloa sopivan loitsun avulla. Oletko koskaan kuullut puhelinluettelosta? Jästeillä on sellainen metka listaus, johon on koottu kaikkien nimet, puhelinnumerot ja osoitteet, sieltä vain kaikkia Pikku Whingingin Petunioita etsimään”, Severus päätti kuvauksensa. “Mutta eiköhän tämä nyt riittänyt tältä päivältä. Minulla on muutakin tekemistä.”
“Uskallanko edes kysyä, mitä?”
“Harryn vaatevarastossa on paljon parantamisen varaa, jästit kun eivät olleet tarjonneet mitään mukaan ottamisen arvoista. Tästä muuten tulikin mieleeni, että voisit harkita pientä palkankorotusta kattamaan uutteran työntekijäsi elatusvelvollisuutta.”
Albus ei sanonut mitään, kohotti vain kulmaansa tälle vaatimukselle. Severus joi kuppinsa tyhjäksi ja nousi pöydän äärestä.
“Harry!” hän kutsui, ja poika lähti kirmaamaan portaita alas välittömästi. Severus onnitteli itseään siitä, että oli arvannut kersan utelevan aikuisten asioita, vaikka olikin omalla tavallaan huolestuttavaa, että jo viisivuotias osasi pysyä niin hiirenhiljaa. Harryn kasvot punoittivat jännittyneinä hänen saapuessaan keittiöön, ja hän vetäytyi puolittain Severuksen taakse piiloon, vaikka silmäilikin samalla kiinnostuneena heidän vierastaan.
“Harry, tässä on Albus. Älä koskaan usko kaikkea, mitä hän sanoo, vaan vaadi perusteluja.”
“Mitä ne ovat?”
“Perustelut ovat sitä, kun joku tekee tai sanoo jotakin, ja sinä haluat hänen selittävän, minkä vuoksi hän niin tekee. Ymmärrätkö? Samalla tavalla kuin kysyit siitä leijonan taluttamisesta hihnassa. Tervehdi nyt Albusta.”
“Hei, Albus.”
“Päivää vain sinullekin, Harry. Hauska tavata.”
“Miksi?”
“Miten niin
miksi?”
“Minä vaadin perusteluja.”
“Sinulla on huono vaikutus lapsiin, Severus.”
“Ja sinullako muka ei?” Severus kysyi ja päätti ostaa Harrylle palkinnoksi tästä ainakin kaksi uutta kirjaa. Kersa oli todellakin nopea oppimaan.
“Ehkä sinun pitäisi vaatia perusteluja myös Severukselta”, Albus sanoi hyväntuulisesti. Harry vastasi ensin ainoastaan hartioitaan kohtauttamalla, sitten pojalla välähti.
“Miksi?”
Albus katsoi Severusta kärsivästi, viestittäen ilmeellään, ettei tällainen ainakaan vakuuttanut häntä järjestelyjen hyväksyttävyydestä. Severus sen sijaan olisi voinut vaikka kehrätä.
Viistokujalla Harry roikkui jälleen Severuksen kaavunhelmassa, joskin nyt hän uskalsi samalla kysellä, mitä mikäkin heidän ympärillään oikein oli. Pöllöjä kauppaava liike vangitsi pojan mielenkiinnon niin, että hän kompastui jalkoihinsa, samoin jäätelökojun kohdalla askel hidastui tuntuvasti. Taktisesti Severus ilmoitti juuri sillä hetkellä, että Harry saisi tänään uusia kirjoja ansiokkaan perustelu-keskustelun vuoksi, ja niin kadun muut tapahtuvat menettivät toistaiseksi kaiken loistonsa.
Severuksen käydessä lävitse lastenvaatevalikoimaa käytetyn tavaran liikkeessä Harry paneutui huolella valitsemaan niitä kahta kirjaansa. Tuntui typerältä syynätä kovinkaan tarkasti niin pienen lapsen pukineita, hän kuitenkin kasvaisi niistä nopeasti ulos, mutta Severuksen omat lapsuudentraumat eivät sallineet yhtäkään polvipaikkaa tai rispaantuneita hihansuita. Yritys ajatella asiaa taloudelliselta kannalta ei auttanut. Jokunen kaapu ja kelvollinen yöpaita sieltä löytyi, mutta ei sen enempää, muiden jaloista eteenpäin myytyjä kenkiä Severus ei suostunut edes vilkaisemaan.
Oikeaan lastenvaatekauppaan meneminen kuitenkin ahdisti; kaikki ne kirkkaat värit ja pastellit olivat jo yksinään aivan riittävän oksettavia, mutta lisäksi Severusta kammotti se ajatus, että häneltä kysyttäisiin jotain sellaista, johon hän ei osaisi vastata. Että hänen huomattaisiin olevan totaalisen pihalla ja että hänen koettaisiin jollain tapaa huijaavan. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut.
Severuksen päätä alkoi särkeä sillä samaisella sekunnilla, kun he astuivat ensimmäiseen kakaroiden kaapuja kauppaavaan puljuun. Seinillä tanssivat mintunvihreät tähtikuviot, jossain helisi infernaalinen tiukukin, ja Severuksen hinku antaa ylen vain kasvoi hänen huomateessaan, että mokoma kilistin oli ripustettu pöljästi hymyilevän myyjättären kaulaan. Hän ymmärsi, miksi jotkut kokivat aiheelliseksi somistaa kattinsa mokomilla, siihen oli jopa käytännöllisiäkin syitä, mutta että aikuinen ihminen piinaisi sellaisella itseään... No, idiotismi olikin monenkirjava sekä laajalle levinnyt vaiva.
Termi
pikkuherra sai Severuksen kiristelemään hampaitaan.
“Me tulimme etsimään kenkiä. Jotain siistiä, nauhoilla. Ja ilman loitsuja.”
“Hyvänen aika, minkä ihmeen tähden? Meillä on myös monia malleja painonapeilla, lapsen on helpompi laittaa ne itsekin ilman —”
“Minä sanoin
nauhoilla ja ilman loitsuja. En halua kannustaa lasta avuttomuuteen, kyllä hän oppii.”
“Niin tietysti”, myyjätär myötäili hymy epävarmaksi hapertuen ja kumatui sitten Harryn puoleen. “Sinun isäsi taitaa olla aika tarkka, vai mitä?”
“Minä en ole hänen isänsä”, Severus sanoi hölmistyneenä. Harry puolestaan nyökkäsi vastaukseksi, näytti hyväkäs olevan kovastikin mielissään.
Myyjän katse seilasi Harrysta Severukseen, sitten takaisin Harryyn, mutta kommentoinnista hän sentään pidättäytyi. Sen sijaan hän viittoi Harrya tulemaan peremmälle ja istumaan puhpalluraa muistuttavalle pörröiselle sohvalle, jonka väritys särki Severuksen silmiä. Hän oli tarkkailevinaan tiukastikin sitä, että natiaiselle annettaisiin saneltujen ehtojen mukaiset jalkineet, vaikka tosiasiassa Severus alkoi olla valmis kelpuuttamaan melkein mitä tahansa päästäkseen äkkiä pois. Tosin;
“Ei keltaisia. Ja noita limenvihreitä on aivan turha edes vilkaista.”
Harryn vanhojen ryönäisten lenkkareiden jättäminen lattialle, jonkun muun siivottavaksi ja roskiin nakattavaksi, onnistui kohentamaan yleistä mielialaa sen verran, että maksaessaan Severus kehotti Harryn myyntitiskin ääreen kolikoita laskemaan. Poika osasi itsekin päätellä, mikä oli kultaa ja mikä hopeaa, mutta ynnäykset tuottivat hankaluuksia summan kohotessa kaksinumeroiseksi. Kun Harry sekosi laskuissaan ja alkoi turhautuneena haroa hiuksiaan, hän tuli pyyhkäisseeksi paksun otsatukkansa kokonaan pois kasvoiltaan, ja myyjätär tiskin takana jähmettyi niille sijoilleen.
Severus tajusi vasta asiakaspalvelijan toljotuksesta, että se hemmetin arpi oli nyt esitelty. Helvetin kuustoista, hän ei olisi aivan vielä halunnut kenenkään tunnistavan Harry Potteria, eihän hän ollut ehtinyt valmistella poikaa sellaiseen ollenkaan. Mutta myöhäistä sitä nyt enää oli itkeä — suuret rattaat olivat luiskahtaneet liikkelle, eikä niitä enää voisi pysäyttää.
“Matami Fawcett!” myyjä kähisi, ja takahuoneesta liiketilaan purjehti itse yrittäjä. Hän oli pyylevä keski-ikäinen nainen, jolla oli runsaat kiharat sekä niin hyytävä katse, että se kilpaili jopa Severuksen luokkahuone-auktoriteetin kanssa, ja koko hänen olemuksensa säteili tolkutonta kyllästymistä hankaliin asiakkaisiin. Severus painoi kätensä puuskaan ja kieltäytyi ottamasta millään tavalla osaa tilanteen selittämiseen.
“No, mikäs täällä nyt on ongelmana?” Fawcett tiukkasi Severukselta saaden vastaukseksi pelkän syvän hiljaisuuden. Myyjätär kiirehti väliin tiuku hektisesti helähdellen.
“Tässä ei ole mitään ongelmaa, ei mitään sellaista, minä vain... ehheh... meillä... tuota... meillä on asiakkaana Harry Potter.”
Matami Fawcett kääntyi katsomaan arvioiden Harrya, joka edelleen pinosi kolikoita autuaan tietämättömänä omasta maineestaan. Nainen nojautui lähemmäs ja työnsi pojan otsalle valahtanutta tukkaa sivuun nähdäkseen sen kuuluisan, salamanmuotoisen arven omin silmin. Harry hätkähti kosketusta, vetäytyi nopeasti kauemmas pudottaen osan rahoista lattialle, ja tuli Severuksen luo tarttuen molemmin käsin mustaan kaapuun. Severus maiskautti suutaan paheksuen. Myyjätär miltei heittäytyi maahan keräämään ympäriinsä levinneitä kolikoita.
“Onko teillä useinkin tapana käydä käsiksi asiakkaisiinne?”
Mairea tekohymy kohosi pakotettuna Fawcettin kasvoille.
“Olen äärettömän pahoillani”, hän sanoi, mutta ei suinkaan Harrylle vaan Severukselle. “Halusin vain varmistua. Luonnollisesti herra Potter voi asioida meillä veloituksetta.”
“Sepä ilahduttavaa”, Severus tokaisi kuivasti, ja otti vastaan rajusti punastuneen myyjän keräämät rahat. “En kuitenkaan usko, että tulemme enää käymään täällä toiste. Tulehan, Harry.”
Heidän poistuessaan joku sopersi perään vielä hyvät päivänjatkot. Severus ei vastannut toivotukseen.
Kun he olivat päässeet parin kadunkulman päähän Fawcettin liikkeen näyteikkunasta, Severus pysähtyi. Harry vaikutti säikähdyksestä huolimatta olevan kaiken kaikkiaan vähemmän shokissa tilanteesta kuin Severus, joka ei oikein itsekään ymmärtänyt, minkä oli kokenut tilanteessa niin hillittömän hirvittäväksi. Mutta koska vahinko oli jo tapahtunut, siitä voisi saman tien ottaa kaiken ilon irti, ja saatuaan kiihkeänä hakanneen sykkeensä tasaantumaan Severus kysyi, jaksaisiko Harry käydä vielä toisessakin vaatekaupassa.
“Minä lupaan, ettei kukaan koske sinuun, minä pidän niitä silmällä.”
“Okei”, Harry myöntyi, ja lisäsi sitten. “Saanko siitä uuden kirjan?”
“Et. Sinä et ole vielä edes ehtinyt lukea niitä tänään ostettuja. Mutta tähän reissuun liittyy nyt sellainen... temppu... mikä voi olla hyvinkin hauska, jos teet niin kuin sanon. Joten kuuntele nyt tarkkaan.”
Severus selosti Harrylle, kuinka heidän oltuaan hetken aikaa seuraavassa liikkeessä Harryn pitäisi pyyhkäistä otsatukkaansa sivuun — ikään kuin se olisi ihan vahinko, mutta kuitenkin niin, että myyjät varmasti näkisivät hänen otsansa. Harry ei vaikuttanut ihan ymmärtävän kaikkea, mutta lupasi kuitenkin noudattaa ohjeita, ja Severus päätti opastuksensa sanomalla, että kertoisi Harrylle vähän enemmän asiasta kunhan he pääsisivät kotiin.
Jo Montaguen lastenkaapukaupan markiisikin osoitti parempaa makua kuin mikään siellä Fawcettilla. Vaatteiden värit olivat hillittyjä ja mallit hyvin traditionaalisia, hintalappujen täydellinen puute henki hienovaraista paheksuntaa Severuksen keveän kukkaron suuntaan. Severus tunsi tiettyä tyydytystä siitä, että hänen kasvattamansa kersa puettaisiin samanlaisiin vaatteisiin kuin hienoimpien puhdasveristen perheiden pennutkin.
Harry ei malttanut katsella ympärilleen kovinkaan kauaa, kun Severuksen neuvomaa “temppua” piti jo päästä testaamaan. Hän suki otsatukkaansa syrjään kaikkea muuta kuin luontevan näköisesti, mutta eipä tuolla niin väliä, vaikutus oli kuitenkin sama — koko henkilökunta kiiruhti kilpaa auttamaan ostosten tekemisessä, ja Severus suorastaan pakotettiin ottamaan vastaan veloituksetta kaikki, mikä pojan päälle vain saattaisi sopia. Severus ei vaivatunut edes muodon vuoksi teeskentelemään kohteliasta kieltäytymistä.
Ja niin pojan vaateongelmat oli ratkaistu kertalaakilla — pyhät parrat sentään, ne pakkasivat mukaan jopa turkisreunuksisen talviviitan, vaikka vasta elokuun alkua elettiinkin — seuraavan kerran asialle tarvitsisi uhrata ajatuksia sitten, kun Harry kasvaisi ulos laadukkaista pukineistaan. Ja vaikka Severus kuinka yrittikin väittää itselleen, ettei sillä oikeasti ollut mitään merkitystä, häntä miellytti suuresti se, että Harryn vaatekaapin tuliterä sisältö painottui väriskaalaltaan sinne tummempaan päähän. Kunhan kamalalle Potter-kuontalolle vielä tehtäisiin jotain, poika näyttäisi siistiltä, suorastaan salonkikelpoiselta.
Ennen kotiin suuntaamista he pistäytyivät vielä sinne Severuksen suuresti rakastamaan liemitarvikeliikkeeseen. Vaikka olikin ilmiselvää, ettei viisivuotias vielä tarvitsisi uutta kuparikattilaa, niistä viimeisimmistä tutkimusopuksista puhumattakaan, Harry Potterille haluttiin tarjota se kaikki, ja Severus myhäili koko loppupäivän tyytyväisenä holhottinsa mukanaan tuomista eduista.
