Kirjoittaja Aihe: Entisen kuolonsyöjän kootut kasvatusniksit | Severus ja Harry, AU, K-16  (Luettu 7650 kertaa)

Poissa Celeporn

  • saukkolaatikko
  • superhessu
  • Viestejä: 1701
  • destiel = lets die
    • Insanitorium
Entisen kuolonsyöjän kootut kasvatusniksit

ikäraja: K-16, vaikka pääosin liikutaankin asteikon matalammassa päässä
genre: draama kaikilla mausteilla, AU


Kun Severus Kalkaros vuonna 1985 kuulee, että Lilyn poika on annettu sen kaamean Petunian huostaan, ei hänelle jää muita vaihtoehtoja kuin pelastaa kakara taikuutta vihaavien jästien ikeestä. Ja järkisyistä, tietenkin, turha yrittääkään syyttää häntä hempeilystä. Mutta vaikka Harry onkin jo sen ikäinen, että osaa syödä, pukea ja peseytyä itsenäisesti, ei lapsenkasvatus ole ihan niin yksinkertainen juttu kuin Severus alun perin erehtyi ajattelemaan. Kaiken muun hyvän lisäksi hän saa riesakseen Harryn kummisuden Remus Lupinin, joka aivan välttämättä haluaa kantaa kortensa kekoon pojan hyvinvoinnista huolehtimisessa ja jonka läsnäolo alkaa aikaa myöten tuntua suorastaan hämmentävän miellyttävältä...

Ja näin kuluu vuosikymmen. Menoa tahdittavat varttuvan elävän legendan kaikenkarvaiset edesottamukset, tasaisin väliajoin vaihtuvat PVS-opettajat, salakavalan hitaasti syttyvä romanssi sekä tuttavapiiri, johon mahtuvat niin Longbottomit, Zabinit kuin Mundungus Fletcherkin.



A/N: Tämä ei ole ensisijaisesti juonellinen ficci. Tämä ei myöskään ole ensisijaisesti parituksellinen ficci. Sen sijaan tämä on ylimittaiseksi paisunut todiste kirjoittajansa elämättömyydestä ajatusleikki siitä, kuinka tietyillä päähänpotkituilla olisi niin paljon antoisampi meininki, mikäli vain suvaitsisivat löytää toisensa (Albuksen kritiikittömän kuuntelemisen sijaan). Koen myös hitonmoista ahdistusta keskeneräisten jatkisteni äärellä (ja aivan erityisesti julkaistujen), joten tämän änkeminen yleisön ulottuville on myös shokkihoitoa omaan asennevammaani.   

Varoitettakoon näin heti alkuun, että tästä on tulossa nälkävuottakin pidempi tekele ja mistään tasaisesta julkaisutahdista on aivan turha edes uneksia — todennäköisesti väännän tätä vielä eläkkeelläkin. Nanowrimossa 2013 teksti potkaistiin ensimmäisen kerran todella liikkeelle, ja olen ikuisessa kiitollisuudenvelassa uskollisille rikoskumppaneilleni wishbonelle sekä hänelle-joka-muinoin-Puuhtona-tunnettiin loputtomien lätinöideni kuuntelusta sekä inspiraatiosta. Myös Kuurankukka ansaitsee kunniaa avustavista yksäreistä, samoin kuin suomalaisen nano-foorumin porukka jatkuvana ideapankkina toimimisesta.

Osa rakasta koetinkiveäni FF100:sta. Täyttää sanan vanhemmat.   





Prologi


“Iltaa, Petunia.”
“Sinä?!”

Petunia, omaa sukuaan Evans, tuijotti hetken ajan suu ammollaan odottamatonta vierastaan, ja yritti sitten pamauttaa helvetin ruman esikaupunkitalonsa oven kiinni aivan Severuksen nenän edessä, mutta Severus oli nopeampi. Ei hän sentään loitsinut, vaikka kovasti se houkuttelikin, hän ei todellakaan tarvinnut nyt mitään ministeriön tärkeilijöitä vaahtoamaan loitsimisesta jästin edessä. Sitä paitsi jos Severuksen aiempaan arvioon olisi luottaminen, nämä nimenomaiset idiootit todennäköisesti kavahtaisivat jo pelkästä taioilla uhkaamisesta, mitään ei todella tarvitsisi edes tehdä.

“Minä tulin hakemaan sen pojan.”

Ja sen sanottuaan Severus työnsi oven auki ja astui kutsumatta kynnyksen yli asuntoon, jota saattoi yksinkertaisesti kuvailla jästeistä jästeimmäksi. Hänen isävainaansa olisi varmasti rakastanut sitä. Severus toivoi vaistomaisesti, että hänen kengistään jäisi kuraa vaaleanruskealle matolle, mutta harmillisesti ilta oli ollut heinäkuun lopulle ominaiseen tapaan sateeton.

“Mitä?”
“Kuulit varmasti, mitä sanoin.”
“Se ei todellakaan käy päinsä.”
“Se oli pelkkä ilmoitus, en kysynyt mielipidettäsi”, Severus hymähti. “Sitä paitsi mitä sinä muka sillä pennulla teet? Opetat sille taikoja, vai?”

Petunian hevosennaamalle nousi epäviehättävin puna, jonka Severus oli milloinkaan nähnyt, ja nainen kääri lohenpunaista kylpytakkiaan tiiviimmin ympärilleen. Talossa oli jo hämärää, ja Petunia vilkaisi suorastaan epätoivoisena kohti pimeää portaikkoa, kai se ämmä odotti kammottavaa keskinkertaista jästimiestään puolustamaan kunniaansa tai jotain muuta yhtä banaalia. Severus karaisi kurkkuaan ja tapaili taikasauvaa vyöltään, vaivautumatta kuitenkaan todella ottamaan sitä esiin, varmasti Petunia ymmärsi hänen eleensä tarkoituksen. Ilmeestä päätellen asianlaita oli juuri niin.

“Mutta... Mitä sinä sillä pojalla sitten mukamas tekisit?”
“Mitäs luulisit? Opetan tietysti niitä taikoja. Vien kakaran sinne, minne se kuuluukin: äitinsä maailmaan.”
“Tämäkin oli Lilyn maailma!”
“Mutta lopulta hän valitsi sen toisen, se oli hänestä parempi. Enkä voi syyttää häntä siitä.”
“Se lapsi tuotiin meille!”
“Ja nyt se haetaan pois!”
“Minä en salli sitä!” Petunia kiekui, ja yläkerrasta alkoi kuulua töminää. “Se maailma tappoi minun sisareni, enkä minä aio antaa hänen lastaan sinne! Minä olen kyllä nähnyt, mitä se maailma tekee — se nielaisee mukanaan eikä vaivaudu sylkemään takaisin mitään. Minä näin, mitä se teki Lilylle —”
“Salli minun nauraa”, Severus tuhahti ja antoi julman hymyn kohota huulilleen. “Tiedän kyllä, että yritit nähdä...”
“Ole hyvä ja poistu.”
“Välittömästi, kunhan saan sen kersan mukaani. Missä se on?”
“Se ei kuulu sinulle.”
“Kerro minulle, missä Harry Potter on, tai minä etsin sen pennun itse.”
“Minä hälytän poliisit!”
“Petunia, mitä helkkaria täällä oikein metelöidään?” kuului portaikosta massiivisen lihavuoren lyllertäessä kohti alakertaa.

Severus värähti inhosta nähdessään tämän Dursleyn, joka oli viimeistä piirtoa myöten juuri sellainen, millaiseksi hän olisi voinut Petunian elämänkumppanin kuvitellakin — vastenmielinen, punakka, paksu jästi raidallisessa pyjamassa, jonka napit pullistuivat keskivartalon kohdalla piukeaksi pingottuneesta kankaasta sen näköisinä, että jos kaveri kumartuisi äkisti, lähistölle eksyneet saattaisivat hyvinkin saada napakan luunapin keskelle otsaa nappien poukkoillessa kireiltä sijoiltaan. Inho oli ilmeisesti molemminpuoleista, sillä äijä seisahtui toiseksi alimmalle portaalle ja tuijotti naamaansa nyrpistellen Severuksen mustaa kaapua, joka ilmeisesti saastutti ihan silkalla maagisella aurallaan heidän jästiä eteistään.

“Kuka helkkari sinä oikein olet? Mikä helkkari sinä oikein olet? Petunia, mistä helkkarista tässä oikein on kysymys?” paksukainen vaati saada tietoonsa tutisevan mursun onnettomalla auktoriteetilla.
“Minä tulin hakemaan Harry Potteria. Missä se lapsi on?”
“Mitä? Että teikäläiset kehtaavat ensin heivata sen penikan meidän riesaksemme, ja nyt sitten noutaa sen sinne kaikkien teidän friikkien keskelle... kaiken sen... sellaisen... Ei, ei tule kysymykseenkään.”

Nyt Severus sitten todella tarttui taikasauvaansa, kuljetti suorastaan hyväillen sormiaan pitkin sen pintaa ja kohotti sitten liioiteltuun asentoon päänsä ylle. Tuskin kukaan oli koskaan todella heittänyt yhtäkään onnistunutta kirousta sellaiselle mutkalle vääntyneenä, siinä asennossa olisi mahdollista korkeintaan kiskaista ilmasta joku kulahtanut tulppaanikimppu tai pari näyttävää savukiehkuraa, mutta se oli täysin toisarvoista — niin kauan, kuin hänen eleensä näyttäisivät niiden tollojen silmissä kohtalokkailta, ne täyttäisivät tarkoituksensa. Kumpikin idiooteista värähti taaemmas ja heidän silmänsä alkoivat selvästi etsiä jonkinlaista suojaa, jonka taakse vetäytyä pahantahtoisen taian iskiessä.

“Minä kysyn viimeisen kerran; missä se kakara on? Teidän kuppainen kohtalonne ei voisi minua enää vähempää kiinnostaa, mutta tietäkää, etten epäröi loitsia, käyttää luontaista magiaani kaikessa mahdissaan, mikäli tarpeen. Enkä aio lähteä, ennen kuin tehtäväni on täytetty. Hakekaa Harry Potter. Nyt.”

Petunia ja paksukainen jakoivat pelokkaan katseen, sitten lähistöltä kuului hento koputus. Severus kääntyi vaistomaisesti kohti ulko-ovea, jästit sen sijaan paljastivat pälyilyllään äänen todellisen lähteen; he molemmat katsoivat kauhuissaan portaiden alla olevaa komeroa, sen pientä harmitonta ovea, ja korvissa humisevan hiljaisuuden jälkeen koputus toistui.

Severus harppoi ovelle ja tempaisi sen auki.

Siellä pienen porrasalushuoneen hämärässä poika istui, päälle napsautetun taskulampun kajo kasvoja heikosti valaisten. Poika oli onnettoman pieni laiha ruipelo, joka näytti hukkuvan ruskeaan huopaansa, ja hänen tukkansa oli musta sekä sekainen kuten isällään aikanaan, joskin niin nuorella lapsella vaikutelma oli vieläkin villimpi. Kun poika kohotti katseensa Severukseen, hän näki niissä kalpeissa kasvoissa kimaltavat, smaragdin sävyjä toistavat silmät kuten Lilylla ikään; täydellisempää toisintoa tuosta kaikkien aikojen kauneimmasta katseesta tuskin saattoi kuvitellakaan. Ja vaikka Severus jollain tasolla vihasikin tuota penikkaa samalla tavalla kuin itseäänkin — heidän kahden syytäänhän Lilyn kuolema oli ollut — hän ei voinut olla samalla tuntematta suunnatonta kiitollisuutta siitä, että Lilysta oli jäänyt tähän surkeaan maailmaan jotain niinkin konkreettista. Jotain sellaista, joka voisi ehkä vielä joskus tehdä jotakin hyvää, olla hyvä kuten nuorena nukkunut äitinsä, jatkaa hänen muistoaan. Pitää sen elossa, tavallaan ainakin.

Ja samalla se onneton heiveröinen kakara pimeässä komerossaan muistutti Severusta hänen omasta lapsuudestaan, jonka muistelemisen hän yleisesti ottaen jätti mieluiten väliin. Se ehkä olikin sitten se viimeinen naula arkkuun, joka sinetöi hänen päätöksensä lopullisesti, hän ei missään nimessä voisi jättää Lilyn lasta tänne — tähän maailmaan ja ennen kaikkea tällaiseen elämään, siihen samaan sontaan, jonka lävitse hän oli itse aikoinaan joutunut kahlaamaan ja joka oli lopulta johtanut hänet toinen toistaan huonompiin valintoihin.

“Harry, minä olin sinun äitisi ystävä”, Severus sanoi, ja ne vihreät silmät välähtivät suunnattomaksi suuretessaan. Poika puristi taskulamppua pienissä käsissään niin, että jopa siinä hämärässä saattoi erottaa rystysten terävät luut kohoamassa tiukassa otteessa. Koko lapsi oli muutoinkin jännittynyt äärimmilleen, kireäksi kuin viulunkieli, mutta selvästikin sellaisella hyvällä tavalla — Severus tiesi, ettei ollut mikään ilo lasten silmille, valtaosa oppilaistakin pelkäsi häntä jo ennen ensimmäistä oppituntia, mutta ehkä äidin mainitseminen oli sitten tehnyt tehtävänsä, sillä poika vaikutti olevan kaikkea muuta kuin kauhuissaan. Ei, ennemminkin hänestä huokui nälkäinen uteliaisuus.

“Minä tulin hakemaan sinut. Mukaani. Jos vain haluat tulla.”
Poika nyökkäsi innokkaasti ja nousi myllätyltä vuoteeltaan. Severuksen oli vaikea pidätellä vahingoniloista hymyään.
“Ethän sinä tunne minua lainkaan.”
Harry kohautti hartioitaan.
“Sinä et edes tiedä minun nimeäni.”
“Mikä sinun nimesi on?”
“Severus.”
“Okei. Mennäänkö me nyt heti?”

Severus loi voitonriemuisen katseen Petuniaan hartiansa yli. Paksukainen ei ilmeisesti pitänyt tästä sen enempää kuin kaamea vaimonsakaan, ja änki äkisti aivan Severuksen eteen.

“Hetkinen nyt —” äijä aloitti ja tarttui Severusta olasta saaden hänet painamaan sauvansa kärjen turpealle kaulalle.
“Irti minusta”, Severus sihahti, ja paksukainen perääntyi parin askelman verran. Harry suorastaan ahmi katseellaan niin tapahtumia kuin Severuksen liikkeiden tahdissa hulmuavaa kaapuakin. “Sinä siis haluat lähteä, Harry? Minun mukaani?”
Harry nyökkäsi innokkaasti.
“Jos lähdet nyt, et voi palata enää koskaan.”
“Okei.”
“Etkä näe tätiäsi tai... hmm... setääsi enää ikinä. Et ikinä.”
Poika kohautti taas harteitaan.
“Oletko aivan varma?”

Harry nyökkäsi entistä päättäväisemmin ja tuli lähemmäs. Hänen liian suuret vaatteensa roikkuivat muodottomana säkkinä laihan varren peittona, eikä Severus aivan täysin onnistunut työntämään mielestään niitä kammottavia rytkyjä, joita hänen oma äitinsä oli yrittänyt epätoivoisesti parsia ilman taikuutta hänen päälleen paremmin sopiviksi. Ja paino sanalla yrittänyt. Täällä tosin eivät punnat näyttäneet olevan aivan yhtä tiukalla, joten pojan pukineet eivät sillä selittyneet...

“Pitääkö minun pakata?”
“Vain sen, minkä haluat ottaa mukaan”, Severus vastasi, ja poika kääntyi komerolleen. Hän seisoi ovella hetken ja tuli sitten takaisin tyhjin käsin. Jopa Severuksen oli myönnettävä, että kersalla oli asennetta. “Tätisi ei varmaankaan ole kertonut sinulle taikuudesta mitään. Selitän sinulle siitä kaiken vähän myöhemmin, nyt sinun täytyy ainoastaan pitää tiukasti kiinni. Hyvin tiukasti. Ymmärrätkö?”
Poika nyökkäsi jopa aiempaakin uteliaampana, ja tarttui Severuksen kaapuun.

“Sano hyvästit tädillesi ja sedällesi.”
“Hei hei”, Harry töksäytti välittömästi. Petunia alkoi nieleskellä, paksukainen sen sijaan leimahti punaiseksi kuin ylikypsä tomaatti.
“MINÄ EN AIO SALLIA TÄTÄ!”
“Haluaisin kovasti nähdä, kuinka yrität estää, mutta valitettavasti ajalleni on parempaakin käyttöä”, Severus lausahti niin lakoniseen sävyyn kuin vain osasi, ja paksukaisen puna syveni entisestään saaden pilaantuneesta munakoisosta muistuttavan purppuraisen sävyn. Severus kiersi kätensä Harryn harteiden ympärille ja veti pojan lähemmäs, niin että laiha selkä painautui häntä vasten, ja hän miltei tunsi, kuinka pieni sydän hakkasi kiivaasti, pumppasi Lilyn verta tämän uuden alun kynnyksellä.

“Mitä me oikein sanomme naapureillekin?” Petunia tuskaili kädet kasvoillaan, ja vaikka sanat olikin selvästi osoitettu herra mursulle, ei Severus voinut olla tyrskähtämättä.
“Mitä jos kertoisitte totuuden? Kutsumaton kaapumies tunkeutui kotiinne ja vei pojan.” Hän katsahti Harryyn. “Oletko valmis?”
“Joo.”
“Pidä sitten kiinni. Kunnolla.”

Harry tarttui molemmin käsin Severuksen kyynärvarteen, piteli kiinni kuin hänen henkensä riippuisi siitä, ja pienet sormet pureutuivat yllättävän terävinä kankaan alla vaalenneenakin edelleen vainoavaan pimeänpiirtoon.

“Severus?”
“Niin, Harry?”
“Oletko sinä minun syntymäpäivälahjani?”

Severus hätkähti. Pikkuruiset kädet olivat edelleen takertuneet hänen hihaansa kuin johonkin viimeiseen oljenkorteen, ja kun hän katsoi alas, ne vihreät silmät leimusivat villiä, täysin pidättelemätöntä toivoa hänen suuntaansa. Jokin puristi sisintä. No, ainakin ajoitus oli ollut täydellinen. Severuksen suupieli värähti tyytyväisyydestä, ja hän kuuli, kuinka Petunia haukkoi henkeään paksukaisen kiristellessä hampaitaan tämän vierellä.

“Kyllä, Harry. Tämä on sinun syntymäpäivälahjasi”, Severus sanoi, ja lapsen kasvot levisivät valtavaan hymyyn. Mustat suortuvat valuivat otsalta paljastaen salamanmuotoisen arven.

Sitten Severus kiristi otettaan kersasta, tuosta tuoreimmasta taakastaan, kohotti taikasauvaansa, ja he kaikkoontuivat siitä jästeistä jästeimmästä asumuksesta vaimeasti poksahtaen.



Kuten luvattu, Harry Potter ei nähnyt tätiään tai setäänsä enää ikinä. Serkkuunsa hän kyllä törmäsi vuosikymmeniä myöhemmin laiturilla yhdeksän ja kolme neljännestä, kun kumpikin saattoi omaa jälkikasvuaan Tylypahkan junaan, mutta he eivät tunnistaneet toisiaan, eikä Dursleyn nimikään sanonut Harrylle mitään lasten kirjoittaessa kotiin kouluvuoden tapahtumista.

Mutta nyt menemme jo asioiden edelle.
« Viimeksi muokattu: 21-09-2014, 14:01:38 kirjoittanut Celeporn »
Oedipus was the first motherfucker.
- Bo Burnham

I want to shave your head and eat your hair like spaghetti.

Poissa Beelsebutt

  • vähemmän
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 3082
  • malmi
    • Ficciarkisto
Nyt Severus sitten todella tarttui taikasauvaansa, kuljetti suorastaan hyväillen sormiaan pitkin sen pintaa ja kohotti sitten liioiteltuun asentoon päänsä ylle. Tuskin kukaan oli koskaan todella heittänyt yhtäkään onnistunutta kirousta sellaiselle mutkalle vääntyneenä, siinä asennossa olisi mahdollista korkeintaan kiskaista ilmasta joku kulahtanut tulppaanikimppu tai pari näyttävää savukiehkuraa
LOL XD

Aivan hulppean valloittava alku! Ehkä parasta, ettei Severus tuntenut pelkkää inhoa Harrya kohtaan, vaikka kuinka se näytti vähän Jamesiltakin. Onhan ne "lilynsilmät" kuitenkin melkoinen maamerkki ;)

Innolla odotan jatkoa! ;D

Fifi-ficitLJAO3

Lizlego

  • Vieras
Mä jossain vaiheessa Potter-huuman alkuvaiheessa ahmin tarinoita, joissa Severus kasvatti Harryn. Tämä toi sen mieleen, ja mahtava ajatus, että Dursleyllä on taikavoimaisia jälkeläisiä.  ;D En tiedä, mutta olen aina pitänyt ajatuksesta, että Severus olisi kasvattanut Harryn (ehkä yhdessä Remuksen kanssa LOL).

Poissa Beelsebutt

  • vähemmän
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 3082
  • malmi
    • Ficciarkisto
Joo mun pitikin kehua kans tuota kohtaa, että Dudley tapaa Harryn laiturilla 9 3/4 koska ihq! Aivan hyvin silläkin voi olla noita-/velholapsia, olihan Petunian sisko sentään noita :)
Fifi-ficitLJAO3

Poissa zilah

  • Sydänten kapteeni
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 2541
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Minä en ole koskaan lukenut tarinaa, jossa Severus olisi kasvattanut Harryn, mutta todella mielenkiinnolla odotan, mitä sinä saat tästä aikaiseksi. Minä nauroin täällä ääneen, kun luin tuota Severuksen patsastelua, jolla hän pelottelu Dursleyt henkihieveriin. Sen he olivat kyllä totisesti ansainneetkin.  ;D

Ja tämä:
Lainaus
Kuten luvattu, Harry Potter ei nähnyt tätiään tai setäänsä enää ikinä. Serkkuunsa hän kyllä törmäsi vuosikymmeniä myöhemmin laiturilla yhdeksän ja kolme neljännestä, kun kumpikin saattoi omaa jälkikasvuaan Tylypahkan junaan, mutta he eivät tunnistaneet toisiaan, eikä Dursleyn nimikään sanonut Harrylle mitään lasten kirjoittaessa kotiin kouluvuoden tapahtumista.
kohta kyllä kutkuttaa mielikuvitusta. Tottakai se on mahdollista, että Dursleyilla voi olla taikavoimaisia jälkeläisiä. Tosin minun on vaikea kuvitella, että pikku hirviö Diddipsi olisi yhtään sen halukkaampi laittamaan lapsiaan Tylypahkaan kuin kaameat vanhempansakaan.

Mutta lissee, ehdottomasti!  ;D



zilah


Poissa Celeporn

  • saukkolaatikko
  • superhessu
  • Viestejä: 1701
  • destiel = lets die
    • Insanitorium
Hihhii, saatte osin saman vastauksen kuin finiläisetkin, koska samanlaisia juttuja on noussut esiin. Niiden lisäksi kuitenkin pakko sanoa täällä, että en itse ole koskaan lukenut ficciä Harryn kasvattamasta Severuksesta, koska eteen ei ole vielä koskaan osunut sellaista yksilöä, joka olisi jaksanut kiinnostaa  :(  Tiedä sitten, missä vika, vaikka enpä ole kyllä erityisesti koskaan myöskään tällaisia etsinyt; ehkä pienellä vaivannäöllä olisin voinutkin eksyä sopivaan ficciin, ja siis välttyä tämän kirjoittamiselta  ;D

Minusta on ollut jotenkin hassua, että kirjoissa Severus näkee Harryssa niin kovasti sen Jamesin. Siis okei, onhan se jätkä kovasti Jamesin näköinen, mutta tuntuu silti oudolta, että se palvottu ihana Lily jotenkin "katoaisi" tästä asetelmasta. Suojeleehan se Severus tietysti Harrya omalla tavallaan, mutta seiskakirjan paljastusten jälkeen minusta tuntuisi melkeinpä luontevammalta, että pakkomielteinen Severus yrittäisi kynsin hampain omia itselleen sen, mitä Lilysta jäi. (olen miettinyt kyseisen hahmon mielenmaisemaa n. sata kertaa enemmän kuin on terveellistä) Severuksen pehmeämmät puolet ovat kuitenkin sellainen asia, josta kirjoittaminen tuottaa tukuttain harmaita hiuksia joka halvatun kerta, joten mukavaa kuulla hahmotulkinnan käyneen järkeen sekä tekstin avanneen pohdintoja hahmolle sopivalla tavalla.

Ja muistaakseni Rowling on jossain haastattelussa sanonut, että armas pikku Diddipsi tulisi saamaan velho-mukulan... spin-offia siis odotellaan...


A/N: Koska HP-kirjat jakautuvat kokonaisuuksiksi kouluvuosien mukaan, tämä ficci tekee samoin. Lisäksi tällä tavoin numeroimalla vältyn itsekin tajuamasta pidemmän päälle, miten monta lukua tässä ficissä oikein on  ;D






1. Severus Kalkaros ja poika joka elää



1.1


Severus tuijotti neuvottomana pöydän toisella puolen istuvaa Harrya, joka tunki voileipiä pieneen suuhunsa siihen malliin kuin olisi nälkäkuoleman partaalla. Mitä helvettiä tuon kanssa nyt sitten oikein pitäisi tehdä? Mitä helvettiä hän oikein oli ajatellut?

Vastaus tietysti kuului, ettei juuri mitään. Tai ei ainakaan kovin pitkälle. Ideatasollahan päähänpisto oli ollut suorastaan loistava, se oli kuin suoraan jostain typerästä, sankarillisesta tarinasta — niin kaiken kuuluisi mennä, se olisi täydellinen katumustyö ja kunnioituksenosoitus Lilyn muistolle. Severus oli laskenut, että poika oli jo viiden vanha, eli siis täysin kykeneväinen hoitamaan monet arkipäiväiset askareet omin voimin — syömään, pukemaan, peseytymään, ja niin edelleen — mutta kun hän nyt todella katsoi tuota natiaista, Severus oli varma, että oli loisteliaan vedon sijaan mennyt tekemään elämänsä suurimman munauksen. Eihän hän tiennyt lapsista mitään!

Järki oli sanonut, että ihmisiä ne lapsetkin ovat. Jos niiden elämälle tarjoaa sellaiset puitteet, että perustarpeet tulevat tyydytetyiksi, ja antaa vielä jotain kehittävää tekemistä ajankuluksi, kaikki menisi hyvin. Yksinkertaista. Nyt Severuksesta kuitenkin tuntui, että joku oli avannut ikkunan ja viskannut kaiken sen järkeenkäyneen päättelyn hevonkuuseen jättäen hänet huoneseen kahden tuon vieraan penikan kanssa, joka pällisteli häntä kuin maailman kahdeksatta ihmettä ja jolle hänellä ei ollut kerrassaan mitään sanottavaa. Hetken verran hän jo harkitsi palauttavansa kersan sinne, mistä oli sen hakenutkin; jättäisi sinne Petunian pihanurmelle ja soittaisi ovikelloa ja kaikkoontuisi pois niin nopeasti kuin vain suinkin osaisi...

Mutta sitten hän erehtyi jälleen katsomaan suuren arven alapuolella kimaltavia Lilyn silmiä, jotka viestittivät hänen juuri pelastaneen sen, mikä oli ollut Lilylle kaikkein rakkainta. Sen oli pakko olla jonkin arvoista. Pojan lukemattomissa pesuissa värittömäksi haalistuneen paidan kyynärpäässä vilkkui suuri reikä, ja Severus muisti taas taskulampulla valaistun komeron.

Ei, kersan takaisin vieminen ei ollut mikään vaihtoehto. Kyllä se tästä. Jotenkin.

Kellon viisarit tapailivat puolenyön rajaa ja mukula oli nyt ruokittu, olisi siis varsin kohtuullista pistää se nukkumaan ja yrittää itsekin saada unta. Kunhan hän nyt nukkuisi yön yli, huomenna kaikki olisi ehkä hivenen selkeämpää... Severus kyllä tiesi kokemuksesta, ettei se toiminut niin, ne uudet aamut eivät milloinkaan mitään ratkaisuja tarjonneet, mutta kenties hän nyt viimein voisi saada unessa jonkin ilmestyksen... tai jotain. Helvetin huonosti täytyi kyllä asioiden olla, kun hän ihan tosissaan pani toivonsa tähän, mutta mitään parempaakaan ei ollut tarjolla.

Yläkerrassa Severus näytti Harrylle tämän huoneen. Se oli Severuksen vanha, siellä surkeassa loukossa hän oli viettänyt suuren osan lapsuudestaan sekä teinivuosien kesistä kirjoihin hautautuneena, ja vaikka harmaan puolelle vuosien saatossa taittunut sininen tapetti olikin jo paikoitellen päässyt repeilemään, Harry vaikutti enemmän kuin vain tyytyväiseltä. Huoneen periytyminen tällä tavoin Lilyn pojalle tuntui jatkumona kohtuullisen kummalliselta, joskin samalla jokin siinä oli hankalasti määriteltävällä tavalla niin äärettömän oikein

Yöpukua Harrylla ei tietenkään ollut, joten Severuksen täytyi pienentää yksi omistaan. Poika katseli vaatekappaletta hämillään, ja Severus huomautti, ettei se ollut mekko vaan miesten yöpaita, velhot käyttivät sellaisia. Suoraan sanottuna mokomat jäänteet viktoriaaniselta ajalta huvittivat häntä itseäänkin, mutta koska hänen isänsä ei olisi koskaan sellaisia hyväksynyt ja todennäköisesti kieri haudassaan joka halvatun yö, kun hänen kupeidensa kammottava hedelmä kiskoi moisen koltun ylleen, ei Severus vaihtaisi niitä pyjamiin, vaikka maksettaisiin. 

Harryn vedettyä neulepaidan yltään Severus huomasi joukon mustelmia toisessa käsivarressa, vain vähän kyynärpään yläpuolella. Hän tiesi tasan tarkkaan, miten lapset saivat sellaisia juuri siihen kohtaan kehoaan. Hyvänyön toivotuksien sijaan hän ilmoitti Harrylle, että tässä taloudessa herättiin sitten aikaisin aamulla, sitten hän veti oven kiinni ja seisoi hyvän tovin hämärässä käytävässä tuijottamassa lattiaa mitään näkemättömin silmin.

Nukahtaminen ei ollut varmaan koskaan tuntunut niin mahdottoman vaikealta. Severus kieri vuoteessaan niin kauan, että näki jo aamun alkavan kajastaa ikkunoiden takana ennen kuin viimein vaipui uupuneeseen uneen.



Kun Severus vain paria tuntia myöhemmin heräsi, hän kuuli Harryn jo nousseen ja olevan parhaillaan peseytymässä. Hienoa, kerrassaan loistavaa — joka-aamuinen kylpyhuoneen jakaminen oli taas yksi kohta lisää listassa niistä asioista, joita hän ei ollut tullut ajatelleeksi holhoojaksi heittäytyessään. Keskinkertaiseksi jäävä raikastautuminen loitsulla sai siis riittää, sillä Severus ei todellakaan ollut valmis käsittelemään sellaisia asioita kuin muutos tai odottaminen ennen kuin olisi saanut aamukahvinsa.

Hän oli jo juonut ensimmäisen kupillisen, kun Harry viimein suvaitsi saapua alakertaan. Poika ei liittynyt seuraan muitta mutkitta, kuten edellisen illan perusteella olisi vielä voinut kuvitella, vaan norkoili vaitonaisena keittiön ovensuussa pyöritellen pitkää hihaansa myttyyn pienessä kädessään.

“Mmm. Severus?”
“No?”
“Mmm.”
“Mitä?”
“Minulle kävi vahinko.”
“Mikä vahinko?”
“Mmm. No. Vahinko.”
“Artikuloi selvemmin. Mikä vahinko?”
“Sellainen... vahinko. Sänkyyn.”

Harryn kasvot helottivat punaisina eikä hän kohdannut Severuksen katsetta, ja äkkiä Severuskin ymmärsi. Vahinko. Ei hyvä helvetti sentään, tämä tästä nyt enää puuttuikin. Pentu oli selvästi valmis painumaan maan alle häpeästä. Severusta suututti, mutta jopa sillä hetkelläkään hän ei tiennyt, kenelle hän lopulta oli eniten raivoissaan — rakkoaan hallitsemattomalle penikalle, itselleen tähän tilanteeseen ajautumisesta, Lilylle, joka oli ottanut ja lisääntynyt ja sitten kuolla kupsahtanut jättäen jälkikasvunsa muiden riesaksi, vai ehkä sittenkin suorastaan Pimeyden Lordille, jonka syytä kaikki tämä pohjimmmiltaan oli.

Sillä hetkellä Harry näytti niin paljon James Potterilta, ettei Severus voinut edes katsoa pojan suuntaan; sen verran hänkin lasten ajatustoimintaa ymmärsi, että tajusi pitää suunsa kiinni, mutta jos hän joutuisi katselemaan sitä kuontaloa kaikkein kovimman ärsyyntymisen hetkellä, hän todennäköisesti räjähtäisi. Puhdistaessaan patjaa sauvansa tarkoin tähdätyillä näpäyksillä Severus kyllä käsitti, että hänen olisi pitänyt osata varautua johonkin tällaiseen jo etukäteen, viisivuotiaat olivat kuitenkin vielä lähtökohtaisesti totaalisia imbesillejä ja herkkiä muutoksille.

Huushollityypin taikuus ei ollut koskaan ollut mitään Severuksen vahvimpia alueita, sellainen ei yksinkertaisesti kiinnostanut häntä tarpeeksi, mutta nyt oli ilmeisesti aika harjoitella kyseistä magian alaa oikein urakalla. Täytyisi hankkia joku alan opus. Leijuttaessaan hallin liinavaatekaapista uusia lakanoita Severus huomasi Harryn kyyristelevän portaikossa ja seuraavan toimitusta silmät selällään, suu ihastelevasta ihmetyksestä auki loksahtaneena, ja kun Severus sitten sinkautti pussilakanan tekemään ylimääräisen silmukan ennen paikoilleen liitelemistä, hän kuuli kersan vetävän henkeä vaikuttuneena.     

Kyllä se tästä, Severus ajatteli taas. Jotenkin. Ehkä hän pystyisi sietämään muutaman kerran, pistämään mokoman muutoksen piikkiin, mutta jos tällaisesta tulisi jatkuvaa, hän kyllä antaisi pennun kuulla kunniansa. Aamiaispöytään siirryttäessä pahin jännite oli jo ehtinyt raueta.

“Käykö sinulle tällaisia vahinkoja useinkin?”
Harry pudisti päätään ponnekkaasti lapatessaan puuroa kitaansa.
“Sinä et saa valehdella minulle”, Severus huomautti kalseasti ja kaatoi itselleen lisää kahvia.
“En minä valehtele”, Harry vakuutteli. Severus päätti antaa asian toistaiseksi olla.

Aamiaisen jälkeen he ilmiintyivät Viistokujalle, ja Harry puristi taas Severuksen käsivartta pieniin pihtikouriinsa kuin paraskin kirskuristaja. Kadulla poika kulki Severuksen vierellä kaavunhelmassa roikkuen, ja vaikka se hivenen ärsyttävää olikin, ainakaan kakara ei eksyisi. Eikä se kitissyt. Lainkaan. 

He menivät siihen käytetyn tavaran kauppaan, jossa Severus asioi edelleen huomattavasti useammin kuin välitti myöntää kunnolla edes itselleen — olihan hänellä toki vakituinen työpaikka asuntoineen sekä ateriaetuineen, mutta toisaalta tätänykyä pitkiä aikoja tyhjillään odottavan Kehrääjänkujan kiinteistön ylläpito vaati oman osuutensa Severuksen tilipussista, eikä opettajien palkoissa ollut juurikaan kehumista. Vielä opiskellessaan Greenwichin Akatemiassa liemimestarin tutkintoaan Severus oli haaveillut leveämmästä leivästä ja materiaalisen hyvän hankkimisesta älyllisen pääomansa avulla, mutta jo näiden neljän opettaja-vuoden jälkeen mokomat haihattelut olivat autuaasti unohtuneet. Ei Severus edes tarvinnut mitään. Jos hän halusi ilahduttaa itseään, hän osti kiinnostavan kirjan tai kävi Lontoossa laadukkaalla lasillisella, mutta muutoin kaljuunat kuluivat lähinnä välttämättömyyksiin, ja niihin jos mihin oli turhaa syytää rahaa.

Käytettyjä pukineita hän ei enää ylleen suostunut vetämään, mutta muutoin syvälle juurtunut, lapsesta saakka päähän taottu säästäväisyyden periaate näytteli suurta osaa arjen hankintoja tehdessä. Sitä paitsi tässä nimenomaisessa liikkeessä oli laaja osasto painetulle sanalle, joten toisinaan vastaan tuli todellisia helmiäkin, harvinaisia ensipainoksia tai hivenen hämärien pienkustantamojen kummallisuuksia, joita ei mistä tahansa kirjakaupasta löytynytkään. Nyt Severus kuitenkin aloitti valikoiman tutkailun sieltä kodinhoidollisten opusten hyllystä, ja mitä useamman otsikon hän luki, sitä vaillinaisemmilta hänen tietonsa aiheesta tuntuivat. Siis todellako pelkästä vaatehuollosta saattoi repiä noin monia osa-alueita kokonaisiksi kirjoiksi?

Harry katseli kaikkea silmät suurina, muttei uskaltanut koskea mihinkään. Onneksi. Toisaalta jos kersa rikkoisi jotain, Severus voisi aina väittää sen olleen jo valmiiksi mäsänä, sekin etu tämänluontoisilla puljuilla oli. Sen sijaan häntä hermostutti enemmän ajatus siitä, että poika saattaisi valvovan katseen kääntyessä harhailla ovesta ulos tai astua vahingossa johonkin avoimeen takkaan, lasten luontainen uteliaisuus ja olematon ymmärrys eivät olleet kaupungilla liikkuessa mikään paras mahdollinen yhdistelmä.

Penska pysyi kuitenkin silmänkantaman sisällä, ja vahdattuaan antaumuksella ympäristöään huomasi aivan Severuksen lähellä alahyllyillä lastenkirjoja. Ilmeisesti niiden värimaailma kehotti kakaroita lähemmäs, sillä hetken emmittyään Harry sitten istui lattialle hyllyn eteen ja alkoi tutkailla opuksia innoissaan. Severus huokaisi mielessään helpotuksesta — kuinka oivallinen käänne, nyt kakara pysyisi takuuvarmasti hetken verran sekä paikoillaan että hiljaa. Löydettyään tarkoituksiinsa sopivan kirjan kodinhoidollisista loitsuista Severus saattoi siis tarkistaa ihan ajan kanssa, oliko valikoima karttunut kiinnostavilla liemialan teoksilla, sekä napata lastenvaaterekistä pari tummaa kaapua näin ensihätään.

Sitten oli aika lähteä. Vaikka reissu oli ollut lyhyt, Severus tunsi olevansa käsittämättömän uupunut.   
“No niin, Harry, minä maksan nämä ja sitten lähdemme.”

Ne vihreät silmät kääntyivät Severuksen puoleen ja katsoivat häneen niin anelevasti, että se oli suorastaan kiusallista. Harry piteli käsissään kuvakirjaa, jossa esiteltiin eri lohikäärmelajeja, ja vaikka piirrosten lumoukset olivatkin jo varisseet niin, etteivät lohikäärmeet vaivautuneet juurikaan liikkumaan satunnaisten savupilvien puhaltelun lomassa, pojan ilmeestä päätellen kyseessä oli verraton aarre. 

Severus kävi nopeasti mielessään faktat lävitse. Kiinnostus kirjoihin oli ehdottomasti sellainen piirre, jota hän halusi tukea. Ilmeisesti lohikäärmeet oli kuvattu luonnollisissa elinympäristöissään, joten teoksella olisi lastenkirja-statuksestaan huolimatta ainakin jonkinlaista informaatioarvoa. Lisäksi pennun olon tekeminen mukavaksi varmasti edesauttaisi vahinkojen välttämistä, ja hintakin oli vain vaivaiset viisi sulmua...

“Haluatko sinä sen?”
“Kyllä”, Harry vastasi ahnaasti, ja muisti käytöstavat vasta Severuksen kohotettua kulmaansa. “Kyllä, kiitos.”
“Saat sen sillä ehdolla, että peset tänään astiat lounaan jälkeen. Onko selvä?”
Harry nyökkäsi haudanvakavana, selvästi valmiina hoitamaan tiskit koko loppuelämänsä ajan.

Heidän poistuessaan liikkeestä Harry puristi kirjaa rintaansa vasten, suojellen sitä kaikilta matkalla kohdattavilta vaaroilta kehonsa jokaisella solulla, toisella kädellään hän taas nappasi heti kiinni Severuksen kaavusta. Nyt ipana oli kuitenkin selvästi aiempaa hitaampi eikä oikein jaksanut pysyä Severuksen tahdissa, ja näin ollen roikkui siis helmassa huomionarvoisena taakkana. Onneksi heidän ei tarvinnut käydä muualla kuin läheisessä apoteekissa hakemassa pari ampullia hevoskotkan verta.

Sanomattakin lienee selvää, että viisivuotias tiskaamassa oli jotain sellaista, jota Severuksen teki pahaa katsoa. Lapsen kömpelyyden aiheuttamasta ahdistuksesta huolimatta hän valvoi toimituksen alusta loppuun, huomautti reunaan jääneestä liasta, ja ojensi vielä lopuksi Harrylle astiapyyhkeenkin vain voidakseen sitten kiristellä hampaitaan tuskastuneena hieman lisää. Ja koska Severus joko oli sisäistänyt opettajanroolinsa sielunsa pohjia myöten tai vaihtoehtoisesti kärsi jonkin sortin kummallisesta masokismista, hän ilmoitti Harryn tiskaavan myös päivällisen päätteeksi.

Uusista kaavuistaan mukula oli niin innoissaan, että miltei tärisi, ja hän ravasikin koko loppupäivän ajan katselemassa itseään aina silloin tällöin eteisen kaapin peiliovesta. Niin vanhojen rääsyjen katouttaminen kuin hienosäädettyjen siivousloitsujen testaaminenkin olivat Harryn ilmeestä päätellen hienoimpia asioita ikinä, ja kun lohikäärmekirja alkoi ahkeran tutkailun jälkeen puuduttaa, Severus antoi seuraavaksi ajanvietteeksi Tuhat taikayrttiä ja -sientä

Nukkumaanmeno ei kuitenkaan luonnistunut aivan yhtä vaivattomasti. Severus oli jo ehtinyt huokaista helpotuksesta teekupin äärellä, kun Harry yhtäkkiä maleksi alakertaan yöpaitasillaan.

“Severus.”
“No?”
“Mmm. Voitko kertoa iltasadun?”
“Mitä? Tätisi varmaan kertoi, niinkö?” Severus kysyi pistävästi. Hän ei todellakaan nyt jaksaisi mitään tällaista.
“Ei! Ei Petunia-täti koskaan minulle kertonut iltasatua. Ainoastaan Dudleylle.”
“Kuka on Dudley?”
“Minun serkkuni. Petunia-täti kertoi Dudleylle joka ilta monta satua, ja joskus minä kuuntelin oven takana”, Harry selosti vilpittomänä. “Joskus Vernon-setä huomasi, että minä kuuntelen, ja sitten hän otti minut kiinni ja antoi tukkapöllyä, koska on rumaa salakuunnella.”
“Mitä?”
“Että ei saa salakuunnella.”
“Jaa”, Severus totesi paremman vastauksen puutteessa. Ne jästit... ne saastaiset jästit... Lilyn pojalle...

Sillä hetkellä kävi kristallinkirkkaaksi, että Severus kertoisi sen helvetin iltasadun, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa — jumalauta hän olisi kaikista puutteistaankin huolimatta parempi huoltaja kuin se pahuksen Petunia! Oli kai omalla ironisella tavallaan onnekasta, ettei siihen paljoa vaadittu.

Muuan suuri mutka siinä matkassa kuitenkin oli. Severus ei osannut mitään satuja. Olihan hänen äitinsä sellaisia kertonut joskus ammoisina aikoina, mutta ei Severus enää niitä muistanut, ja vanhat satukirjat oli kaikella todennäköisyydellä sullottu parempaan talteen jonnekin ullakon vihoviimeiseen soppeen, jota hän ei juuri nyt jaksanut edes ajatella. Harryn mielenkiinto lohikäärmekirjaa kohtaan taisi olla toistaiseksi kulunut loppuun, kakara osasi todennäköisesti koko opuksen ainakin kuvien kautta alusta loppuun ja lopusta alkuun, niin antaumuksella kirjaa oli sen päivän aikana selattu, joten Severuksen täytyisi keksiä jotain muuta. Mutta mitä, mitä ihmettä hän muka —

Silloin hän muisti ne tekstit, joita oli käännetty Akatemian latinantunneilla: tarinoita muinaisesta Roomasta, kummallisista keisareista monenmoisine oikkuineen, suurista sankareista sekä neuvokkaista eläimistä vieläkin neuvokkaampien ihmisten apureina. Neron edesottamukset nyt eivät ehkä olleet parasta mahdollista materiaalia viisivuotiaan nukuttamiseen, mutta onnekseen Severus onnistui palauttamaan mieleensä yhden niistä lempeämmistä kertomuksista. Ja niin hän sitten istui Harryn vuoteenreunalle omassa vanhassa huoneessaan, ja alkoi kertoa pojalle Androcluksesta.


Muinaisessa Rooman valtakunnassa oli keisareilla tapana järjestää julmia taistelunäytöksiä kansaa huvittamaan. Näissä näytöksissä soturit ja vangit joutuivat ottamaan mittaa toinen toistaan pahemmista pedoista, suurista villikissoista ja kimeeroista, joskus jopa lohikäärmeistä. Taisteluihin tuomitut eivät saaneet käyttää taikuutta, joten pedot voittivat lähes poikkeuksetta. 

Kävi kuitenkin kerran niin, että muua mies, Androclus nimeltään, ei leijonan kanssa taistelukehään jouduttuaan päätynytkään pedon kitaan. Leijona katseli miestä aikansa ja alkoi sitten heiluttaa häntäänsä kuten suuri koira ikään, meni miehen luokse ja nuoli lempeästi niin tämän käsiä kuin kasvojakin. Katselijat olivat tästä kaikesta hurmioituneita, mitään sen kaltaista ei ollut kukaan koskaan nähnyt. Keisari haetutti miehen luokseen ja tiedusteli tältä, miten tämä oli todistetun ihmeen suorittanut, ja mies kertoi näin:

Hän oli ollut erään säälimättömän konsulin orjana ja kärsinyt sinä aikana monen monta vääryyttä. Lopulta hän oli paennut ja piiloutunut luolaan, joka oli paljastunut leijonan jo asuttamaksi. Mutta tuo leijona oli haavoittunut, se arasteli yhtä jalkaansa, ja huomatessaan karkurin piileskelemässä pimeässä oli peto ojentanut tassuaan tätä kohden kuin apua pyytäen. Sillä samaisella hetkellä oli Androcluksen pelko kadonnut, ja leijonan kipeää jalkaa katsoessaan hän oli havainnut syvälle anturaan painuneen okaan. Kun piikki poistettiin lihasta, saattoi haava viimein parantua, ja niin mies ja leijona elivät luolassa rinta rinnan kolmen vuoden ajan.   

Mies ei kuitenkaan koskaan lakannut kaipaamasta kaltaistensa seuraa, toisia ihmisiä, ja lopulta hän leijonan metsästysretken aikana lähtikin kotiluolasta. Orjana ja karkurina hänet pian vangittiin, ja hänen entinen herransa käski lähettää hänet Roomaan gladiaattorinäytöksiin verenhimoisten hirviöiden ruoaksi, rahvaan kertakäyttöiseksi viihteeksi.

Mutta kun hänet oli sysätty amfiteatterin areenalle surmattavaksi, hänen vastustajakseen tuotiinkin juuri se leijona, jonka hän oli aikanaan parantanut ja jonka kanssa oli jakanut ateriansa niin kauan. Se oli vangittu samaan aikaan kuin Androcluskin ja siksi siis viipynyt metsällä niin kauan, ja näin kohtalottarien oikusta ystävykset kohtasivat jälleen.

Tästä tarinasta syvästi vaikuttuneena keisari vapautti Androcluksen kaikista rangaistuksista. Kovista koettelemuksista selvinnyt sankari jäi asumaan Roomaan kesyn lemmikkipetonsa kanssa, ja kansalaiset tottuivatkin pian näkemään, kuinka mies kulki pitkin kaupungin katuja taluttaen ystäväänsä leijonaa ohuenohuessa hihnassa.



“Mutta jos se leijona oli kesy, miksi sillä piti olla hihna?” Harry kysyi.
“Muiden ihmisten takia”, Severus vastasi tyytyväisenä siitä, että ipana oli ilmiselvästi perinyt äitinsä terävän päättelykyvyn. “Eiväthän muut ihmiset tunteneet sitä leijonaa samalla tavalla, joten heille piti sillä tavoin näyttää, että leijona on hallinnassa. Mutta sellaisiin ulkoisiin merkkeihin uskominen on typerää — jos leijona olisi tahtonut, se olisi päässyt vapaaksi milloin tahansa, eivät mitkään pienet kaulapannat sitä oikeasti pidätelleet. Ei saa pitää totena kaikkea, mitä näkee. Mutta koska leijona halusi elää Androcluksen kanssa, se antoi taluttaa itseään.”
“Okei”, Harry sanoi ja nyökkäsi totisena. “Se oli hyvä satu. Kerrotko toisenkin?”
“Yksi riittää. Ja nyt; nuku.”

Severus sammutti valon ja sulki huoneen oven tuntien kummallista tyytyväisyyttä. Opetusala ei ollut koskaan ollut erityisen mieluisa ratkaisu, tekihän sitä siinä missä mitä tahansa muutakin työtä, mutta nyt olo oli suorastaan onnistunut — toisin kuin niille keskinkertaisille paukapäille, joita ei uuden oppiminen vaikuttanut suurimman osan aikaa edes kiinnostavan, tälle lapselle Severus voisi opettaa kaiken, mitä oli ikinä tiennyt. Idioottimaiset Potter-geenit eivät ehkä ulottuneet kovinkaan syvälle, ja jos ne nyt tuolla jossain pintaakin pidemmällä kytivät, niin pysykööt visusti piilossa. Severus ruokkisi kaikkea hyvää, kaikkea älykästä parhaan taitonsa mukaan, ja siitä pojasta tulisi vielä todellakin velhomaailman ykköspenska. Legendaarinen mainehan mukulalla jo oli, nyt tarvitsi enää kaikin mahdollisin keinoin varmistaa, että Harry tulisi aikanaan olemaan sen maineen veroinen.

Kyllä, näin sen kuului mennä. Tällä kertaa Severus ei möhlisi kuten oli Lilyn kanssa tehnyt. Hän ei itsekään tiennyt, miten tämä kaikki tulisi käytännön tasolla tehdä, mutta hän oli selvinnyt elämänsä aiemmistakin haasteista, kyllä hän nyt yhden kersan kanssa pärjäisi. Ja aikaahan tässä projektissa oli yllin kyllin, vuosia toinen toisensa perään.

Istuessaan sohvalle Harryn siihen jättämän kasvioppaan viereen Severus kuitenkin toivoi, etteivät kaikki päivät olisi ihan näin pitkiä.






A/N: Nanon ensihuumassa jumahdin tuohon iltasatukohtaan ihan totaalisesti; en ollut mitään tällaista käännettä alun perin suunnitellut, joten sopivasta iltasadusta ei ollut mitään aavistusta. Seuraavana päivänä sitten latinan käännöskokeessa eteeni iskettiin teksti jostain gladiaattoreista, ja kieliopin kanssa tuskarteluni sitten palkittiinkin just täydellisellä tarinalla. Srsly, tämän parempaa stooria en olisi osannut tähän niinku millään, joten rakkautta ja kunniaa täydennyskurssin opettajalle <3
Oedipus was the first motherfucker.
- Bo Burnham

I want to shave your head and eat your hair like spaghetti.

Poissa zilah

  • Sydänten kapteeni
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 2541
  • "Olet tullut laivaan, luumuseni?"
    • Zilahin Kirjasto
Olipa hieno jatko lupaavalle alulle! Teksti oli todella elävää ja lukija pystyi samastumaan sekä Severuksen tuskailuun pikkulapsen kasvatuksen kanssa ja hänen lujalle päätökselleen yrittää olla parempi huoltaja kuin Dursleyt. Siihen nyt ei tottapuhuen paljon vaaditakaan.

Jollakin tapaa tuo iltasatukin sopi Severuksen kertomaksi todella hyvin. Onhan nyt selvää, ettei hän mitään jästisatuja voi tunteakaan. Todella elämänmakuista menoa, joka silti jätti hymyn huulille ja lämpimän tunteen sydämeen. Kiitosta tästä,


zilah


Poissa Beelsebutt

  • vähemmän
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 3082
  • malmi
    • Ficciarkisto
Ihana! Iltasatu myös! Ja varsinkin Q & A sen jälkeen <3

Kiitos, lisää *niiaa nätisti*
Fifi-ficitLJAO3

Lizlego

  • Vieras
Mä olen aina jotenkin Severuksesta ehkä ajatellut, että ei se oikeasti ole Lilyä rakastanut vaan Lily on ollut sille pakkomielle samalla tavalla kuin Jamesin vihaaminen. Tuskin Severus todellisuudessa oikeasti edes osasi rakastaa. Se oli kieroon kasvanut mukula, joka kuvitteli kaiken parantuvan sillä, kun saa valtaa ja mahdollisuuden kostaa, mutta eihän se niin toimi. No seuraava pakkomielle Severukselle olikin se, että se huolehtii, että Harry pysyy hengissä.  ;D

Mulla oli vähän sellainen olo, kun otin pari kissanpentua, että enhän mä tiedä niistä mitään. Olisi aika karseaa yhtäkkiä päätyä lapsen huoltajaksi, kun kissat jo on iso juttu. Onneksi Severuksella on kuitenkin riittävästi älliä hoitaa homma kotiin.

Poissa Celeporn

  • saukkolaatikko
  • superhessu
  • Viestejä: 1701
  • destiel = lets die
    • Insanitorium
Mä olen aina jotenkin Severuksesta ehkä ajatellut, että ei se oikeasti ole Lilyä rakastanut vaan Lily on ollut sille pakkomielle samalla tavalla kuin Jamesin vihaaminen.

Tästä olen kyllä ihan samaa mieltä. Sen takia mulla onkin kärvähtänyt hermot Severus/Lilyyn, kun sitä jotenkin pidetään kauniina rakkaustarinana ihan siellä kirjassakin, vaikka mun mielestä Severus on lähinnä pakkomielteinen stalkkeri tässä suhteessa ja Lilykin sitten kuoli. Ja sitten Severus vielä vihaa Lilyn lastakin, ja kantaa mimmin muistoa mukanaan itkettävän elävänä vielä viidentoista vuoden jälkeekin. Musta niin pitkään niin palavana säilyvä yksipuolinen "rakkaus" ei ole kyllä enää ihan sitä itseään...  ::)

Musta Severus voisi osatakin rakastaa, mutta canonin puitteissa se ei uskaltanut eikä halunnut. Itse olen aina nähnyt sen tyyppinä, joka vihaa kaikkea uutta, ja tunnepuolellakin on turvallisempaa vain päättää, että se yksi rakkaus oli ja meni, ja koska sekin tuntui niin paskalta, niin parempi vaan ripustautua vellomaan niissä fiiliksissä. Silloin ei tule uusia mahdollisuuksia eikä uusia paskoja.
Oedipus was the first motherfucker.
- Bo Burnham

I want to shave your head and eat your hair like spaghetti.

Poissa notsniw

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 8
Kuten hyvin tiedät, olen aina ollut asiallisesta ja rakentavasta palautteestani tunnettu. Siksi haluaisinki sanoa, että:<3<3<3<3<3<33<3<3<3<3<3<3<3 YHYYY!

No joo, taisinkin sulle jo silloin tätä fiilistellessä hihkua, että ihan super liikuttava idea ja niinhän tää todella on. Musta on jotenkin ihan tosi valloittavaa lukea sulta jotain näin lempeää ja hyväntuulista, aitoa ja arkista settiä (okei taikuusschmaikuus mut you know) ja koska sun kirjoittama Severus on musta aina ollut tosi eheä ja aito, niin tää on ihan huippua. Pikku-Harry on myös tuskallisen söpö ja onhan tää koko asetelma Severuksesta kasvattajana vaan todella herkullinen. Sun kieli sen kun paranee vuosi vuodelta ja tässä pääsee oikeuksiinsa mun mielestä just se sun kärsivällisyys kirjoittajana pohtia sanavalintoja, fiilistellä taustamatskuja ja tarttua yksityiskohtiin.

Jostain syystä itkin vähän myös leijona-tarinalle. Don't know what that was about, mutta jee silti iltasadulle ja siitä heränneille snuppari-viboille. Kannatetaan! Josta puheen ollen, en malta odottaa, että tää pääsee sinne asti, koska Way of the world ja muut lajinsa edustajat palautuu mieleen ja tässä setissä on jotenkin tosi samankaltainen lämmin viba. Vanhana CV-runkkarina muhun vetoaa suuresti juuri se, että tän kesto on myös ajallisesti tosi pitkä ja asioille annetaan aikaa kehittyä ja lukijan kiintyä juuri tähän sun luomaan maailmaan ja hahmoihin. Eli ei hätää pituudesta, hyvä vaan, että sulla on taipumusta pitkiin setteihin, pääsee sun taito ja tarkkuus oikeuksiinsa.

No mutta anygays, kiitos ja ihanaa, onpa kiva päästä lukemaan tätä lisää. Taisi mennä sekavan puolelle taas tämäkin länkytys, mut tajuat varmaan!

Poissa Celeporn

  • saukkolaatikko
  • superhessu
  • Viestejä: 1701
  • destiel = lets die
    • Insanitorium
notsniw, oot apuli <3


A/N: Kuriositeettina mainittakoon, etten ole koskaan oikein saanut kiinni Harrysta hahmona ja siksi tämänkin ficin aloittaminen vähän arvelutti, mutta tätä lukua viime nanossa nakutellessani ihastuin mokomaan kersaan minäkin  :D




1.2


Albus ei epäröinyt ilmoittaa heti kättelyssä, miten huono idea se hänen mielestään oli. Hänen auktoriteettinsa tuntui jotenkin mystisesti voimistuvan siellä Kehrääjänkujan nuhjuisessa keittiössä, vanhan teeastiaston ja tummuneiden lusikoiden äärellä, ja Severuksen mielessä alkoi itää paniikin verso. Jos joku voisi pistää kaiken pysäyttävän kapulan niihin rattaisiin, niin Albus Dumbledore, eikä kukaan edes vaivautuisi kysymään perusteluita.

“Kai sinä ymmärrät, Severus, että tilanne on hyvin monimutkainen — minä en päätynyt ratkaisuuni kevein perustein, vaan —”
“Ei se mikään ratkaisu ollut! Se oli ongelman siivoamista kätevästi pois silmistä, ei mitään muuta, älä yritäkään väittää sen olleen joku pojan etua palveleva ja tarkkaan harkittu päätös.”
“Ja millä perusteella sinä noin väität?”
“Mitä muita vaihtoehtoja sinä sitten harkitsit?”
“Pojalla ei ole muita sukulaisia, jotka —”
“Verisukulaisuus ei ole koskaan tehnyt kenestäkään automaattisesti hyvää huoltajaa!”
“Ei syyllisyyskään”, Albus totesi ja katsoi Severusta merkitsevästi puolikuulasiensa ylitse. Severus tuhahti.
“Voi, kuinka kipeästi sanasi sivaltavatkaan.”
“Sitä paitsi poika on aivan liian nuori ymmärtämään edes puolia siitä, mitä hänestä puhutaan ja minkä hän meidän maailmassamme joutuu välittömästi kohtaamaan.”
“Tämä ei ole ainoastaan meidän maailmamme. Tämä on myös hänen maailmansa, eikä sinulla pitäisi olla osaa eikä arpaa sen päättämisessä, suljetaanko hänet ulos todellisuudesta, johon hän syntyi. Et sinä muitakaan taikakansalaisia valitse.”
“Hän ei voi käsittää mainettaan, Severus, eikä yhdellekään lapselle voi olla hyväksi kasvaa sellaisen keskellä.”
“Siksi hän tarvitseekin tiukan holhoojan, joka pitää hänet maan tasalla.”
“Ja omasta mielestäsi sinä siis olet paras mahdollinen vaihtoehto tähän tehtävään?”
“Niiden jästien ovella ei varsinaisesti jonotettu tätä pestiä täyttämään.”
“Katsoin parhaaksi pitää pojan poissa kaiken —”
“Eikä hän tiedä taikuudesta mitään! Millä tavoin muka on oikeudenmukaista ja aikamme legendaarisimmalle penskalle hyväksi, ettei hän ole koskaan edes kuullut sellaisten asioiden kuin loitsiminen tai ilmiintyminen olevan mahdollisia? Ne jästit eivät olleet valistaneet häntä tällaisista tosiasioista lainkaan.”
“Minä kyllä kirjoitin silloin kirjeen, jossa kerroin, mitä on tapahtunut ja miten —”
“Kirjeen? Albus, et ole tosissasi — kirjeen! Mitä hyötyä sinä oikein kuvittelit jollain helvetin kirjeellä olleen?”
“Minä selostin seikkaperäisesti —”
“Minä tunnen sen ämmän. Voit olla varma siitä, että se pahuksen kirje päätyi vessapaperiksi sillä sekunnilla, kun viimeinen sana oli luettu loppuun, sen enempää arvoa ne eivät sille antaneet. Se poika oli komerossa, kun minä siellä kävin. Komerossa! Kuulostaako kaappiin sulkeminen sinusta pätevältä kasvatusmetodilta?”

Albus ei sanonut mitään, suki vain mietteliäänä valkeaa partaansa. Sen hetken Severus muistaisi ikuisesti — sen suloisen hetken, kun hän oli onnistunut vaientamaan Albus Dumbledoren.

“Komerossa?”
“Niin, komerossa, tiedäthän sinä ne. Eikä kyse ollut edes mistään rangaistuksesta, vaan portaiden alla sijaitseva komero toimi hänen huoneenaan. Ja vaikka talo olikin selvästi vankan keskiluokan asumus, kakara oli puettu kuluneisiin lumppuihin, jotka kaikella todennäköisyydellä olivat vanhemmat kuin hän itse. Harry myös kertoi, että hänen serkkunsa sai joka ilta kuulla iltasadun äidiltään, Harry sen sijaan sai seurata toimitusta ainoastaan oven takaa.”
“Iltasadun?” Albus kysyi, ja sinisiin silmiin syttyi se raivostuttava tuike. “Ymmärränkö nyt aivan oikein, Severus — sinä halusit pelastaa pojan epäreilulta iltasatukäytännöltä?”
“Hän sai myös fyysistä kuritusta, jos jäi kiinni tuosta salakuuntelusta”, Severus sihahti ja vaikeni sitten kuulostelemaan portaikkoa.

Narahdustakaan ei kantautunut ilmoille. Severus kyllä muisti, kuinka hyvä paikka vanhempien riitojen seuraamiseen portaiden ylätasanne oli aikoinaan ollut, kaiteen mutkalle muotoiltu pääty oli ollut suorastaan täydellinen apuväline kohti alakerran ääniä roikkumiseen. Hän madalsi ääntään vaistomaisesti.

“Hänen käsivartensa ovat myös mustelmilla. Tiedän kyllä, että tuon ikäiset kersat ovat alttiita itsensä telomiselle ilman aikuisten avustustakin, mutta tiedän myös erittäin hyvin sen, miltä retuuttamisen aiheuttamat jäljet näyttävät. Joten se ei todellakaan ollut mikään sopiva paikka pojalle. Vai mitä mieltä Teidän Erehtymätön Ylhäisyytenne on?”
“Olin silti suonut sinun keskustelevan tästä kanssani etukäteen.”
“Minkä vuoksi?” Severus kivahti. Hän tunsi lähes vastustamatonta halua viskata Albusta sokeriastialla. “Jotta olisit voinut kertoa, kuinka huono idea se mielestäsi on? Jotta olisit voinut suostutella minut jättämään asiat siten kuin ne olivat?”
“Ilmeisesti kuitenkin haluat kuulla minun mielipiteeni, kun nyt otit yhteyttä asian tiimoilta.”
“Älä imartele itseäsi. Koin asialliseksi selvittää sinulle tilanteen vain sen tähden, että osaisit varautua asianmukaisesti siihen, ettei lientenopettajasi palaa syksyllä Tylypahkaan yksin.”
“Voi hyvänen aika, Severus, ethän sinä nyt voi poikaa Tylypahkaan tuoda.”
“Miksen? Eikö sinun koulusi muka ole lapsille sopiva paikka?”
“Ei noin nuorille.”
“Hyvä on, emme sitten tule. Päivän Profeettaa voisi kenties kiinnostaa, kuinka ihana ja ihmeellinen Albus Dumbledore kieltää poikaa-joka-elää tulemasta Tylypahkaan.”
“Onko tämä kiristystä, Severus?” Albus kysyi raivostuttavan lempeästi.
“Jos haluat sen niin tulkita, niin kaikin mokomin minun puolestani”, Severus tuumasi ja katsoi Albusta niin myrkyllisesti kuin vain osasi. “Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa; joko me molemmat tulemme tai sitten saat etsiä taas uuden opettajan sekä tuvanjohtajan luihuisen kauhukakaroille. Ota tai jätä, sinun menetyksesihän se on. En erityisemmin välittäisi asioida lehdistön kanssa, mutta täytyyhän meidän Harryn kanssa jostain elantomme repiä.”

Albus huokaisi syvään ja siemaisi teetään. Severus näki, ettei toinen enää edes todella harkinnut asiaa; oli päätös mikä hyvänsä, se oli jo lyöty lukkoon. Nyt ei enää voinut tehdä muuta kuin odottaa.

Estääkseen itseään laskemasta sekunteja Severus tyytyi kiroamaan hiljaa mielessään Albuksen dramatiikantajua.

“Olkoon menneeksi. En tee tätä mielelläni, mutta jos kerran haluat noin kovasti leikkiä perhettä, niin mikäpä minä olen —”
“Kyse on periaatteesta!”
“— sitä estämään. Toivoisin silti sinun harkitsevan vielä kerran, onko tämä todella kaikkien kannalta paras ratkaisu.”
“Olen jo harkinnut, kiitos vain. Taivastelusi harkinnasta ja sen sellaisesta voit jatkossa pitää omana tietonasi, et ole Harrylle sen enempää sukua kuin minäkään. Ja kuka antoi sinulle jonkun yksinoikeuden päättää pojan kohtalosta muutenkaan? Hyvähän sinun oli vanhassa kunnon norsunluutornissasi myhäillä, kun orvoksi jäänyt riesa oli lakaistu visusti piiloon jästien maton alle.”
“Nyt sinä liioittelet. En ole mikään kaikkivoipa hallitsija, pelkkä rehtori.”
“Älä viitsi, Albus. Teennäinen vaatimattomuus ei pue sinua. Rohkelikot ovat ehkä ostaneet mukisematta tuon esityksesi, mutta minun vakuuttamisekseni tarvitaan vähän enemmän. Ja jos kerran kyseessä oli tarkkaan puntaroitu ratkaisu, niin kerrohan toki niistä monista hyvistä perusteluistasi. Miten hyvin olitkaan perehtynyt Harryn elämään jästien luona? Pitikö kukaan heitä koskaan silmällä?”

Albus näytti siltä kuin harvinaisen hapan sitruunatoffee olisi juuttunut hänen kurkkuunsa. Severus antoi voitonriemuisen hymyn kohota huulilleen ja kaatoi itselleen lisää teetä. Yläkerrasta ei edelleenkään kuulunut pihaustakaan.

“Kyllähän Arabella Figg on hieman seuraillut tilannetta. Katsonut, että poika on täysissä sielun ja ruumiin voimissa, ja ettei siellä pyöri taikovaa väkeä.”
“Arabella Figg? Sinusta siis vanhan surkin valvova silmä riitti aikamme suurimman legendan selustan turvaamiseen? Sen pennun löytäminen ei ollut edes vaikeaa, ihmiset kun ovat jo jonkin aikaa hehkuttaneet törmänneensä Harry Potteriin siellä päin.”
“Nyt kun aihe tuli jo puheeksi, niin viitsisitkö valaista, miten sinä löysit hänet?”
“Ei tarvitse olla mikään nero tajutakseen, että Lilyn taikamaailmasta tyystin kadonnut lapsi voisi elää jästisukulaisten luona. Suosittelisin sinua myös jatkossa harkitsemaan kerran jos toisenkin, mitä kaikkea päästät Hagridin tietoisuuteen; hän nimittäin kuuluttaa kovin mielellään sitä, kuinka suuresti sinä luotat häneen ja annat milloin mitäkin tärkeitä hommia hoidettavaksi. Satuin tuossa eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä Kolmessa luudanvarressa ihan viattomasti ottamaan Harry Potterin puheeksi hänen kanssaan — tuopin äärellä, tiedäthän — ja Hagridilla oli kovasti kerrottavaa siitä, kuinka jokunen vuosi sitten kantoi pienen orporaasun verta vuotavana Surreyhin Pikku Whingingiin. Sinun pyynnöstäsi. Lainasi kuulemma oikein Sirius Mustan moottoripyörää. Saatuani näin selville oikean kaupungin, ei ollut kovinkaan vaivalloista konsultoida puhelinluetteloa sopivan loitsun avulla. Oletko koskaan kuullut puhelinluettelosta? Jästeillä on sellainen metka listaus, johon on koottu kaikkien nimet, puhelinnumerot ja osoitteet, sieltä vain kaikkia Pikku Whingingin Petunioita etsimään”, Severus päätti kuvauksensa. “Mutta eiköhän tämä nyt riittänyt tältä päivältä. Minulla on muutakin tekemistä.”
“Uskallanko edes kysyä, mitä?”
“Harryn vaatevarastossa on paljon parantamisen varaa, jästit kun eivät olleet tarjonneet mitään mukaan ottamisen arvoista. Tästä muuten tulikin mieleeni, että voisit harkita pientä palkankorotusta kattamaan uutteran työntekijäsi elatusvelvollisuutta.”

Albus ei sanonut mitään, kohotti vain kulmaansa tälle vaatimukselle. Severus joi kuppinsa tyhjäksi ja nousi pöydän äärestä.

“Harry!” hän kutsui, ja poika lähti kirmaamaan portaita alas välittömästi. Severus onnitteli itseään siitä, että oli arvannut kersan utelevan aikuisten asioita, vaikka olikin omalla tavallaan huolestuttavaa, että jo viisivuotias osasi pysyä niin hiirenhiljaa. Harryn kasvot punoittivat jännittyneinä hänen saapuessaan keittiöön, ja hän vetäytyi puolittain Severuksen taakse piiloon, vaikka silmäilikin samalla kiinnostuneena heidän vierastaan.

“Harry, tässä on Albus. Älä koskaan usko kaikkea, mitä hän sanoo, vaan vaadi perusteluja.”
“Mitä ne ovat?”
“Perustelut ovat sitä, kun joku tekee tai sanoo jotakin, ja sinä haluat hänen selittävän, minkä vuoksi hän niin tekee. Ymmärrätkö? Samalla tavalla kuin kysyit siitä leijonan taluttamisesta hihnassa. Tervehdi nyt Albusta.”
“Hei, Albus.”
“Päivää vain sinullekin, Harry. Hauska tavata.”
“Miksi?”
“Miten niin miksi?”
“Minä vaadin perusteluja.”
“Sinulla on huono vaikutus lapsiin, Severus.”
“Ja sinullako muka ei?” Severus kysyi ja päätti ostaa Harrylle palkinnoksi tästä ainakin kaksi uutta kirjaa. Kersa oli todellakin nopea oppimaan.
“Ehkä sinun pitäisi vaatia perusteluja myös Severukselta”, Albus sanoi hyväntuulisesti. Harry vastasi ensin ainoastaan hartioitaan kohtauttamalla, sitten pojalla välähti.
“Miksi?”

Albus katsoi Severusta kärsivästi, viestittäen ilmeellään, ettei tällainen ainakaan vakuuttanut häntä järjestelyjen hyväksyttävyydestä. Severus sen sijaan olisi voinut vaikka kehrätä.

Viistokujalla Harry roikkui jälleen Severuksen kaavunhelmassa, joskin nyt hän uskalsi samalla kysellä, mitä mikäkin heidän ympärillään oikein oli. Pöllöjä kauppaava liike vangitsi pojan mielenkiinnon niin, että hän kompastui jalkoihinsa, samoin jäätelökojun kohdalla askel hidastui tuntuvasti. Taktisesti Severus ilmoitti juuri sillä hetkellä, että Harry saisi tänään uusia kirjoja ansiokkaan perustelu-keskustelun vuoksi, ja niin kadun muut tapahtuvat menettivät toistaiseksi kaiken loistonsa.

Severuksen käydessä lävitse lastenvaatevalikoimaa käytetyn tavaran liikkeessä Harry paneutui huolella valitsemaan niitä kahta kirjaansa. Tuntui typerältä syynätä kovinkaan tarkasti niin pienen lapsen pukineita, hän kuitenkin kasvaisi niistä nopeasti ulos, mutta Severuksen omat lapsuudentraumat eivät sallineet yhtäkään polvipaikkaa tai rispaantuneita hihansuita. Yritys ajatella asiaa taloudelliselta kannalta ei auttanut. Jokunen kaapu ja kelvollinen yöpaita sieltä löytyi, mutta ei sen enempää, muiden jaloista eteenpäin myytyjä kenkiä Severus ei suostunut edes vilkaisemaan.

Oikeaan lastenvaatekauppaan meneminen kuitenkin ahdisti; kaikki ne kirkkaat värit ja pastellit olivat jo yksinään aivan riittävän oksettavia, mutta lisäksi Severusta kammotti se ajatus, että häneltä kysyttäisiin jotain sellaista, johon hän ei osaisi vastata. Että hänen huomattaisiin olevan totaalisen pihalla ja että hänen koettaisiin jollain tapaa huijaavan. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut.

Severuksen päätä alkoi särkeä sillä samaisella sekunnilla, kun he astuivat ensimmäiseen kakaroiden kaapuja kauppaavaan puljuun. Seinillä tanssivat mintunvihreät tähtikuviot, jossain helisi infernaalinen tiukukin, ja Severuksen hinku antaa ylen vain kasvoi hänen huomateessaan, että mokoma kilistin oli ripustettu pöljästi hymyilevän myyjättären kaulaan. Hän ymmärsi, miksi jotkut kokivat aiheelliseksi somistaa kattinsa mokomilla, siihen oli jopa käytännöllisiäkin syitä, mutta että aikuinen ihminen piinaisi sellaisella itseään... No, idiotismi olikin monenkirjava sekä laajalle levinnyt vaiva.

Termi pikkuherra sai Severuksen kiristelemään hampaitaan.

“Me tulimme etsimään kenkiä. Jotain siistiä, nauhoilla. Ja ilman loitsuja.”
“Hyvänen aika, minkä ihmeen tähden? Meillä on myös monia malleja painonapeilla, lapsen on helpompi laittaa ne itsekin ilman —”
“Minä sanoin nauhoilla ja ilman loitsuja. En halua kannustaa lasta avuttomuuteen, kyllä hän oppii.”
“Niin tietysti”, myyjätär myötäili hymy epävarmaksi hapertuen ja kumatui sitten Harryn puoleen. “Sinun isäsi taitaa olla aika tarkka, vai mitä?”
“Minä en ole hänen isänsä”, Severus sanoi hölmistyneenä. Harry puolestaan nyökkäsi vastaukseksi, näytti hyväkäs olevan kovastikin mielissään.

Myyjän katse seilasi Harrysta Severukseen, sitten takaisin Harryyn, mutta kommentoinnista hän sentään pidättäytyi. Sen sijaan hän viittoi Harrya tulemaan peremmälle ja istumaan puhpalluraa muistuttavalle pörröiselle sohvalle, jonka väritys särki Severuksen silmiä. Hän oli tarkkailevinaan tiukastikin sitä, että natiaiselle annettaisiin saneltujen ehtojen mukaiset jalkineet, vaikka tosiasiassa Severus alkoi olla valmis kelpuuttamaan melkein mitä tahansa päästäkseen äkkiä pois. Tosin;

“Ei keltaisia. Ja noita limenvihreitä on aivan turha edes vilkaista.”

Harryn vanhojen ryönäisten lenkkareiden jättäminen lattialle, jonkun muun siivottavaksi ja roskiin nakattavaksi, onnistui kohentamaan yleistä mielialaa sen verran, että maksaessaan Severus kehotti Harryn myyntitiskin ääreen kolikoita laskemaan. Poika osasi itsekin päätellä, mikä oli kultaa ja mikä hopeaa, mutta ynnäykset tuottivat hankaluuksia summan kohotessa kaksinumeroiseksi. Kun Harry sekosi laskuissaan ja alkoi turhautuneena haroa hiuksiaan, hän tuli pyyhkäisseeksi paksun otsatukkansa kokonaan pois kasvoiltaan, ja myyjätär tiskin takana jähmettyi niille sijoilleen.

Severus tajusi vasta asiakaspalvelijan toljotuksesta, että se hemmetin arpi oli nyt esitelty. Helvetin kuustoista, hän ei olisi aivan vielä halunnut kenenkään tunnistavan Harry Potteria, eihän hän ollut ehtinyt valmistella poikaa sellaiseen ollenkaan. Mutta myöhäistä sitä nyt enää oli itkeä — suuret rattaat olivat luiskahtaneet liikkelle, eikä niitä enää voisi pysäyttää.

“Matami Fawcett!” myyjä kähisi, ja takahuoneesta liiketilaan purjehti itse yrittäjä. Hän oli pyylevä keski-ikäinen nainen, jolla oli runsaat kiharat sekä niin hyytävä katse, että se kilpaili jopa Severuksen luokkahuone-auktoriteetin kanssa, ja koko hänen olemuksensa säteili tolkutonta kyllästymistä hankaliin asiakkaisiin. Severus painoi kätensä puuskaan ja kieltäytyi ottamasta millään tavalla osaa tilanteen selittämiseen.
“No, mikäs täällä nyt on ongelmana?” Fawcett tiukkasi Severukselta saaden vastaukseksi pelkän syvän hiljaisuuden. Myyjätär kiirehti väliin tiuku hektisesti helähdellen.
“Tässä ei ole mitään ongelmaa, ei mitään sellaista, minä vain... ehheh... meillä... tuota... meillä on asiakkaana Harry Potter.”

Matami Fawcett kääntyi katsomaan arvioiden Harrya, joka edelleen pinosi kolikoita autuaan tietämättömänä omasta maineestaan. Nainen nojautui lähemmäs ja työnsi pojan otsalle valahtanutta tukkaa sivuun nähdäkseen sen kuuluisan, salamanmuotoisen arven omin silmin. Harry hätkähti kosketusta, vetäytyi nopeasti kauemmas pudottaen osan rahoista lattialle, ja tuli Severuksen luo tarttuen molemmin käsin mustaan kaapuun. Severus maiskautti suutaan paheksuen. Myyjätär miltei heittäytyi maahan keräämään ympäriinsä levinneitä kolikoita.

“Onko teillä useinkin tapana käydä käsiksi asiakkaisiinne?”
Mairea tekohymy kohosi pakotettuna Fawcettin kasvoille.
“Olen äärettömän pahoillani”, hän sanoi, mutta ei suinkaan Harrylle vaan Severukselle. “Halusin vain varmistua. Luonnollisesti herra Potter voi asioida meillä veloituksetta.”
“Sepä ilahduttavaa”, Severus tokaisi kuivasti, ja otti vastaan rajusti punastuneen myyjän keräämät rahat. “En kuitenkaan usko, että tulemme enää käymään täällä toiste. Tulehan, Harry.”

Heidän poistuessaan joku sopersi perään vielä hyvät päivänjatkot. Severus ei vastannut toivotukseen.

Kun he olivat päässeet parin kadunkulman päähän Fawcettin liikkeen näyteikkunasta, Severus pysähtyi. Harry vaikutti säikähdyksestä huolimatta olevan kaiken kaikkiaan vähemmän shokissa tilanteesta kuin Severus, joka ei oikein itsekään ymmärtänyt, minkä oli kokenut tilanteessa niin hillittömän hirvittäväksi. Mutta koska vahinko oli jo tapahtunut, siitä voisi saman tien ottaa kaiken ilon irti, ja saatuaan kiihkeänä hakanneen sykkeensä tasaantumaan Severus kysyi, jaksaisiko Harry käydä vielä toisessakin vaatekaupassa.

“Minä lupaan, ettei kukaan koske sinuun, minä pidän niitä silmällä.”
“Okei”, Harry myöntyi, ja lisäsi sitten. “Saanko siitä uuden kirjan?”
“Et. Sinä et ole vielä edes ehtinyt lukea niitä tänään ostettuja. Mutta tähän reissuun liittyy nyt sellainen... temppu... mikä voi olla hyvinkin hauska, jos teet niin kuin sanon. Joten kuuntele nyt tarkkaan.” 

Severus selosti Harrylle, kuinka heidän oltuaan hetken aikaa seuraavassa liikkeessä Harryn pitäisi pyyhkäistä otsatukkaansa sivuun — ikään kuin se olisi ihan vahinko, mutta kuitenkin niin, että myyjät varmasti näkisivät hänen otsansa. Harry ei vaikuttanut ihan ymmärtävän kaikkea, mutta lupasi kuitenkin noudattaa ohjeita, ja Severus päätti opastuksensa sanomalla, että kertoisi Harrylle vähän enemmän asiasta kunhan he pääsisivät kotiin.

Jo Montaguen lastenkaapukaupan markiisikin osoitti parempaa makua kuin mikään siellä Fawcettilla. Vaatteiden värit olivat hillittyjä ja mallit hyvin traditionaalisia, hintalappujen täydellinen puute henki hienovaraista paheksuntaa Severuksen keveän kukkaron suuntaan. Severus tunsi tiettyä tyydytystä siitä, että hänen kasvattamansa kersa puettaisiin samanlaisiin vaatteisiin kuin hienoimpien puhdasveristen perheiden pennutkin.

Harry ei malttanut katsella ympärilleen kovinkaan kauaa, kun Severuksen neuvomaa “temppua” piti jo päästä testaamaan. Hän suki otsatukkaansa syrjään kaikkea muuta kuin luontevan näköisesti, mutta eipä tuolla niin väliä, vaikutus oli kuitenkin sama — koko henkilökunta kiiruhti kilpaa auttamaan ostosten tekemisessä, ja Severus suorastaan pakotettiin ottamaan vastaan veloituksetta kaikki, mikä pojan päälle vain saattaisi sopia. Severus ei vaivatunut edes muodon vuoksi teeskentelemään kohteliasta kieltäytymistä.

Ja niin pojan vaateongelmat oli ratkaistu kertalaakilla — pyhät parrat sentään, ne pakkasivat mukaan jopa turkisreunuksisen talviviitan, vaikka vasta elokuun alkua elettiinkin — seuraavan kerran asialle tarvitsisi uhrata ajatuksia sitten, kun Harry kasvaisi ulos laadukkaista pukineistaan. Ja vaikka Severus kuinka yrittikin väittää itselleen, ettei sillä oikeasti ollut mitään merkitystä, häntä miellytti suuresti se, että Harryn vaatekaapin tuliterä sisältö painottui väriskaalaltaan sinne tummempaan päähän. Kunhan kamalalle Potter-kuontalolle vielä tehtäisiin jotain, poika näyttäisi siistiltä, suorastaan salonkikelpoiselta.

Ennen kotiin suuntaamista he pistäytyivät vielä sinne Severuksen suuresti rakastamaan liemitarvikeliikkeeseen. Vaikka olikin ilmiselvää, ettei viisivuotias vielä tarvitsisi uutta kuparikattilaa, niistä viimeisimmistä tutkimusopuksista puhumattakaan, Harry Potterille haluttiin tarjota se kaikki, ja Severus myhäili koko loppupäivän tyytyväisenä holhottinsa mukanaan tuomista eduista.

Oedipus was the first motherfucker.
- Bo Burnham

I want to shave your head and eat your hair like spaghetti.

Poissa culliina

  • Pentuprinssi
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 789
  • lasciva est nobis pagina, vita proba.
Moiks täältä vuosien päästä! Halusin vain tulla kertomaan, että en kestä <3 ja pakko kysyä tähän
Lainaus
Varoitettakoon näin heti alkuun, että tästä on tulossa nälkävuottakin pidempi tekele ja mistään tasaisesta julkaisutahdista on aivan turha edes uneksia — todennäköisesti väännän tätä vielä eläkkeelläkin.

vedoten, että ei kai tää ollut tässä? ( :'( )

Idea on aivan ihana ja käsittelet sitä niin hyvin! Erityisesti tuo Dumbledoren vastustaminen oli kutkuttavaa, niin sopivaa ja niin järkevää! Huolestuttaa kovasti, että pilaako tällainen lapsuus sitten Harryn ja tuleeko siitä ihan hirveä leuhka kermaperse. Ja en voi välttää kauhistelematta, millaista olisi joutua oman (adoptio)isänsä okklumeus-tunneille, härre guud  ;D niin noloa! Kuulisin mielelläni versiosi siitä, mitä kävisi kaikille Snarry-suhteille. Mutta ennen kuin mennään asioiden edelle, niin 5v Tylypahkassa olisi tosi jännää! Siitä varmasti irtoaisi vaikka mitä. Tulisiko Harry mukaan tunneille vai olisiko sillä lapsenvahti? Muksu yksin liemimestarin huoneessa kuulostaa huonoimmalta idealta ikinä.

Tuntuu että sä ymmärrät lapsia, tai ainakin mä näen lapset juuri niin kuin ne tässä esitit  :D Tehtäiskö tästä uus canon?