Nimi: Ikuisuus on liian lyhyt
Kirjoittaja: zilah
Henkilöt: Carlisle/Esme, Rosalie, Edward
Lajityyppi: Draamaa, romantiikkaa, vähän angstiakin
Ikärajavaroitus: K-7
Vastuuvapaus: Minen omista näitäkään hahmoja, pahus sentään. He kuuluvat Stephanie Meyerille. Mutta leikkiminen heillä on sentään sallittua, onhan?
Varoitukset: Maininta pahoin loukkaantuneesta Emmettista.
Kirjoittajan alkusanat: Tämä on kirjoitettu Twilight-foorumin
Elämän kiertokulku- haasteeseen, jonka tarkoitus on kirjoittaa 5 ficciä samasta henkilöstä, yksi jokaisella ikärajalla. Minä valitsin ihanaisen Carlisle Cullenin. Tämä ficci on jatko-osa tarinalleni
Kalleinta elämässä.
Kertokaahan, mitä pidätte,
zilah
Ikuisuus on liian lyhytHiljaisuus lankesi huoneeseen, eikä kukaan tehnyt elettäkään rikkoakseen sitä. Esme ei tiennyt, mitä hänen miehensä mielessä liikkui, mutta tämän ote hänen vyötäröltään lujittui. Se oli varma merkki siitä, että Carlisle oli poissa tolaltaan.
”Sinä et voi tarkoittaa tuota, Rosalie. Minä en voi. Sinä itsehän sanoit, ettet voisi tuomita ketään tällaiseen…hirviön elämään”, Carlisle lopulta sanoi karheasti.
Rosalien kasvot vääntyivät tuskasta ja tyttö painoi ihmismiestä lähemmäs itseään.
”Anna anteeksi minulle. En tarkoittanut mitä sanoin! Minä vain… en tahdo olla enää yksin”, Rosalie kuiskasi, painaen päänsä. Hän ei kestänyt kohdata Carlislen katsetta, tietäen että hän oli loukannut kasvatti- isäänsä pahoin harkitsemattomilla sanoillaan. Antaisiko tämä hänelle ikinä anteeksi?
”Minä tiedän kyllä, mitä yksinäisyys on. Ja silti sinä syytät minua siitä, että se kävi minulle lopulta ylivoimaiseksi.”
Esmen sydäntä puristi, kun hän kuuli hiljaa kuiskatut sanat.. Vielä koskaan hän ei ollut kuullut Carlislea näin hämmentyneenä, näin perin juurin…lannistettuna. Hän kääntyi miehen sylissä ja kietoi käsivartensa tämän ympärille, yrittäen lohduttaa tätä miten saattoi.
”Anna anteeksi minulle! Minä en ymmärtänyt sinua… ennen kuin nyt. En voi antaa hänen kuolla!” Rosalie nyyhkytti epätoivoisena, alkaen jo pelätä ettei Carlisle nostaisi sormeaankaan tämän ihmisen vuoksi. Se olisi hänelle vain oikein, kaikkien niiden julmien sanojen jälkeen, jotka hän oli kasvatti- isänsä päälle singonnut. Carlisle oli aina ollut hänelle hyvä, ja hän oli palkinnut sen paitsi kiittämättömyydellä, myös loukkaamalla tätä pahimmalla mahdollisella tavalla. Juuri kun Rosalie alkoi uskoa, että kaikki toivo oli mennyttä, hän tunsi kevyen kosketuksen olkapäässään.
”Minä auttaisin sinua enemmän kuin mielelläni, Rosalie. Mutta sinun on ymmärrettävä vastuu, joka päätöksestäsi seuraa. Oletko valmis siihen, että hän tulee olemaan sinuun sidottu ikuisesti?”
Rosalie kohotti päänsä, kohdaten kasvatti- isänsä katseen. Hän helpottui huomatessaan, ettei Carlislen silmissä näkynyt torjuntaa, vain pelkkää huolta ja lämpöä niin kuin aina ennenkin.
”Minä olen varma. En voi antaa hänen kuolla”, hän vakuutti, toivon herätessä sisällään.
”Hyvä on. kanna hänet sohvalle, niin katson häntä.”
Esme ei edes ajatellutkaan kieltävänsä Carlislea, vaikka tämän päätös tarkoitti sitä, että hänen hieno valkoinen sohvansa olisi mennyttä. Luonteensa mukaisesti Carlisle ei edes tullut ajatelleeksi, että ihmisen haavoista valuva veri pilaisi huonekalun varmasti. Esme ei moittinut miestä; varaukseton myötätunto oli Carlislen hienoimpia piirteitä, ja sai hänet rakastamaan tätä vain entistä enemmän. Hän noudatti miehensä hiljaista pyyntöä ja lähti Edwardin ja Rosalien kanssa alakertaan, jättäen Carlislen yksin ihmismiehen kanssa.
* * * *
He eivät tienneet kuinka kauan aikaa oli kulunut siitä, kun Carlisle viimein laskeutui alakertaan heidän luokseen. Esme kauhistui nähdessään miehensä kasvot. Tämän silmien alle oli ilmestynyt tummat varjot ja iho oli muuttunut harmaankalpeaksi. Vampyyrit olivat toki normaalistikin kalpeita, mutta Carlislen tila näytti siltä kuin tämä olisi ollut sairas. Myös miehen silmät olivat epätavallisen tummat, ja Esme tajusi, mikä oli vialla. Hän saattoi vain ihmetellä Carlislen itsehillintää, joka ei ollut pettänyt edes näin kriittisessä tilanteessa.
"Mene hänen luokseen, Rosalie. Ja Edward...auttaisitko sisartasi?"
Nuoret tottelivat kyselemättä, jättäen Esmen ja Carlislen kahden. Esme meni miehensä luo, kietoen kätensä tämän ympärille.Nyt vasta hän ymmärsi täysin, kuinka kalliisti Carlisle oli maksanut siitä, että oli muuttanut heidät. Hän ei ollut koskaan nähnyt miestään näin väsyneenä, oli aivan kuin kaikki elämä olisi paennut tästä.
"Tule minun mukaani. Sinä tarvitset lepoa ja ravintoa", Esme sanoi, ja hänen ilokseen mies seurasi häntä vastaan panematta. Esme haki jääkaapista hätätilanteita varten olevan pullon ja yhdessä he kiipesivät portaat kattokerroksessa sijaitsevaan makuuhuoneeseensa. Hän auttoi Carlislen makuulle ja seurasi, miten mies joi ahnaasti pullon sisällön. Carlisle ei puhunut, mutta sen sijaan joutuaan ojensi kätensä ja Esme noudatti mielellään tämän sanatonta pyyntöä. Hän laskeutui sängylle ja antoi Carlislen vetää hänet tiukasti tyliinsä. He olivat pitkän aikaa hiljaa, vain nauttien toistensa läheisyydestä.
"Minä saan olla kiitollinen, kun sinä olet minun tukenani. En tiedä, mitä tekisin ilman sinua", Carlisle viimein kuiskasi, silittäen vaimonsa hiuksia. Miten hän rakastikaan tätä naista, enemmän kuin pystyisi koskaan pukemaan sanoiksi. Esme oli niin pieni ja pehmeä, mutta tämän sydän oli suuri ja rakastava. Vain Esmen lähellä hän tunsi olevansa kokonainen.
"Minä olen aina sinun kanssasi, Carlisle. Minä rakastan sinua", Esme sanoi hiljaa. Hän tarkkaili miehensä silmiä hivenen huolestuneena, mutta rauhoittui kun ne alkoivat palata normaalin värisiksi.
"Minä tiedän sen. Minäkin rakastan sinua. Ikuisuuskin tuntuu liian lyhyeltä ajalta sinun kanssasi, Esme rakas."
He eivät enää puhuneet. Huomisella olisi omat murheensa, mutta Carlisle ei halunnut ajatella niitä juuri nyt. Hän tiesi, että mitä tahansa tulevaisuus heidän eteensä toisi, he selviytyisivät koska heillä oli toisensa. Heidän huulensa kohtasivat rakastavassa suudelmassa, eikä Carlisle voinut olla ajattelematta,miten totta hänen äskeiset sanansa olivat olleet. Esmen kanssa ikuisuuskin olisi liian lyhyt aika.
FIN.
