Ajattelin, että kun tuo ykkösluku nyt sitten valmiina on, niin mitäs sitä turhaan itselläni panttaan
eli siis luku 1, olkaa hyvät hermannit!
Carlisle/Luku 1: Something different
Kuuden ja puolen tunnin leikkaus oli lopultakin ohi. Se opettaja - Esme nimeltään - oli nyt niin kunnossa kuin vain voi olla. Hän oli tietysti ihan mustelmilla ja täynnä haavoja, mutta hänen tilansa oli vakaa. Mitään ongelmia ei juuri ollut, ja Esmeä oltiin juuri viemässä omaan huoneeseen osastolle.
Pesin äkkiä käteni, etten menettäisi itsehillintääni juuri väärällä hetkellä. Vaikka se riski oli ollut olemassa viimeiset kuusi tuntia.
Leikkaus oli tosiaan venynyt reilusti vuoroni yli, ja tiesin katsomattakin, että puhelimeni oli soinut. Totta kai, ainakin uskoakseni, Alice oli nähnyt, mitä oli tapahtunut, ja tietysti kertonut sen muillekin, mutta eihän se mikään satavarmuus ollut. Eipä silti yllättäisi sekään, jos todella olisi. Nimittäin jos Alice olisi ilmoittanut, että myöhästyisin.
Ulkona nimittäin satoi, ja Alicen pilkuntarkan ennustuksen mukaan illemmalla alkaisi ukkostaa, jolloin me kaikki lähtisimme pelaamaan. Olin kuvitellut olevani hieman aikaisemmin kotona, mutta vaikka vuoroni olikin nyt venynyt, en olisi hirveästi myöhässä. Meillä kun oli tapana lähteä kentälle hieman aikaisemmin, jotta peli alkaisi silloin kuin ukkonenkin. En menettäisi mitään erityisen tärkeää.
Silloin puhelimeni soi, enkä yllättynyt, kun ruutu ilmoitti soittajaksi Alicen.
"Tiedän, tiedän. Olen kyllä tulossa" ilmoitin saman tien, kun vastasin puheluun. Alice hymähti.
"Tiedän sen, Carlisle. Ajattelin vain ilmoittaa, että lähdemme jo nyt ja odotamme sinua siellä. Ja ai niin, vaatteesi odottavat olohuoneen pöydällä."
Alice henkäisi viimeisen sanan juuri, kun itse pyörittelin silmiäni. Kuinka tuttua-
"Äläkä yritä! Tiedän, että pyörittelit silmiäsi juuri äsken", Alice lisäsi muka vihaisesti, mutta hymy kuulsi väkisinkin äänestä läpi. Naurahdin pienesti.
"Miksi minä nyt sellaista?" totesin leikkisästi ja hymähdin sitten.
"Ohjeistan vielä iltavuorolaiset ja käyn katsomassa yhden potilaan tilan, niin pääsen lähtemään. Jos-" sanoin paino sanalla jos, "ennustukseesi on uskominen, en menetä mitään. Olen siellä kolmen vartin sisällä. Ja auta armias, jos joudun taas selvittämään, mistä ne ylimääräiset juoksut teille ovat jälleen kerran ilmestyneet."
Alice nauroi, mutta ei kommentoinut sen enempää pieneen, leikkisään ja kiusoittelevaan piikittelyyni. Hän sulki puhelun, ja nauraen itsekin lähdin yläkertaan katsomaan Esmen tilan ja ohjeistamaan hoitajat. Minulla oli seuraavaksi tupla-aamuvuoro, jolloin voisin valvoa hänen tilaansa tarkemmin. Minut nimittäin määrättiin hänen lääkärikseen - tai oikeastaan otin hänet itse, mutta nyt hiukan epäilytti, oliko se loppujen lopuksi viisasta. Myöhäistä se oli nyt joka tapauksessa peruuttaa, ja halusin itse hoitaa naisen, jonka leikkasin. Ja jonka veri tuoksui niin herkulliselle...
Harpoin viimeiset porrasaskelmat ja kävelin ripeästi toimistoon, jossa Emma ja Brittany - Esmelle määrätyt hoitajat ja iltavuorolaiset - odottivat minua. Hymyilin pienesti avatessani naisen kansion vilkaisten tietoja nopeasti, minkä jälkeen laitoin sen takaisin pinoon.
"Emme vielä tiedä, mikä tilanne on. Pidetään hänet unessa yön yli, jotta jalka ja hänen mielensä saavat aikaa levätä. Tulen aamulla katsomaan tilannetta ja olen sitten paikalla, kun hän herää. Katsotaan sitten, miten jatketaan. Nyt on kuitenkin parempi jo pelkästään kipujen takia pitää hänet tiedottomana."
Molemmat naiset nyökkäsivät ymmärtämisen merkiksi, ja ohjeeni olikin kirjattu tarkasti ylös. Emma kiinnitti lapun huolellisesti ilmoitustaululle ja hymyili minulle.
"Otin itselleni yövuoron, joten valvon hänen tilaansa koko yön. Voit soittaa minulle, jos täytyy. Vaihdamme osia sitten aamulla, kun sinä tulet ja minä menen."
Katsahdin naista vähän yllättyneenä. Emma oli yksi niistä naisista, joista pidän aika paljon. En siinä mielessä, vaan työkaverina. Hän ei yrittänyt epätoivoisesti piirittää tai mitään muutakaan, vaikka tiesi, etten ollut naimisissa. Se oli helpottavaa. Hänen kanssaan oli helppo ystävystyä, ja olimme tehneet tämän kaltaista yhteistyötä ennenkin. Silti se hieman yllätti. Emma oli nuori ja, vaikka olikin sinkku, oli hänellä silti muukin elämä kuin työ.
"Ei sinun olisi tarvinnut, kai tiedät sen?" kysyin kulmiani kevyesti kohottaen. Hän vain naurahti.
"Tiedän, mutta halusin. Voin raportoida hänen tilastaan, jos haluat."
"Se olisi hyvä. Haluan tietää, jos jotain erityistä tapahtuu. Jos jotain sellaista tulee, tulen paikalle vaikka keskellä yötä. Mutta en usko, että mitään radikaalia tapahtuu - hän saa pysyä turvallisesti unimaailmassa vielä hetken aikaa."
Heilautin kättäni astellen toimistosta ulos. Vein takkini omaan työhuoneeseeni ja vedin ulkotakin niskaan. Nyt ei satanut kuin kevyesti, ja mikäli Alicea oli uskominen - yleensä se oli kyllä kannattavaa - emme kastuisi pelatessa.
xx
Nuoremmat Cullenit/näkökulma vaihtuu
"Olen hieman huolissani hänestä", Alice aloitti varovaisesti, kun oli istahtanut kivelle, Jasperin viereen. Tämä kietoi kätensä tottuneesti naisen ympärille. Rosalie ja Emmett sekä Bella ja Edward istuivat jo maassa tarkkaan kuunnellen.
"Kerro, Alice. Tiedät, että hän on meille kaikille tärkeä. Joten jos sinua huolestuttaa, huolestuttaa meitäkin", Bella sanoi rohkaisevasti, muiden nyökytellessä myöntävästi.
"Carlisle loi meidät kaikki. Bellan Edwardin, Emmettin Rosalien ja minut Jasperin pyynnöstä. Jokaisella meillä on puoliso. Hänellä ei. Hän on elänyt meistä kauiten ja luonut pohjan sille, miten me elämme. Olen vain huolissani siitä, että hänen elämästään puuttuu puoliso. Joku sellainen, jolle hän voisi jakaa tuntojaan", Alice sanoi sitten. Hän oli onnistunut vangitsemaan kaikkien sisarustensa huomion, ja jokainen, niin Edward, Bella, Rosalie, Emmett ja Jasper tiesivät, mihin hän tähtäsi.
"Vaikka hän sanookin, että on tyytyväinen elämäänsä ja rakastaa työtään ja meitä, tiedän - me kaikki tiedämme - että hänen elämästään puuttuu jotain, eikä ole vaikeaa arvata mitä. Rakkautta. Sen kyllä huomaa. Sen, että häneltä puuttuu jotain tärkeää. Hän on elänyt yli 350 vuotta ja tavannut pelkästään työnsä puolesta tuhansia naisia. Pääasiassa ihmisiä, mutta myös vampyyreja. Hän on niin hyvännäköinen, että on nytkin lähes kaikkien Forksin sairaalan päiväunien kohde ja kelpaisi kenelle vain. Ja silti hän on yksin, eikä ole kyse kelpaamisesta. Se on minusta väärin. Tiedän, ettei Amorin touhuihin saisi puuttua, mutta minua surettaa ja suututtaa nähdä hänet yksin! Carlisle ansaitsisi enemmän, hänkin ansaitsee rakkauden. Me tiedämme, että hän loi Edwardin, koska kaipasi seuraa yksinäiseen elämäänsä, eikä kukaan vampyyri ollut valmis samaan tiehen kuin minkä Carlisle on valinnut. Nyt hänellä on seuraa enemmän kuin tarpeeksi - kuusi teiniä, joihin hänellä menee välillä hermo, vaikka meitä oikeasti rakastaakin kuin omia lapsiaan. Ja silti hän on jollain tasolla yksinäinen edelleen, koska hänellä ei ole sitä samaa sielunkumppania kuin meillä kaikilla muilla."
Alicen sanat aiheuttivat sen, että jokainen rutisti pariaan tiukemmin itseään vasten. Rosalien tyylisesti tämä kumartui antamaan Emmettille suudelman, mutta siihen kukaan ei kiinnittänyt huomiota. Siihen oli jo tottunut.
"Meidän täytyy tehdä jotain", Alice sanoi sitten, saaden hyväksyviä katseita.
"Rakastan häntä kuin omaa isääni - hän on minulle kuin isä. Niin kuin oikeastaan onkin, eikä vain peitetarinamme mukaan."
Alice hiljeni, eikä kukaan muukaan sanonut mitään. Bella painoi päänsä, ja katsomattakin Edward tiesi, että Bella sääli Carlislea ja jos olisi pystynyt, tämän poskella olisi valunut kyynel tai pari. Alicen sanat olivat aiheuttaneet yleisen masennuksen, mutta ne olivat pelkkää totuutta. Jokaista heitä harmitti nähdä Carlisle yksinäisenä samalla, kun he itse nauttivat rakkaidensa seurasta.
He eivät kuitenkaan ehtineet käsitellä asiaa sen enempää, sillä Edward kohotti nopeasti katseensa.
"Hän on tulossa", tuo ilmoitti.
"Tätä keskustelua ei sitten koskaan käyty. Ainakaan silloin, jos Carlisle on kuulolla", Alice sanoi hiljaisella äänellä, jokaista sisarustaan vuorotellen katsoen. Jokainen nyökkäsi Alicen tiukan katseen kohdatessaan, ja lopulta Alice kohdisti katseensa jonnekin metsän siimekseen. Siihen suuntaan, josta Carlislen lähes äänettömät askeleet kuuluivat.
Silloin sekä Edward että Jasper rypistivät otsaansa, saaden niskaansa muutaman kysyvän katseen.
"Hän on hämmentynyt", Jasper totesi.
"Ja yrittää selvästi salata jotain", Edward täydensi.
xx
Carlisle/Peli alkakoon!
Kävelin juuri ihan normaali ihmisvauhtia kohti pelikenttäämme, kun huomasin pallon kiitävän minua kohti. Nappasin sen kevyesti kiinni ja heitin sen suoraan kotipesään, jossa Bella otti sen virnistäen kiinni. Jasper oli juuri ollut lyöntivuorossa.
"Enkö minä juuri varoittanut teitä?" totesin nuoria, varsinkin Alicea, merkitsevästi katsoen mutta samalla hymyillen.
"Me vaan harjoiteltiin", Emmett puolustautui viattomasti.
Vilkaisin maassa näkyviä viivoja, jotka ilmaisivat juoksujen määrän juuri, kun Rose muka viattomasti potkaisi maata ja peitti viivat.
"Niinpä niin", naurahdin silmiäni pyöritellen, ja kaikki alkoivat nauraa.
"Kerro nyt edes, mikä tilanne oli."
Emmett tuhahti hiljaa.
"Ilman sinua 10-0."
Kohautin olkapäitäni yhtä viattomasti kuin hän oli äsken selitellyt heidän "harjoitteluaan”.
"Ette te sitä kuitenkaan kiinni olisi saaneet, joten enkö minä vähän niin kuin tehnyt teille palveluksen..."
Se ei ihan tainnut syyksi kelvata, mutta eivät he minua moralisoida voi. Esimerkiksi Emmettin tekosyyt milloin millekin ovat aika mielenkiintoista kuultavaa.
"Ehkä sitten niinkin", Alice sanoi hymy huulillaan.
"Sinä olet Rosalien ja Edwardin kanssa. Bella on tällä kertaa siepparina, ja minä, Jasper ja Emmett olemme teitä vastaan. Ja olimme yhtä mieltä siitä, että annamme kalkkisten aloittaa."
Kaikki katsoivat minua ja rypistin kulmiani.
"Minä teille vielä kalkkikset näytän."
Tartuin mailanvarteen ja astuin lyöntipaikalle, Alicen kipaistessa heittopaikalle. Hän heitti hankalan pallon, mutta osuin siihen mailan päällä. Siitä voimasta se nousi kevyesti 30 metriä ilmaan ja lensi suuressa kaaressa pitkälle metsän siimekseen. Virnistin itsekseni samalla, kun lähdin juoksemaan kohti ykköspesää, sekä Jasperin että Emmettin rynnätessä pallon perään.
Pojat ilmestyivät virnistäen juuri, kun olin puolessavälissä kolmos- ja kotipesää. Siitä alkoi hervoton pallon ja minun välinen kilpajuoksu, joka päättyi minun voitokseni. Syöksyin kohti kotipesää, ja jalkani ylitti rajan juuri, kun Bella koppasi pallon käteensä.
"Kunnari!" Edward ja Rosalie hurrasivat, ja heitin heidän kanssaan ylävitoset.
"Ja jos te vielä kehtaatte sanoa minua kalkkikseksi, teen jotain, mitä en yleensä tee", uhkasin, mikä tietysti aiheutti suuren naururämäkän - jossa olin itse mukana.
"Sitä virhettä emme toista enää", Alice vannoi äänensävyllä, joka kuitenkin lupaili jotain aivan muuta. Pistin sen merkille kaikessa hiljaisuudessa.
Peli jatkui rennolla meiningillä Rosalien astellessa itsevarmana lyömään.
/kommentteja saa toki laittaa ja kiinnostaahan mua, mitä mieltä te mun aivojeni tuotoksesta olette
