Kirjoittaja Aihe: Viimeinen naula arkussasi (enkä edes yrittänyt kunnolla) | K7 Severus/Regulus  (Luettu 2306 kertaa)

Poissa Kuurankukka

  • Yaoi duck
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 38
  • Rakastaa salaa haaveissa niin että sattuu
Nimi: Viimeinen naula arkussasi (enkä edes yrittänyt kunnolla)
Kirjoittaja: Kuurankukka
Paritus: Severus/Regulus
Tyylilaji: Jotain angstin ja draamaan sekamelsahärpäkettä, yksiosainen slash
Ikäraja: K7
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, enkä tässä käytettävää biisiä
Haasteet: Rare10 ja Albumihaaste 3, kappaleena Happoradion 1:30 (elossa), Neljän tuvan haaste (tupana luihuinen)
A/N: Regulus on minusta aivan mahtava hahmo, mutta luen ja kirjoitan hahmosta silti aivan liian vähän. Inspiraation sain tähän tosiaan lähestulkoon keltaisesta kuusta pari yötä sitten, tuli kerrankin sellainen ficci minkälainen halusin. Ja niitä mielipiteitä olisin tietysti erittäin kiinnostunut kuulemaan


Viimeinen naula arkussasi (enkä edes yrittänyt kunnolla)


Kesken Luciuksen juhannusjuhlien hän löytää Reguluksen kallionkielekkeeltä keltaisen, puolikkaan kesäkuun varjon alta. Nuoremmalla on ollut jo pitkään taito kadota huomaamattomasti omiin oloihin, aivan kuten hänelläkin. Taivaan toinen selkäpuoli on violettiin sekoittuvaa sineä; siellä mistä aurinko löydetään, on vaaleampaa.

Severuksen ei tarvitse kuin laskeutua viereen kastepisaroilla hunnutettuun nurmeen. Vilkaista pari kertaa alapuolelta löytyvää yötyyntä valtamerta paljon hurjempia, tummanharmaita, syvälle pohjaan asti upottavia, yksinäisten myrskyjä puhdasverisen silmissä tietääkseen mitä Regulus ajattelee. Siriusta; Regulus ajattelee hulttioveljeään paljon enemmän mitä rohkelikko Severuksen mielestä edes ansaitsee.

Kalpeanvalkoisesta, narun ohuesta ranteesta löytyy uusia rosoisia railoja, kun hän sipaisee sitä ohimennen kämmensyrjällään. Ja Regulus kiertää paljaat käsivarret suojaksi itseltään, Severukselta ja muulta maailmalta. Silmien alla on raskaina roikkuvat pussit unenpuutevarjot kehyksinään, mutta silti Reguluksen huulet tavoittavat nopean hymyn kun tämä lausuu jonkun kirjoittamansa, kuolemattomana pitämänsä runonpätkän. Sitaatti Severuksettomasta ja veljettömästä, mutta kauniista Reguluksesta, sitäkö se oli?

Piirrät ihollesi kivullesi kasvot
Teräksellä kirjoitat nimen vihalles
i

Hän itse ei sano mitään, kieli ja ajatuslukkoja jokaisessa sopessa, kohta pitäisi palata mutta kumpikaan ei tee niin. Vaikka hän on juonut liikaa, hän ei osaa koskettaa Regulusta kunnolla, eikä nuorten kuolonsyöjien edes kuulu tehdä sellaista.

Joten hän tyytyy vain kuvittelemaan, millainen Regulus olisi sinä iltana niin sisältä kuin ulkoakin. Ohuen kaavun ja ihon läpi hän näkee aivan kaiken, tai ainakin luulee näkevänsä. Nuorempi velho on lopulta se, joka koskee ensimmäisenä, kunnolla; Mustan suvun ylpeys antaa lintupianistin sormiensa soljua mustien, hyvin kammattujen ja pestyjen hiusten sekaan, pyörittää pitkiä suortuvia umpisolmuiksi sormensa ympärille.

Vai pelastusköysiksi, hän ei tiedä silloin eikä koskaan myöhemminkään. Häntä kihelmöi niskasta ja Regulus tuntee ylimääräisen kosketusvärinän, hymyilee lähestulkoon. Ja äkkiä hän on taas vesiselvä ja aistii vuorostaan toisen sydämen kiihtyneet siiveniskut, vaikkei sydän oikeasti ole edes hänen ulottuvillaan.

Hiuslenkki pudotetaan kämmenelle, Reguluksen käsi ei enää punoudu nyt vapaasti olkapäille valuviin hiuksiin vaan painaa tunnustellen odottavasti kohoilevaa rintakehää. Silmät ovat keskittyneet ja hieman hajamielisesti sirillään, kun tämä kumartuu suutelemaan häntä. Niin nopeasti ja vaivattomasti se tapahtuu, että sen voi laskea melkein pelkäksi kuvitelmaksi. Oikeita, kestävämpiä suudelmia on ollut seitsemän, mutta sänkyyn Regulus ei ole häntä vienyt eikä hänkään Regulusta.

Regulus on kiinnostuneempi synkkäraamisista, polveilevista runoista joita lausuu nykyään vain hänelle kuin mistään seurusteluun liittyvästä. Mutta se ei oikeastaan haittaa häntä, he vain ovat niillä sijoillaan eivätkä ole vielä hetkeen lähdössä minnekään. Toinen luihuinen tuijottaa minuuttitolkulla muuttumatonta horisonttiviivaa, sormeilee vain puoliksi kiinnostuneena solisluukaaria ja vaikuttaa melkeinpä puhuvan itselleen. Aristokraatti näyttäisi muuten vielä huolitellummalta kuin hän, mutta jossain repeytynyt kauluspaidan hiha ja vaatteen pari ylintä, auki raastettua nappia rikkovat illuusion tehokkaasti.

Hän tavoittaa kymmeniä senkaltaisia yksityiskohtia toisessa velhossa, mutta ei kykene saamaan kokonaisuutta omakseen. Ei hän edes tiedä haluaisiko; silti Regulus valuu hänen sormiensa välistä sateen tai kyynelten tavoin pois. Reguluksen hukuttavat pisarat ovat tummia, ja tekevät hänet surullisemmaksi kuin olisi lupa.

Entistä isompi ja keltaisempi kuu jatkaa nousuaan kesäöisen taivaan poikki hyvin hitaasti tummentuvat siniset tiikeriraidat kumppaninaan, samaa aikaa kun he istuvat melkein kylki kyljessä märässä ruohomatossa. Eivätkä kartanon melut eivät yllä aivan sinne asti, mutta meren he kyllä kuulevat. Olla täysin liikkumattomana, hän pitää siitä, vaikka onkin viileää ja vaikka hän tahtoo selvittää Reguluksen syvimmät salaisuudet. Jopa silloin, kun tietää, ettei kuitenkaan onnistu.

Hän tapasi viime viikolla Lilyn ja koska olisi ollut liian ilmiselvää olla puhumatta mitään, hän kysyy heikkoudet salatakseen, missä Sirius on. Miten niin; ei mitään, mietin vain hänen veljeään; olen kuullut kun Sirius sanoo, ettei hänellä ole enää veljeä; vai niin, mutta no, hyvästi Lily; hyvästi Severus. Jotain muutakin siinä välissä, mutta ei se ole oikeasti tärkeää.

Joku suurin piirtein selvänä pysytellyt kuolonsyöjä tulee etsimään heitä, mutta katoaa omenapuutarhan taakse kun kuvittelee näkevänsä jotain ylimääräistä. Regulus luo laiskan silmäyksen paikalta kadonneeseen ja hänen kasvoihinsa, nousee vasta sitten seisomaan. Severuskin nousee perässä, niin että seisovat melkein kuin rinta rinnan, voisivat molemmat vain hypätä alas ja lentää.

”Severus, minä tuhoan hänet. Pala palalta, niin ettei hänestä jää mitään jäljelle. Uskothan sinä?” Hän sulkee silmänsä, ja yrittää tehdä saman korvillekin, mutta ei onnistu. Minä tuhoan hänet, minä tuhoan hänet, minä tuhoan hänet.

Kyllä hän uskoo, hän on sanomassa niin mutta Regulus painaa sormet hänen huulilleen, sipaisee hämmästyksen, oivalluksen ja kadotuksen pois hänen silmäluomiltaan kunnes kääntyy lähteäkseen. Hän jää yksin katselemaan aavaa ulappaa tuulten raastaessa häntä moneen suuntaan; ja hän ajattelee että seuraavalla kerralla hän tekee jotain Reguluksen suhteen.

Mutta silti se vain jää heidän viimeiseksi yhteiseksi mahdollisuudeksi; seuraavalla kerralla kun Severus näkee Reguluksen, toisen arkusta ei puutu enää yhtäkään naulaa.

Takaa ikkunan loistaa valoa
Nuku rauhassa
Kaikki paranee ehkä jo huomenna
Älä nuku pelossa
Jos sinun ripsesi olisivat oksia, hirttäytyisin niihin että huomaisit minut, rakkaani
-Tommy Taberman-

Lizlego

  • Vieras
Ööh, eihän tällaiseen pysty kommentoimaan mitään. En ole varma edes ymmärsinkö yhtään mitään, mitä tässä sanottiin tai jätettiin sanomatta, mutta silti koin tämän tosi voimakkaana. Regulus on jotenkin jännä tässä, pakkomielteinen. Kenties se on nähnyt liikaa, koska tämähän kuvaa kumminkin Reguluksen viimeisimpiä aikoja. Ilmapiiri tekstissä ja tapahtumissa oli mystinen, muttei varsinaisesti kuitenkaan niin synkkä arkunnauloista huolimatta. Ahdistava hieman kuitenkin, kun sanotuksi ei saada. Toisaalta Reguluksesta en muutenkaan ollut varma. Sen mielenkiinto näytti kohdistuvan vähän muualle ja niin taisi itse asiassa Severuksenkin, jos mitään ymmärsin. Hämärää.

Hieno ficci, koukuttava ja puhutteleva.

Poissa malla

  • superhessu
  • Viestejä: 742
Oon lukenut tän nyt kolmesti, enkä silti osaa varmaan kommentoida mitään. Komppaan siis Liziä; tää on hieno ficci, tykkään tästä, mutta hitto kun on hankala pukea mitään ajatuksia sanoiksi tämän jälkeen.

Lainaus
Kalpeanvalkoisesta, narun ohuesta ranteesta löytyy uusia rosoisia railoja, kun hän sipaisee sitä ohimennen kämmensyrjällään.
Tykkäilin tosta narun ohuesta ranteesta erityisen paljon - se oli jotenkin jännästi muotoiltu. Sen sijaan mua alkaa jo hiljalleen häiritä se miten Reguluksesta väännetään niin kovin monessa ficissä pianonsoittaja. :D Ei siinä mitään, onhan se tuollaiselle aristokraattiselle nuorelle miehen alulle sopivaa puuhaa, mutta kuka ihme päätti että Reguluksella on pitkät, hoikat sormet jotka on tehty pianon koskettimia varten? Tai miten se on muuttunut yleiseksi oletukseksi ficcimaailmassa? Ok, tässähän oli vaan se yksi lause, "Mustan suvun ylpeys antaa lintupianistin sormiensa soljua mustien, hyvin kammattujen ja pestyjen hiusten sekaan...", mutta se vaan jotenkin heti sieltä tarttui. Kauhean hankala selittää mun pointtia, mutta toivottavasti ymmärrät sen.

Ah, toi otsikko. Kurrr. Ja tuo lopetus, miten se sitoi ficin itse otsikkoon, nomnom.

Tässä oli ihanan haikea ja jotenkin painostavakin tunnelma, mutta ei liian mättösynkkä. En todennäköisesti näin kolmannellakaan lukukerralla tajunnut kaikkea mitä olisi pitänyt, mutta tykkäilen tästä kovin siitäkin huolimatta. En vaan osaa ollenkaan antaa mitään kommenttia, mutta piti tulla kertomaan että on luettu ja tykätty. :>

Kiitokset tästä!
Papin aamen ei tee kenestäkään toisen itsestäänselvää omaisuutta.

Poissa Celeporn

  • saukkolaatikko
  • superhessu
  • Viestejä: 1701
  • destiel = lets die
    • Insanitorium
Ficin nimi on ihana, se yksinään jo johdatteli mukavasti tämän parituksen tunnelmaan.
Tykkäsin erityisesti siitä, että suudelmia on ollut seitsemän. Ihanan kohtalokasta ja mielenkiintoinen yksityiskohta muutenkin. Kieli oli minun makuuni ehkä hieman liiankin koukeroista ja koruilevaa, mutta minä olenkin estoinen ja kaavoihin kangistunut. Kuitenkin pidin siitä, miten teksti kieltä myöten kuvasti hahmojen mielenmaisemaa - millaisin sanoin ne asioita kuvailisi, mihin ne kiinnittää huomiota, millaisina ne tietyt jutut kokee. Toimii aina. Ehkä jotkut sanavalinnat vähän oudoksutti mua, kuten esim. Severuksen laskeutuminen nurmelle toi ehkä vähän hassuja mielleyhtymiä, mutta eipä nuo kokonaisuudesta nauttimista kuitenkaan juurikaan haitanneet (eikä se kai muutenkaan ole kuin minun oma yksityinen ongelmani). Mallan tapaan minäkin jäin vähän miettimään tätä klisee-laarista ammentamista, vaikka toisaalta mitäpä fanfiction olisi ilman sitä. Juuri sehän tässä touhussa onkin niin pahuksen nautittavaa.
Kyllä ihan tykkäsin. Lopetus oli hieno ja pysäyttävä, summasi kaiken hienosti yhteen, minkä lisäksi pidän ficeissä paljon sananlaskuilla sekä tutuilla kielikuvilla leikittelystä.
Oedipus was the first motherfucker.
- Bo Burnham

I want to shave your head and eat your hair like spaghetti.