Nimi: Maailman paras kummisetä
Kirjoittaja: Kuurankukka
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Ei, ainoastaan Sirius päähenkilönä
Tyylilaji: Kevyt draama, muistot
Vastuunvapaus: Sirius, Harry sun muut ovat vain ja ainoastaan Rowlingin omaisuutta
A/N: Tämä syntyi vain ja ainoastaan siksi että halusin kirjoittaa parituksettoman ficin, ja alkuun päästyäni se oli yllättävän helppoa! Osallistuu myös Albumihaaste kolmoseen, kappaleena Happoradion Pohtija, jonka lyriikanpätkiä tuolta lopusta löytyy. Tykkään ficin perusajatuksesta, ja kerrankin teksti pysyi mukavan yksinkertaisena. Toivottavasti jollekulle se kelpaa silti
Maailman paras kummisetäLeveä hymy kasvoillaan Sirius varmisti talon olevan kunnolla suojattu, eikä edes alkanut ajatella omia tai Godricin notkon mörköjä. Ne odottivat kyllä siellä jossain, mutta niiden aika ei ollut vielä. Sen sijaan se oli hänen ja pienokaisen hetki.
Harry oli niin käsittämättömän kevyt ja pieni, ettei Sirius muuta halunnut kuin vain suojella lasta. Eikä sillä, ettei Harry edes ollut hänen lapsensa, ollut mitään väliä. Lily ja James olivat ansainneet pienen vapaailtansa, Sirius oman aikansa kummipoikansa kanssa.
Viaton, kuin valkea linnunpoikanen vasta, aivan erilainen kuin hän samanikäisenä ja nyt jo paljon vahvempi kuin hän. Se ainakin tuntui, hän ajatteli ja näki totuuden mustana valkeaa vasten, sen että hän rakasti Harrya jo nyt kuin omaa poikaansa. Ehkä hänkin vielä joskus…
Puoliuneen vajonnut Sirius hätkähti Harryn alkaessa yhtäkkiä itkeä, yhäti kovenevalla äänellä. Hetkeksi paniikin sarvipäinen hirviö nousi hänen toiveikkaiden ajatusten takaa – mitä hänen pitäisi tehdä, mikä Harryllä oli, miksei se hiljentynyt…? Kyyneleet, kuin lasihelmet, täplittivät punehtuneita vauvanposkia, pienet kädet kurkottivat kohti jotain, mitä edes hän ei voinut nähdä.
Täysin vaistonsa varassa ja harkitsematta Sirius haki paremman asennon keinutuolista, jossa oli istunut ja alkoi… hyräillä. Samaa säveltä, jolla hän oli kymmenet kerrat saatellut Reguluksen unen turvallisiin valkosiipisuojiin. Hän ei muistanut sanoja, ei tiennyt mikä sai vanhan laulun kumpuamaan syvältä sydämeen uurtuneesta kolosta, eikä sillä ollut edes mitään väliä.
Harryn näkymättömiä hahmoja hapuilleet kädet laskeutuivat takaisin alas, ja itku tyyntyi vähitellen. Sirius ei ajatellut enää niinkään sylissään olevaa Harrya, vaan Regulusta. Hän muisti lyhyiden muistojen välähdysten aikana ne lukemattomat kerrat, jolloin oli veljensä tyynnyttänyt, ja lähestulkoon toivoi Reguluksen siihen syliinsä Harryn tilalle. Mutta vain melkein, sillä eihän se olisi edes mahdollista enää.
Lopulta hän muisti myös sanat hitaan sävelmän lisäksi – laulu kertoi neljästä vuodenajasta kaikkine ihmeineen ja väriloistoineen, siitä kuinka palaset aina loksahtivat lopulta yhteen yhdeksi menneeksi vuodeksi. Hänen äänensä oli käyttämättömyydestä ja muistojen myötävirtaan uimisesta madaltanut ja epävireä, ilman että hän kuitenkaan tiedosti tai välitti asiasta.
Hän aloitti laulun uudelleen, muisti tällä kertaa sanat kunnolla eikä antanut äänensä enää vapista yhtä pahasti. Hän voisi olla Harrylle parempi kummisetä kuin minkälainen veli oli Regulukselle ollut. Ja hän olisi, aivan varmasti, ainakin hän tahtoi olla.
Laulu särähti lopussa surumielisesti ilman, että Sirius tajusi sitäkään. Harry nukkui hänen sylissään nyt sikeämmin kuin moneen viikkoon, ja hän ajatteli kerta toisensa jälkeen, aivan kuin mieleen iskostaen: minusta tulee maailman paras kummisetä.
Pimeän piiloissa pyörivät suuret jutut,
palaset etsii paikkoja, mustavalkean värejä
ja minä en ole kovin viisas, vähän vasta nähnyt, poikasen pinnan alla rakentuu maailma hiljaa
