Nimi: Tällaisena kesäyönä, villejä lupiineja
Kirjoittaja: Kuurankukka
Paritus: Bill/Remus
Tyylilaji: Surumiellistä, haikeaa draamaa
Ikäraja: Sallittu taitanee olla
Vastuuvapaus: Se vanha tuttu, eli hahmot kuuluvat vain ja ainoastaan Rowlingille, enkä saa tästä rahallista hyötyä
A/N: Toinen juhannusyönä kirjoitettu teksti, samalla ehkä hämärin tajunnanvirta mitä olen hetkeen kirjoittanut. Idea tuli siitä kun tajusin Lupinin ja lupiinien samankaltaisen nimen ja aloin miettimään Remusta lupiininiityllä. Paritus on ihan älyttömän ihana, ja oli kiva kirjoittaa vaihteeksi tällaista. Ilman Jolandinan rohkaisua en olisi julkaissut tätä, joten omistukset sinne suuntaan <3 Ja tosiaan menee rarekymppiin tämäkin ficci. Hih, Finissähän tämä on ollut juhannuksesta lähtien, mutta kun kerran kyseltiin perään niin laitetaan tännekin
Tällaisena kesäyönä, villejä lupiinejaPolku niitylle käy puolikkaan, sammaltiilisen kiviaidan vierestä, ylös pari loivaa mäkeä ja hyppy rauhallisen puron ylitse, niin on oikeassa paikassa. Sieltä näkee hyvin alempana nummella loppukesän viimeisissä valoissa nuokkuvan Weasleyn perheen talon.
Varjot eivät ole vielä pitkiä, kuumuus juovuttaa ja hän istuu hetkeksi alas, villien lupiinien sekaan. Vaikka kello on vasta vähän, pitäisi silti palata takaisin, huomenna on elokuun ensimmäinen ja lyhyt työsopimus Taikaministeriössä alkaa.
Siriuksen pitäisi olla siellä hänen kanssaan, tai Tonksin mutta se onkin lopulta Bill, joka osaa seurata hänen näkymättömiä askeliaan ja järjenjuoksuaan hieman muita paremmin. Remus on joskus halunnut Siriusta, halunnut vähän myöhemmin Billiäkin (molempia tai jompaakumpaa hääyönään).
Ulkoisesti miehissä ei ole mitään samaa, mutta sisältä molemmat ovat ikinuoria, kauniita jumalia, hän on siinä näytelmässä pelkkä värittömäksi käyvä puoliverinen susijumala niiden kaikkien puhdasveristen keskellä. Hän upottaa lyhyet sormensa kukkaloiston sekaan, kerää niiden värikästä tuoksua sisälleen ja on muka tietämätön Billistä.
Hän ei sano mitään vaikka Bill seisoo hyvin lähellä, sydän lyö kolme liian nopeaa lyöntiä sen takia mutta ei Bill sitä halua kuulla.
Rehottavat, villit kasvit niiaavat ja kumartavat aivan kuin olisivat tarkkailleet. Hitaasti laskeva aurinko saa Billin jo ennestään punaiset hiukset loimuamaan, edes kiusalla hän ei kuitenkaan katso toista, vaan nautti hiljaisuudesta vielä kun kykenee siihen.
Joskus hänkin unohtaa, ehkä tarkoituksella, että myös Bill kantaa sisällään sutta; uuden luonnon ansiosta nuorempi tietää Remuksesta monia asioita, joita muut eivät tiedä. Kuten sen, että entinen pimeyden voimilta suojautumisen professori haluaa ja kaipaa hänen läheisyytensä juuri silläkin hetkellä.
Jos vasemman käden sormista löytyvät sormukset eivät vetäisi heitä kohti pohjaa, olisiko kaikki silloinkaan toisin? Se olisi kuitenkin pelkkä hetken hairahdus, Bill tolkuttaa eikä tee sitä kuitenkaan. Remuksellakin on vaimo, ja he molemmat haluavat olla uskollisia elämänkumppaneilleen.
Muisto Fleurin vaaleankultaisesta hiusmerestä pitelee hänet aloillaan, kieli syöpyy sanoista jotka pitäisi sanoa, mutta joita hän ei osaa muotoilla. Weasleyn pihamaalta kaikuva melu hiljenee asteittain ja hätkähdyttää hänet tajuamaan, että Fleur odottaa jo. On pakko toimia; nyt tai ei koskaan: ”Minä rakastan sinuakin, Remus.”
Muuta hän ei tee, mutta sekin vähä riittää.
Huuda perääni Remus, huuda jo! Palaan luoksesi villien lupiinien niitylle, jos vain teet sen, tiedän kyllä että haluat tehdä sen.Remus ei huuda, katsoo kyllä katoavaa selkää ja antaa tukahtuneen hengityksensä kulkea taas vapaana. He ovat molemmat jo aikuisia, naimisissakin olevia, näin on oikeasti parempi. Mutta ei hän silti nuku sinä yönä, eikä nuku Billkään.
