Beelsebutt, sori, käsirautoja ei ole tulossa... ainakaan tässä ficissä.
Jokeri on tosi rakastettava hahmo. Tai ainakin minä tykkään kirjoittaa sen niin. Joillakin se tuppaa menemään vähän liian psykoks, mutta meikä on enemmän sympaattisuuden kannalla.
Fiorella, kiva että luit! Ja minustakin tuntui oudolta lukea ensimmäistä kertaa tällä parituksella, mutta kun siihen pääsee kunnolla sisälle...
Saattaa tosin olla vaikeaa lukea ficiä, joka alkaa jo siitä vaiheesta, kun nämä kaksi jo styylaavat keskenään. (En kuitenkaan halunnut kirjoittaa ihastumisvaiheesta asti, koska olen lukenut about sata sellaista Batman-ficiä, ja siitä on mennyt jo maku.
) Toivottavasti pysyt paremmin kärryillä, kunhan fic vähän etenee. Ja kiitoksia paljon palautteesta.
-
Tästä kakkososasta tuli vähän siirappinen, mutta ilmeisesti ainakin beta tykkäsi (ihan vaan sen aawwin pituudesta päättelin...). Alun lyriikat ovat Clientin kappaleesta
Pornography.
OSA 2I'm so tired of this it brings me down
I'm nothing when you're not around
I know you're obsessed and I am too
'cause we're the same in the things that we do
And I love the way you talk to me
And I love your own philosophy
And I love the way you want me to
This is our time I can't refuse
It's you and me
monogamyJokeri mutisi itsekseen koko matkan aina Narrow'sin kaupunginosaan asti. Taivaalta tihkuttava vesisade, syrjäkujien likaisten vesilammikoiden väisteleminen ja kasvava nälkä vain pahensivat hänen tuultaan, ja hän katui nopeaa lähtöään Brucen kattohuoneistolta.
“Batsy-typeryksen sietäisi olla iloinen... muka niin tärkeää tekemistä...” Jokerin valitus hukkui ukkosen jyrähdyksen alle.
“Tämäkin vielä! Anna mun kaikki kestää...” Jokeri puuskahti ja nopeutti askeliaan. Normaalisti myrskyn tuntu olisi saanut hänet innostumaan, mutta juuri nyt hän halusi vain päästä päämajalle suunnittelemaan uutta tempausta gothamilaisten iloksi. Ja ison kupin kahvia.
Jokeri saapui päämajan virkaa toimittavalle hylätylle varastorakennukselle juuri ennen kuin taivas repesi kaatosateeseen. Sisälle päästyään hän ravisteli märkää päätään kuin koira ja lähti harppomaan varaston käytävää pitkin vihellellen samalla. Kello ei ollut vielä kahdeksaa, mutta mikäli yksikään hänen kätyreistään puuttuisi... No, tämä saisi vastata seurauksista.
Käytävän päädyssä sijaitsevalle ovelle ehdittyään Jokeri näppäili nopeasti sen turvakoodin (Brucen syntymäpäivä) ja tempaisi sen näyttävästi auki.
“Yllätys!” Jokeri huudahti vain todetakseen oven takaa paljastuneen huoneen olevan tyhjä. “Päivä sen kun paranee...” Jokeri laahusti huoneeseen ja rojahti kuluneelle sohvalle. Tämä ei todellakaan ollut hänen paras päivänsä.
Jokeri odotti aikansa yrittäen unohtaa nälkänsä, kunnes käytävältä alkoi kuulua askelia ja puheensorinaa. Hän laittoi toisen kätensä violettien housujensa taskuun.
“... mutta hän ei kuunnellut, kun sanoin, miten typerää on pitää päämajaa täällä. Tämä on aivan liian lähellä kaupunkia.” Mumiseva ääni kuului oven takaa.
“Luuletko, että hän kuuntelisi sinua? Hän pitää itseään liian tärkeänä tehdäkseen jotakin
meidän ehdotuksiemme mukaan”, toinen ääni vastasi. Turvakoodi piippasi.
“Niinpä. Mokomakin seko-”, toisen tulijan puhe katkesi kuin seinään oven avauduttua ja paljastettua sohvalla rennosti istuvan Jokerin. Hetken ajan kaksi resuisen näköistä miestä vain seisoivat suut auki, kunnes heistä jälkimmäisenä puhunut huomasi, mitä Jokeri piteli kädessään.
“Ei!” hän ehti huutaa juuri ennen kuin veitsi upposi hänen rintaansa. Mies horjui hetken paikallaan, kunnes kaatui kuolleena betonilattialle.
Veitseltä säästynyt mies huudahti hypähtäen kauemmas toveristaan ja parkaisi uudestaan huomattuaan Jokerin nousseen sohvalta ja harppovan häntä kohti.
“Noh noh”, Jokeri sanoi hyssytellen ja taputti pelosta tärisevää miestä kevyesti olkapäälle. “Otan vain tämän.” Jokeri kiskaisi veitsensä irti kuolleen miehen rinnasta ja potki ruumiin pois oven edestä. Sen tehtyään hän kääntyi paikoilleen jähmettyneen miehen puoleen ja kohotti kulmiaan.
“Mitä oikein odotat? Sisälle siitä!” Jokeri patisti saaden miehen hätkähtämään. Tämä vilkaisi lattialla makaavaa toveriaan ja peruutti sitten peremmälle huoneeseen katse visusti Jokerissa, joka tuhahti miehen käytökselle.
Jokeri ehti hädin tuskin puhdistaa veitsensä takkinsa liepeeseen, kun ovi jo kävi, ja neljä kätyriä astui huoneeseen. He kaikki katsoivat Jokeria kysyvästi huomattuaan oven viereen luuhistuneen ruumiin, mutta osasivat pitää kommenttinsa omana tietonaan. Jokeri näytti tavallistakin murhanhimoisemmalta, eikä hän hymyillyt lainkaan niin leveästi kuin yleensä.
Puolisen tuntia kului kiusallisessa hiljaisuudessa, jonka rikkoi vain oven turvakoodin satunnainen piippaus, kun lisää Jokerin huomaan hakeutuneita pikkurikollisia ilmestyi paikalle. Jokeri istui yksin leveällä sohvalla ja sekoitti korttipakkaa mumisten silloin tällöin itsekseen. Ruumis lojui edelleen koskemattomana oven vieressä.
Kun huone näytti olevan täynnä, Jokeri nousi ylös poskeaan purren ja väläytti hymyn huoneessa olijoille.
“Nähtävästi olemme, ah, kaikki paikalla, joten... aloittakaamme!” Jokeri sanoi antaen katseensa kiertää huonetta. “Lienee parasta hoitaa ikävät asiat ensin... Kuten kaikki huomaatte, rakas ystävämme, ah, Johnny on poistunut keskuudestamme. Mietitte varmaankin miksi.” Kätyreiden ilmeistä näki, ettei kukaan juuri miettinyt.
“Minä kerron teille miksi. Johnny oli, ah, upea mies. Hänellä oli vahva luonne. Hän oli todellinen sankari!” Jokeri käveli Johnnyn ruumiin luokse ja polvistui sen viereen.
“Ikävä kyllä Johnny oli myös pikku paskiainen”, Jokeri sanoi ja taputti Johnnyn jo kylmää poskea.
“Ja...” Jokeri nousi. “Hän sai ansionsa mukaan. Älkääkä ymmärtäkö väärin! Minulla ei ole mitään paskiaisia vastaan – en vain siedä niitä silmissäni.” Jokeri asteli takaisin sohvalle, istuutui sille ja nosti katseensa kätyreihinsä. Vanhimmat hänen alaisistaan seisoskelivat arkisen näköisinä, tottuneina Jokerin tempauksiin, mutta muutama uusi tulokas pälyili ympärilleen epävarman näköisenä kuin muista tukea hakien. Jokeri hymähti.
“Nyt”, hän aloitti lyöden kämmenensä yhteen, “on aika siirtyä mukavampiin asioihin! Jones”, Jokeri osoitti sormellaan erästä kokeneempaa kätyriään, “tuo suunnitelmat. Ja sinä”, hän osoitti tulokasta, joka näytti olevan pyörtymäisillään, “hae kahvia. Frappuccino kermavaahdolla, suklaarouheella ja...” Jokeri lipaisi huuliaan, “... yksisarvisen sarvella.” Muutama mies tirskahteli tulokkaan epäuskoiselle ilmeelle, mutta hiljentyi Jokerin kohottaessa heille kulmiaan.
“Mitä?” hän kysyi. “Ja mitä sinä siinä vielä toljotat, vauhtia!” Oudon käskyn saanut mies hätkähti ja lähti ripeästi huoneesta muiden yhä myhäillessä.
Sillä välin Jokerin eteen matalalle sohvapöydälle oli kannettu seuraavaa keikkaa koskevat suunnitelmat. Vaikka Jokeri väittikin luottavansa asioiden etenevän omalla painollaan, hän halusi niiden sujuvan mahdollisimman tyylikkäästi, ja siksi hän suunnitteli huolellisesti. Hyvin suunniteltu oli kuitenkin puoliksi tehty. Ja tämä keikka vaatisi erityisen paljon yksityiskohtien viilausta.
Jokerin kohteena olivat viikon päästä järjestettävät hyväntekeväisyysjuhlat, joihin oli kutsuttu koko Gothamin kerma jokaista julkisuudenhenkilöä ja miljonääriä myöten. Jokerin alaiset eivät olleet aivan varmoja, mikä motiivi sillä kertaa oli, mutta toisaalta Jokeri ei ollut koskaan tarvinnut varsinaista syytä uhkailuun ja pelotteluun. Sanojensa mukaan hän vain
teki asioita sen enempiä miettimättä.
“Kerrataanpa hieman”, Jokeri sanoi käytyään suunnitelmat mielessään läpi. “Ketä me
emme halua paikalle?”
“Batmania”, miehet vastasivat kuorossa.
“Oikein! Ja
miksi emme halua Batsy-pikkuista paikalle?” Kätyrit vilkuilivat toisiaan, mutta kukaan ei sanonut mitään. He eivät oikeastaan edes ymmärtäneet, miksi Jokeri ei halunnut Batmania juhliin. Tavallisesti tämä teki
mitä vain saadakseen lepakkomiehen luokseen.
“Ette tiedä?” Jokeri kysyi. Miehet pudistelivat päitään.
“Koska en halua Arkhamiin, idiootit!” Jokeri sanoi kuin se olisi ollut päivänselvää. Mitä se tietenkin oli, vaikka se ei ollutkaan oikea syy. Todellisuudessa hän halusi pitää Batmanin niin kaukana kuin mahdollista, jotta hänen ei tarvitsisi taistella tätä vastaan. Lisäksi hän oli
tavallaan luvannut Brucelle, ettei aiheuttaisi aivan niin paljon kaaosta kuin normaalisti. Eikä Brucen tarvinnut tietää tästäkään, mikäli kaikki menisi suunnitelmien mukaan.
“Pitäkää siis huoli, ettei Batman saa, ah, vihiä tästä. Poliiseista meille ei ole mitään vastusta, mutta Batsy, Batsy... Hän on ihan liian kova pala”, Jokeri sanoi ja nosti katseensa pöydästä. “Missä se minun kahvini viipyy?”
-
Bruce saapui Wayne Towerille reippaasti etuajassa, mikä ei lainkaan parantanut hänen mielialaansa. Eikä hän ilmeisesti onnistunut peittämään pahaa mieltänsä kovin onnistuneesti, koska heti ylös toimistolle päästyään hän sai Luciukselta tietävän katseen.
“Naishuolia?” hän kysyi ja ojensi Brucelle höyryävän kupin kahvia.
“... Niinkin voisi kai sanoa”, Bruce hymähti. Kunpa suhde Jokerin kanssa olisikin ollut yhtä vaivaton kuin mihin Bruce oli tottunut. Mutta ei, Jokeri ei ollut ainoastaan psykoottinen massamurhaaja – hän oli myös arvaamaton, äkkipikainen ja herkkä, mitä tuli ihmissuhdeasioihin.
“Oliko sinulla jokin tärkeä asia minulle?” Bruce kysyi ja maistoi kahviaan.
“Itse asiassa... asiani ei liity työhön”, Lucius sanoi. “Voisimmeko mennä toimistoosi juttelemaan?”
“Tietenkin.”
Toimistossa Bruce asettui pöytänsä ääreen ja viittasi Luciuksen istumaan.
“Eikö sinun todellakaan tarvitse puhua minulle
kummastakaan työstäni?” Bruce kysyi hymyillen, ja Lucius naurahti.
“Yllättävää kyllä, mutta ei”, hän sanoi totesi hymyillen. “En tosin ymmärrä, miksi kaiken pitäisi liittyä työhön. Olemmehan me ystäviä.”
“Niin, tietenkin... en osaa edes ajatella elämää työn ulkopuolella.” Bruce hieroi ohimoitaan. Päänsärky oli tuloillaan.
“Siitä minun pitikin puhua. Sinun pitäisi ottaa välillä rennosti”, Lucius sanoi katsoen Brucea hieman huolestuneesti.
“Alat kuulostaa aivan Alfredilta”, Bruce tuhahti, mutta tiesi kummankin olevan oikeassa. Vaikka Jokerista ei ollut läheskään niin paljon päänvaivaa kuin ennen, Gotham oli edelleen vanha korruptoitunut itsensä. Batmanin velvollisuuksien lisäksi Brucen odotettiin johtavan isänsä yritystä ja käyvän säännöllisesti kaiken maailman seurapiirijuhlissa, jotka eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa tätä. Ja sitten oli vielä Jokeri, joka loukkaantui joka kerta, kun Brucella ei syystä tai toisesta ollut hänelle aikaa.
“Olen ollut viime aikoina... stressaantunut ja myönnän sen”, Bruce sanoi. “Mutta mitä voisin tehdä? Ainoa asia, josta voisi olla apua, olisi laite, joka lisäisi vuorokauteen tunteja. Sattuisiko sinulla olemaan sellaista?” Lucius nauroi taas.
“Ikävä kyllä ei”, hän sanoi, “mutta on helpompiakin keinoja.”
“Esimerkiksi mitä?”
“No, kuulithan niistä hyväntekeväisyysjuhlista...”
“Ei”, Bruce keskeytti. “Olen sanonut miljoona kertaa, että niissä ei ole yhtikäs mitään rentouttavaa.”
Bruce oli aina tuntenut olonsa kiusalliseksi juhlissa, joiden tarkoitus oli vain esitellä ja pitää pinnalla ne Gothamin asukkaat, joilla olisi pitänyt olla parempaakin tekemistä kuin teeskennellä olevansa hyväntekijöitä. Todellisuudessa harva heistä tiesi mitään kohteista, joihin he niin avokätisesti syytivät rahaa. Heitä ei kiinnostanut, saiko kukaan oikeasti apua. Vain sillä, miltä avun antaminen näytti mediassa, oli väliä. Brucea ei kiinnostanut sellaisessa seurassa liikkuminen. Lisäksi hän oli
tavallaan luvannut Jokerille, ettei juoksisi niin useissa juhlissa tai tapailisi niin useita tyhjäpäisiä malleja.
“Hyvä on, Bruce”, Lucius sanoi ja nousi ylös. “Älä unohda kello yhdeksän kokousta.”
“En tietenkään...” Bruce huokaisi ja nousi hänkin. Tämänkö takia hän oli lähtenyt niin aikaisin asunnoltaan? Päivä sen kun parani.
-
Yö oli jo pitkällä, kun Bruce viimein saapui kattohuoneistolleen. Hän oli ollut myöhään iltaan asti toimistolla täyttämässä lukuisia sopimuksia, joiden sisällöstä hän ei ollut tietoinen, ja käynyt parissakin turhanpäiväisessä kokouksessa, joissa hän oli yrittänyt näyttää olevansa edes jokseekin perillä yrityksensä asioista. Lopulta hän oli päättänyt, että oli tarpeeksi pimeää Batmanin partiointikierrosta varten ja kävi pikaisesti vaihtamassa vaatteensa.
Koko päivän jatkuneen sateen ansiosta rikollisuuskin tuntui olevan sinä iltana vähäistä. (Tai sitten Bruce oli liian syvälle ajatuksiinsa vaipuneena huomatakseen mitään tavallisesta poikkeavaa.) Muutaman tunnin partioituaan hän joutui toteamaan, ettei hänestä ollut juurikaan apua sellaisessa tilassa ja lähti suuntaamaan kotia päin.
Riisuttuaan Batman-pukunsa Bruce ajoi hissillä huoneistonsa toiseen kerrokseen, jossa hänen makuuhuoneensa sijaitsi. Aluksi hän ei erottanut pimeässä huoneessa mitään erityistä, mutta huomattuaan sängyssä tutunnäköisen kohouman hän päästi keuhkoistaan ilman, jota ei tiennyt pidätelleensä. Bruce tiesi, ettei Jokeri jättäisi käyttämättä tilaisuutta nukkua ehjän katon alla, ja siksi hän pelkäsi pahinta joka kerta löytäessään sänkynsä tyhjänä.
Bruce kävi nopeasti pesulla kylpyhuoneessa, vaihtoi yövaatteisiin ja kömpi sänkyyn Jokerin viereen. Tämä näytti nukkuvan sikeästi, mutta havahtui hereille Brucen yritettyä vetää peittoa itselleen.
“Bru
cey”, Jokeri haukotteli. “Näin juuri, ah, ihanaa unta sinusta.”
“Nyt kun olet hereillä”, Bruce sanoi kiskaisten taas peittoa, “voisitko ystävällisesti siirtyä peiton päältä?”
“Aina niin tympeä...” Jokeri huokaisi, mutta liikkui sen verran, että Bruce mahtui tämän kanssa kevyen peiton alle. Molemmat olivat hetken aikaa hiljaa, kunnes Bruce päätti rikkoa hieman kiusallisen hiljaisuuden
“Kuinka monta?”, hän kysyi hiljaa ja sai vastaukseksi murahduksen Jokerilta, joka oli juuri ollut nukahtamaisillaan uudestaan.
“Yksi vain, rakkaani”, Jokeri haukotteli taas ja käänsi selkänsä Bruceen päin.
“Miten voit sanoa
vain yksi... tai ihan sama, minua ei oikeastaan kiinnosta”, Bruce totesi ja käänsä hänkin selkänsä Jokeriin päin. “Öitä.”
“Mmm, öitä, Brucey...” Jokeri mutisi ja oli pian taas unessa.
Mutta Bruce makasi vielä pitkään valveilla ja kuunteli selkänsä takana nukkuvan miehen hengitystä. Bruce oli jo kauan aikaa sitten lakannut pelkäämästä, että Jokeri tekisi jotakin arvaamatonta, kun hän nukkui, mutta silti jokin esti häntä nukahtamasta. Hänen mieleensä nousi keskustelu, jonka hän oli käynyt Jokerin kanssa kauan sitten juuri samanlaisena yönä.
-
Bruce ja Jokeri olivat taas kerran riidelleet. Jokeri oli hävinnyt koko päiväksi jonnekin ja illalla kattohuoneistolle palattuaan häntä oli odottanut hyvin vihaisen – ja pettyneen – näköinen Bruce. Tämä ei kuitenkaan ollut sanonut mitään ennen kuin vasta molempien maatessa sängyssä vierekkäin.
“Miksi teit sen?”, Bruce kysyi ääni täynnä pettymystä, vaikka hän yritti peittää sen. Hän tiesi
, että oli ollut turhaa odottaa Jokerin tuosta vain muuttuvan - tämä oli edelleen sama vanha itsensä, vaikka Bruce ehkä halusi uskoa muuta. Silti hän oli tuntenut olonsa melkein petetyksi mutta myös surulliseksi nähtyään uutisissa Jokerin sillä kertaa aiheuttaman tuhon tulokset. Ja hän kun oli ollut huolissaan
tästä.
“Bruce”, Jokeri sanoi, mutta Bruce ei suostunut katsomaan tätä silmiin. “Katso tänne.” Jokeri käänsi Brucen kasvot itseensä päin.
“Sinun täytyy
ymmärtää, että...” Jokeri aloitti hitaasti. Hän ojensi oikean kätensä koskettaakseen Brucen poskea, mutta veti sen takaisin ja alkoi sen sijaan nyppiä Brucen tyynystä purkautuvaa lankaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hän sanoisi Brucelle. Hän ei ollut koskaan joutunut selittämään kenellekään tekojensa syitä ja nyt... Hän ei yksinkertaisesti tiennyt, mitä Bruce odotti
häneltä. Pitikö hänen pyytää anteeksi? Ei, Bruce huomaisi, ettei hän ollut oikeasti pahoillaan. Mitä sitten?
“Mitä minun täytyy ymmärtää?” Bruce kysyi. Huolestuneisuus oli vienyt pettymyksen paikan hänen äänessään, mikä teki Jokerin olon vieläkin tukalammaksi. Hän nousi sängystä puuskahtaen ja alkoi kävellä edestakaisin Brucen katseen seuratessa.
“En tiedä, Bruce!” Jokeri sanoi ääni kireänä. “Mitä minun pitäisi sanoa? Minä en tiedä
, miksi tein sen. Tajuatko?” Bruce ei sanonut mitään, mutta näytti miettivän jotain kovasti. Jokeri pystyi laskemaan tämän silmien väliin ilmestyneet rypyt.
“Se kaikki on vain... sumeaa”. Jokerin ääni häipyi kuiskaukseksi ja hän jäi seisomaan paikoilleen selkä sänkyyn päin.
“Jokeri...”, Bruce viimein sanoi, kun Jokeri ei sanonut mitään pitkään aikaan. “Tule takaisin sänkyyn.”
“Ei, Bruce”, Jokeri kuiskasi. “Tässä ei ole mitään, ah, järkeä...”
“Mistä lähtien sinä olet muka välittänyt järjestä?”
“Siitä lähtien, kun aloin olla sinun
kanssasi, Bruce!” Jokeri kääntyi äkkiä, ja Bruce säpsähti nähdessään tämän ilmeen. Se oli sekoitus hämmentyneisyyttä, epätoivoa ja... pelkoa?
“Mitä sinä pelkäät?”, Bruce kysyi hiljaa, mutta Jokeri ei vastannut. Tämän katse oli kiinnittynyt tuijottamaan yhtä pistettä jossakin Brucen olkapään tienoilla. Bruce vaihtoi asentoaan ja nousi istumaan sängyn laidalle niin, että Jokerin jalat jäivät hänen polviensa väliin. Hän tarttui Jokeria hellästi käsistä.
“Hei”, hän sanoi ja silitti peukaloillaan Jokerin kämmenselkiä. “Minä tiedän, ettei tässä ole mitään järkeä.” Bruce yritti hymyillä hiukan. Hänestä tuntui oudolta lohduttaa miestä, jota hän oli pitänyt vuosia epäinhimillisyyden ruumiillistumana. Hän ei edes tiennyt, tunnistiko Jokeri Brucen yrityksiä osoittaa tälle jonkinlaista empatiaa. Mutta hän halusi tehdä jotakin
. “Minä tiedän, etten koskaan pysty täysin ymmärtämään sinua. Mutta... ei se estä meitä yrittämästä.”
Meitä
. Jokeri katsoi viimein Brucea silmiin. Hän tunsi itsensä äkkiä hyvin vaivaantuneeksi Brucen huolestuneen katseen alla ja naurahti hieman. Hän ei pitänyt tunteesta, jonka Brucen ruskeiden silmien intensiivisyys aiheutti.
“Niin, meitä, aivan”, hän sanoi lopulta ja antoi Brucen vetää tämän takaisin sänkyyn.-
Bruce kääntyi sängyssä nukkuvaan Jokeriin päin ja veti tämän syliinsä.
-