Remus olisi halunnut tutkia Severusta pintaa syvemmältä, tutustua kuin uutuuttaan kiiltelevään, avaamattomaan kirjaan.Nimi: Kuu kausi
Kirjoittaja: Beelsebutt & Jolandina
Päähenkilöt: Remus/Severus
Lajityyppi: draama & UST
Sanamäärä: 4200
Ikärajasuositus: K-12
Varoitus: Ficci sijoittuu reaalimaailmaan eli taikuutta ei ole, Severus ja Remus ovat tavallisia ihmisiä — tai no, voiko Severusta nyt ihan tavalliseksi sanoa?
Tämän ficin kirjoittivat (enemmän tai vähemmän) yhteistuumin Beelsebutt ynnä Jolandina. Ficci on synttärilahja Kuurankukkaselle. Sweet sixteen ja semmoista <3 Nimi viittaa toki sisältöön, mutta myös aika pitkälti siihen, että tätä ficciä on kirjoitettu ja hiottu kuukauden ajan 
Hox! Emme omista Pottereita, J.K. Rowling omistaa. Emme saa tästä rahaa, elekää haastako oikeuteen!
Kuu kausiKirja kolahti pöytään. Sitä ei paiskattu, mutta se liukui Remuksen eteen niin yllättäen, että hän hätkähti. Hän vilkaisi asiakasta ja joutui katsomaan toisenkin kerran, sillä se oli
hän. Remus klikkasi lähes vaistomaisesti selaimen kiinni, vaikka tiesi kyllä, ettei tulija voisi hänen juuri selaamaansa sivua mitenkään nähdä. Ei vaikka tämän katse olikin läpäisevä kuin lasersäde. Hän sai soviteltua kasvoilleen hymyntapaisen.
"Varsin mielenkiintoisen näköinen kirja", Remus sanoi väläyttäessään infrapunalukijaa takakannen kulmassa värjöttelevälle viivakoodille. Se särki mystisin riimukuvioin ja haudanhaamuin kirjotun, muovin alle kätketyn kuvan. Kirja näytti vanhalta, mutta Remus tiesi, että se oli uudistettu painos. Alkuperäinen oli yleisöltä suljetussa restaurointihuoneessa.
Mies ei vastannut, nappasi vain kirjan ja korttinsa, ennen kuin harppoi kiivain askelin kohti ulko-ovea. Hänen haalistuneenmustan trenssitakkinsa liepeet lepattivat, ja lierihatun kulma vaikutti vihaiselta. Remus ihmetteli, oliko sanonut jotain väärin. Tiesihän hän, ettei kaikkia voinut miellyttää, mutta silti huonotuuliset asiakkaat tuppasivat aina synkentämään hänenkin mielialaansa. Remus käännähti taas näytön puoleen ja harmitteli aiempaa hätäilyään. Onneksi sivu löytyi helposti historian kautta.
Kauaa ei Remus kuitenkaan saanut tutkimistaan jatkaa, sillä tiskille asteli nuori äiti kolmen pienen lapsensa kera. Palautuskirjapino oli korkea ja kalteva kuin Pisan torni. Remu päätti jättää tiedonhaun suosiolla odottamaan rauhallisempaa hetkeä, ja iloisemmat joskin vaativammatkin asiakkaat karkottivat tummanpuhuvan miehen hänen mielestään.
Muutaman korttelin päässä pienen apteekin ovi kolahti kiinni ja lukkoon asti. Severus veti rullakaihtimen alas varmistettuaan, että suljettu-kyltti oli varmasti käännetty ulospäin. Hän sytytti työpöytänsä lukulampun ja istui alas tutkimaan kirjaa ennen kuin edes riisui takkia yltään. Paperi tuntui vanhalta, kyllä, mutta kuten hän oli jo hyllyjen välissä huomannut, kyseessä ei ollut alkuperäinen nidos. Oli silti pienen pieni mahdollisuus, että tähänkin olisi kopioitu... Severus syventyi kirjan vanhahtaviin, koukeroisiin kirjaimiin.
Kello löi yhtätoista, kun Severus vihdoin venytti kangistuneita harteitaan. Hän laski kirjan pöydälle pettyneenä ja napsautti vedenkeittimen päälle. Luonnollisestikaan kirjassa ei ollut alkuperäiseen kuuluvia, käsin kirjoitettuja liitteitä upotettuna tekstiin. Kirja oli ollut mielenkiintoinen, pitänyt Severuksen tiukasti aiheensa pyörteissä, mutta hän oli kiinnostunut erityisesti noista liitteistä. Hän oli punninnut pitkään, kehtaisiko lainata kirjan juuri tuolta kirjastonhoitajalta, vai antaisiko mieluummin jonkun satunnaisen henkilön kurkkia selkänsä takaa, kun hän tutkisi sen sisältöä. Toisten asioihin nokkansa työntävät ihmiset olivat vieneet voiton, ja Severus oli päätynyt raahaamaan opuksen mukaansa. Nyt, syvennyttyään siihen tarkemmin, Severus kuitenkin paloi yhä vain enemmän halusta saada alkuperäinen versio käsiinsä.
Haudutettuaan teen Severus kiipesi liikkeen yläpuolella olevaan pieneen asuntoonsa ja istui ikkunan ääreen vaivautumatta sytyttämään valoja; kuu oli siirtynyt jo toiseen neljännekseen ja valaisi kirkkaasti.
Oli vielä pieni mahdollisuus, että kirjastosta löytyisi se ensimmäinen nidos. Severus irvisti inhosta. Se merkitsisi, että hänen täytyisi olla yhteydessä
sen miehen kanssa. Kirjastonhoitajan. Sen, joka hymyili joka kerta, vaikka näyttikin aina väsyneeltä.
Helikopteri ruplatti ohi ikkunan, mutta Severus oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei edes huomannut sitä. Hän hörppi laiskasti teetään ja yritti rakentaa suunnitelmaa päässään. Kun hän vihdoin päätyi mieleiseen toimintasuunnitelmaan, aamuyö alkoi jo valjeta. Puolilleen jäänyt teekupillinen jäi pöydälle jäähtyneenä, kun Severus asettui muutamaksi tunniksi nukkumaan. Apteekki olisi avattava päivystysvuoron vuoksi jo aikaisin aamusta.
Toisaalla Remus nousi väsyneenä ylös: kasvava kuu teki hänet levottomaksi ja söi pois hänen unensa. Hopeareunuksena hän sai kuitenkin varhaisen aamuherätyksen ja rauhan siemailla teensä päivän lehden kanssa, ennen kuin oli aika uppoutua kirjojen, aakkostamisen ja asiakaspalvelun maailmaan.
Iltapäivään mennessä jyskyttävä päänsärky vain yltyi, ja Remuksen oli pakko sulkea kirjasto tuntia aiemmin. Sijainen ei ehtisi tähän hätään paikalle, eikä asiakkaitakaan enää ollut. Viiltävä kipu sai hänet tarraamaan ulko-oven kahvaan voimakkaammin. Hän hengitti nopeasti ja pinnallisesti, puristi hampaitaan yhteen, kunnes sai itsensä jälleen rentoutumaan. Päästyään sisälle Remus valahti seinää myöten lattialle istumaan. Hän koukisti polvensa ja painoi päänsä niiden väliin tasaten hengitystään.
Oireet alkoivat tavallista aiemmin. Remus sätti itseään siitä, ettei ollut valmistautunut paremmin. Nyt tulisi kiire.
Severus odotti kaksi päivää, ennen kuin palasi takaisin kirjastoon. Hän marssi suoraan palvelutiskille ja rinkautti vaimeasti helähtävää kelloa. Kun takahuoneesta käveli täysin outo nainen, Severus ei tiennyt, oliko pettynyt vai helpottunut.
"Kuinka voin auttaa?" nainen kysyi ystävällisesti.
"Tämä kirja", Severus aloitti ja ojensi opuksen naiselle. Nainen puoliksi nosti, puoliksi veti painavan kirjan hankalan oloisesti lähemmäs itseään, luki sen palautetuksi ja heläytti hänelle hymyn. Olisi varmaan pian toivottanut hyvät päivän jatkot ja palannut takahuoneeseen.
"Siitä kirjasta..." Severus rykäisi, kun nainen kohotti hänelle kysyvästi kulmaansa ystävällinen tuike silmissään. "Piti kysymäni, se kun ei ole alkuperäinen versio."
Nainen kurtisti kulmiaan ja avasi nimiösivun. "Totta, tämä on restauroitu."
"Olisi ehdottoman tärkeää päästä näkemään se aivan
ensimmäinen versio", Severus sanoi pinnistellen pitääkseen äänensä hillittynä.
"Katsotaanpa..." nainen tuumasi ja kääntyi tietokoneen puoleen. Hän naputteli vaivalloisesti kahdella sormella, katsoi välillä nimiösivua ja jatkoi sitten verkkaista työtään. Severus puri hampaansa tiukasti yhteen. Miten kukaan pystyi nykyään olemaan noin hidas tietokoneen kanssa! Severus vaihtoi painoa jalalta toiselle ja uudestaankin seuratessaan naisen katsetta, joka poukkoili näppäimistön, avonaisen kirjan sekä näytön välillä. Hän joutui todella keräämään kokoon tahdonvoimansa viime rippeet, ettei olisi tarjoutunut itse näppäilemään koodia.
Nainen työskenteli yhä hitaammin ja hänen katseensa singahteli aina vain tiuhemmin, kunnes se lopulta pysähtyi näyttöruudulle. Hänen silmänsä levisivät hieman, ja suu aukesi raolleen.
"Oi ei, miten tämä nyt taas näin." Huulten välistä karannut huokaus kuulosti lannistuneelta.
Severus pidättäytyi huokaamasta. Aivan hänen tuuriaan.
"Ja Robertkin on tänään vapaalla", nainen mutisi ja takoi enteriä.
Nyt Severus huoahti syvään. "Voinko auttaa?"
"Painoin väärää nappia, sen siitä saa kun yrittää kiirehtiä", nainen päivitteli. "Viitsisittekö tosiaan?"
Severus laski hattunsa tiskille ja kiersi sen toiselle puolelle. Hän istuutui naisen tarjoamalle tuolille ja tarkisti tilanteen. Ruudulla oli auki ohjelma, joka näytti päällisin puolin aivan toimivalta. Severus tuijotti näyttöä hetken ja päätti hänkin painaa enteriä kokeillakseen, toisiko se jumiutuneeseen koneeseen eloa. Ensimmäinen painallus ei tuonut muutosta, eikä toinen, kolmas, neljäs eikä viideskään. Severus paineli näppäintä kiihtyvällä tahdilla, niin kuin olisi ollut sen vika, ettei asia selvinnytkään niin nopeasti kuin hän olisi halunnut.
Kahdeksannen painalluksen tienoilla ruudulla vilahti jotain, mutta ennen kuin Severus ehti rekisteröidä mitään tapahtuneeksi, sormi painoi taas — ja kone alkoi hurista kiivaasti. Severus irrotti otteensa näppäimistöstä peitellen hätäännystään ja odotteli ruudulle hitaasti avautuvaa ikkunaa kauhulla. Mitä jos hän oli hyväksynyt koko tietokannan hävitettäväksi?
Äkkiä näyttö täyttyi kiihtyvällä vauhdilla avautuvista ruuduista. Niitä poksahteli limittäin ja lomittain, ja hetken kuluttua Severus tajusi hyväksyneensä kaikkien kirjanmerkkien avaamisen yhdellä kertaa.
"Jösses sentään..." nainen päivitteli kauhistuneena.
"Ei mitään hätää, nyt saan sen korjattua", Severus valehteli ja alkoi kiireesti napsutella ikkunoita kiinni. Kymmenennen jälkeen hän huomasi, että suuri osa avautuneista sivuista keskittyi psyykkisiin sairauksiin ja nimenomaan bipolaariseen käytöshäiriöön. Kuuhulluuteen. Eräs sivu käsitteli jopa lääkettä nimeltä Zeldox. Sen Severus tunnisti välittömästi: psykoottisten oireiden lieventämiseen.
Hän klikkaili kaikki turhat ikkunat kiinni, vilkaisi ohimennen palauttamansa kirjan nidetiedot ja huomasi harmikseen, ettei ensimmäistä versiota tarjottu yleisölle edes nähtäväksi.
"Voi, kiitos, kiitos", nainen kiitteli vuolaasti. "Ihan sama juttu tapahtui kun viimeksi olin täällä sijaistamassa."
"Tapahtuuko sitä useinkin?" Severus kysyi ilmeettömänä, mutta hänen aivonsa raksuttivat hurjaa vauhtia. "Sijaistamista, tarkoitan."
"Voi, ei nyt kovin usein", nainen naurahti. "Kerran kuukaudessa ehkä. Ei vaan onhan viime kerrasta jo neljä viikkoa! Herra Lupin vain..." nainen vaikeni äkkiä ja suoristi hämillään paitaansa.
"Kiitos avustanne", Severus sanoi ja nyökkäsi. Hän painoi hatun takaisin päähänsä ja pakeni kylmään ulkoilmaan.
Remus pakkasi tavaroitaan. Hän ei ollut viipynyt mökissä kuin kaksi yötä, mutta silti kaikki tuntui levinneen käsiin. Koko pieni rakennus oli käännettävä lähes ylösalaisin, jotta laukkuun löytyisi kaikki, minkä hän oli tuonut mukanaan. Vallitsevasta siivosta päätellen hänellä oli ollut erittäin levoton kolmipäiväinen. Oli sentään onni, että hänen sairautensa oli niin linkittynyt kuun asemaan, että hän pystyi käymään töissä, vaikka joutuikin turvautumaan sijaiseen usein.
Jos hänellä vain olisi varaa lääkitykseen, niin voisi välttää kuukausittaisen pakollisen eristäytymisen.
Remus löysi viimeisenkin sukan rikki revityn nojatuolin alta ja änkesi sen pullistelevaan kassiinsa. Huokaisten hän sammutti valot ja lukitsi oven perässään ennen kuin lähti tarpomaan ohuessa lumisateessa bussipysäkille. Maa oli peittynyt vasta sataneeseen lumeen ja kengät kastuivat heti. Painavan laukun hihna ehti hiertyä lähes luuhun asti, ennen kuin pysäkki häämötti edessä.
Remus inhosi julkista liikennettä, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Bussia sai taas odottaa lähemmäs puoli tuntia.
Päästyään vihdoin kotiovelle Remus tunsi itsensä lopen uupuneeksi. Hän heitti kassinsa eteiseen ja raahusti laittamaan teeveden kiehumaan. Hän avasi tietokoneensa, olisi lähetettävä sijaiselle sähköpostia ja kerrottava, että hän palaisi jo huomenna töihin. Tosin ajatuskin siitä väsytti niin paljon, että Remuksen olisi tehnyt mieli vain sukeltaa peiton alle eikä nousta sieltä koskaan. Ei ainakaan muutamaan päivään.
Postilaatikko oli täyttynyt sijaiselta tulleista viesteistä; Remus ei ymmärtänyt, kuinka tälle saattoi olla niin vaikeaa käyttää yksinkertaisimpiakaan tietokoneohjelmia. Ongelmia ongelmien perään. Remus hieroi sormenpäillä ohimoitaan. Hän silmäili pitkää valitusviestiä lukien sanan sieltä, sanan täältä, kunnes hänen silmiinsä osui jotain kiintoisaa.
"...mukava herrasmies joka korjasi koneen kun robertkin oli jo lähtenyt lomille ehkäpä se oli sinun tuttusi kun se ainakin kyseli sinusta kovasti sillä oli mustanpuhuvat vaatteet ja lierihattu mutta kun se oli lähtenyt niin tuli taasen se ilkiä poika se joka syö aina purkkaa ja liimaa sen sitten pöydän alle ja minun piti..."Remus luki koko viestin vielä uudelleen, mutta ei löytänyt enää muuta mainintaa. Kuvauksen perusteella kyseessä oli ollut
hän, joka piti pientä apteekkia kaupungin laitamilla. Remus oli kerran kurkannut kulman takaa, mutta ei ollut uskaltanut edes kävellä liikkeen ohi siltä varalta, että
hän olisi sattunut katsomaan ikkunasta.
Hmm. Vai oli häntä kyselty.
Jokin tuossa miehessä oli aina herättänyt Remuksen kiinnostuksen. Jokin, jota Remus ei osannut oikein määritellä itselleen. Ehkä se oli se kokonaisvaltainen salaperäisyys, mustan hatunlierin alle piiloutuneet kasvot tai luotaantyöntävä käytös. Remus olisi halunnut tutkia miestä pintaa syvemmältä, tutustua kuin uutuuttaan kiiltelevään, avaamattomaan kirjaan.
Ja nyt hän olisi todella halunnut tietää, missä asiassa häntä oli yritetty lähestyä. Tieto siitä, että asia varmasti liittyi kirjastoon, ei vähentänyt Remuksen tiedonjanoa. Hän halusi tietää
miehestä jotain enemmän, mitä tahansa. Remus oli aina rakastanut arvoituksia.
Seuraavana aamuna Remus käytti tavallista enemmän aikaa töihin valmistautumiseen. Hän harjasi ruskeat, laineilevat hiuksensa huolellisesti ja silotteli harmaantuvat pulisonkinsa ennen kuin höyläsi tarkasti "loman" aikana tulleen parransängen. Lopulta hän tarkasteli kuvajaistaan ja pyöräytti silmiään. Vanhan ukon höyrähdyksiä.
Siitä huolimatta Remus laittoi ylleen parhaimman paitansa ja silitti housuihinsa uudet, terävät prässit.
Päivä osoittautui pettymykseksi, sillä vaikka rouva Smith oli hoitanut asiat suhteellisen mallikelpoisesti ja asiakkaiden joukossa oli jopa muutamia, jotka jäivät keskustelemaan hetkeksi Remuksen kanssa uusimmista löydöistään tai vanhoista, moneen kertaan luetuista klassikoista, juuri
sitä asiakasta ei näkynyt.
Tai niin Remus luuli, sillä kun hän oli kiertämässä kirjastoa ympäri viittä minuuttia ennen sulkemisaikaa varmistaakseen, ettei hyllyjen välissä ollut enää ketään, hän kuuli harmikseen ulko-oven käyvän. Hän kiiruhti takaisin lainaustiskille ja toivoi, että tulija hoitaisi asiansa nopeasti. Käännyttyään kulman takaa Remus kuitenkin pysähtyi kuin seinään.
Se oli
hän.
Remus käveli hitaasti lainaustiskin taakse ja laski kätensä pöydän reunalle.
"Kuinka voin auttaa?"
"Tulin tiedustelemaan, voisinko saada tutkia erästä ensipainosta, joka teillä on tietojeni mukaan varastossanne."
Hän kuulosti tasaiselta, neutraalilta, kuin lähdevedeltä. Ilman mitään nyansseja, ilman tunteita. Hattu uhmakkaasti päässä, leuka sileäksi ajeltuna. Remus haistoi jopa partaveden.
"Mistäköhän kirjasta on kyse?" hän kysyi lopulta.
"Siitä jonka lainasin aiemmin. Myytit ja mytologiat", mies sanoi.
Remus ei edes vaivautunut syöttämään tietoja koneelle. Hän tuijotti miehen mustiin silmiin ja harkitsi, oikeasti harkitsi vastaustaan, vaikka tiesi jo, mitä hänen pitäisi sanoa. Monen hetken perästä hänen oikeudentajunsa vihdoin voitti hänen henkilökohtaiset halunsa, ja hän pudisti päätään.
"Olen pahoillani, se ei ole yleisölle tarjolla."
Mies tuijotti häntä hetken ja veti sitten kätensä taskustaan. "Ei edes tämän avulla?"
Hänen kädessään oli isohko lääkepakkaus, jonka kyljessä luki selvästi "Zeldox". Remus jähmettyi kauhusta. Miten
hän saattoi tietää?
"Mistä sinä..." Remus sopersi ja vilkuili vuoroin laatikkoa, vuoroin kekälesilmiä.
"Bipolaarinen käytöshäiriö, psykoottisuuteen taipuvainen. Kuuhulluus. Oikeilla lääkkeillä oireet ovat hoidettavissa, valitettavasti mikä tahansa lääke ei sovellu potilaalle. Vain erikoismerkki, injektiona, ei korvattavuutta", mies sanoi laskelmoivasti. "Onni onnettomuudessa, että saan ammattini vuoksi runsaasti näytepakkauksia."
Miten!? Mistä
hän oli kuullut? Remuksen ajatukset tuntuivat pysähtyneen kiertämään kehää kysymyksen sekä siihen kietoutuvan lääkepaketin ympärille. Hänestä tuntui siltä, ettei hän saanut henkeä, ja hän jo haukkoi ilmaa keuhkoihinsa. Näkökentän reunat sumenivat hetkeksi, ja uusi ajatus rävähti hänen mieleensä: pakoon!
Remus ei kuitenkaan osannut eikä halunnutkaan liikahtaa kiinteän tuijotuksen alta minnekään. Hänen pakoreittiään kartoittaneet silmänsä kiinnittyivät mustiin, ja hän nielaisi tyhjää. Maa tuntui katoavan hetkeksi jalkojen alta miehen tuijotuksen intensiivisessä poltteessa.
Kuin transsissa, lähes huomaamattaan, Remus kääntyi hieman ja kurotti tunnustelemaan avaimia pöydän alla roikkuvasta koukusta.
Severus sai tehdä tosissaan töitä pitääkseen ilmeensä neutraalina.
Se onnistui. Se todellakin onnistui! Hänen sisälleen levisi miellyttävä polte. Kupliva, odottava tunne. Aivan kohta hän pääsisi näkemään
sen. Severus huomasi nousseensa innostuksissaan hieman päkiöilleen ja kurottautuneensa jännittyneenä kirjastonhoitajaa kohti. Tajuttuaan asentonsa hän suoristi itsensä ja iski kantapäänsä takaisin lattiaan. Kirjastonhoitaja oli ilmeisesti nähnyt silmäkulmastaan hänen liikkeensä, sillä tämä jähmettyi ja käänsi hitaasti katseensa häneen. Severus tuijotti takaisin eikä uskaltanut edes vetää henkeä.
Miehellä oli syvänruskeat silmät. Jos Severus olisi ollut asiantuntija silmien väreissä, hän olisi jopa voinut sanoa, että ne olivat poikkeuksellisen syvänruskeat, mutta hänen alaansa olivat apteekissa myytävät lääkkeet. Kirjastonhoitajan tuijotus painosti Severusta, mutta hänen sisunsa ei antanut periksi kääntää katsetta. Silmiä alkoi kuivata, koska räpyttely oli pois suljettu vaihtoehto. Ei tullut kuuloonkaan.
"Oletetaan, että saat nähdä kirjan. Oletetaan myös, että sillä aikaa kun käyn sulkemassa ulko-oven, tähän näppäimistön vierelle ilmestyy jotain tarvitsemaani", kirjastonhoitaja sanoi pehmeästi ja lähti sitten rivakasti kohti ulko-ovea.
Severukselle tuli kiire. Hän kaivoi paketin taskustaan, käveli ripeästi tiskin toiselle puolelle ja asetti sen näppäimistön viereen. Hän ehti juuri takaisin lainaustiskin toiselle puolelle, kun kirjastonhoitaja palasi näkyviin. Tämä asteli verkkaisesti tiskille ja työnsi paketin nopeasti villatakkinsa taskuun. Severus ei olisi millään malttanut enää odottaa, mutta pyrki parhaansa mukaan peittämään alati kasvavan kärsimättömyytensä, ja onnistuikin. Hän oli ilmeisesti löytänyt kärsivällisyydelleen aivan uusia ulottuvuuksia.
Taskussa painava paketti sinetöi sopimuksen Remuksen mielessä lopullisesti, vaikka ovea sulkiessaan hän oli tahallisesti viivytellyt ja pohtinut, kuinka saattaisi vielä perääntyä. Kellariin ei ollut lupaa viedä ketään.
Remus nyökkäsi kirjastosalin takaosaa kohti. Hän kääntyi ja kuuli miehen seuraavan perässään. Askelväli oli pitkä, ja askellus kuulosti yhtä joustavalta kuin näyttikin. Tavallaan jouhevalta. Remus hymähti pohdinnoilleen. Hän lähes tunsi miehen kiinni selässään; heillä ei varmasti ollut muutamaa kymmentä senttiä enempää välissään. Remuksen niskaa kihelmöi, mutta tunne ei ollut lainkaan epämiellyttävä.
Matka hyllyrivien lomitse kirjaston toiseen päähän ei ollut koskaan tuntunut yhtä pitkältä kuin nyt, kun Remus ohjasi vierastaan sokkelon läpi varmana askelistaan. Muutoin hänellä ei ollut lainkaan varma olo, ja hän joutui upottamaan tärisevät kätensä takkinsa taskujen syövereihin.
Hallin perältä kapeaan käytävään johtava ovi aukesi kitisemättä, ja Remus pysähtyi vasta painettuaan vanhan tavarahissin kutsunappia. Metalliovet avautuivat välittömästi, mutta Remus sen sijaan empi hetken, ennen kuin astui sisään mies vanavedessään. Hissi jäi miettimään tuttujen sekuntien ajaksi ennen kuin nytkähti verkkaiseen vauhtiin.
Ilma oli raskasta, ja Remuksen ylähuulelle kihosi hikipisaroita. Hän vilkaisi vierastaan.
"Meidän on varmaan aika esittäytyä."
Mies kohensi ryhtiään hieman, vaikka Remus ei olisi uskonut sen olevan enää mahdollista; tämä kun seisoi aina suorassa kuin nuori koivu.
"Remus Lupin." Remus kohotti oikeaa kättään ja hymyili jo rentoutuneemmin.
Severusta epäilytti pienen hetken ajan, oliko hänen sittenkään viisasta kertoa oikeaa nimeään, kun kerran lääkkeitä tiskin alta jakoi, mutta sitten hän muisti, että tietysti kirjastonhoitaja Lupin näkisi hänen nimensä tietokannasta. Hän tarttui ojennettuun käteen, ja väristys kulki pitkin hänen selkärankaansa.
"Severus Kalkaros."
Hän ei ollut varautunut kosketuksen intensiivisyyteen ja joutui selvittämään kurkkuaan rykimällä ennen kuin sai nimensä sanottua. Vaikka kättely oli lyhyt, ilma hississä sen seurauksena tuntui sekä paksunevan että sähköistyvän yhtä aikaa. Severuksen otsalle kohosi hikipisaroita. Kunpa hissi olisi liikkunut edes hieman nopeammin.
Kului kuitenkin vielä ainakin puolikas hiostava minuutti, jonka jokainen hitaasti tikittävä sekunti oli Severukselle liikaa. Lupinin hengitys kuulosti rauhalliselta, Severus sen sijaan joutui hillitsemään itseään, ettei olisi alkanut huohottaa; Lupin oli niin lähellä. Hän hoki mielessään "ei hätää, ei mitään hätää". Ei ollut mitään vaaraa. Mutta kun Severus vilkaisi pikaisesti Lupinia ja näki tämän vilkaisevan samaan aikaan itseään, hän ei ollut viimeisestä väittämästään enää niin varma.
Jos katsekontakti olisi voinut johtaa sähköä, he molemmat olisivat saaneet jo jännitevirrasta osakseen. Severuksen pulssi kiihtyi, ja hän pyyhkäisi kostuneita käsiään mahdollisimman huomaamattomasti tummiin housuihinsa. Hän epäili hikoilevansa kohta paitansakin läpimäräksi. Lupin oli jo kääntänyt katseensa, mutta tämä oli värähtänyt sitä ennen silminnähtävästi. Severus yritti keskittyä hengittämään sisään ja ulos, sisään ja ulos, rauhallisesti, mutta värähdyksen huomaaminen sekoitti hänen rytminsä täysin.
Remus hämmentyi huomatessaan Kalkaroksen kiemurtelevan, lähes vääntelehtivän. Oliko tällä noin epämukava olo hänen seurassaan siksi, koska tämä tiesi mikä hän
oli? Remuksen tuntema läheisyydestä aiheutuva mielihyvä hälveni.
"Varmastikin tiedät, kuinka kirjaa tulee käsitellä?" Remus sanoi vain sanoakseen jotain. Kalkaros äännähti, murahti, jotain. "Tuolla on kumihanskoja", Remus jatkoi ja nyökkäsi kohti sivupöytää ennen kuin istahti oven lähettyville jäävälle jakkaralle ja avasi kainalossaan kantamansa kirjan.
Severus tuijotti Lupinia hetken ja kuoriutui sitten takistaan. Hän viikkasi sen siististi sivupöydälle ja asetti hattunsa kasan päälle, ennen kuin veti kumihanskat käsiinsä. Ne olivat laadukkaat, pulverittomat ja ohuet ja asettuivat Severuksen kapeiden sormien päälle kuin toinen iho. Hän säpsähti, kun Lupin käänsi kirjan sivua, ja istui vastentahtoisesti pöydän ääreen. Suunnitelma oli onnistunut ja hän oli päässyt tutkimaan haluamaansa opusta. Ainoa ongelma oli se, että hänen oli äärimmäisen vaikea keskittyä tietäessään Lupinin vahtivan hänen selkänsä takana. Severus ymmärsi syyn, mutta se ei tarkoittanut, että hänen olisi täytynyt pitää siitä.
Kumihanskojen ilmiselvästä laadukkuudesta huolimatta Severuksen kädet hikosivat jälleen. Aivan kuin hetkeä aiemmin hississä, mutta hän ei halunnut uskoa syytä samaksi. Ei se voinut olla! Lupinin katse poltteli, suorastaan kuumotti hänen niskaansa, mutta oli helpompi kirota huonosti valmistettuja hanskoja.
Hetki hetkeltä kiihtyvät sydämenlyönnit saivat kädet tärisemään. Severus tarttui kirjaan varovasti, yritti onnistumatta pitää kätensä vakaina ja aloillaan ja avasi kirjan siltä kohtaa, jossa muisteli myöhemmästä painoksesta puuttuvien liitteiden olleen. Hän joutui selaamaan hetken edestakaisin, kunnes yksi käsin kirjoitettu osuus sattui silmiin.
Severus oli odottanut tätä hetkeä pitkään, niin pitkään! Hän kumartui hieman lähemmäksi kirjaa, muttei innostunutkaan niin paljoa kuin oli kuvitellut innostuvansa. Ei lähellekään niin paljoa kuin tilanteen toteutumisesta haaveillessaan. Hemmetti, mikä häntä vaivasi? Ikävä ääni Severuksen takaraivossa kertoi hänelle kyllä, että syy oli pitkälti hänen takanaan. Miehessä, jonka hengityksentiheys vaihteli lähes tauotta, aivan kuin tämän olisi ollut hankala pitää rytmi luontevana.
"Vivamus laoreet felis non orci blandit a dignissim urna fringilla..." Severus mumisi itsekseen ja kaivoi takkinsa taskusta muistikirjan. Hän oli juuri kirjoittanut ensimmäiset rivit ylös tajutessaan, ettei ollut kuullut Lupinin kääntävän sivua pitkään aikaan. Severus vilkaisi nopeasti ovelle ja näki Lupinin tuijottavan itseään rävähtämättä, kirja ristityillä jaloilla leväten. Severus käänsi katseensa takaisin, mutta huomasi minuutin kuluttua, ettei ollut kirjoittanut ylös sanaakaan. Tuijottanut vain ja kuunnellut hiljaisuutta.
Severus ryhdistäytyi ja pakotti ajatuksensa kirjaan, sen koukeroiseen kieleen, ja kopioi vihkoonsa sanoja huolellisesti, pyöristäen jokaisen kirjaimen loppuun asti ennen kuin aloitti seuraavaa. Hänellä ei ollut varaa tehdä kirjoitusvirheitä.
Kun hän oli täyttänyt kaksi aukeamaa, valot sammuivat.
"Varajärjestelmän pitäisi pyörähtää käyntiin aivan kohta", Lupin sanoi välittömästi hänen takaansa.
Aika kului, mutta mitään ei tapahtunut. Severus sulki kirjan estääkseen itseään tekemästä sille tuhoa ja työnsi muistikirjansa takaisin taskuun. Hän alkoi erottaa kaiken mustuuden keskeltä hämärästi muotoja, hänellä oli aina ollut hyvä hämäränäkö. Lupinin tuolinjalat raapivat.
"...aivan kohta..."
Lupinin ääni kuulosti hätääntyneeltä. Hän koetti ovenkahvaa, mutta se ei avautunut. Severus kuuli avainten kilinää, sitten nippu tippui lattialle.
"EI!" Lupin karjahti ja äänistä päätellen tipahti polvilleen etsimään pudottamiaan avaimia.
"Lupin?" Severus sanoi lopulta ääneen. Hän ei ymmärtänyt tämän hätäännystä. Lupin ei vastannut hänelle, ja tämän hengitys oli todella tiheää ja syvää.
"Pakko aivan tässä, tässä, missä missä?" Lupinin ääni oli kiihtynyt ja hehkui paniikkia. Hän tuntui puhuvan vain itselleen, aivan kuin ei muistaisi Severusta olevankaan.
Lopulta Severus ymmärsi.
"Varmaan klaustrofobia... tai pikemminkin nyktofobia..." Severus ei olisi tajunnut pohtineensa ääneen, ellei Lupin olisi yhtäkkiä päästänyt kummallista ääntä kurkustaan. Ellei Severus olisi tiennyt paremmin, hän olisi sanonut ääntä murinaksi. Oli ääni mitä hyvänsä, se resonoi syvälle Severuksen rintaan ja alemmaskin, ja hänen kurkkuaan alkoi kuivata.
Sillä aikaa Lupin oli ilmeisesti epäonnistunut löytämään tiputtamansa avainnipun, mikä tuntui Severuksesta käsittämättömältä, sillä eihän raskas nippu voinut kauas lentää. Lupin tarttui jälleen ovenkahvaan ja rynkytti sitä. Kun hän alkoi hakata ovea nyrkillään, Severus asteli lähemmäs. Hänen oli pakko tehdä jotain.
"Lupin", Severus sanoi uudemman kerran, hiljaa. Hän kosketti Lupinin olkapäätä, tai olisi koskettanut sitä, jos olisi nähnyt jotain. Sen sijaan hänen kätensä osui Lupinin hiuksiin. Severus oli aina olettanut niiden olevan karheat hivenen resuisen ulkomuotonsa perusteella, mutta kuljettaessaan sormiaan lähes huomaamatta laineikkaiden hiusten läpi hän huomasikin niiden olevan varsin pehmeät. Severus olisi halunnut kuvata niitä jopa silkkisiksi, mutta yritti pitää mielensä edes hitusen kurissa.
Lopulta hänen kätensä löysi Lupinin hartian, ja vasta nyt hän huomasi tämän tärisevän holtittomasti. Fobia oli ilmeisesti paljon pahempi kuin hän oli odottanutkaan. Mies vain seisoi hievahtamatta paikoillaan, vapisi kauttaaltaan ja hengitti yhä vain kiivaammin. Kun Lupin ei reagoinut vieläkään edes kosketukseen, Severus huolestui oikeasti. Hänkin alkoi olla jo kärsimätön varajärjestelmän toimimattomuuden vuoksi. Mitä jos Lupinin kohtaus pahentuisi entisestään?
Kuin kohtalon ivana Lupinin hengitys muuttui haukkovaksi ja hän putosi Severuksen käden alta polvilleen. Severus oli hetken aikaa varma, että Lupin tukehtuisi, sillä tämän hengen haukkominen oli niin syvää ja epätasaista. Hän tunsi itsensä täysin avuttomaksi. Hengitystä olisi saatava rajoitettua, sen hän sentään ymmärsi; hän muisti lukeneensa joskus hyperventilaatiosta.
Severus taputti hetken taskujaan, mutta ei hänellä tietenkään ollut paperipussia mukanaan, ei edes muovipussia. Avuttomuuden tunne vain kasvoi ja tuntui salpaavan hänen omaakin hengitystään. Eihän hän voisi vain seisoa aloillaan, kun joku hänen vieressään teki kuolemaa! Paniikki kiersi kaulaa, rintakehääkin kuin piikkilanka, ja Lupinin hengitys vain tiheni.
Severuksen oli tyytyminen ainoaan keinoon, jolla hän saattoi kuvitella taltuttavansa hyperventilaatiokohtauksen näissä olosuhteissa. Hän painoi huulensa Lupinin huulille.
Aluksi se oli vain keino saada Lupin rauhoittumaan, mutta kun tämän sormet takertuivat yllättävän tiukasti Severuksen paitaan ja nykäisivät hänet lähemmäs ja kun Severuksen käsi kietoutui kuin varkain Lupinin niskaan, heidän huulensa alkoivat liikkua toisiaan vasten.
Remus takertui Kalkarokseen kuin hukkuva. Ja se oli totta niin monella tasolla, ettei kliseisyydestään huolimatta ollut liioittelua. Pimeys ympäröi häntä massiivisena, tykytti jokaisessa solussa, mutta Kalkaros... ei, Severus oli hänen ankkurinsa. Hengitys alkoi helpottaa, kunnes Severuksen kieli eksyi Remuksen huulille.
Kipinöitä. Tulenloimua. Kipristelyä ja suoria liekkejä. Remus veti Severuksen itseään vasten ja suuteli niin kiihkeästi, ettei muistanut koskaan tehneensä siten. Severuksen polvi oli hänen edessään, ja hän kiersi kätensä tämän vyötäisille painautuen lähemmäs, niin liki kuin pystyi. Ja Severuksen kieli oli kuuma hänen suussaan ja...
Valot syttyivät.
Remus räpytteli jo pimeään tottuneita silmiään eikä nähnyt hetkeen mitään. Hän kuitenkin huomasi, kuinka lähellä Severusta olikaan, ja höllensi otettaan tämän paidasta. Severus taivutti itseään kauemmaksi. Hänkin hengitti yhtä kiihkeästi kuin Remus. Severuksen katse poltteli Remusta, mutta hän väisti sitä.
Huohotus tasaantui hiljalleen, mutta kumpikaan ei liikahtanut. Remus ei tiennyt, mitä olisi tehnyt tai sanonut, eikä sitäkään, olisiko ylipäätään halunnut tehdä tai sanoa mitään. Hänen oli erikoisen hyvä olla Severuksen lähellä.
Severus kuitenkin katkaisi hetken rykäisemällä. Hän vetäytyi samalla yhä kauemmaksi. Remus päästi otteensa paidasta löystymään entisestään, antoi kankaan valua nyrkkinsä läpi ja suoristi lopulta sormensa kokonaan. Vihdoinkin hän kohotti katseensa Severukseen.
Mustat silmät olivat tavallista avoimemmat ja jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu, Remus olisi sanonut ilmettä hämmästyneeksi. Marmoripatsasta muistuttavat leukaperät olivat kuitenkin kulmikkaasti tanassa, hampaat tiukasti yhteen purtuina, eikä Remus voinut enää katsoa. Hän painoi päänsä ja nousi ylös.
"Kiitos", Remus mutisi. "Suljettu paikka ja pimeys, ne eivät ole hyvä yhdistelmä minulle."
"Huomasin", Severus sanoi. Hänen äänensä oli raaka ja matala. Remus värähti. "Avaimet ovat tuolin alla."
Remus kumartui poimimaan kirotun avainnipun ja loksautti välittömästi huoneen oven auki. Siunattu raitis ilma vyöryi häntä vastaan ja kuivatti ylähuulelle kirvonneen hien. Vai oliko se Severuksen?
Liukas kieli hänen suussaan, kuuma hengitys poskella, vaativa käsi niskassa ja huulet, pehmeät ja raastavat lipuivat...Remus puristi silmänsä umpeen.
Ei nyt! Hetken ajan hän vain hengitti tasaisesti, sisään ja ulos, ja antoi koneellisen ilmavirran tuulettaa ajatuksiaan. Hän kuuli Severuksen astelevan takaisin kirjan luo ja puhalsi hitaasti keuhkonsa tyhjiksi tuijottaen hissin kelmeää valoa. Olivatkohan sähköt olleet poikki kovinkin kauan?
Hän kohotti kätensä, valutti hihan nuhjuisen kellonrannekkeen päältä ja hätkähti huomatessaan, miten myöhä oli. Sulkemisajasta oli jo vaikka kuinka kauan, eikä koko yötä voisi kirjastossa viettää. Remus veti vielä kerran syvään henkeä, terästäytyi ja kääntyi sitten kirjan ylle kumartuneen Severuksen puoleen.
"Meidän pitäisi..." Remus ei enää ollutkaan varma, mikä olisi tarpeeksi pätevä syy lähteä.
Severus kohottautui kirjan yltä ja katsoi Remusta arvioivasti. Sitten hän kääntyi, sulki kirjan ja nosti sen varovasti takaisin säilytysrasiaan. Remus katseli hiljaisena, kun Severus veti kumihanskat käsistään ja loi vielä kaipaavan silmäyksen kaappiin, jonne oli aarteensa nostanut.
Hissimatka tuntui vielä pidemmältä kuin kellariin tultaessa. Remus pyyhki hikeä otsaltaan. Hän vilkuili Severusta ja huomasi ainakin joka toisella kerralla, kuinka Severuksen katse nytkähti syyllisenä milloin minnekin: oveen, ohjaustauluun, lattialle kaatuneesta valkaisuaineesta jääneeseen laikkuun.
Remus ei tiennyt mitä tehdä käsillään. Hän kouristeli sormiaan kiinni, auki, kiinni auki. Hän halusi sanoa jotain, tehdä jotain, mutta ei tiennyt mitä. Tai oikeastaan tiesi, sillä hän halusi suudella Severusta ja estää tätä lähtemästä, mutta ajatus tuntui mahdottomalta nyt, valaistussa tilassa.
Mutta pelkkä muisto siitä, kuinka Severuksen huulet olivat painuneet hänen omilleen. Sulkeneet painostavan pimeyden hänen ympäriltään ja puhdistaneet ahdistuksen hänen mielestään täyttäen sen silkalla puhtaalla himolla ja mielihyvällä. Remus ymmärsi nyt, mistä kaikki oli lähtenyt, mutta halusi muistaa vain sen, mihin kaikki oli johtanut. Kuinka Severuksen kieli oli hipaissut hänen alahuultaan ennen kuin oli pujahtanut suuhun sisään. Kuinka Severus oli painautunut häntä vasten…
Remus vilkaisi jälleen Severusta. Tällä kertaa mustien silmien katse pysyi hänen otteessaan hetken, porautui ja korvensi, kunnes hissi nytkähti ja ovet avautuivat. Remus kirosi itsekseen, kun Severus astui ulos ripein askelin. Vaikka hän ei osannut vieläkään päättää, olisiko sittenkään halunnut tehdä aloitetta vai ei, hänen tilaisuutensa oli ehdottomasti jo mennyt.
Kirjaston automatisoidut valot syttyivät, kun he astuivat käytävästä salin puolelle. Severus pujotteli oikeaan suuntaan hyllyrivien välitse, joten Remus tyytyi kävelemään muutaman askeleen tämän perässä, silmät tiukasti kapeissa lanteissa. Hän ei vieläkään tiennyt mitä olisi miehestä ajatellut.
Ulko-oven lähestyessä Remus selvitti kurkkuaan, vaikkei tiennytkään, mitä aikoi sanoa. Vai aikoiko mitään. Jotain tietysti hyvästelyksi pitäisi varmaan sanoa. Severus pysähtyi äänen kuullessaan ja kääntyi ympäri.
"Kuukauden päästä uudestaan, sama aika, sama paikka?" Oikeastaan Severus ei edes kysynyt, totesi vain laiskahkosti. Silti Remus uskoi näkevänsä odottavan pilkahduksen tämän silmissä.
Remus ei osannut muuta kuin nyökätä. Severus asetti hattunsa päähänsä ja kääntyi takinliepeet hulmahtaen. Remus tuijotti perään, kunnes painava ovi painui kiinni ja sulki Severuksen hänen elämästään. Ainakin hetkeksi. Remus sulki valot pääkatkaisijasta ja hymyili itsekseen.
Kuukauden päästä!
