Feministinen manifesti
paritus: Narcissa Malfoy / Frank Longbottom
ikäraja: K-12
genre: draama
yhteenveto:
Voittoa ei ole ilman sen tunnustamista, kumarrusta, alistumista. Eikä voittajia huoritella.A/N: Osallistuu WoTin neloskierrokseen sekä neliapilahaasteeseen. Annettu juoniehdotus ei minua juurikaan innostanut, mutta kehtaan silti väittää tämän omalla tavallaan pohjaavan hyvin vankasti sille. Provosoituminen kunniaan
Kommentit on aina kivoja. Ja mä niin kaipaan vielä enemmän taukoa tästä fandomista...
Alkuperäinen haaste:
Paritus: Narcissa Malfoy/Frank Longbottom
Lajityyppi: yleisdraama ja/tai seikkailu ja/tai synkistely (angst) ja/tai romantiikka ja/tai huumori
Ikäraja: K-13 -> K-18
Yhteenveto(ehdotus): Feeniksin killan miesten yllätysisku kuolonsyöjien selustaan osoittautuu tuottoisaksi; he saavat panttivangikseen Lucius Malfoyn nuoren vaimon. Narcissa kuitenkin inttää kivenkovaan olevansa tietämätön kuolonsyöjien suunnitelmista ja heittäytyy muutenkin hankalaksi, muttei häntä voi noin vain vapaaksikaan päästää. Kiusankappaleen kuulustelusta ja välttämättömästä huolenpidosta vastaamaan päätyy lyhimmän tikun vetänyt Frank Longbottom, joka tietää että hänen oma nuorikkonsa ei sitä hyvällä katso. Sikäli kuin Alicen tarvitsee asiasta tietää...*
Frank Longbottom roikottaa päätään lyötynä, nöyryytettynä, kuin olisi viettänyt kellarin kolkossa hämärässä puoli vuosisataa parin vuorokauden sijaan, eikä se jaksa enää naurattaa Narcissaa. Melodramaattinen mies kahleissa, mitä hän oikein oli kuvitellut sillä tekevänsä? Eivätkä ne itseriittoiset amatöörit kuitenkaan ottaisi tästä opikseen, kuvittelisivat vain kaiken tapahtuneen tukevan heidän typerää teoriaansa.
Tehty mikä tehty, mutta turhaan.
Vanki mulkoilee vaiteliaana Narcissaa ja potkaisee eteensä leijutetun vesipikarin kumoon. Tuhahtaa paheksuen, varmaan sylkisi, mikäli kuivalta suultaan siihen vielä kykenisi. Rahvaanomainen idiootti.
”Ikään kuin minulla ei olisi käytössäni kymmeniä mielikuvituksellisempia ja viihdyttävämpiä tapoja päästää sinua hengestäsi.”
”Myrkky on naisen ase”, Frank tietää, eikä Narcissa koe aihetta riittävän kiinnostavaksi ottaakseen kantaa, väittääkseen vastaan tai edes kohauttaakseen kommentille hartioitaan.
Ja niin kuluvat päivät, pitkät puuduttavat päivät kellarissa, eikä Frankilla ole lopulta muuta vaihtoehtoa kuin juoda. Narcissa tietää miehen arvioivan häntä, hänen jokaista tekoaan ja sanaansa, tarjoilupikarin tilavuutta ja pitkiä punaisiksi lakattuja kynsiä, jotka kulkevat pitkin kuparisen astian reunaa. Se ei haittaa Narcissaa. Sillä ei ole mitään väliä.
Frankin mielestä Narcissa esittelee itseään, kun tämä käy tarkistamassa kahleiden kiroukset lyhyt kylpytakki yllään, kostea kangas selkää nuollen ja vaaleat hiukset valtoimenaan. Se huvittaa Narcissaa; miten mies voi kokea vangitsijansa vartalon katseen kohteeksi, omistettavaksi objektiksi, eräänlaisen vaihdon välineeksi, vaikka onkin itse niille sijoilleen sidottu. Miten mies voi kuvitella olevansa tilanteen ensisijainen toimija, kuin Narcissaa muka kiinnostaisi, mitä tämä ahtaassa mielessään ajattelee. Kuin Narcissa olisi vaivautunut vilkaisemaan peiliin ennen alempansa luona vierailua.
Frank ei ole vielä tajunnut hävinneensä, tulleensa selätetyksi. Lunnaita tai edes varsinaista kostoa Narcissa ei tarvitse, mutta voittonsa hän haluaa. Voittoa ei ole ilman sen tunnustamista, kumarrusta, alistumista. Eikä voittajia huoritella.
“Ei tuo ole mikään perustelu.”
“Minä
tiedän, että se on totta.”
”Koska
sinun vaimosi ei enää ajattele itse, vai?”
Vaikka Frank on yleisen mielipiteen mukaan kunnon mies,
herrasmies, avaa ovet ja auttaa viitan harteilta ja naiset ensin ja huomaa uuden kampauksen, Narcissa tietää, mitä pastellisen pinnan alle kätkeytyy; kahlitsevia konventioita ja vaateita vallasta, ylivoimasta, lopulta vain toiselle,
paremmalle edullisia perinteitä. Sivistykseksi naamioitua sovinismia.
Vaikka Frankin vaimo onkin luopunut sekä itsenäisyydestään että kyvystään ajatella, kaikki naiset eivät seuraa aviomiehiään koulutettujen koirien tavoin. Ja vaikka Frank onkin väärässä ja ärsyttävä ja uskoo edelleen miehisen egonsa voimin olevansa jollain mentaalisella tasolla niskan päällä, Narcissa nauttii tästä nimenomaisesta väittelystä. Tuskin mikään on parempaa kuin viimeisen naulan lyöminen ylimielisen arkkuun ennen yllättävää hautaamista.
Ja niin Narcissa verhoaa itsensä viettelijän eleisiin, valheen vuoksi heittäytyy heikoksi naiseksi, kehonsa armoilla olevaksi, istuu Frankin syliin avaten tälle sekä huulensa että säärensä.
Frank valahtaa lattialle takan eteen ja sulkee silmänsä, hän kotona ja suojassa ja se kaikki on nyt ohi, matto tuntuu varmalta ja tukevalta hänen kämmeniensä alla, asunto tuoksuu tutulle ja turvalliselle. Kriittinen kuiskaus hänen mielessään kysyy, oliko hän hetkeäkään todella vaarassa, mutta häiritsevä ääni on helppo vaientaa. Hänhän oli vanki. Uhka ei ollut kuvitelmaa. Ranteiden ruvet todistavat sen.
Lopulta hän nousee, raahautuu sohvalle, ja siinä ne ovat. Ne kuvat. Ne kamalat kuvat. Levällään, moneen kertaan selattuna ja silmäiltynä. Narcissan valkeat rinnat ja Frankin sormet liukumassa niitä pitkin, Frankin kädet puristamassa naisen lantiota, kovaa ja kiihkeästi, kehot yhteisessä liikkeessä ja huulet huulilla ja miljoona muutakin rivoa rietasta rumaa yksityiskohtaa.
Eikä talo enää tunnu turvalliselta, ainoastaan tukahduttavalta, tyhjyys ja hiljaisuus painavat häntä kasaan, kiristävät rintakehää, hänen sydämensä ei enää hakkaa vaan sitä hakataan. Vaikka hän palasi, ei Alice ehkä enää palaa. Kuvitellut jäähyväiset kaikuvat Frankin korvissa kuin kellarin kolkoista seinistä kertautuen,
annoin sinulle kaikkeni, hän muistaa Narcissan sanat naisen itsenäisyydestä, itsepäisyydestä, jonka liian monet sysäävät syrjään. Mutta se on harhaa, sitä kadutaan ja korjataan.
Ja hän muistaa Narcissan naurun.
*