OSA 12.
Elizabeth vastasi painamalla huulensa jälleen kiinni, maistamalla, hyväilemällä miehen huulia. Miehen suusta pääsi pitkä matala ääni, hänen kätensä kaappasivat Elizabethin entistä tiukempaan otteeseen, huulet ahmaisivat entistä enemmän. Mies laski Elizabethin päältään, painoi tämän selälleen, nousi itse vuorostaan päälle. Huulet haukkasivat leukaa, kaulaa, olkapäätä. Kädet hyväilivät reittä, kylkeä, koskettivat vatsaa.
Oli Elizabethin huulilta vuoro päästä äännähdys, paljon pienempi, mutta sellainen, että mies kuuli sen. Se houkutti miehen sormet jatkamaan matkaansa, herkuttelemaan pehmeällä vatsalla, tuntemaan sen, laskeutumaan kohti kohtaa, jossa reiden ja vatsan väliin syntyy uurre. Tuota uurretta sormet matkasivat alas, jälleen ylös ja vielä rohkeammin alas.
Elizabeth halusi pysäyttää miehen käden, mutta samaan aikaan hän halusi, ettei se olisi ikinä lopettanut liikettään. Ujous ja nautinto taistelivat, häveliäisyys ja aistillisuus kävivät kamppailuaan. Elizabeth sulki silmänsä, painoi päätään pielukseen ja vaati itseään antautumaan nautinnolle. Mies huomasi liikkeen. Elizabeth tunsi, kuinka se innosti miestä entisestään, ja hän tiesi tehneensä oikean valinnan. Hänen nautintonsa sai miehenkin nauttimaan enemmän. Häveliäisyydelle ei ollut sijaa heidän luonaan.
Yhtäkkiä mies irrottikin otteensa ja vetäytyi kauemmaksi. Elizabeth pelästyi. Oliko hän sittenkin toiminut sopimattomasti? Hän räväytti silmänsä auki, pelkäsi miehen pakenevan, pelkäsi tämän torjuvaa ilmettä. Oliko hän tehnyt väärin?
Elizabethilta meni hetki ennen kuin hän ymmärsi mitä tapahtui. Mies oli kääntynyt vain muutaman tuuman päähän, irrottanut otteensa vain vapauttaakseen itsensä viimeisestäkin vaatekappaleestaan. Kun liinaiset lensivät kaaressa lattialle, oli jälleen Elizabethin vuoro punastua. Hänen hämmennykselleen ei kuitenkaan jäänyt juurikaan aikaa, sillä jälleen mies kumartui hänen puoleensa, nyt ilman vähäisintäkään verhoa. Elizabeth oli kiitollinen peitteestä, joka kätki miehen vartalon hänen silmiltään, mutta toi sen lähelle hänen omaansa.
”Elizabeth!” Darcy henkäisi lähellä vaimonsa korvaa. Hänen paljas ihonsa tunsi jokaisella tuumallaan naisen läsnäolon, sen houkuttavuuden, sen huumaavuuden. Nainen oli pehmeä hänen kosketuksensa alla, herkullinen, nautinnollinen. Naisen hengityksen ääni oli saada hänet järjiltään. Huulet löysivät jälleen huulet, sormet taivalsivat reideltä kyljelle, tunnustelivat sen kaareutumista. Edelleen ne löysivät vatsan, jatkoivat alas, tavoittivat kolmion rajan, kulkivat sitä pitkin reiden juureen ja siitä alas. Varovaisesti käsi siirsi jalkaa.
Elizabeth tunsi miehen sormet, myöntyi niiden liikkeeseen, levitti jalkojaan. Hän kietoi kädet miehen kaulalle, tunsi tämän painautuvan vasten rintaansa. Nyt se tapahtuisi. Tällä kertaa se onnistuisi. Tällä kertaa Elizabeth olisi valmistautunut, ei pelästyisi, ei huutaisi. Hän kutsuisi miehen tervetulleeksi, onnistuisi olemaan vaimo.
Mies nousi hänen päälleen, painoi jaloillaan hänen jalkojaan kauemmas toisistaan. Sormet jatkoivat hyväilyään, silittivät salaista kolmiota, laskeutuivat yhä alemmas. Elizabeth sävähti kosketusta, sävähti hyvällä tavalla. Se oli nautinnollisempaa kuin yksikään miehen tähänastisista kosketuksista, niin salainen, outo, upea. Tätä se oli, mistä Elizabeth oli kuullut kuiskutuksia. Hän unohti hämmentyä asennostaan, reisistään, jotka avautuivat miehen kosketuksille, oli onnellinen tuntiessaan sormet, jotka hyväilivät häntä tavalla, jollaista hän ei ollut ymmärtänyt olevan olemassakaan.
Pian Elizabeth tunsi myös muuta, saman paineen itseään vasten, saman, jota oli edellisellä kerralla pelästynyt. Nyt hän osasi odottaa sitä, mutta se ei estänyt jännitystä, hermostusta. Hän tunsi paineen vasten itseään, miehen, joka painui hänen sisäänsä. Elizabeth oli vannonut kestävänsä sen ilmeenkään värähtämättä, mutta jännitys sai hänen vartalonsa jäykistymään, pienen parahduksen pakenemaan huulilta.
Ääni iski mieheen kuin piiska. Hän vetäytyi nopeasti kauemmaksi ja sopersi ”Anna anteeksi!” Mies yritti nousta pois, mutta Elizabethin kädet olivat yhä hänen ympärillään. Nainen puristi miestä lähemmäksi, ei päästänyt pois.
”Älä mene, pyydän. Toivon, että jatkat.” Ääni oli tuskin kuiskauskaan.
”En halua satuttaa sinua, rakkaani.” Mies hyväili huulillaan naisen poskea.
”Ei se sattunut… Minua vain jännittää…” Elizabeth toivoi, että mies uskoisi hänen sanansa. Hän veti miestä lähemmäksi itseään.
Lopulta miehen jännittyneisyys hellitti, mies painautui uudelleen häntä vasten, hamusi hänen huuliaan. Jälleen Elizabeth tunsi paineen vasten itseään, miehen, joka painoi itseään hitaasti. Se sattui, mutta Elizabeth piti äänensä kurissa, puristi miestä lähemmäksi. Hitaasti mies painoi itseään syvemmälle, veti takaisin ja painoi jälleen. Se ei tuntunutkaan niin pahalta, vähän kerrallaan kipu hellitti ja antoi tilaa paremmille tunteille. Mieskin tunsi, kuinka hän rentoutui, otti miehen vastaan, sillä miehen liikkeet muuttuivat suuremmiksi, syvemmiksi.
Elizabeth laski kätensä miehen käsivarsille. Hän nautti siitä, miltä lihakset tuntuivat hänen kämmeniensä alla. Hän piti myös niistä tuntemuksista, joita miehen liikkeet hänessä herättivät. Kipu oli kokonaan kaikonnut, tilalla oli miellyttävä huuma. Hän ei oikein tiennyt, kuinka heittäytyä, mutta teki parhaansa nauttiakseen tilanteesta. Mies tuntui olevan täysin tunteidensa vallassa. Miehen hengitys oli raskas, huohottava hänen korvansa juuressa. Huulet maistoivat hänen huuliaan, ahmivat hänen ihoaan, haukkasivat olkapäätä, leikittelivät korvalehdellä.
Miehen liikkeet muuttuivat vain vahvemmiksi, syvemmiksi, nopeammiksi. Kaukana oli se hillitty ja etäinen mies, johon Elizabeth oli tutustunut. Tämä mies hänen päällään oli jotain muuta. Elizabeth ajatteli, että olisi pelännyt miestä, ellei olisi nähnyt sellaista hellyyttä, rakkautta tämän käytöksessä samana iltana. Mies oli tunteidensa, alkukantaisten vaistojensa varassa. Miestä ei olisi voinut pysäyttää, mutta Elizabeth ei sellaista halunnutkaan. Hän piti läheisyydestä, tuntemuksistaan ja ennen kaikkea siitä, miten mies nautti.
Elizabeth kuvitteli, ettei mies voisi enää hurjemmaksi muuttua, mutta tämä alkoi huohottaa entistä kovemmin, liikkua entistä kovemmin, melkein väkivaltaisesti. Elizabeth tunsi, kuinka hiki helmeili miehen iholla, kuinka kosteus tarttui chemisseen, kuinka miehen lihakset jännittyivät entisestään. Elizabeth toivotti rajuuden tervetulleeksi, sillä se miellytti häntäkin, tuntui paremmilta kuin aiempi, mutta sitä ei riittänyt kovin pitkäksi aikaa. Mies painoi itsensä syvemmälle, jäykistyi paikalleen, päästi suustaan kumean äänen. Aika tuntui pysähtyvän.
Lopulta mies rentoutui, painautui Elizabethia vasten. Elizabeth kuuli raskaan hengityksen korvansa vieressään, tunsi hikisen vartalon vasten omaansa. Mies oli vaiti, hengitti vain.
Kauhu tarttui herra Darcyyn samaan tahtiin hänen hengityksensä tasaantumin kanssa. Hengenveto hengenvedolta hän tuli tietoisemmaksi tilanteesta, itsestään, Elizabethista. Hän nousi naisen päältä, kierähti kauemmaksi, naulitsi silmänsä vuodekatokseen. Halu paeta kupli, mutta herra Darcy piti kiinni itsehillintänsä riekaleista.
Hän oli halunnut olla herrasmies, maailmanmies, aistillinen rakastaja. Hän oli halunnut huomioida Elizabethin, jättää itsensä vähemmälle huomiolle. Lopputulos oli tyystin muuta. Hän oli käyttäytynyt kuin kömpelö koulupoika, kunnes… Darcya pelotti, kuinka Elizabeth suhtautuisi hänen käytökseensä. Tarkoitus ei ollut ollut toimia niin, antautua kiihkon valtaan. Hän oli ollut hillitön, eläimellinen, peto. Jossain toisessa tilanteessa se olisi voinut olla sopivaa, muttei tässä, ei Elizabethin kanssa, ei tällä kertaa.
”Elizabeth… rakkaani…” Darcy käänsi hitaasti päätään, kääntyi katsomaan naista. ”Sano jotain.” Hän kurkotti kättään, kosketti poskea.
Kosketus sai Elizabethin kääntämään päätään, kääntymään kohti miestä. Hän pysyi vaiti, ei tiennyt mitä sanoa. Mutta hän katsoi miestä, ei kääntänyt itseään pois.
”Oletko kunnossa, rakkaani?”
Elizabeth huolestui miehen äänestä, se oli huolta täynnä, pelkoa. ”Olen.” Ääni oli hiljainen mutta Elizabeth yllättyi itsekin, kuinka vakaa se oli.
”Satutinko sinua?”
Elizabeth puisteli päätään. Liike oli pieni, mutta riittävä. Mies kurotti lähemmäs, antoi suudelman. Se oli hellä, lempeä, kiitollinen.
Herra Darcy oli jo vetäytymässä takaisin kauemmaksi Elizabethista, kun tunsi naisen kosketuksen käsivarrellaan. Elizabeth katsoi häntä tiiviisti, silmät täynnä sanatonta pyyntöä. Darcy arvasi naisen ajatukset. Kaiken tämän jälkeen nainen tunsi itsensä haavoittuvaksi, avuttomaksi, paljaaksi. Mies veti hänet syliinsä, kietoi kätensä ympärille, halusi suoda kaiken sen turvan ja suojan, jota Elizabeth juuri nyt kaipasi.
Pitkään herra Darcy piti vaimoaan lähellään, silitti päätä, selkää, tunsi otsan, joka nojasi vasten hänen olkaansa, painoi pieniä suudelmia päälaelle. Nainen painautui vasten hänen paljasta kehoaan, ei ujostellut vaan haki läheisyyttä.
”Rakkaani, oletko kunnossa? Satutinko sinua?” Darcyn oli lopulta pakko kysyä uudelleen. ”Toivon, että uskot, etten ikinä haluaisi satuttaa sinua, tehdä mitään sellaista, mikä ei ole sinulle mieleen. Minä vain… minä… nautin niin kovasti sinun läheisyydestäsi, pidin siitä niin kovin… Niin kovin, että en hillinnyt itseäni. Mutta minun olisi pitänyt, nyt pelästytin sinut. Toivon, ettet pelkää minua.”
Elizabeth kohotti kasvonsa hämmentyneenä. Viimeiset sanat yllättivät hänet.
”En minä pelästynyt… en voisi koskaan pelätä sinua!” Jälleen puna nousi poskille. ”Tämä on vain niin uutta… en minä osaa.”
”Sinä olet ihana, täydellinen! Älä ikinä epäile sitä, sinä olet minun täydellinen Elizabethini! Mutta oletko varma, ettei sinuun sattunut?” Läheisyys, tilanteen rentous sai Darcyn puhumaan suorempaan kuin olisi voinut kuvitella. ”Minä olen niin pahoillani siitä edellisestä, siitä kuinka satutin sinua. Sinun huutosi, en voi koskaan unohtaa sitä.”
”Shh…” Elizabeth keskeytti miehen puheen, painoi sormensa miehen huulille. ”Silloin minuun sattui, koska se kävi niin nopeasti, en tiennyt mitä tapahtuu.” Miehen avoimuus valoi rohkeutta Elizabethinkin puheeseen. ”Mutta haluan, että annamme toisillemme toisen mahdollisuuden, muistamme vain tämän yön. Aikaisemmista päivistä muistamme vain ne asiat, jotka tekivät meidät onnellisiksi.”
Darcy ei tarttunut Elizabethin vastaukseen, hänen oli pakko jatkaa. ”Silloin minun olisi pitänyt jäädä viereesi, ottaa sinut syliini tällä tavoin, pitää sinua lähellä. Mutta pelästyin, häpesin omaa käytöstäni.”
Elizabeth yritti jälleen vaientaa miehen, mutta Darcy otti hänen sormensa otteeseensa, painoi niiden päille suudelman ja jatkoi: ”Minun olisi pitänyt ymmärtää paremmin. Ja sitten sairastuit ja minä käyttäydyin sillä tavoin. Ryntäsin huoneeseesi, tunkeuduin paikalle kutsumatta, syytin sinua ilman pienintäkään syytä, vaikka näin kasvoiltasi kuinka paljon sinuun koski.”
”Se oli kamalaa”, Elizabeth myönsi. ”Toivon, että uskot todella, ettei minusta olisi ollut nousemaan vuoteesta. Se kaikki kävi niin yllättäen, olin ajatellut, että minulla olisi vielä ollut pari päivää aikaa ennen huonovointisuuttani, että olisimme ehtineet keskustella. Ja minä yritin, kävin täällä silloin yöllä, mutta et ollut…”
”Oletko sinä käynyt täällä? Koska?”
”Silloin, sinä yönä, kun kaikki oli mennyt väärin. Halusin tulla keskustelemaan, selvittämään asiat. Mutta et ollut täällä.”
”Tulitko sinä kaiken sen jälkeen tänne? Kaiken sen, mitä olin tehnyt, satuttanut sinua, jättänyt sinut itkemään?”
Elizabeth nyökkäsi.
”Miksi?” Darcy kysyi hämmentyneenä.
”Kaikesta huolimatta olin onnellinen siitä että olit tullut luokseni… Kun olin rauhoittunut, halusin nähdä sinut, koska olit viimein tullut luokseni. Olin pelännyt niin, ettet koskaan tulisikaan.”
”Pelännyt?”
”Niin, kun illat kuluivat, etkä käynyt tervehtimässä minua ja päivälläkin välttelit seuraani, ajattelin… luulin, että halusit purkaa avioliiton.”
”Purkaa? Kuinka?”
Elizabeth punastui. ”Ajattelin, että olit huomannut avioliiton erehdykseksi ja että et halunnut täyttää sitä.”
”Elizabeth.” Miehen ääni oli tumma. ”Rakkaimpani… mitään muuta en ole halunnut kuin olla sinun vieressäsi, olla sinun aviomiehesi.” Darcy ei voinut malttaa vaan painoi pitkän hellän suudelman vaimonsa huulille. Sen jälkeen hän suuteli suupieltä, poskea, nenänvartta, silmäkulmaa ja jatkoi tunnustustaan:
”Silloin ensimmäisenä aamuna Netherfieldissä… Olit niin poissa tolaltasi, itkit, kun näit minut. Ja sen jälkeen en ole nähnyt sinun hymyilevän ennen tätä iltaa. Ajattelin, ettet halunnut seuraani.”
”Tiedätkö, miksi itkin silloin? Olin juuri käynyt Janen luona. Hän istui salongissaan, ja Bingley oli viereisessä huoneessa vain odottamassa sitä, että jättäisimme jäähyväiset, jotta hän pääsisi takaisin Janen seuraan. Sisareni oli niin onnellinen, hän suorastaan hehkui. Ja minä olin yksinäinen, olin jäänyt yksin omana hääyönäni. Sitä minä itkin.”
”Voi pieni rakkaani! Anna anteeksi! Minä kävin luonasi, mutta nukuit. Myönnän, että viivyttelin hermostuneena, ennen kuin tuli huoneeseesi. Olit ehtinyt nukahtaa. En hennonnut herättää, näytit niin ihastuttavalta. Ajattelin, että oli parempi antaa sinun levätä ennen pitkää matkaa. Aamulla yritin ehtiä luoksesi, mutta tavaroiden kanssa oli jotain epäselvää ja aika venyi.” Darcy pohti, sanoisiko neiti Bingleystä ja siitä, miten hän oli uskonut neidin pahantahtoisia sanoja.
”Onko kaikkeen tähän syy se, että minä nukahdin?”
Darcy päätti jättää tunnustuksen neiti Bingleystä johonkin toiseen iltaan. ”Ei, vaan siitä, että minä ensin viivyttelin ja sitten jätin sinut herättämättä. Tuona iltana ja kaikkina muinakin. Tiedätkö, rakkaimpani, olen käynyt huoneessasi joka ainoa yö.” Elizabeth katsoi mieheen hämmästyneenä. ”Niin, olen istunut sohvallasi joka ainoa yö, katsellut untasi.”
”Olet käynyt luonani, etkä ole herättänyt minua! Kiellän sinua ikinä tekemästä mitään sellaista!”
”Sen lupaan!” Darcy hymyili. ”Koskaan enää en käy luonasi herättämättä.”
”Mutta… saanko kysyä… Missä olit sinä yönä, kun kävin sinua etsimässä? Oletko nukkunut öitäsi jossain muualla? Olin hyvin pahoillani, kun huomasin, että minun läheisyyteni oli ajanut sinut pois täältä, mutta olin onnellinen, kun sain kuulla sinun palanneen takaisin.”
”Kultaseni, en voisi luopua tästä huoneesta. Missään en ole nukkunut niin hyvin kuin tässä vuoteessa, ja kun sinä muutit tuohon viereen, on tästä paikasta tullut minulle yhä tärkeämpi. Mutta tuolloin… tuolloin karkasin, juoksin ulos. Ajattelin, ettet koskaan enää haluaisi nähdä minua. Olin kauhuissani, halusin hengittää ulkoilmaa. Harhailin pitkään ja oli lopulta aamuun asti puistossa.”
Darcy oli pitkään hiljaa. Elizabeth silitti hänen poskeaan. Mies vaikutti niin ahdistuneelta, Elizabeth halusi sormillaan viedä sen pois sormillaan.
”Rouva Reynolds oli väärässä,” Darcy jatkoi vihdoin. Elizabeth katsoi häntä kysyvästi.
”Niin, rouva Reynolds sanoi, että minun pitäisi antaa sinulle aikaa tottua seuraani”, Darcy jatkoi. ”Hän oli väärässä. Minä meistä kahdesta olen se, joka on vaatinut aikaa tottumiseen. Niin monta pitkää kuukautta olen kaivannut sinua, pidempäänkin. Puolitoista vuotta sydämeni on kuulunut sinulle, kaiken sen ajan olen haaveillut sinua viereeni, kaiken sen ajan olen kohdannut sinut unissani, mutta kun viimein sain sinut, en tiennyt miten toimia.”
Elizabeth punastui. Hänkin oli nähnyt unia herra Darcystä, mutta hän arvasi niiden olleen sisällöltään hyvin erilaisia kuin niiden unien, jotka mies oli juuri tunnustanut. Hänen teki mieli kysyä tarkemmin, mutta ujous voitti. Ei vielä, mutta ehkä joskus myöhemmin.
”Olet keskustellut minusta rouva Reynoldsin kanssa?” Elizabeth käänsi keskustelun suuntaa.
”Niin, silloin kun olit sairaana. Olisin rynnännyt hakemaan lääkäriä, mutta onneksi rouva Reynolds esti. En ymmärtänyt mistä on kyse.”
”Mutta rouva Reynolds kertoi?” Elizabeth kysyi arasti. Oli tärkeää, että mies ymmärtäisi, mutta Elizabeth ei halunnut itse selittää.
”Kyllä… En arvannutkaan, että se voisi olla sellaista, sattua niin. Oletko aina niin kipeä?”
”Olen kyllä… en aina aivan yhtä kipeä, mutta yleensä joudun lepäämään vuoteeseen.”
”Kuinka en ole aiemmin huomannut mitään?”
”Hyvä herra, ei teille olisi sellaista tietenkään suoraan sanottu!” Elizabeth virnisti. ”Muistatko sen illan, jolloin meidän piti mennä Gardinerien kanssa oopperaan, mutta minä sain kovan päänsäryn? Tai sen illan, jolloin jäin pois Lady Catherinen päivällisiltä Rosingsissa?”
Darcy katsoi vaimoaan ällistyneenä. ”Sinä iltana, kun tulin… Sinä iltana, kun esitin sen kirotun tarjoukseni, kun loukkasin sinua niin…”
”Niin, sinä iltana, kun sinä karkasit lady Catherinen päivällisiltä ja tulit luokseni, olin hyvin huonovointinen. Ja olin myös aivan raivoissani siitä mitä serkkusi oli kertonut.” Elizabeth yritti näyttää kainolta ja katsoa miestä silmäripsiensä varjosta. ”Niin, kyse ei ole ainoastaan siitä, että minuun sattuu, vaan myös siitä, että mielialani vaihtuvat pienimmästäkin. En voi sille mitään, olen vain niin surullinen kaikesta tai raivoissani kaikelle ja kaikille.”
”Voi pikkuiseni!” Darcy ei voinut muuta kuin nauraa. Hän muisti läksytyksen, jonka oli saanut vastineeksi tökeröstä kosinnastaan, muisti tulta iskevät silmät, jotka olivat paljastaneet naisen mielipiteet, kiivaat sanat, jotka olivat kertoneet hänelle, millainen mies hänestä oli tullut. ”Sehän oli siis onnenpotku, että olit sellaisessa tilassa, että sain juuri sellaisen läksytyksen, jota kaipasin.”
Pohtiessaan naisen tulisia purkauksia, sitä, jonka oli saanut yli vuotta aikaisemmin ja sitä, kuinka nainen oli ajanut hänet huoneestaan, Darcy tajusi siirtyneensä uuteen säätyyn. Pian hän ymmärtäisi paremmin muiden avioituneiden miesten puheita. Kuinka monta kertaa hän oli herraseurassa kuullut, kuinka joku oli maininnut ”siitä ajasta” tai siitä kuinka rouvalla ”oli huonot päivät” ja saanut vastaukseksi muilta avioon astelleilta myötätuntoista mutinaa ja silmien pyörittelyä. Hän ei ollut aivan kyennyt ymmärtämään, mistä miehet olivat puhuneet, mutta nyt sekin maailma oli aukeamassa hänelle. Koskaan hän ei Elizabethista sellaista muille mainitsisi, ei missään nimessä, mutta pelkkä tietoisuus, vihjauksen ymmärtäminen saisi Darcyn liittymään aviomiesten veljeskuntaan. Tästä eteenpäin olisi hänen tehtävänsä helpottaa Elizabethin oloa noina päivinä, ottaa vastaan hänen kiukkunsa, jos se teki naisen olon paremmaksi, tai lohduttaa häntä melankolian iskiessä. Ja hän ansaitsisi kaiken sen, ottaisi sen mielellään vastaan siitä ilosta, että sai olla naisen lähellä.
Hymy Darcyn huulilta kuitenkin hyytyi nopeasti. ”Elizabeth, nyt minulla on entistä suurempi syy pyytää anteeksi käytöstäni, sopimatonta vierailua luonasi.”
”Ei sillä ole enää väliä, olen nyt onnellinen! Ja hyvä herra, olen tottunut kipuihini ja muuttuviin mielialoihini - ne ovat vierailleet luonani neljän viikon välein jo vuosikausien ajan, ja tulevat vierailemaan, kunnes…”
”Niin, kunnes!” Nyt oli Darcyn vuoro virnistää. ”Jos se on minusta kiinni, pääset vaivastasi hyvin pian!” Hän kaappasi punaiseksi helahtaneen Elizabethin tiukemmin syliinsä ja painoi suudelman tämän huulille.
Kun Darcy vihdoin malttoi päästää irti, hän katsoi vaimoaan pitkään. ”Sinä olet niin kaunis. Tämän hetken tulen muistamaan elämäni onnellisimpana viimeiseen päivääni asti.” Hän silitti poskea, hiuksia ja jatkoi: ”Saanko pyytää sinulta jotain?”
Elizabeth nyökkäsi arkana.
”Sinun hiuksesi. Niin pitkään olen haaveillut näkeväni ne. Saisinko?”
Elizabeth oli huojentunut. Tämän pyynnön hän täyttäisi mielellään. Hän nousi istumaan ja otti palmikon käsiinsä. Hän avasi nauhan, laski sen peitteelle. Mies seurasi hänen jokaista liikettään, kun hän avasi palmikkoa. Hieman kosteina solmitut hiukset olivat taipuneet laineille. Elizabeth veti sormillaan hiuksia auki, haroi niistä suurimpia takkuja. Hän kohotti kädet ohimoilleen, irrotti kammat. Mies kohottautui itsekin, ojensi kätensä, otti kammat ja noukki palmikkonauhan peitteeltä. Hän katsoi herkeämättä, kuinka Elizabeth veti sormia hiustensa läpi, kuinka hiukset laskeutuivat olkapäiltä alas.
Elizabeth tiesi, että hänen hiuksensa olivat epämuodikkaan pitkät. Niitä ei ollut leikattu olkapäiden tasalla, vaan ne laskeutuivat pitkälle selkään, eivätkä otsahiuksetkaan olleet kovin lyhyitä. Kaiken lisäksi niistä puuttuivat kiharat. Vain palmikon luomat laineet taivuttivat kutreja. Hän koki itsensä kovin epämuodikkaaksi sillä hetkellä.
Darcy oli huumaantunut. Hän pyöritti kampoja sormissaan, tuijotti hiuksia, jotka valuivat vapaina alas harteilta. Tämä oli niin erilainen Elizabeth kuin se, johon hän oli puolitoista vuotta aikaisemmin tutustunut. Hymy, silmät olivat samat, mutta tämä yksityinen puoli, avoimet hiukset ja paljaat olkapäät olivat jotain enemmän. Hän ojensi kätensä, otti suortuvan sormiinsa ja nosti sen huulilleen.
”Hiuksesi ovat ihanat. Toivoisin, että voisit olla aina näin, aina hiuksesi vapaina.”
Elizabethin epäilykset omasta ulkomuodostaan kaikkosivat naurun alle. ”Hyvä herra, sehän olisi aivan sopimatonta! Minä olen nyt rouva, joten minun pitää peittää hiukseni, laittaa myssy päähän.”
Darcy ei ollut tullut ajatelleeksikaan asiaa, mutta totta se oli. ”Kiellän sinua hankkimasta sellaista”, hän sanoi tiukasti.
Nauru helmeili Elizabethin huulilta. ”Hyvä herra, kapioissani on jo neljä myssyä, kaikki kauneimmilla pitseillä koristeltuja.”
”Siinä tapauksessa kiellän sinua käyttämästä niitä.”
Elizabeth ei voinut muuta kuin hymyillä. Hän jatkoi hiustensa haromista ja seurasi miestä, joka oli jälleen muuttunut puhumattomaksi. Häntä hämmensi hiljaisuus.
Mies laski suortuvan sormistaan, koski Elizabethin poskea, kaulaa, olkapäätä. Hän laski kättään alaspäin naisen kyljelle, vatsalle. Musliini tuntui edelleen hieman kostealta, chemisse oli pahasti rypistynyt. Elizabeth värähti kosketusta, huoneen pientä viileyttä.
Darcy näki tilaisuudessa mahdollisuutensa. Hän yrittäisi rohkaista Elizabethia entisestään. ”Rakkaani, katso mitä olen tehnyt paidallesi. Pyydän anteeksi! Sen täytyy tuntua epämukavalta päälläsi, ikävän kostealta.” Darcy oli hetken hiljaa, antoi Elizabethille mahdollisuuden ajatella sanojaan. ”Saanko?” hän kysyi. Elizabeth ei sanonut sanaakaan, mutta ei kääntynyt pois tai estellyt, kun mies veti peitettä syrjään sen verran, että saattoi tarttua chemissen helmaan. Elizabeht liikahti sen verran, että mies pystyi nostamaan helmaa, nostamaan sen ylös, vetämään sen yltä.
Uskomaton näky, joka paidan alta paljastui, veti miestä puoleensa, mutta hänellä oli käsissään paidan lisäksi naisen kammat ja nauha. Paidan hän olisi uskaltanut vain heittää, mutta kammoista hän ei tiennyt, eikä hän halunnut vaarantaa tilannetta rikkomalla niitä. Hän loi pitkän katseen vartaloon, jonka suojaksi Elizabeth veti hiuksiaan, kääntyi ja asetti kammat vuoteen vieressä olevalle pöydälle.
Kun Darcy kääntyi takaisin, Elizabeth oli jälleen käynyt pitkäkseen, vetänyt peitteen suojakseen. Hiukset levisivät pielukselle kuin vuolas vuoksi. Darcy tuli viereen, veti peiton itsensäkin yli, jäi muutaman tuuman päähän. Hän otti Elizabethin käden, suuteli sitä, painoi sen poskelleen. ”Olet ihana, olet täydellinen”, Darcy kuiskasi. Pidempään hän ei malttanut, vaan veti naisen jälleen lähelleen, käsivartensa suojaan, ihon ihoa vasten.
Elizabeth toivotti läheisyyden tervetulleeksi, vaikka alastomuus hämmensi. Miehen iho oli lämmin vastan hänen omaansa. Käsivarsien suoja tuntui samaan aikaa rauhoittavalta ja piristävältä. Hitaasti mies silitti hänen selkäänsä, olkapäätä, hartioita.
Darcy oli tyytyväinen mielenmalttiinsa. Vielä ainakin jonkin aikaa hän pystyisi pitämään ajatuksensa ja käytöksensä kurissa, vaikka hänen sydämensä valtiatar makasi hänen käsivarsillaan ilman rihman kiertämää. Tärkeintä oli, että Elizabeth oli rentoutunut hänen seurassaan, oli avannut hiuksensa, paljastanut itsensä kokonaan. Hän huomasi, kuinka Elizabeth yritti peittää haukotustaan. Hän tajusi, että aamuyö oli pitkällä. Heillä olisi koko loppuelämä aikaa, enää ei olisi kiire mihinkään.
”Nuku vain, pikkuinen. Nuku vain”, Darcy sanoi ja painoi suudelman naisen hiuksille.
****
Elizabeth havahtui hereille. Meni hetki, ennen kuin hän ymmärsi, missä oli. Vuode oli suuri, raskastekoinen. Ja Elizabeth makasi siinä yksin. Alastomana. Hiukset iloisena sekasotkuna pitkin pielusta.
Elizabeth katsoi hämärää huonetta. Ainoa valo tulvi sisään ikkunaverhojen raosta. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta sen kajo ajoi jo valkeutta huoneeseen. Miehen vartalolle. Miehen alastomalle vartalolle.
Elizabeth punastui tajutessaan tuijottavansa miestä, joka katsoi verhojen raosta ulos. Ennemmin tai myöhemmin tulisi se aika, jolloin Elizabeth osaisi suhtautua alastomuuteen, miehen läheisyyteen yhtä luontevasti kuin tämä itse. Nyt hän oli onnellinen siitä, että saattoi pitää peitettä suojanaan. Mutta hän oli onnellinen myös siitä, että saattoi katsella miestä, tämän vartaloa, sen muotoja, kulmikkaita kaaria, hartioita, selkää, pakaroita. Aviovaimon maailma oli auennut hänen eteensä, ja vaikka hän oli vasta ottanut ensimmäiset askeleensa tuolla salaperäisellä alueella, hän tiesi pitävänsä siitä, nauttivansa siitä. Hän oli saanut itselleen miehen, jota oli vielä mukavampi katsella näin yksityisyyden suojassa kuin muiden ihmisten katseiden alla.
Vähitellen huoli nousi Elizabethin mieleen. Miksi mies oli ikkunan ääressä, miksi mies oli noussut?
”Fitzwilliam.” Kutsu oli hiljainen, mutta öisessä huoneessa ei suurempaa tarvittu. Mies kääntyi, ja Elizabeth punastui entisestään. Tuollaisia miehet olivat ilman vaatteita. Erilaisia, kulmikkaita, karvaisia. Mitä Elizabeth edessään näkikään!
Muutamalla nopealla askeleella mies oli vuoteen luona, kiipesi hänen viereensä, veti peitteen päällensä ja Elizabethin syliinsä.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitukseni antaa sinun herätä yksin! Mutta palkkio olikin sitä ihanampi! Kuukausia olen odottanut, toivonut tuota sanaa huuliltasi.”
”Fitzwilliam”, Elizabeth toisti. ”Fitzwilliam, minähän lupasin omaan tahtiini opetella käyttämään nimeäsi. Ajatuksissani olen sitä jo pitkään käyttänyt ja nyt se tuli huuliltanikin.”
”Nyt me olemme vihdoin oikea mies ja vaimo toisillemme. Tästä meidän oikea elämämme alkaa.”
”Oliko ulkona jotain erityistä?”
”Ei. Halusin nähdä omin silmin, onko maailma yhä edelleen samanlainen kuin eilen. Minusta tuntuu, että kaikki on muuttunut, mutta puisto tuolla ikkunan takana on juuri niin kuin ennenkin.”
”Lupaatko viedä minut sinne huomenna? Tai siis tänään?”
”Kyllä, tietenkin! Mutta siihen on aikaa. Yötä on vielä jäljellä muutama tunti, joten nuku vain armaani.”
”Etkö sinä ole nukkunut?”
”Olen minä hieman… mutta minun pitää tehdä sinulle tunnustus. En ole koskaan nukkunut toisen ihmisen vieressä, joten en osaa sitä. Havahdun hereille jokaista liikahdustasi.” Darcy painoi pehmeitä, pieniä suudelmia Elizabethin otsalle, kulmille, nenälle.
”Haluatko, että menen pois?”
”Ei, ei missään nimessä! Minä en päästä sinua pois!” Darcyn ääni oli vahvempi kuin hän oli ajatellutkaan, hän puristi naista tiukemmin käsivarsillaan. ”Minulle on enemmän kuin tarpeeksi lepoa, kun saan katsoa untasi. Ja kyllä minäkin aikaa myöten totun siihen, että sinä olet vierelläni.”
”Etkö todellakaan ole nukkunut kenenkään vieressä?”
”Ehkä joskus pienenä lapsena hoitajan tai äitini kanssa, mutta en sen jälkeen.”
Elizabethin kulmat painuivat pohtivaisina kohti toisiaan. ”Mutta onhan sinulla… olethan sinä aikaisemminkin… Kuinka on mahdollista, ettet ole nukkunut kenenkään vieressä, kenenkään muun…”
Darcy ei voinut muuta kuin nauraa ja puistella päätänsä suorapuheiselle ja uteliaalle vaimolleen. Hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että joutuisi tällaisistakin asioista tiliä tekemään, mutta toisaalta, tämä oli niin Elizabethin tapaista, juuri tällaiset kysymykset tekivät Elizabethista hänen rakastamansa Elizabethin.
”Kyllä… kyllä minä olen aikaisemminkin. Mutta koskaan en ole jäänyt kenenkään luokse yöksi, en ole halunnut, ei sellainen ole tapana. Sinä olet ensimmäinen, viimeinen, ainoa, jonka viereen haluan nukahtaa, jonka vierestä haluan herätä, jonka unta haluan vartioida.”
”Voi kerro lisää! Kerro heistä lisää!”
”En kerro.” Darcy hymyili. ”En ainakaan tänä yönä, ehkä joskus myöhemmin.”
Elizabeth yritti näyttää mahdollisimman surulliselta, mutta silmien vilke paljasti hänet.
Darcy taputti naisen kättä. ”Sen verran voi kertoa, että on ollut kaksi naista, joiden seurassa olen viettänyt aikaani. Kumpikaan heistä ei ole halunnut minulta lupauksia, enkä ole sellaisia kummallekaan antanut. Etkä sinä tule koskaan kumpaakaan heistä kohtaamaan, siitä olen varma.” Darcyn ääni oli niin päättäväinen, ettei Elizabeth kysynyt lisää, vaan säästi aiheen myöhempään. Jonain päivänä hän ottaisi asiasta selvää, sillä kaikki, mikä antoi hänelle lisätietoja miehestä, kiinnosti häntä.
Darcy seurasi pohtivaista ilmettä naisen kasvoilla ja pelkäsi lisäkysymyksiä. Hän arvasi, että joutuisi ennemmin tai myöhemmin uuteen kuulusteluun, mutta tämä yö olisi vain heidän kahden.
”Entä sinä, sinulle tämä on tuttua?” Darcy käänsi kiusoitellen keskustelua.
”No… ei tietenkään tällä tavoin!” Elizabeth purskahti nauruun. Hän ei hetkeäkään ajatellut, että mies olisi epäillyt hänen siveyttään, se oli selvää. ”Minä olen aina jakanut huoneeni Janen kanssa. Varsinaisesti meillä on erilliset huoneet, mutta omassani en ole kovin montaa yötä nukkunut. Pieninä tyttöinä meillä oli yhteinen huone, emmekä sitten koskaan suostuneet muuttamaan. Lopulta rouva äiti antoi periksi…”
”Siksi olette niin läheisiä?”
”Kyllä, juuri siksi. Iltaisin, kun kaikki ovat käyneet nukkumaan, me vielä keskustelemme ajatuksistamme, kaikesta siitä, mitä on päivän aikana tapahtunut. Meillä ei ole salaisuuksia.” Elizabeth tajusi mitä oli sanonut, nosti kämmenen huulilleen kauhuissaan. ”Anna anteeksi, ei ollut tarkoitus sanoa, että jaamme huoneen, vaan että jaoimme huoneen!”
”Onko sinulla kova ikävä sisartasi?”
”Toki, mutta siitäkin keskustelimme paljon. Siitä, kuinka elämämme muuttuu ja saamme uudet parhaat ystävät, joiden kanssa jakaa elämämme.”
”Ja sinä haluat jakaa kaiken kanssani?”
”Haluan, ja toivon, että sinäkin jaat kaiken kanssani.”
”Kaiken. Juuri nyt haluaisin paeta jonnekin kauas pois, jonnekin missä ei ole yhtäkään illalliskutsua, vierailukäyntiä, yhtään ainoaa ihmistä.” Herra Darcy pohti hetken ja teki ehdotuksen: ”Mitä sanoisit, jos lähtisimme muutamaksi viikoksi matkoille? Matlockeilla on viidenkymmenen mailin päässä pieni metsästysmaja, jaarli varmasti antaisi meidän käyttää sitä.”
”Mitä onkaan viisikymmentä mailia hyvää tietä pitkin?” Elizabeth kiusoitteli miestä. ”Mutta ei, se ei olisi oikein. Emme me voi jättää Georgianaa yksin tänne. Mutta entä jos ehdottaisimme Georgianalle, että hän voisi mennä vierailulle Matlockien luo? Siellä hän varmasti viihtyisi, ja tämä talo jäisi vain meille kahdelle. Voisit esitellä minulle jokaisen kolkan, jokaisen salaisen nurkkauksen. Voisimme olla vain kahden.”
Darcy nyökkäsi. Jälleen Elizabeth oli löytänyt sopivan ratkaisun. Georgianan jättäminen yksin Pemberleyyn ei olisi ollut missään nimessä sopivaa, mutta vierailu enon luona toisi tytölle piristystä pitkiin kesäviikkoihin.
Mies oli pitkään hiljaa ja silitti naisen poskea. ”Elizabeth, haluan jakaa myös yöt kanssasi. Koko yöt, kaikki yöt.”
Elizabeth katsoi miestä ihmeissään.
”Elizabeth, tiedän, että on tapana, että aviopuolisoilla on omat huoneistonsa, omat makuuhuoneensa ja salonkinsa… mutta miltä sinusta tuntuisi, jos tästä tulisi yhteinen huoneemme? Voisimme tehdä rouvanhuoneesta salongin, johon vain me kaksi olisimme tervetulleita.”
”Oletko varma?”
Nyt oli herra Darcyn vuoro näyttää hämmästyneeltä.
Elizabeth jatkoi: ”Sinä tarvitset unta, en halua pitää sinua hereillä läpi öitä. Ja entä niinä päivinä, joina olen jälleen huonovointinen? Eihän se ole sopivaa!”
”Kultaseni, katso tätä vuodetta! Mahdumme molemmat tähän, vaikka jättäisimme parin jalan leveydeltä tyhjää väliimme. On siis kyse ainoastaan siitä, maltanko laskea irti sinusta. Ja mitä huonovointisuuteesi tulee, lupaan nukkua ne yöt sopivaisuuden nimissä peiton päällä ja käsivarren mitan päässä sinusta, jos niin haluat! Mutta kaikkina muina öinä haluan tuntea saman kuin nyt, ihanan ihosi vasten omaani.” Herra Darcyn puhe oli alkanut hilpeänä, mutta sana sanalta se muuttui vakavammaksi, käheämmäksi. Viimeiset sanat hän kuiskasi lähellä naisen korvaa. Kädet taivalsivat omaa matkaansa peitteen alla, tunnustellen, nauttien.
”Fitzwilliam!” Elizabeth ehti huudahtaa vain yhden sanan, ennen kuin herra Darcyn huulet tekivät puhumisen mahdottomaksi.
***
Milton astui herra Darcyn huoneeseen viimeistä kertaa kutsumatta ja koputtamatta. Tilanteen lopullisuus valkeni hänelle kahden ensimmäisen askeleen aikana.
Milton oli ollut herra Darcyn henkilökohtainen palvelija monen vuoden ajan, melkein siitä lähtien, kun herra Darcy oli palannut Oxfordista ja astunut pääkaupungin seuraelämään. Heidän yhteiset rutiininsa olivat muotoutuneet hyvin täsmällisiksi, ja vaikka heillä oli edelleen erilaisia näkemyksiä (Milton olisi halunnut olla kunnianhimoisempi muodikkuuden suhteen), Milton oli tyytyväinen heidän yhteistyönsä tuloksiin. Herra Darcy oli myös hyvä isäntä, täsmällinen ja kunnollinen, ei antautunut ylettömyyksiin tai räävittömyyksiin, joita monet muut henkilökohtaiset palvelijat saivat seurata viikosta toiseen. Niinpä Milton astui tänäkin aamuna herra Darcyn huoneeseen täsmällisesti samalla hetkellä, kun käytävän kello löi seitsemää.
Ensimmäisellä askeleella Milton näki vaatteita. Lattialle sikin sokin heitettyjä vaatteita. Toisella askeleella hänen silmänsä kääntyivät kuin iskusta kohti vuodetta. Herra Darcy oli hereillä, kuten useimmiten Miltonin astuessa sisään, mutta isäntä ei ollut yksin. Milton näki tummien hiuksien ryöpyn pieluksella, hän ehti nähdä, kuinka herra Darcy veti peitettä paremmin peittämään nukkuvan naisen olkapäätä. Milton näki myös jotain sellaista, jonka näkemistä isäntä ei huomannut, ja jota Milton ei olisi ikinä päivänä halunnut nähdä. Peitteen alta pilkotti kaunis sääri ja siro nilkka.
Herra Darcy näki tyrmistyksen palvelijansa silmissä, mutta vain välähdyksen ajan. Heti sen jälkeen Milton oli jälleen oma itsensä, järkähtämätön, säikähtämätön. Varmuuden vuoksi Darcy nosti sormen huulilleen hiljaisuuden merkiksi, mutta varoitus oli turha. Milton ei sanoisi sanaakaan, ei päästäisi ääntäkään, ettei nainen heräisi. Darcy osoitti ovea, joka vei rouvan huoneeseen ja joka oli edelleen auki.
Milton ymmärsi sanattoman pyynnön. Hän veti selkänsä suoraksi, kumarsi isännälle ja marssi huoneen poikki. Hän astui ovesta rouva Darcyn puolelle ja veti sen perässään kiinni. Milton oli tarkka arvostaan ja tiesi, ettei kukaan palvelusväestä astuisi isännän huoneeseen ilman hänen lupaansa tai isännän kutsua, mutta rouvan huoneesta hän ei ollut varma. Sinne astuisi kutsumatta Annie nyt ainakin, mutta todennäköisesti myös rouva Reynolds tai jopa neiti Darcy voisi tupsahtaa paikalle, etenkin kun rouva oli ollut sairaana.
Milton katsoi ympäriinsä rouva Darcyn huoneessa. Vuode oli koskematon. Milton astui sen luo, riuhtaisi peitteen auki, siirsi tyynyn kauemmaksi päätylaudasta, teki siihen kädellään ison painauman. Milton tiesi hyvin, ettei yläkerrassa tapahtunut kovinkaan paljon sellaista, mitä alakerrassa ei olisi huomattu, ja vaikka hän tiesi myös, ettei talonväki vienyt juoruja mukanaan kylälle, hän halusi rajoittaa liikkeelle lähtevien huhujen määrää. Milton ymmärsi, että muutamassa hetkessä jokainen kyökkipiikakin iloitsisi siitä, että herran ja uuden rouvan välillä vallinnut epäsopu olisi päättynyt, mutta hänen mielestään oli parempi, että alakerrassa uskottaisiin asioiden tapahtuneen oikeassa, sopivassa järjestyksessä.
Milton pujahti rouvan pukeutumishuoneen puolelle ja sieltä palvelusväen portaisiin. Hän laski mielessään kaikkia niitä asioita, jotka hänen pitäisi viipymättä tehdä. Annielle pitäisi ilmoittaa, että rouvaa ei saisi häiritä ennen kuin tämä itse kutsuisi. Keittäjää olisi varoitettava, että isäntäpari nauttisi aamiaisen huoneissaan. Rouva Annesleylle olisi annettava tieto neidille välitettäväksi siitä, ettei aamiaishuoneeseen ollut odotettavissa seuraa. Ja rouva Reynoldsille olisi vihjattava, että tänään järjestettäisiin palvelusväen esittely, mutta varoitettava, että siihen menisi vielä useita tunteja.
FINIS