Kirjoittaja Aihe: Ovi rouva Darcyn huoneeseen [Elizabeth/Darcy, f. P&P, K16, jatkokertomus]  (Luettu 11629 kertaa)

Poissa Lavande

  • Vapaamatkustaja
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 878
Tiedätkös, mistä pidän tässä aivan erityisesti? Siitä, että tiedät, mistä puhut ja olet tehnyt taustatyösi. Yleensä näissä ficeissä (usein jopa ff-kirjoissa) maku koko touhuun menee ensimmäisen virheen tai pöljyyden myötä, mutta tämän lukeminen ei ahdista ollenkaan. Oikein herkullinen tarina.

Darcy on ollut vähän pöhkö! Nuoremman oloinen. Päätän tämän fiksun kommentin tulevan kaipailuun! Jatkoa odotellessa!

Poissa Marketta

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 32
  • Obstinate, headstrong girl!
9. OSA

Darcyn jalat olivat puutuneet. He olivat olleet paikoillaan pitkään, olleet mitään sanomatta. Elizabeth oli nojannut päätään selkänojaa vasten, silmät olivat hitaasti sulkeutuneet. Muutaman kerran nainen oli avannut silmänsä uudelleen, yrittänyt salaa ravistaa itseään virkeämmäksi. Uni oli kuitenkin vienyt mukanaan.

Darcy ei halunnut tehdä yhtään mitään muuta kuin nauttia jokaisesta hetkestä. Nukkuva nainen, maailma, johon mahtui yksi sohva ja kaksi ihmistä. Se riitti hänelle. Puutuva jalka kuitenkin muistutti olemassaolostaan. He eivät voisi jäädä tähän koko yöksi. Elizabethinkin olisi huono nukkua istualtaan, pää vasten selkänojaa. Darcy ojensi varovaisesti jalkaansa, pyöritti jalkaterää ympäri, varoi liikkeitään ettei nainen heräisi. Vähitellen veri virtasi jälleen, ja hän vaihtoi toiseen, yhtä varovaisesti.

Kun mies oli vakuuttunut siitä, että jalat kantaisivat, hän alkoi suunnitella nousemista. Hän katsoi tarkasti, miten ottaisi Elizabethista kiinni, miten pääsisi jaloilleen ilman että nainen heräisi. Nousu oli silti hiukan epävakaa, mutta Elizabeth ei herännyt. Darcy hymähti. Hän ei ollut mikään rouva Radcliffen romaanien mieshahmo, sellainen, joka kirmasi vaivatta neito sylissään linnojen portaikoissa, luolissa ja synkissä metsissä.

Hetken aikaa Darcy varasti vielä itselleen. Hän painoi kasvonsa Elizabethin hiuksiin, hengitti naisen tuoksua, nautti omista tuntemuksistaan. Nainen nukkui yhä.

Muutamaa askelta myöhemmin hän tunsi kämmenen rinnallaan. ”Älä”, sanoin Elizabeth. Hän oli herännyt.

”Shh! Lepää vain. On myöhä, tarvitset unta.”

”Pyydän, älä vie minua pois.”

Darcy katsoi kummeksuen. Elizabeth sormeili jälleen kiinni hänen epäjärjestyksessä olevaa solmukettaan. Silmiään nainen ei nostanut.

”Haluaisin… voisinko jäädä tänne vielä?”

Sillä hetkellä Darcyn olisi voinut kaataa hipaisulla. Hän kuunteli korviaan, pohti oliko ymmärtänyt väärin. Hän seisoi pitkään paikallaan sanomatta mitään, tekemättä mitään.

Ei. Loputtoman hiljaisuuden jälkeen Darcy sai itsestään kiinni. Sanat oli lausuttu hiljaisella äänellä, mutta niin selvästi, ettei niistä voinut erehtyä. Darcy tajusi, ettei todellakaan ollut rouva Radcliffen kertomusten sulavakäytöksinen sankari, vaan maailmankaikkeuden suurin nahjus, aivoton idiootti, kelvoton. Elizabeth oli tullut hänen luokseen, ojentanut kätensä. Ja hän halusi viedä naisen pois luotaan. Millaista rohkeutta pyyntö vaatikaan! Ja hän vain seisoi ovensuussa.

Darcy sai liikkeensä takaisin, kääntyi ympäri, otti askeleen, toisen, kolmannen. Hän laski Elizabethin vuoteelle. Hän astui askeleen taaksepäin, suoristi selkänsä. Hän ei tiennyt, mitä seuraavaksi tekisi. Tilanne oli pelottava. Elizabeth oli hänen vuoteellaan. Pelkkä ajatuskin siitä olisi normaalisti tehnyt hänet sekopäiseksi, mutta nyt häntä pelotti. Hän pelkäsi tekevänsä väärin, rikkovansa heikon rauhan heidän välillään.

Elizabeth istui ja veti jalat lähelleen. Hän ei uskaltanut, ei halunnut käydä pitkäkseen. Hän arasteli paikkaa, suuren vuoteen voimaa, sitä, että tässä paikassa mies vietti yönsä, mutta myös pelkäsi nukahtamista. Hän halusi jatkaa keskustelua, hän halusi välttää etäisyyden uutta ilmestymistä.

Elizabeth seurasi, kuinka mies käveli hitaasti suuren vuoteen ympäri toiselle puolelle. Mies ei katsonut häntä, ei lähestynyt, ei istunut. Vuode heidän välissään oli kuin muuri, jonka taakse mies oli pakenemassa. Elizabeth tunnisti kovan ja ylpeän kuoren, joka oli jälleen tulossa esiin.

”Haluaisin vielä keskustella, herra, jos teille sopii.” Elizabeth ei nähnyt miehen ilmettä. Mies ei kääntänyt katsettaan, ei puhunut, ei näyttänyt edes nyökkäävän. Mutta koska vastustustakaan ei kuulunut, Elizabeth päätti tulkita hiljaisuuden myöntymiseksi ja jatkoi.

”Olen viimeisten kuukausien aikana nauttinut seurastanne suunnattomasti. Vaikka vietitte välillä pitkiä aikoja Lontoossa Georgianan seurana ja minä olin kotona…” Elizabeth pysähtyi ja toivoi, että olisi jättänyt viimeisen sanan sanomatta. Tämä talo oli nyt hänen kotinsa ja hän halusi oppia kutsumaan sitä niin. ”Ja minä olin Longbournissa, ne ajat, jolloin saatoimme tavata toisiamme, toivat minulle suurta nautintoa.”

Elizabeth seurasi katseellaan miestä, joka ei vieläkään katsonut häntä, vaan otti yksittäisiä askeleita pitkin lattiaa. Elizabeth kiiruhti jatkamaan.

”Nautin keskusteluistamme, kirjoista, joita luimme yhdessä, kävelyistä, tai vain siitä, että istuimme hiljaa samassa huoneessa. Pidin siitä läheisyydestä, jonka jaoimme. Ja kun olimme kaukana toisistamme, kaipasin sitä, kaipasin läsnäoloanne.” Elizabeth veti henkeä ja katsoi miestä, joka ei vieläkään kääntänyt katsettaan häneen. ”Kun vihdoin kohtasimme jälleen, ihanin hetki oli se, kun näin katseenne. Muistan kerrankin, kuinka olimme Janen kanssa kaupungissa neiti Bingleyn aamupäivävastaanotolla. Olitte ollut täällä pohjoisessa ja emme olleet kohdanneet pariin viikkoon. Te astuitte sisään, mutta minä istuin kaukana ovesta. Välissämme oli niin monta ihmistä, että kuvittelin, ettette huomaisi minua. Kuitenkin etsitte, katseenne kiersi, vaikka rouva Hurst yritti saada teidät viereensä istumaan. Ja kun huomasitte minut, silmiinne syttyi niin kaunis katse. Katsoitte minua herkeämättä, tulitte luokseni, istuitte seurakseni ettekä välittänyt muiden seurasta.”

”Elizabeth”, mies oli saanut äänensä takaisin. ”Elizabeth, minä olen muuttunut mies. Ulkopuolisen silmin voin näyttää samalta kuin ennenkin, mutta ihminen, joka minut tuntee, tietää, etten ole enää se sama mies. Enää en osaa ajatella itse, välillä tuntuu, etten olisi enää lainkaan täysivaltainen mies ja isäntä. Sen tiedän, ettei minulla ole enää pienintäkään valtaa omaan itseeni. Kaiken sen olen menettänyt sinulle. Jos olisin sen osannut antaa, olisin sen ilomielin sinulle luovuttanut, mutta se kävi niin salakavalasti. Ja tiedän, ettet sinä vaatinut sitä itsellesi, se vain päätyi sinun haltuusi.” Mies katsoi edelleenkin kaikkialla muualle. Sanat tulivat ryöppyinä, kuin pato olisi murtunut, askeleet, joita mies otti, olivat nopeita, teräviä. ”En ole enää tuntea itseäni, olen muuttunut niin, mutta se ei haittaa minua. En ole vain sentimentaalinen hupsu, ihastunut poikarukka. Tämä on paljon enemmän, tämä on koko elämä. Minulla ei ole enää yhtään mitään, kaikki on sinun hallussasi. Minun elämäni, minun sydämeni, sieluni, mieleni, rauhani. Ilman sinua minä olen tyhjä kuori. Minua ei enää ole olemassa erillisenä ihmisenä, vaan ainoastaan sinun jatkeenasi. Olen sinun vankisi elämäni loppuun asti, enkä aio ikinä anoa armoa tai vapautusta, vaikka se tarkoittaisikin ikuista tyhjyyttä.”

Elizabeth ei tiennyt, miten reagoida. Sanoja oli niin paljon, ne olivat outoja. Se oli totta, ettei hänkään tuntunut tunnistavan miestä, mutta silti tärkeintä oli se huoli, jonka puhe Elizabethissa herätti. Sanat olivat niin kivuliaita, tuskaisia. Vaikka mies ei katsonut kohti, hän oli avannut sydämensä, oli laskenut suojauksensa alas, näytti kärsimyksensä. Elizabeth olisi halunnut pyyhkiä kovuuden miehen otsalta, saada tämän olkapäät rentoutumaan, mutta mies jatkoi askeleitaan. Kolme ja käännös, neljä ja käännös takaisin.

”Ettekö tulisi tähän?” Elizabeth kysyi. Hänen oli saatava mies lähemmäksi, jotta voisi sanoillaan kurkottaa paremmin tätä kohden. ”Ettekö istuisi alas?”

”Tiedän, että olen toiminut väärin.” Mies astui varovaisesti lähemmäksi. Elizabeth oli hiljaa, taputti kädellään vuodetta, houkutteli eleellään. ”Käytökseni on saanut sinut kadottamaan kaikki nuo aikaisemmat tuntemukset. Sinun ei tarvitse sanoa sitä ääneen, minä tiedän sen. Olen loukannut sinua ja rikkonut yhteytemme.” Mies istui alas. Jälleen sanat vyöryivät sellaisella voimalla, ettei Elizabeth pystynyt niitä keskeyttämään, vaikka olisi halunnut. Mutta sana kerrallaan nainen ymmärsi, mistä oli kyse.

”Olet kadottanut loisteen silmistäsi, eivätkä tunteesi ole enää kuten ennen. En syytä sinua siitä, miksi syyttäisinkään, sillä syy on yksin minun. Enkä vaadi sinulta mitään. Tyydyn siihen, mitä sinä haluat. Tottelen sinua, mitä muutakaan voisin, sillä minussa ei ole mitään ilman sinua. Ikinä en enää loukkaa sinua, lupaan sen!”

Elizabeth näki silmissä surun kiillon. Hän ei tiennyt mitä sanoa, miten lohduttaa, miten vakuuttaa mies. Hän halusi lähemmäksi, hän halusi viedä tuskan pois miehen kasvoilta. Hän nousi polvilleen vuoteelle, otti muutaman askeleen lähemmäksi miestä. Hän ojensi kätensä. ”Ota minut syliisi.”

Darcy nosti päänsä, hän katsoi pitkään ojennettua kättä. Hän ei ymmärtänyt näkemäänsä, hänen ajatuksensa eivät käsittäneet, eivät suostuneet ymmärtämään, mitä tapahtui, mutta hänen vartalonsa totteli. Hän nousi samoin polvilleen sängylle, otti askeleen lähemmäs ja kaappasi naisen syleilyynsä. Hän puristi tiukasti, painoin naisen itseään vasten. Hän upotti kasvonsa kaulalle, painoi ihonsa ihoa vasten.

Elizabeth kiersi kätensä ympäri, nosti kämmenen hiuksille ja silitti. Läheisyydestä puuttui kiihko, jännitys, arastelu. Tilalla oli lempeyttä ja lohdutusta. Mies oli kuin lapsi, jota äidin lempeys lohdutti, kuin tuhlaajapoika, joka toivotettiin tervetulleeksi. Aika katosi, oli vain kosketus, lohdutus, läheisyys.

Loputtoman ajan jälkeen Darcy hellitti puristustaan. Vasta nyt hän huomasi, kuinka kova hänen otteensa oli ollut, millaisiin pihteihin hän oli naisen kaapannut.

”Toivottavasti en satuttanut sinua, pieni Elizabeth”, hän sanoi, istui sängylle ja otti vaimoaan kädestä. Elizabeth samoin laskeutui istumaan ja puristi miehen kättä. ”Et satuttanut, en minä ole heikkoa tekoa”, hän hymyili.

”Näetkö, miten saat minut käyttäytymään? En hallitse itseäni, en tiedä kuinka käyttäytyä. Olin pyhästi luvannut itselleni, etten enää unohtaisi itseäni seurassasi, olisin kunnioittava.”

”Shh, herra! Älkää puhuko noin. Saanko jatkaa, mitä olin sanomassa?”

Mies nyökkäsi. Elizabeth jatkoi nopeasti, hän halusi päästä pian puheessaan eteenpäin.

”Niin, viime aikoina asiat ovat olleet toisin. Se on totta, etten ole ollut onnellinen, ettei avioliittomme ole ollut sitä, mitä olin ajatellut.” Sana sanalta miehen synkkyys palasi. Elizabeth jatkoi: ”Olen ollut hyvin yksinäinen. En tiedä, mikä sen on saanut aikaan, mutta ikävöin parasta ystävääni. Olen ollut yksin tässä suuressa talossa, näissä suurissa huoneissa, niin lähellä, mutta kuin suurten vuorten takana.”

Elizabeth näki, että mies aikoi keskeyttää hänet. Elizabeth nosti sormensa, kosketti kevyesti miehen huulia, yritti saada tämän vaikenemaan. Mies kuitenkin tarttui hänen käteensä, painoi sen omien sormiensa sisään.

”Tämä on tärkeää”, mies sanoi. Hänen äänensä oli vakaa ja vakuuttava. Mies oli löytänyt jälleen tyyneytensä, mutta silmänsä hän piti alas luotuina, ei katsonut Elizabethia. ”Toivon, että uskot minua. Tiedän, että olet pettynyt, onneton, ja syy siihen on yksin minun. En tule esittämään sinulle vaatimuksia, en tule hakemaan läheisyyttäsi. Toivon, että voisit seistä rinnallani muiden ihmisten edessä, mutta en vaadi sitä. Olen tähänkin asti viihtynyt huonosti vieraiden seurassa, joten en välitä, jos emme juuri osallistu seuraelämään. Yksityisesti annan sinulle vapautesi. Silloin, kun muut eivät näe, meidän ei tarvitse viihtyä toistemme seurassa.”

Elizabeth katsoi miestä, joka vaikutti olevan varma mielipiteistään. Jälleen he olivat ymmärtäneet väärin, jälleen kerran he saivat kurkottaa toisiaan kuilun ylitse. Paitsi että mies oli juuri kertonut, ettei aikoisi kurkottaa.

”Te olette aivan mahdoton!” Elizabeth puuskahti. Hän tunsi kuinka kiukku kupli hänessä. Eikö mies kuunnellut lainkaan?

Elizabeth ei pystynyt jälkeenpäin muistamaan tarkalleen miten tilanne eteni. Hän tiesi olleensa tuohtunut, niin suunniltaan, ettei pystynyt pysymään paikallaan. Seuraavaksi hän vain huomasi siirtyneensä aivan miehen vieraan, painautuvansa vasten miehen käsivartta, nojaavansa päätään miehen hartiaan.

”Teidän on viimeinkin kuunneltava minua. Eikä vain kuunneltava, vaan myös kuultava, ymmärrettävä.” Elizabeth kohotti kasvonsa miestä kohti. Harmaat silmät katsoivat häntä niin läheltä, että katsetta oli vaikea tarkentaa. Liian läheltä. Elizabeth käänsi katseensa alaspäin, nopeasti, ennen kuin ujous vei voiton rohkeudesta, valtavasta tarmosta.

”Olen onneton, mutta en teidän seuranne tähden, vaan päinvastoin. Toivoin saavani nauttia seurastanne vähintään yhtä paljon kuin aikaisemmin, mutta olen nähnyt teitä tuskin vilaukselta. Tiedän, että tilanhoito vie aikaanne, mutta toivoisin, että soisitte sitä myös minulle.”

”Mutta ethän sinä, ethän sinä halua…”

”Mitä minä en halua?” Elizabeth nosti silmänsä. Miehen äänensävy nostatti kiukun uudelleen lähelle pintaa.

”Sinä olet onneton seurastani.”

”Kuka niin on väittänyt?”

”Niin…” Mies oli selvästi vaivaantunut. Puolisonsa läheisyydestä, tämän kiukkuisista silmistä, tämän vaativasta äänensävystä. ”Niin, neiti Bingley sanoi…”

”Neiti Bingley!” Elizabethin veitsenterävä ääni leikkasi ilmaa. ”Mitä, miksi?” Sanat putosivat takellellen. Elizabeth veti nopeasti henkeä ja sai kielensä tottelemaan. ”Millä perusteella neiti Bingley voisi tietää, mitä minä ajattelen? Oletteko uskoutunut hänelle?” Viimeiset sanat putosivat kuin kivi heidän väliinsä, Elizabeth vetäytyi kuin kammoten kauemmaksi.

”En! En ikinä!” Nyt oli herra Darcyn vuoro kurkottaa kohti. ”Pyydän, usko minua. Jokainen sana, jonka olen hänelle sanonut, on ylistänyt sinua.”

”Mutta miten… miten? Mitä hän on sanonut, miksi?”

”Minä kuvittelin… Olet ollut niin onneton. Ja hän väitti, ettemme voisi tulla onnellisiksi.”

”Olemmeko me yrittäneet tulla onnellisiksi?” Elizabethin äänessä oli edelleen veitsen kovuutta, jään kylmää.

”Olet näyttänyt niin onnettomalta… ja olet ajanut minut luotasi…”

”Koska olen ajanut teidät luotani? Sanokaa!”

”Niin siis iltaisin…” Oli miehen vuoro punehtua poskiltaan.

”Älkää sanoko tuollaista! Se ei pidä paikkaansa”, Elizabeth puuskahti. ”Minä en ole kieltänyt teitä, olen odottanut, mutta te ette ole tullut luokseni. Riippumatta kellonajasta olette vältellyt minua. Ja niinä harvoina kertoina, jolloin olen nähnyt teidät yksityisesti, olette viihtynyt seurassani vain pienen hetken ja kadonnut jälleen. Sen takia tulin tänään tänne, jotta ette voisi paeta minua.”

Mies tuijotti naista sanattomana. Elizabeth veti henkeä ja jatkoi.

”Yhden kerran olen ajanut teidät huoneestani, mutta siitä ette voi syyttää minua, sillä sillä kertaa käytöksenne oli sopimatonta.” Sana sanalta Elizabethin ääni hiipui. ”Kaikkina muina päivinä olen toivonut ja odottanut teidän seuraanne.”

”Mutta matkalla, majatalossa, silloin ajoitte minut pois. Ja sinä toisena yönä…” Darcy helahti punaiseksi. Myös Elizabeth tunsi jälleen poltteen poskillaan, eikä halunnut mennä aiheeseen.

”Silloin majatalossa”, hän keskeytti nopeasti. ”Silloin en ajanut teitä luotanne. Te olitte sopimattomassa tilassa, mutta en pyytänyt teitä poistumaan. Säikähdin, pelästyin teidän kaatuvan, mutta te suutuitte ja katositte. Ette voi sanoa, että olisin ajanut teidät pois!”

Herra Darcy oli pitkään hiljaa. Elizabeth seurasi ilmeitä, silmien liikkeitä, ryppyä, joka nousi hetkeksi otsalle. Hän oli kaivannut niiden seuraamista.

Darcy kävi mielessään läpi iltaa, joka kieltämättä oli sumuinen. Oliko hän erehtynyt? Hän kävi läpi jokaista heidän kohtaamistaan. Yhden kerrallaan hän muisteli. Hän ei pystynyt muistamaan, että Elizabeth olisi sanonut pahaa sanaa hänelle, mutta ei ollut muutenkaan juuri puhunut. Naisen käytös oli kuitenkin kertonut omaa kieltään.

”Sanoillanne ette ehkä ole minua torjunut, rouva, mutta käytöksenne…”

”Niin, mitä käytöksestäni?” Äänensävy oli lempeämpi, miehen ilmeiden seuraaminen oli vienyt osan kiukusta.

”Olette ollut onneton läsnäolostani. Jo ensimmäisenä aamuna kun tervehdin teitä, teillä oli kyyneleet silmissänne ja siitä lähtien olette ollut surullinen.”

”Tiedättekö, miksi olen ollut onneton?”

Mies oli vastaamassa, mutta Elizabeth nosti uudelleen sormensa miehen huulille.

Darcy otti kiinni kädestä, painoi huulensa sormille, tunsi ihon pehmeyden suudelmassaan. Hän tiesi jälleen liikkuvansa kielletyillä alueilla, varastavansa läheisyyttä, mutta hän teki sen nauttien. Pehmeä, pyöreä muoto houkutteli maistamaan.

Elizabethin sormenpäät aistivat jokaisen huulten liikkeen, ottivat vastaan jokaisen tuntemuksen ja välittivät ne kuin salamat pitkin käsivarsia.

”Ymmärrättekö, miksi minulla oli kyyneleitä silmissäni?” Elizabeth kysyi pehmeästi. Mies laski sormet huuliltaan, mutta ei päästänyt irti. Hänen olemuksensa tuntui kuitenkin jälleen kiristyvän, joten Elizabeth kiirehti eteenpäin. ”Olin juuri jättänyt hyvästit sisarelleni, joka hehkui avioliittonsa onnea. Ja minä olin joutunut käymään levolle ja heräämään yksin. Siksi minä itkin. Sen tähden minä olen itkenyt sen jälkeenkin - koska olen joutunut olemaan yksin.”

”Mutta ethän sinä, sinähän olet tarvinnut aikaa. Minä olen antanut, olen odottanut, että tottuisit tähän…”

”Mutta ei siitä ole kysymys!” Keskustelu kulki jälleen väärään suuntaan, Elizabeth tuskastui. ”Ei kyse ole siitä, että minun pitäisi tottua tai että minut pitäisi jättää yksin.”

Elizabeth vaikeni ja mietti hetken. Hänen oli käännettävä jälleen asioiden kulkua, tai he istuisivat vielä aamullakin väittelemässä. Tai pahempaa, tilanne kääntyisi oikeaksi riidaksi.

”Voinko pyytää teitä tekemään jotain?” Elizabeth kysyi ja mies nyökkäsi hämmennystä silmissään. ”Voisitteko kääntyä hetkeksi toiseen suuntaan, voisitteko kääntää katseenne pois?”

Darcy totteli. Elizabeth kehotti häntä istumaan vuoteen reunalla, pitämään katseensa jo hiipuneen takan suunnassa. Koko ilta hämmensi häntä, keskustelut olivat tuntuneet harhailevan, eikä hän edelleenkään ymmärtänyt Elizabethin käytöstä. Nainen ei halunnut häätää häntä elämästään, mutta silti. Elizabeth oli pettynyt, surullinen, vihainen.

Darcy yritti arvata, miksi Elizabeth oli pyytänyt häntä kääntymään. Hänen teki mieli kurkistaa, mutta oli itse luvannut antaa naiselle niin paljon aikaa kuin tämä vain tarvitsi. Hän kuuli, kuinka nainen liikkui hänen takanaan, tunsi sen liikkeenä vuoteella. Mutta mitä oli tapahtumassa, sitä hän ei kyennyt arvaamaan.

JATKUU
« Viimeksi muokattu: 24-10-2013, 20:16:14 kirjoittanut Marketta »

Poissa Marketta

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 32
  • Obstinate, headstrong girl!
OSA 10.

”Nyt voitte katsoa.”

Darcy kääntyi hitaasti, koska ei tiennyt mitä odottaa. Hänellä oli kuitenkin omat epäilyksensä. Nainen oli varmaankin noussut ja oli lähdössä omalle puolelleen.

Elizabeth oli hermostunut. Hän oli ylittänyt itsensä niin monta kertaa illan aikana, ettei hän enää osannut sanoa, mikä hänen teoistaan oli kaikkein rohkein, mutta epäili, että tällä kertaa hän oli astunut paljon pidemmälle kuin aiemmin.

Darcy näki Elizabethin. Nainen ei ollut noussut vuoteelta. Päinvastoin. Nainen istui vuoteella, selkä päätyä vasten, tyynyyn nojaten. Hän oli vetänyt peitteen jalkojensa päälle. Hän näytti siltä, kuin olisi valmistautumassa käymään nukkumaan. Samalla silmäyksellä Darcy huomasi myös paljon muuta.

Käsivarsi! Olkapää! Chemisse!

Elizabeth oli luopunut punaisesta takistaan, hän oli riisunut paksun kankaan, joka oli suojannut häntä koko illan ajan. Elizabeth oli riisunut enemmän kuin takkinsa. Darcy näki puolisonsa olkapään ensimmäistä kertaa elämässään.

Vaikka Darcy oli luopunut poikamiehen elämästä vain muutamia päiviä aikaisemmin, hänellä oli kokemusta naiskunnan vaatetuksesta sen verran, että erotti yöpaidan chemissestä, siitä hän oli varma. Kaiken lisäksi yöllisillä vierailuillaan Darcy oli salaa nähnyt, kuinka yöpaita suojasi Elizabethia, kuinka pitsit ympäröivät rannetta, hivelivät nukkuvan naisen kaulaa. Nyt Elizabethin peitteen reunaa puristavat kädet olivat ilman pitsien reunusta, käsivarret olivat paljaat, olkapäät näkyivät. Olan ylitti vain ohut pitsinen kaistale. Se jatkoi pitkälle pitkälle alas ennen kuin kääntyi kulkemaan pitkin paidan reunaa, joka peitti hengityksen tahtiin kohoilevan poven. Siitä pitsi nousi jälleen ylös kohti toista olkaa.

Toisenlaisessa tilanteessa näky olisi saanut Darcyn järjiltään. Tai, kyllä se oli saada nytkin, mutta toisella tavoin. Tilanne tuntui jälleen kerran luisuvan yhä kauemmas Darcyn hallinnasta.

Elizabeth vaikutti tyyneltä, vaikka posket olivat jälleen leimuavan punaiset ja katse suunnattu jonnekin muualle kuin herra Darcya kohti.

Elizabeth tunsi katseen käsivarsillaan, povellaan. Hän ei ymmärtänyt, kuinka oli uskaltanut. Hän oli aikonut vain luopua takista. Niin hän olikin tehnyt ja ollut jo kömpimässä peitteen alle, kun oli muistanut vaatimuksena Annielle. Se oli ollut päähänpisto. Hän oli nopeasti avannut kaulanauhat, nostanut helman, vetänyt yöpaidan päänsä yli. Sillä hetkellä se oli tuntunut hyvältä, mutta nyt käsivarsien paljaus oli niin alastonta, vaikka herra Darcy oli nähnyt kymmeniä kertoja hänet iltapuvussa. Tällä kertaa ei ollut pientä puhvihihaa suojaamassa olkapäätä, eikä korsettia muovaamassa vartaloa. Oli vain pitsiolkain ja liinainen paita, joka tuntui peittävän niin vähän.

Elizabeth ei uskaltanut kääntää silmiään, mutta hän tunsi miehen tuijotuksen. Hän halusi pysäyttää sen, olla muutakin kuin pelkkä katseen kohde. Hän halusi yhteyden mieheen. Hän oli tiennyt jo valmiiksi, että yllättävä asunvaihto saisi aikaan tietynlaisia ajatuksia, mutta hän oli tehnyt sen ravistellakseen miehen pois luuloistaan. Hänen piti jatkaa samalla tiellä.

”Haluaisin… haluan vakuuttaa teille, että haluan olla seurassanne. Haluan olla tässä, en missään muualla. Seuranne on tärkeää minulle, haluan olla tässä. Toivon, että viimein uskotte minua. Minä en kaipaa aikaa.. tai siis minä kaipaan teidän aikaanne.”

”Oletko aivan varma?”

”Näytänkö minä siltä, että epäilisin?” Elizabeth ei nostanut katsettaan, mutta vilkaisi miestä ripsiensä suojasta. Mies veti nopeasti henkeä. Nainen kiusoitteli häntä!

Elizabeth huomasi, kuinka sanat olivat saaneet miehen tuijotuksen herpaantumaan. Hänen piti jatkaa nopeasti, jatkaa kevyesti, mutta jostain sellaisesta asiasta, jossa olisi merkitystä. Elizabeth pohti nopeasti, mistä oli vielä halunnut miehelle puhua. ”Vielä eräs asia, herra Darcy.”

Mies katsoi pitkään ja kysyvästi.

Elizabeth jatkoi: ”Kirjeet. Niin muodollista kieltä, niin etäistä. Luvatkaa, ettette ikinä enää kirjoita niin muodollisia viestejä. En suostu ikinä ottamaan sellaisia vastaan!” Elizabethin silmät välähtivät ripsien lomasta. Naisen katse oli edelleen alhaalla, mutta Darcy näki, ettei nainen kainostellut ainakaan tässä asiassa.

”Minä lupaan, rakkaani!”, Darcy hymyili, kurotti ja nosti rouvansa käden huulilleen. ”Ikinä enää en kirjoita sinulle sellaisia kirjeitä!” Darcy riemuitsi siitä, että se oikea Elizabeth oli jälleen löytynyt. Hänen tosin teki mieli huomauttaa rouvalle siitä muodollisesta tyylistä, jolla tämä itse puhutteli häntä, mutta päätti jättää sen myöhäisemmäksi. Hänellä olisi aikaa neuvotella asiasta, nyt hän nauttisi välkkeestä silmissä.

”Tai itse asiassa…” Darcyn omiin silmiin syttyi samanlainen loiste. ”Pidän uhkauksesi mielessä. Jos muodollinen kirje saa sinut ryntäämään makuuhuoneeseeni tuollaisessa asussa, niin saatan kirjoittaa sellaisia toistekin.” Elizabeth nosti päänsä yllättyneenä. ”Te!” Ja nopeasti katse painui takaisin, tällä kertaa aidosti kainostellen, puna poskilla hehkuen. Darcy arvasi, että pian heillä olisi yhteinen kieli, yhteisten sanojen ja ilmaisujen varasto, joita he saattaisivat käyttää muiden läsnä ollessa, mutta joiden oikea merkitys paljastuisi vain heille kahdelle. Darcy nautti jo etukäteen niistä suloisista hetkistä. Mutta siihen menisi vielä, heidän pitäisi tottua toisiinsa paremmin.

”Sinä olet täydellisyys. Sinä olet enemmän kuin ansaitsisin. Kiitän sinua sydämeni pohjasta kaikesta, mitä olet tänään tehnyt.” Darcyn ääni oli paljon vakavampi. Hänen piti olla vakavampi, ettei liikaa hämmentäisi naista liikaa, ja ettei hämmentäisi itseään. Hän puristi naisen kättä ja toivoi, että tämä nostaisi jälleen katseensa. ”Sinä teet minusta paremman miehen.”

”Sinä teet minusta onnellisen naisen.”

”Ja ole huoleti, en esitä sinulle vaatimuksia.” Darcy tiesi, kuinka vaikeaa se tulisi olemaan. Edessä olisi pitkä sarja tällaisia hetkiä ja Darcyn tulisi osoittautua lupaustensa mukaiseksi. ”En tule pyytämään sinulta mitään. Tiedän, ettet pidä läheisyydestäni.”

”Ette te voi tietää, sillä minäkään en tiedä, mistä minä pidän!” Sanat tulivat kuin huomaamatta Elizabethin huulilta. Hän oli ajatellut, että tämäkin askel hänen pitäisi ottaa, mutta tilaisuus tuli yllättäen ja yhtä yllättäen hän otti sen vastaan. ”Minä olen meistä se, jolla ei ole minkäänlaista kokemusta miehen ja naisen välisestä läheisyydestä. En voi väittää etten pidä asiasta, jota en lainkaan tunne!”

Elizabethin sanat saivat Darcyn hämilleen. Noin helposti Elizabeth oli vihjannut, että tiesi miehellä olevan aikaisempia kokemuksia. Toki se piti paikkansa, ja toki sellaista häneltä odotettiinkin, mutta sellaisia asioita ei sanottu ääneen.

”Mutta…” Vastaväite oli jo Darcyn huulilla, mutta hän sai nielaistua sen. Kuinka monta kertaa Elizabethin pitäisi ojentaa kätensä ennen kuin hän tajuaisi tarttua siihen ja pitää siitä kiinni? Mutta miten hän tekisi sen rikkomatta heidän yhteyttään, loukkaamatta Elizabethia?

Elizabeth seurasi miehen hämmennystä hymyillen. Hänellä oli yksityisestikin samanlainen kiusoittelun voima, kuin jota hän oli monesti käyttänyt mieheen muiden edessä menneiden kuukausien aikana. Hymykuoppa leikki Elizabethin poskella.

Herra Darcy käänsi päätään ja näki vaimonsa ilmeen, kuopan poskessa, kohonneen suupielen. Nainen kiusoitteli! Eikä Darcy ollut lainkaan pahoillaan, vaikka tilanne hämmensikin häntä. Jos Elizabeth olisi ollut hämillään, olisi tilanne ollut vaikea. Nyt naisen sanojen sävy, kasvojen ilme pehmensi tunnelmaa, esti kiusaantumista.

Nainen oli ollut suorapuheinen koko illan, ja Darcyn oli kyettävä samanlaiseen suoruuteen. Hän puristi vaimonsa kättä.

”Lupaa, että kerrot heti, jos teen jotain sellaista, mistä et pidä. Haluan tehdä vain sellaisia asioita, jotka tuottavat iloa sinulle.”

Nyt oli Elizabethin vuoro punehtua poskiltaan. ”Pidän siitä, että olette siinä lähellä.”

Mies antoi pienen suudelman kädelle. ”Mistä muusta sinä pidät?”

Elizabeth oli pitkään hiljaa, mutta miehen katse houkutteli sanat hänen suustaan. ”Siitä, kuinka suutelet kättäni, kämmentäni.” Elizabeth käänsi kämmenensä miehen otteessa.

Darcy oli toivonut saavansa Elizabethin puhumaan, uskonut, että Elizabeth mainitsisi keskustelusta tai kävelyistä. Tämä oli jotain muuta. Kaikkien näiden kuukausienkin jälkeen hän yhä hämmästyi Elizabethin rohkeudesta, tämän suorapuheisuudesta. Hän nosti käden, painoi huulensa sormenpäille. Pitkään, pehmeästi. Hän maistoi ihon, tunsi tuoksun, nautti huulillaan pehmeydestä. Hitaasti painoi huulensa kämmenen pehmeyteen.

Tunne toi Elizabethin mieleen kihlakuukausien kävelyretket, harvinaiset kahdenkeskiset hetket, intohimon, tunteen sopivaisuuden rajalla häilymisestä. Nyt tämä kaikki oli sallittua, jopa toivottua. Korkeintaan paikka rikkoi totuttuja tapoja, mutta miehen huulissa hänen kämmenellään ei ollut mitään sopimatonta, eikä siinäkään, että mies näki hänen olkapäänsä. Näin asioiden kuuluikin mennä. Nämä olivat sallittuja tunteita, tervetulleita ja kauan kaivattuja. Elizabeth toisti itselleen, että oli sallittua olla näin mielissään, pitää hetkestä juuri niin paljon. Tämä oli sitä naisen osan autuutta, jonka tuntemisesta hän oli niin haaveillut.

Mies painoi huulensa Elizabethin ranteelle. Hän kohotti silmiään ja ääni oli käheä: ”Pitäisitkö siitä, jos suutelen käsivarttasi? Annatko minun tehdä sen?”

Elizabeth nyökkäsi. Darcy näki myöntävän vastauksen Elizabethin huulilta, ei juurikaan kuullut sitä, niin vaimeasti se annettiin. Naisen katse kuitenkin vahvisti sen, mikä jäi kuiskaukseksi. Tuntemukset olivat ottamassa Elizabethia valtaansa.

Herra Darcy tuli lähemmäksi paremmin ylettyäkseen, siirsi huulensa käsivarrelle, maistoi sitä, nautti ohuesta ihosta, joka johdatti ranteesta ylöspäin. Vähä vähältä mies kiipesi käsivartta. Ranteesta kyynärtaipeeseen, siitä tuuma tuumalta ylöspäin. Hitaasti, hitaasti. Koko ajan hän varoitti itseään, muistutti omista lupauksistaan, kehotti seuraamaan omaa käytöstään. Liian pitkälle meneminen olisi tyystin sopimatonta Elizabethin tilanteen huomioiden, Darcy ojensi itseään. Tänään hän keskittyisi tähän ja pitäisi itsensä kurissa, enempää ei tapahtuisi. Vaikka Elizabeth oli luopunut suojaavista vaatteistaan, Darcy muisti tyytyväisenä olevansa edelleen melko puettu. Se toi tukea hänen mielenmaltilleen, vaikkei hän ollutkaan esiintymiskelpoinen puoliksi paitahihaisena, housutkin jalassa ja kengät kruununa.

Darcy tunsi, kuinka naisen toinen käsi nousi hänen poskelleen. Hetken Darcy ajatteli, että nainen työntäisi hänet pois, lopettaisi tilanteen, mutta sormet painuivatkin ihoa pitkin hänen hiuksiensa sekaan, hyväilivät häntä, leikittelivät niskan muodoissa, piirsivät pitkin korvaa. Darcy maistoi käsivarren pehmeyttä nälkäisemmin.

Huulet ehtivät olkapäälle, lähelle pitsiä. Darcy pelkäsi olevansa luvattomilla alueilla. Elizabethin sormenpäät piirsivät ympyröitä hänen takaraivollaan, mutta silti hän pelkäsi rikkovansa lupauksensa. Hän repi huulensa irti ihosta, kohotti päätään, katsoi Elizabethia. Hän pelkäsi, millaisen viestin silmät toisivat, mitä suu sanoisi. Mutta silmissä oli vain loistetta, suu oli taipunut hymyyn. Darcy tuijotti pitkään, katsoi suoraan silmiin, upposi niihin. Elizabethin käsi ei ollut vieläkään luopunut hänen hiuksistaan, sormet kulkivat edelleen reittejään, lähettivät tuntemuksia läpi miehen vartalon. Lopulta Elizabeth nyökkäsi. Se oli pieni ele, mutta niin selvä, ettei Darcy epäillyt sen tulkitsemista. Hitaasti hän nojautui lähemmäs Elizabethia, painoi huulensa varovaisesti tämän huulille.

Darcy tunsi naisen huulien pehmeyden, niiden kaaren, niiden kutsuvuuden. Hän maistoi niitä, hän nautti niistä. Hän kietoi kätensä naisen ympärille, ja tunsi naisen nostavan toisenkin kätensä hänen kaulalleen, koskettavan toisellakin kädellään hänen niskaansa. Hän uskalsi vetää naisen lähemmäksi itseään, kiinni rintakehäänsä. Elizabethin vartalo oli pehmeä hän käsissään, liinainen kangas tuntui niin vähäiseltä hänen sormiensa alla. Naisen huulet avautuivat, toivottivat suudelmat tervetulleiksi, vähitellen uskaltautuivat itsekin vastaamaan liikkeisiin.

Herra Darcy taisteli pitääkseen suudelmansa hellinä, mutta jano hänen suonissaan huusi vaatien. Elizabeth oli niin pehmeä, niin taipuisa, niin houkutteleva hänen käsiensä alla. Naisen huulet houkuttivat hukkumaan, vaatimaan, haluamaan lisää. Naisen ihon pehmeys, vartalon kaaret hänen käsiensä alla tuntuivat sulattavan viimeisenkin järjenäänen. Darcy herkutteli, nautiskeli, aisti, iloitsi. Tuntemuksista sormillaan, huulillaan, käsivarsillaan. Naisen käsistä, jotka puristivat häntä, sormista, jotka hivelivät hänen niskaansa.

Hengästyttävän ikuisuuden jälkeen Darcyn oli pakko irrottaa huulensa, pakko hengittää, pakko rauhoittua. Elizabeth katsoi häntä silmät säihkyen.

”Pidätkö tästä?”, Darcy kysyi. ”Pidän, oikein paljon!” Elizabeth kuiskasi ja painoi kasvonsa miehen olkapäätä vasten. Darcy puristi naisen lähelleen, painoi pienen suudelman otsalle, silitti hiuksia, nautti naisen tuoksusta. ”Niin minäkin.”

Pitkän hetken jälkeen Elizabeth kohotti kasvonsa, käänsi silmänsä Darcyyn. Mies katsoi häntä, katsoi ja ihmetteli sitä, millaiseksi elämä oli hetkessä muuttunut. Hän näki naisen silmistä, mitä Elizabeth odotti ja toivoi, ja sitä samaa hän halusi itsekin. Hän painoi huulensa odottaville huulille, maistoi niiden ihanuutta, heittäytyi jälleen tunteen vietäväksi.

Kuinka kosketus saattoi tuntua tällaiselta, kuinka suudelma saattoi saada tällaisen myrskyn aikaan? Ja kuinka hyvältä tuntui tietää, että jokainen kosketus, jokainen suudelma, jokainen tuntemus oli sallittu, luvallinen. Se, että jokaiseen tekoon oli oikeus, teki niistä niin paljon nautinnollisempia. Darcy pystyi myös maistamaan Elizabethin huulilta, hänen sormistaan, hänen taipuvasta vartalostaan, että kaikki tämä oli tervetullutta, kädet, huulet, puristava ote, kaikki se oli haluttua, toivottua, tervetullutta.

Välillä Darcy irrotti huulensa, hengitti syvään, rauhoitti sydäntään ja katsoi tummiin silmiin, silitti hiuksia, kosketti sormillaan leukaa, nenää, korvia, poskia. Kun muutaman tuuman etäisyys alkoi tuntua liian suurelta, suorastaan julmalta, hän antoi itselleen jälleen luvan painaa uuden suudelman vaimonsa huulille.

Melkein loputtoman ikuisuuden kuluttua, mutta aivan liian aikaisin, Darcy päästi irti Elizabethista. Hän oli päässyt vain alkuun, mutta tiesi, että liikkui kuilun reunalla. Hän siirtyi hieman kauemmaksi naisesta, vaikka se tuntui, kuin olisi repinyt jäsenen irti muusta vartalostaan. Elizabeth katsoi häntä, oli yhtä hengästynyt, hämmentynyt, ällistynyt. Hänen silmänsä säihkyivät, poskensa punoittivat, povensa kohoili kiivaiden hengenvetojen tahtiin. Hiukset, joihin Darcy oli sormensa upottanut, olivat pörrössä, melkein irronneet kammoilta, mutta palmikko niskassa piti ne edelleen kurissa.

Darcy puristi Elizabethin kättä, nosti sen huulilleen. ”Rakas, ihana Elizabeth.” Darcy katsoi vaimoaan silmiin, haki itsestään vakautta ja vakavuutta. ”En halua koskettaa sinua sopimattomasti, mutta pelkään, että pian en pysty enää hillitsemään itseäni. Olet niin ihana, olet niin hurmaava. Mutta se ei ole sopivaa, ei sinun tähtesi eikä sairautesi tähden. Sinun onnesi ja hyvinvointisi, sinun terveytesi ovat etusijalla, en halua vaarantaa parantumistasi.”

JATKUU
« Viimeksi muokattu: 03-01-2013, 00:32:30 kirjoittanut Sinikka »

Poissa Marketta

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 32
  • Obstinate, headstrong girl!
OSA 11.

Elizabeth punastui hiusrajaa myöten. Jälleen häneltä vaadittiin vaikeita sanoja. Kysymys ei ollut siitä, että hän ei olisi halunnut niitä sanoa. Hänen vartalonsa huusi niitä, hänen onnensa vaati niitä. Hänen oli vain saatava ne huuliltaan. Elizabethin mielessä lauseet pyörivät selkeinä, helppoina, kirkkaasti lausuttuina, mutta poskille rynnännyt rusotus oli sulkenut huulet matkallaan.

”Herra…” Elizabeth aloitti hiljaisella äänellä, joka vaipui kuulumattomiin. Hän veti henkeä, nappasi kiinni mielessään pyörivistä lauseista ja pakotti ne esille huuliltaan. ”En ole sairaana, en ole ollutkaan sairaana. Teidän ei pidä huolehtia siitä, olen juuri niin terve kuin voin vain olla!”

”Mutta olit…”

Kun Elizabeth oli päässyt alkuun, oli helppo jatkaa eteenpäin. ”Olin huonovointinen, niin, olin huonovointinen, mutta se ei ollut sairautta. Se… se oli naisen osa. Se on aivan tavallista. Mutta…” Sanat muuttuivat jälleen vaikeiksi, ääni tuntui haipuvan, vaikka Elizabeth olisi halunnut puhua selvällä äänellä ja takeltelematta. ”Mutta nyt olen toipunut. Olen täysin toipunut.” Viimeisten sanojen aikana hän katsoi tiiviisti miestä, lukitsi tämän silmät omiinsa, tahtoi miehen ymmärtävän, mitä halusi tälle kertoa.

”Oletko aivan varma?”

Elizabeth suusta purskahti nauru, hän ei voinut pidätellä sitä. Hän nosti sormensa suulleen, tirskahti vielä uudelleen. ”Herra, te olette kysynyt tuon minulta niin monta kertaa tänään. Ettette taida uskoa kykyihini hallita mieltäni ja mielipiteitäni!” Hymykuoppa poskella syveni entisestään, tunnelma oli jälleen vapautunut. ”Olen aivan varma. Olen täysin toipunut. Kuinka muuten istuisin tässä tällaisessa asussa?”

Herra Darcy ei tiennyt mitä tehdä. Tuhannen mielikuvaa, halua ja tahtomista syöksyi pitkin hänen ajatuksiaan, mutta hän ei pystynyt keräämään niitä kokoon. Elizabeth tuntui ohjaavan tilannetta, oli ohjannut koko illan ajan. Elizabethille se tuntui olevan niin helppoa.

”Mitä sinä toivot, rakkaani? Oletko uupunut, haluaisitko käydä levolle?”

”Ei, herrani, en ole uupunut.” Elizabeth vilkaisi jälleen Darcyä silmät vilkkuen. ”Äläkä uskalla kysyä, olenko varma asiasta!”

Voisiko nainen enää suoremmin viereensä kutsua? Darcyn teki mieli tarkistaa, oliko nainen ollut tosissaan, mutta nainen oli juuri kieltänyt nauraen. Mies tuli yllättäen hyvin tietoiseksi omasta asustaan, heidän asujensa epäsuhdasta. Hänen olisi pitänyt saada Elizabeth tuntemaan olonsa kotoisaksi, mutta tässä hän istui peittävästi puettuna ja nainen oli vain paljastava paita yllään. Ja hän halusi päästä omistaan eroon.

”Saanko, sallitko, jos vähennän vaatteitani? Sopiiko se?”

Elizabeth nyökkäsi vastauksen ja Darcy hyppäsi alas sängyltä. Elizabethin teki mieli katsoa miehen liikkeitä, muttei oikein kehdannut. Hän ei ollut koskaan nähnyt, kuinka miehet vapauttivat itsensä vaateparsistaan, kuinka vaatteet heidän päältään lähtivät. Hän oli utelias näkemään, mutta tilanne tuntui niin kovin yksityiseltä. Hän vilkuili miestä silmäkulmastaan, seurasi käsien liikkeitä, mutta varovaisesti, salaa.

Darcy potkaisi kengän jalastaan, toisenkin. Ne pyörähtivät kolisten lattiaa pitkin. Onneksi oli iltakengät, solkikengät, eikä saappaita, joita olisi saanut kiskoa irti saapasrengillä! Hän kumartui, oikean polven kohdalta nappi auki, ja vasemman polven kohdalta nappi auki. Se ei ollut niin helppoa, napit olivat tiukat.  Ja oli hämärää, vaikka pöydällä paloi paksu yökynttilä, ja huoneesta löytyi vielä pari muutakin, joita kuluneet tunnit eivät olleet ehtineet tukahduttaa. Hetken tuskailtuaan mies onnistui ja suoristi selkänsä. Hän tajusi kääntää selkänsä siinä samassa, jottei Elizabeth näkisi mitä hän teki seuraavaksi. Ylhäällä napit olivat helpompia. Nappi oikealta, nappi vasemmalta ja läppä aukesi. Alta vyötärönauhan viimeiset napit, ja housut olivat auki. Darcy pudotti ne alas, veti paidanhelmaa suoremmaksi, istui sängyn reunalle ja nosti säärensä ulos vaatekappaleesta. Sukkanauha auki, toinenkin, ja sukat olivat vapaat. Hän veti ne jalastaan ja pudotti lattialle muiden päälle.

Darcy vilkaisi olkansa yli, katsoi Elizabethia. Hän huomasi naisen seuranneen hänen liikkeitään, mutta nainen käänsi kasvonsa heti pois. Darcy oli kuluneina kuukausina nauttinut Elizabethin ilmeiden seuraamisesta, siitä kuinka rohkeus ja kainous vaihtelivat hänen kasvoillaan. Kummatkin tulivat aitoina, pakottamatta, suoraan sydämestä. Ja vaikka Elizabeth oli ohjannut tilannetta koko illan, niin herra Darcysta näki, että kaikessa rohkeudessaan Elizabeth oli edelleen oma viaton itsensä.

”Toivottavasti tämä asuni käy sinulle.” Darcy vilkaisi ryppyistä paitaansa, joka ulottui juuri ja juuri polviin asti. Sen alapuolella oli vain paljasta ihoa. Darcy nousi jälleen sängylle ja kävi käsiksi solmukkeeseensa. Se ei ollut niin helppoa ilman peiliä.

Elizabeth tirskahti. Mies näytti niin hassulta, pelkässä paidassa ja solmuketta tempoen. Nuori poika, malttamattomana, innokkaana. ”Saanko minä?” Elizabeth ojensi kätensä. ”Taisin vetää sen vieläkin tiukempaan solmuun.” Mies näytti tuskaiselta, jopa hermostuvalta kaulanauhansa kanssa, mutta tuli kuitenkin lähemmäksi, antoi Elizabethin auttaa.

Se tuntui niin kummalliselta, olla niin lähekkäin, olla niin vähäisesti vaatteiden suojaamana, olla koskettamatta kuitenkaan. Elizabeth keskittyi solmuihin, tiukkaan vedettyyn liinaan, joka ei tuntunut haluavan antaa periksi, ja ajatteli, kuinka oli aikaisemmin leikitellyt sormillaan sillä.

Mies hengitti. Hän keskittyi hengittämiseen. Hän halusi päästä eroon solmukkeestaan. Hän keskittyi pitämään tyyneytensä rippeistä kiinni. Hän halusi koskettaa Elizabethia, mutta ensin olisi päästävä eroon solmukkeesta. Hän oli jo melkein valmis ryntäämään pukeutumishuoneen puolelle, etsimään partaveitsensä, repimään liinan riekaleiksi, kun Elizabeth sai sormensa solmun sisälle, kireys antoi periksi, liina lähti vapautumaan.

Elizabeth veti auenneen kankaan miehen kaulalta, katsoi sitä hetken, heitti sen kauas lattialle. Ele oli niin riehakas, ettei Darcy kyennyt hillitsemään itseään. Hän kaappasi naisen käsivarsiensa otteeseen, nosti tämän, puristi pitkään lähelle itseään. Elizabeth kiljaisi säikähdyksestä, mutta äänessä oli niin paljon innostusta, ettei Darcy pelästynyt tai päästänyt naista otteestaan.

”Oletko sinä todellakin minun?” ”Olen, kokonaan ja ikuisesti!” Nainen painoi päänsä miehen olalle, kietoi kätensä tämän ympärille.

Darcy laski naisen hitaasti alas, hyväili katsellaan naisen muotoja, hyväili kämmenillään paljaita käsivarsia. Hän tunsi, kuinka nainen värähti, kuinka kylmät väreet kulkivat läpi naisen kehon. Hän tunsi kuinka käsivarret olivat nousseet kananlihalle. Darcy ymmärsi, että tuntemuksissa ujous yhdistyi viilenevään huoneeseen. Takka oli hiipunut jo aikaa sitten, Elizabeth oli niin vähäisesti vaatetettu. Darcy olisi mielellään nauttinut silmillään kaikesta siitä, mitä olisi edessä, mutta hän halusi tehdä Elizabethin olon mahdollisimman turvalliseksi.

”Rakkaani, sinä palelet. En ole kovin hyvä isäntä, kun annan sinun palella huoneessani!” Hän puhui mahdollisimman kevyesti ja veti peitettä auki. ”Anna, että vedän tämän yllemme. Haluan sinun lämpimään!”

Elizabeth oli tyytyväinen peitteestä. Tyytyväinen sen suojasta, siitä lämmöstä, jota se vähitellen tarjoaisi. Hän oli myös tyytyväinen siitä läheisyydestä, joka siihen liittyi.

He makasivat vierekkäin, kasvot kohti kasvoja, päät samalla pieluksella. Darcy veti peitteen reunaa paremmin Elizabethin ylle, kietoi kätensä tämän ympärille, veti naisen lähemmäksi itseään. Hän katsoi naista pitkään, silitti tämän poskea.

”Rakkaani, haluan tehdä vain sellaisia asioita, jotka sinä sallit. Sellaisia, jotka miellyttävät sinua, sellaisia, joista sinäkin pidät.” Mies oli vaiti, vain katsoi ja kuljetti kättään pitkin poskea. ”Lupaa, että sanot heti, jos teen jotain sopimatonta.” Elizabeth nyökkäsi.

Mies oli jälleen vaiti, katsoi ja silitti. Elizabeth pohti, mitä tämä seuraavaksi tekisi, miksi tämä odotti seuraavien suudelmien antamista. Peitteen alla he olivat hyvin lähekkäin. Hän pystyi aistimaan miehen paljaat jalat lähellä omiaan. Ne lämmittivät, saivat veren kiertämään, varpaat kihelmöimään, vaikkei iho aivan ihoa koskettanutkaan.

Yllättäen mies kohottautui istumaan. Elizabeth ehti jo pelätä, että mies nousisikin, menisi pois, mutta mies tarttui paidankaulukseensa. Hän avasi napit, kaikki kolme kappaletta, katsoi Elizabethia pitkään. Hän avasi napin oikealta ranteelta, antoi katseensa edelleen viipyä naisessa. Elizabeth ymmärsi, että mies antoi hänelle mahdollisuuden kieltää, mutta epäili, ettei olisi kyennyt avaamaan suutaan vaikka olisi halunnutkin. Tilanne tuntui niin jännittävältä, houkuttavalta, Elizabeth oli sanaton, liikkumaton. Hän seurasi miehen liikkeitä. Vasemman ranteen nappi hangoitteli vastaan, mutta antoi lopulta periksi. Miehen kädet ottivat kiinni paidasta, vetivät sen päänsä yli ja heittivät kauas lattialle. Jälleen Elizabethin kasvojen edessä oli täysin uusi näky. Hän ei oikein uskaltanut katsoa, mutta ei halunnut kääntää katsettaan pois. Hämmennys oli suuri, Elizabeth ei voinut kääntää päätään pois miehestä, mutta ei uskaltanut suoraan katsoakaan.

Darcy näki Elizabethin ilmeen, ymmärsi tilanteen. Elizabeth oi tottunut näkemään hänet vain täysin vaatetettuna, ja siinä hän oli, yhtäkkiä vain pienet liinaiset suojanaan. Hän kävi nopeasti jälleen pitkäkseen, veti peitteen suojaamaan melkein paljasta vartaloaan.

”Haluaisin tuntea sinut vasten ihoani, aivan lähelläni.” Darcy tiesi, että kysymyksiin vastaaminen olisi vaikeaa, joten hän ei halunnut niitä asettaa. ”Yksikin ele sinulta, pieninkin pään puistelu, niin en vedä sinua lähelleni.” Hän odotti ja katsoi, katsoi ja pelkäsi. Elizabeth oli painanut päänsä, hän ei pystynyt näkemään naisen silmiä. Nainen ei kuitenkaan vetäytynyt kauemmaksi. Darcy vei kätensä Elizabethin poskelle, kosketti pehmeästi, liikutti sormensa leuan alle ja nosti kasvot näkyviinsä. Elizabeth näytti hämmentyneeltä, mutta ei hätääntyneeltä tai torjuvalta. Darcy katsoi häntä pitkään ja hitaasti kietoi jälleen käsivartensa naisen alitse, veti tämän lähemmäksi itseään, paljasta ihoaan vasten. Nainen kohotti kättään, laski sen varovaisesti paljaalle käsivarrelle.

Käsivarren lihakset liikkuivat Elizabethin käden alla. Tähän hän tulisi tottumaan. Siihen, että näkisi miehen, että koskettaisi miestä ilman takkia, liiviä, paitaa. Painaisi kätensä miehen ihoon, paljaaseen, peittämättömään. Siihen, että hän voisi kuljettaa sormiaan pitkin käsivarsia, tuntea miehen lihaksien pienimmätkin liikkeet, tuntea lämmön ja läheisyyden.

Kuinka erilaiselta mies tuntui hänen sormiensa alla. Elizabeth tiesi, että hänen omat käsivartensa tuntuisivat pehmeiltä, mutta miehen käsivarsi oli jäntevä, siinä oli voimaa. Elizabeth arvasi, että kyse oli miekkailusta. Mies oli kerran maininnut käyvänsä eräällä Lontoon muodikkaista miekkailuklubeista, niin kuin herrasmiehen odotettiinkin käyvän, vaalimassa terveyttä ja sosiaalisia suhteitaan. Nyt Elizabeth tunsi tulokset sormillaan. Hän piti siitä.

Miehen käsivarren peittona oli myös paksuja tummia karvoja. Ei paljon, ei sellaista määrää, jonka Elizabeth oli nähnyt rintakehällä, mutta kuitenkin. Vahvoja, tummia, sormien alla karkeita. Ei hentoa väritöntä nukkaa, joka naisen pehmeitä käsivarsia peitti, vaan sellaisia, joita Elizabeth löysi itseltään vain salaisesta paikasta. Rintakehällä samanlaiset karvat syöksyivät vuolaana virtana alaspäin, matkallaan vain tiuhentuen. Kuinka olikaan mies niin erilainen kuin nainen? Kyse ei ollut vain erilaisista asuista ja erilaisesta elämästä, vaan siitä, että kaiken allakin mies oli niin tyystin erilainen.

Elizabeth oli tyytyväinen, että mies oli vetänyt hänet niin lähelle, ettei mies voinut nähdä hänen kasvojaan. Hän oli varma, että mies olisi nähnyt hänen ilmeestään, kuinka hän ajatteli miehen vartaloa, jänteviä käsivarsia, rintakehää, tummana ryöppyävien karvojen vuota, jonka oli nähnyt katoavan liinaisten reunan alle.

Tämä kaikki teki Elizabethin levottomaksi, uteliaaksi, malttamattomaksi. Niin pitkään hän oli odottanut saadakseen nämä salaisuudet selville. Niin pitkään hän oli pohtinut, millainen mies olisi, millainen naisen osa oli, mitä paljastuisi, kun he olisivat vain kahdestaan.

Niin pahoin hän oli pettynyt sillä kerralla, jolla mies oli tullut häntä tervehtimään. Elizabeth tiesi, että kipu oli ollut siveyden merkki. Häntä oli varoitettu asiasta, vaikkei hän ollut oikein ymmärtänytkään, miten kivun aiheutuisi. Tilanne oli vain ollut niin yllättävä, ettei hän ollut ollut valmis sitä kohtaamaan. Nyt hän olisi valmis, hän oli valmistautunut. Hän oli ajatellut asiaa niin pitkään, tämän valmiimpi ei nainen voisi olla. Kivun pitäisi laantua, olla laimeampaa, mutta vaikka se pääsisi jälleen yllättämään, Elizabeth halusi ottaa sen vastaan, sillä se oli pieni hinta kaikesta muusta, miehestä, läheisyydestä, joka huumasi pään ja sai janoamaan lisää. Hän kestäisi sen, varoisi, ettei mies huomaisi mitään.

Herra Darcy painoi Elizabethia vasten itseään. Hän tunsi rintakehällään naisen poven, kämmenillään kaartuvan vartalon, käsivarrellaan sormet. Hiukset huokuivat tuoksuja, iho oli pehmoinen, hellä. Tässä oli hänen elämänsä, juuri tässä. Käsivarren mitan ulkopuolella ei jäänyt mitään sellaista, mikä olisi merkinnyt mitään. Jokainen hiljainen hetki, jokainen liikkumatta vietetty sekunti kasvatti tuntemuksia, teki huumasta vahvemman, paksumman.

Darcy painoi kasvonsa naisen hiuksiin, hengitti niiden tuoksua. Hän painoi huulensa otsalle ja tunsi, kuinka nainen nosti päätään. Nainen käänsi kasvonsa näkyviin, katsoi ujosti. Darcy näki silmissä toiveen ja ilomielin täytti sen, hän veti naisen yhä lähemmäksi itseään ja painoi huulensa odottaville huulille. Hän tunsi, kuinka suudelmat saivat naisen sormet eloon, puristamaan käsivartta. Hänen omat kätensä kulkivat pitkin chemissen peittämää selkää, kylkiä, mittasivat naisen vartaloa tuuma tuumalta. Hän tunsi, kuinka hänen oma ihonsa lämpeni, kuinka naisen käsivarret lämpenivät. Puristi naista lähelleen, nautti tämän kosketuksesta, huulista.

Elizabeth halusi heittäytyä. Hän halusi olla läsnä tässä hetkessä enemmän kuin koskaan elämässään. Hän halusi olla vähemmän viaton, enemmän rohkea. Hän halusi uskaltaa, osata. Kun mies irrotti puristuksensa ja suuteli hänen kaulaansa, hän pakotti itsensä nojaamaan taaksepäin, koska tuntemukset olivat niin nautinnollisia, liian nautinnollisia, jotta hän olisi sallinut oman ujoutensa estää ne. Hän pakotti kätensä liikkeelle. Ei samanlaisille vaelluksille, joita miehen kädet tekivät pitkin hänen vartaloaan, mutta kulkemaan ylös ja alas miehen käsivarsia, nousemaan välillä hartioille.

Elizabeth ihmetteli kosketuksen voimaa, sitä voimaa, joka miehen käsillä oli häneen ja sitä voimaa, joka hänellä oli mieheen. Kun hänen kätensä sukelsivat miehen hiuksiin, mies irrotti huulensa hänen kaulaltaan, katsoi häntä säihkyvin, onnen täyttämin silmin. Kun hänen kätensä jatkoivat retkeään miehen niskalle, silmiin välähti uudenlainen, nälkäinen ilme. Mies kumartui hänen ylleen, painoi hänet pehmeästi selälleen. Hän tunsi miehen vartalon painuvan vasten omaansa, eikä paino tuntunut pahalta, vaikka se olikin outo ja uusi, kulmikas ja kova. Liikkeet olivat kömpelöitä, jalkoja ja käsiä tuntui olevan peiton alla liiaksikin. Polvet kolahtivat toisiinsa, luut painuivat luuta vasten, herättivät uusia ihmetyksen täyteisiä tuntemuksia.
 
Miehen painaessa vartaloaan vasten Elizabethia suudelmat muuttuivat vahvemmiksi, nopeammiksi, nälkäisemmiksi. Ne hukuttivat hetki hetkeltä enemmän, vaativat jatkamaan. Elizabeth kietoi kätensä tiukemmin miehen kaulan ympärille, vastasi suudelmiin niin hyvin kuin osasi.

Loputtomien suudelmien, hyväilyjen, kosketusten jälkeen mies kiersi kätensä hänen ympärilleen ja kääntyi. Miehen paino katosi hänen päältään, mutta käsivarsi veti mukanaan, toinen käsi piti samoin tiukasti kiinni Elizabethista, veti hänet päälleen, tai ainakin yritti vetää. Darcy oli ajatellut liikkeen sujuvaksi, sulavaksi, mutta hän tunsi itsensä kömpelöksi koulupojaksi, joka korvasi puuttuvan itsevarmuutensa tiukoilla otteilla.

Nopea käännös, joka vaihtoi osia, alimmaisen ylimmäiseksi, tuntui Elizabethista hämmentävältä. Hän melkein jo hätääntyi, halusi pois. Mies huomasi hänen eleensä, hellitti puristavan otteensa, päästi Elizabethin liukumaan päältään viereensä. Mies muutti otteensa helläksi halaukseksi, nosti toisen kätensä naisen poskelle.

”Oliko tämä sopimatonta?” Darcy silitti poskea.

”Ei… tai en minä tiedä.” Elizabeth mietti hetken. ”Kun en minä tiedä, mitä minun pitäisi, miten pitäisi…”

”Kyllä sinä tiedät. Jos et halua, kyllä sinä tiedät sen. Ja minä tottelen. Tuo olisi vain ollut minulle niin mieluista.”

”Mikä siinä olisi niin mieluista?” Elizabeth kysyi. Darcy hymyili, kun huomasi, kuinka naisen kulmakarvat painuivat pohtivaisina kohti toisiaan. Miehen huulille nousi vino hymy, kun hän pohti, kuinka esittäisi asiansa hämmentämättä liikaa. ”Siinä olisit ollut niin lähellä minua ja minun käteni olisivat olleet… hmm… vapaat.”

Nainen oli edelleen utelias, mikä miellytti Darcyä. Jos tilanne olisi ollut yksiselitteisen vastenmielinen, nainen ei olisi varmaankaan halunnut jatkaa keskustelua. ”Millä lailla vapaat?” Elizabeth kysyi.

Darcy mietti hetken. ”Näytänkö millä lalla?” hän kysyi, muttei jäänyt odottamaan vastausta. Hän luotti siihen, että uteliaisuus oli viemässä voiton häveliäisyydestä. Hän kaappasi naisen jälleen otteeseensa, veti tämän päälleen. ”Tällä tavoin vapaat.” Mies kuljetti käsiään pitkin kankaan peittämää selkää.

”Vai sillä tavoin vapaat!” Elizabeth hymyili. Hymyn rohkaisemana Darcy veti käsiään alaspäin. ”Ja tällä tavoin.”  Kädet tavoittivat takapuolen pyöreyden, seurasivat sen muotoa. Darcy näki kuinka Elizabeth punastui, mutta nainen ei pyrkinyt pois paikaltaan. Darcy nosti toisen kätensä naisen niskalle, painoi pään lähemmäksi itseään, että saattoi jälleen antaa suudelman. Toinen käsi jäi nautiskelemaan pyöreästä pehmeydestä, ja kun huulet jälleen upposivat huuliin, palasi toinenkin käsi retkilleen uusille alueille. Välillä ne nousivat ylös kyljille, ja laskeutuivat jälleen alas. Ne siirtyivät reidelle, kulkivat vähitellen sitä alaspäin.

Elizabeth kietoi toisen kätensä miehen kaulan ali, hyväili toisella hiuksia ja tunsi, kuinka miehen kädet kulkivat pitkin hänen vartaloaan. Tämäkin oli luvallista, hämmentynyt ajatus täytti Elizabeth tajunnan. Tässä ei ollut mitään väärää, mitään uskaliasta, mitään kompromentoivaa. Tästä sai nauttia juuri niin paljon kuin miehen läheisyys, hänen kosketuksensa vaati.

Darcy ujutti sormiaan alaspäin, vähän kerrallaan. Lopulta ne tapasivat pitsin, mies tiesi löytäneensä helman. Varovaisesti hän hipaisi paljasta jalkaa ja tunsi naisen säpsähtävän. Suudelma kuitenkin jatkui, joten Darcy uskalsi koskettaa hieman enemmän. Vähän kerrallaan hän sujautti kätensä helman alle ja aloitti juuri tekemänsä matkan toiseen suuntaan. Tällä kertaa hänen sormensa nauttivat matkastaan monin kerroin, sillä välissä ei ollut edes yhtä ohutta musliinia.

Elizabeth tunsi miehen sormien kohoavan. Iho aisti sormenpäiden liikkeen, kämmenten puristuksen. Tunne kihelmöi, se houkutti ja hämmensi. Miehen suudelmat olivat hitaita, syviä, nautinnollisia. Kämmenet kulkivat tietään helman alla, ottivat otteeseen takapuolen, tunnustelivat, puristivat kevyesti. Toinen jatkoi liikettään, nousi yhä ylemmäs, tavoitti selän, kyljen, lapaluun, niskan. Elizabeth tunsi olevansa täysin miehen käsivarsien syleilyssä, täysin läheisyyden pauloissa. Hän tunsi kuinka mies nosti polveaan, sai hänen jalkansa hieman kauemmas toisistaan. Sekin tuntui hyvältä, miehen reisi häntä vasten, mies painautumassa hänen vatsaansa vasten. Se tuntui hämmentävältä, mutta houkuttelevalta.

Miehen hengitys vasten Elizabethin huulia muuttui raskaammaksi, suudelmat tyrehtyivät, huulet jäivät huulia vasten. Lämpimät kämmenet Elizabethin vartalolla muuttuivat vahvemmiksi, niiden ote tiukemmaksi.

”Elizabeth… Sinä tiedät mitä minä toivon… Sinä tunnet sen.” Miehen ääni oli tumma, matala, hengästynyt ja vakava. ”Jos haluat, kiellä nyt. Mutta minä toivon, että et kiellä.”

JATKUU
« Viimeksi muokattu: 03-01-2013, 00:46:15 kirjoittanut Sinikka »

Poissa Marketta

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 32
  • Obstinate, headstrong girl!
OSA 12.

Elizabeth vastasi painamalla huulensa jälleen kiinni, maistamalla, hyväilemällä miehen huulia.  Miehen suusta pääsi pitkä matala ääni, hänen kätensä kaappasivat Elizabethin entistä tiukempaan otteeseen, huulet ahmaisivat entistä enemmän. Mies laski Elizabethin päältään, painoi tämän selälleen, nousi itse vuorostaan päälle. Huulet haukkasivat leukaa, kaulaa, olkapäätä. Kädet hyväilivät reittä, kylkeä, koskettivat vatsaa.

Oli Elizabethin huulilta vuoro päästä äännähdys, paljon pienempi, mutta sellainen, että mies kuuli sen. Se houkutti miehen sormet jatkamaan matkaansa, herkuttelemaan pehmeällä vatsalla, tuntemaan sen, laskeutumaan kohti kohtaa, jossa reiden ja vatsan väliin syntyy uurre. Tuota uurretta sormet matkasivat alas, jälleen ylös ja vielä rohkeammin alas.

Elizabeth halusi pysäyttää miehen käden, mutta samaan aikaan hän halusi, ettei se olisi ikinä lopettanut liikettään. Ujous ja nautinto taistelivat, häveliäisyys ja aistillisuus kävivät kamppailuaan. Elizabeth sulki silmänsä, painoi päätään pielukseen ja vaati itseään antautumaan nautinnolle. Mies huomasi liikkeen. Elizabeth tunsi, kuinka se innosti miestä entisestään, ja hän tiesi tehneensä oikean valinnan. Hänen nautintonsa sai miehenkin nauttimaan enemmän. Häveliäisyydelle ei ollut sijaa heidän luonaan.

Yhtäkkiä mies irrottikin otteensa ja vetäytyi kauemmaksi. Elizabeth pelästyi. Oliko hän sittenkin toiminut sopimattomasti? Hän räväytti silmänsä auki, pelkäsi miehen pakenevan, pelkäsi tämän torjuvaa ilmettä. Oliko hän tehnyt väärin?

Elizabethilta meni hetki ennen kuin hän ymmärsi mitä tapahtui. Mies oli kääntynyt vain muutaman tuuman päähän, irrottanut otteensa vain vapauttaakseen itsensä viimeisestäkin vaatekappaleestaan. Kun liinaiset lensivät kaaressa lattialle, oli jälleen Elizabethin vuoro punastua. Hänen hämmennykselleen ei kuitenkaan jäänyt juurikaan aikaa, sillä jälleen mies kumartui hänen puoleensa, nyt ilman vähäisintäkään verhoa. Elizabeth oli kiitollinen peitteestä, joka kätki miehen vartalon hänen silmiltään, mutta toi sen lähelle hänen omaansa.

”Elizabeth!” Darcy henkäisi lähellä vaimonsa korvaa. Hänen paljas ihonsa tunsi jokaisella tuumallaan naisen läsnäolon, sen houkuttavuuden, sen huumaavuuden. Nainen oli pehmeä hänen kosketuksensa alla, herkullinen, nautinnollinen. Naisen hengityksen ääni oli saada hänet järjiltään. Huulet löysivät jälleen huulet, sormet taivalsivat reideltä kyljelle, tunnustelivat sen kaareutumista. Edelleen ne löysivät vatsan, jatkoivat alas, tavoittivat kolmion rajan, kulkivat sitä pitkin reiden juureen ja siitä alas. Varovaisesti käsi siirsi jalkaa.

Elizabeth tunsi miehen sormet, myöntyi niiden liikkeeseen, levitti jalkojaan. Hän kietoi kädet miehen kaulalle, tunsi tämän painautuvan vasten rintaansa. Nyt se tapahtuisi. Tällä kertaa se onnistuisi. Tällä kertaa Elizabeth olisi valmistautunut, ei pelästyisi, ei huutaisi. Hän kutsuisi miehen tervetulleeksi, onnistuisi olemaan vaimo.

Mies nousi hänen päälleen, painoi jaloillaan hänen jalkojaan kauemmas toisistaan. Sormet jatkoivat hyväilyään, silittivät salaista kolmiota, laskeutuivat yhä alemmas. Elizabeth sävähti kosketusta, sävähti hyvällä tavalla. Se oli nautinnollisempaa kuin yksikään miehen tähänastisista kosketuksista, niin salainen, outo, upea. Tätä se oli, mistä Elizabeth oli kuullut kuiskutuksia. Hän unohti hämmentyä asennostaan, reisistään, jotka avautuivat miehen kosketuksille, oli onnellinen tuntiessaan sormet, jotka hyväilivät häntä tavalla, jollaista hän ei ollut ymmärtänyt olevan olemassakaan.

Pian Elizabeth tunsi myös muuta, saman paineen itseään vasten, saman, jota oli edellisellä kerralla pelästynyt. Nyt hän osasi odottaa sitä, mutta se ei estänyt jännitystä, hermostusta. Hän tunsi paineen vasten itseään, miehen, joka painui hänen sisäänsä. Elizabeth oli vannonut kestävänsä sen ilmeenkään värähtämättä, mutta jännitys sai hänen vartalonsa jäykistymään, pienen parahduksen pakenemaan huulilta.

Ääni iski mieheen kuin piiska. Hän vetäytyi nopeasti kauemmaksi ja sopersi ”Anna anteeksi!” Mies yritti nousta pois, mutta Elizabethin kädet olivat yhä hänen ympärillään. Nainen puristi miestä lähemmäksi, ei päästänyt pois.

”Älä mene, pyydän. Toivon, että jatkat.” Ääni oli tuskin kuiskauskaan. 

”En halua satuttaa sinua, rakkaani.” Mies hyväili huulillaan naisen poskea.

”Ei se sattunut… Minua vain jännittää…” Elizabeth toivoi, että mies uskoisi hänen sanansa. Hän veti miestä lähemmäksi itseään.

Lopulta miehen jännittyneisyys hellitti, mies painautui uudelleen häntä vasten, hamusi hänen huuliaan. Jälleen Elizabeth tunsi paineen vasten itseään, miehen, joka painoi itseään hitaasti. Se sattui, mutta Elizabeth piti äänensä kurissa, puristi miestä lähemmäksi. Hitaasti mies painoi itseään syvemmälle, veti takaisin ja painoi jälleen. Se ei tuntunutkaan niin pahalta, vähän kerrallaan kipu hellitti ja antoi tilaa paremmille tunteille. Mieskin tunsi, kuinka hän rentoutui, otti miehen vastaan, sillä miehen liikkeet muuttuivat suuremmiksi, syvemmiksi.

Elizabeth laski kätensä miehen käsivarsille. Hän nautti siitä, miltä lihakset tuntuivat hänen kämmeniensä alla. Hän piti myös niistä tuntemuksista, joita miehen liikkeet hänessä herättivät. Kipu oli kokonaan kaikonnut, tilalla oli miellyttävä huuma. Hän ei oikein tiennyt, kuinka heittäytyä, mutta teki parhaansa nauttiakseen tilanteesta. Mies tuntui olevan täysin tunteidensa vallassa. Miehen hengitys oli raskas, huohottava hänen korvansa juuressa. Huulet maistoivat hänen huuliaan, ahmivat hänen ihoaan, haukkasivat olkapäätä, leikittelivät korvalehdellä.

Miehen liikkeet muuttuivat vain vahvemmiksi, syvemmiksi, nopeammiksi. Kaukana oli se hillitty ja etäinen mies, johon Elizabeth oli tutustunut. Tämä mies hänen päällään oli jotain muuta. Elizabeth ajatteli, että olisi pelännyt miestä, ellei olisi nähnyt sellaista hellyyttä, rakkautta tämän käytöksessä samana iltana. Mies oli tunteidensa, alkukantaisten vaistojensa varassa. Miestä ei olisi voinut pysäyttää, mutta Elizabeth ei sellaista halunnutkaan. Hän piti läheisyydestä, tuntemuksistaan ja ennen kaikkea siitä, miten mies nautti.

Elizabeth kuvitteli, ettei mies voisi enää hurjemmaksi muuttua, mutta tämä alkoi huohottaa entistä kovemmin, liikkua entistä kovemmin, melkein väkivaltaisesti. Elizabeth tunsi, kuinka hiki helmeili miehen iholla, kuinka kosteus tarttui chemisseen, kuinka miehen lihakset jännittyivät entisestään. Elizabeth toivotti rajuuden tervetulleeksi, sillä se miellytti häntäkin, tuntui paremmilta kuin aiempi, mutta sitä ei riittänyt kovin pitkäksi aikaa. Mies painoi itsensä syvemmälle, jäykistyi paikalleen, päästi suustaan kumean äänen. Aika tuntui pysähtyvän.

Lopulta mies rentoutui, painautui Elizabethia vasten. Elizabeth kuuli raskaan hengityksen korvansa vieressään, tunsi hikisen vartalon vasten omaansa. Mies oli vaiti, hengitti vain.

Kauhu tarttui herra Darcyyn samaan tahtiin hänen hengityksensä tasaantumin kanssa. Hengenveto hengenvedolta hän tuli tietoisemmaksi tilanteesta, itsestään, Elizabethista. Hän nousi naisen päältä, kierähti kauemmaksi, naulitsi silmänsä vuodekatokseen. Halu paeta kupli, mutta herra Darcy piti kiinni itsehillintänsä riekaleista.

Hän oli halunnut olla herrasmies, maailmanmies, aistillinen rakastaja. Hän oli halunnut huomioida Elizabethin, jättää itsensä vähemmälle huomiolle. Lopputulos oli tyystin muuta. Hän oli käyttäytynyt kuin kömpelö koulupoika, kunnes… Darcya pelotti, kuinka Elizabeth suhtautuisi hänen käytökseensä. Tarkoitus ei ollut ollut toimia niin, antautua kiihkon valtaan. Hän oli ollut hillitön, eläimellinen, peto. Jossain toisessa tilanteessa se olisi voinut olla sopivaa, muttei tässä, ei Elizabethin kanssa, ei tällä kertaa.

”Elizabeth… rakkaani…” Darcy käänsi hitaasti päätään, kääntyi katsomaan naista. ”Sano jotain.”  Hän kurkotti kättään, kosketti poskea.

Kosketus sai Elizabethin kääntämään päätään, kääntymään kohti miestä. Hän pysyi vaiti, ei tiennyt mitä sanoa. Mutta hän katsoi miestä, ei kääntänyt itseään pois.

”Oletko kunnossa, rakkaani?”

Elizabeth huolestui miehen äänestä, se oli huolta täynnä, pelkoa. ”Olen.” Ääni oli hiljainen mutta Elizabeth yllättyi itsekin, kuinka vakaa se oli.

”Satutinko sinua?”

Elizabeth puisteli päätään. Liike oli pieni, mutta riittävä. Mies kurotti lähemmäs, antoi suudelman. Se oli hellä, lempeä, kiitollinen.

Herra Darcy oli jo vetäytymässä takaisin kauemmaksi Elizabethista, kun tunsi naisen kosketuksen käsivarrellaan. Elizabeth katsoi häntä tiiviisti, silmät täynnä sanatonta pyyntöä. Darcy arvasi naisen ajatukset. Kaiken tämän jälkeen nainen tunsi itsensä haavoittuvaksi, avuttomaksi, paljaaksi. Mies veti hänet syliinsä, kietoi kätensä ympärille, halusi suoda kaiken sen turvan ja suojan, jota Elizabeth juuri nyt kaipasi.

Pitkään herra Darcy piti vaimoaan lähellään, silitti päätä, selkää, tunsi otsan, joka nojasi vasten hänen olkaansa, painoi pieniä suudelmia päälaelle. Nainen painautui vasten hänen paljasta kehoaan, ei ujostellut vaan haki läheisyyttä.

”Rakkaani, oletko kunnossa? Satutinko sinua?” Darcyn oli lopulta pakko kysyä uudelleen. ”Toivon, että uskot, etten ikinä haluaisi satuttaa sinua, tehdä mitään sellaista, mikä ei ole sinulle mieleen. Minä vain… minä… nautin niin kovasti sinun läheisyydestäsi, pidin siitä niin kovin… Niin kovin, että en hillinnyt itseäni. Mutta minun olisi pitänyt, nyt pelästytin sinut. Toivon, ettet pelkää minua.”

Elizabeth kohotti kasvonsa hämmentyneenä. Viimeiset sanat yllättivät hänet.

”En minä pelästynyt… en voisi koskaan pelätä sinua!” Jälleen puna nousi poskille. ”Tämä on vain niin uutta… en minä osaa.”

”Sinä olet ihana, täydellinen! Älä ikinä epäile sitä, sinä olet minun täydellinen Elizabethini! Mutta oletko varma, ettei sinuun sattunut?” Läheisyys, tilanteen rentous sai Darcyn puhumaan suorempaan kuin olisi voinut kuvitella. ”Minä olen niin pahoillani siitä edellisestä, siitä kuinka satutin sinua. Sinun huutosi, en voi koskaan unohtaa sitä.”   

”Shh…” Elizabeth keskeytti miehen puheen, painoi sormensa miehen huulille. ”Silloin minuun sattui, koska se kävi niin nopeasti, en tiennyt mitä tapahtuu.” Miehen avoimuus valoi rohkeutta Elizabethinkin puheeseen. ”Mutta haluan, että annamme toisillemme toisen mahdollisuuden, muistamme vain tämän yön. Aikaisemmista päivistä muistamme vain ne asiat, jotka tekivät meidät onnellisiksi.”

Darcy ei tarttunut Elizabethin vastaukseen, hänen oli pakko jatkaa. ”Silloin minun olisi pitänyt jäädä viereesi, ottaa sinut syliini tällä tavoin, pitää sinua lähellä. Mutta pelästyin, häpesin omaa käytöstäni.”

Elizabeth yritti jälleen vaientaa miehen, mutta Darcy otti hänen sormensa otteeseensa, painoi niiden päille suudelman ja jatkoi: ”Minun olisi pitänyt ymmärtää paremmin. Ja sitten sairastuit ja minä käyttäydyin sillä tavoin. Ryntäsin huoneeseesi, tunkeuduin paikalle kutsumatta, syytin sinua ilman pienintäkään syytä, vaikka näin kasvoiltasi kuinka paljon sinuun koski.”

”Se oli kamalaa”, Elizabeth myönsi. ”Toivon, että uskot todella, ettei minusta olisi ollut nousemaan vuoteesta. Se kaikki kävi niin yllättäen, olin ajatellut, että minulla olisi vielä ollut pari päivää aikaa ennen huonovointisuuttani, että olisimme ehtineet keskustella. Ja minä yritin, kävin täällä silloin yöllä, mutta et ollut…”

”Oletko sinä käynyt täällä? Koska?”

”Silloin, sinä yönä, kun kaikki oli mennyt väärin. Halusin tulla keskustelemaan, selvittämään asiat. Mutta et ollut täällä.”

”Tulitko sinä kaiken sen jälkeen tänne? Kaiken sen, mitä olin tehnyt, satuttanut sinua, jättänyt sinut itkemään?”

Elizabeth nyökkäsi.

”Miksi?” Darcy kysyi hämmentyneenä.

”Kaikesta huolimatta olin onnellinen siitä että olit tullut luokseni… Kun olin rauhoittunut, halusin nähdä sinut, koska olit viimein tullut luokseni. Olin pelännyt niin, ettet koskaan tulisikaan.”

”Pelännyt?”

”Niin, kun illat kuluivat, etkä käynyt tervehtimässä minua ja päivälläkin välttelit seuraani, ajattelin… luulin, että halusit purkaa avioliiton.”

”Purkaa? Kuinka?”

Elizabeth punastui. ”Ajattelin, että olit huomannut avioliiton erehdykseksi ja että et halunnut täyttää sitä.” 

”Elizabeth.” Miehen ääni oli tumma. ”Rakkaimpani… mitään muuta en ole halunnut kuin olla sinun vieressäsi, olla sinun aviomiehesi.” Darcy ei voinut malttaa vaan painoi pitkän hellän suudelman vaimonsa huulille. Sen jälkeen hän suuteli suupieltä, poskea, nenänvartta, silmäkulmaa ja jatkoi tunnustustaan:

”Silloin ensimmäisenä aamuna Netherfieldissä… Olit niin poissa tolaltasi, itkit, kun näit minut. Ja sen jälkeen en ole nähnyt sinun hymyilevän ennen tätä iltaa. Ajattelin, ettet halunnut seuraani.”

”Tiedätkö, miksi itkin silloin? Olin juuri käynyt Janen luona. Hän istui salongissaan, ja Bingley oli viereisessä huoneessa vain odottamassa sitä, että jättäisimme jäähyväiset, jotta hän pääsisi takaisin Janen seuraan. Sisareni oli niin onnellinen, hän suorastaan hehkui. Ja minä olin yksinäinen, olin jäänyt yksin omana hääyönäni. Sitä minä itkin.”

”Voi pieni rakkaani! Anna anteeksi! Minä kävin luonasi, mutta nukuit. Myönnän, että viivyttelin hermostuneena, ennen kuin tuli huoneeseesi. Olit ehtinyt nukahtaa. En hennonnut herättää, näytit niin ihastuttavalta. Ajattelin, että oli parempi antaa sinun levätä ennen pitkää matkaa. Aamulla yritin ehtiä luoksesi, mutta tavaroiden kanssa oli jotain epäselvää ja aika venyi.” Darcy pohti, sanoisiko neiti Bingleystä ja siitä, miten hän oli uskonut neidin pahantahtoisia sanoja.

”Onko kaikkeen tähän syy se, että minä nukahdin?”

Darcy päätti jättää tunnustuksen neiti Bingleystä johonkin toiseen iltaan. ”Ei, vaan siitä, että minä ensin viivyttelin ja sitten jätin sinut herättämättä. Tuona iltana ja kaikkina muinakin. Tiedätkö, rakkaimpani, olen käynyt huoneessasi joka ainoa yö.” Elizabeth katsoi mieheen hämmästyneenä. ”Niin, olen istunut sohvallasi joka ainoa yö, katsellut untasi.”

”Olet käynyt luonani, etkä ole herättänyt minua! Kiellän sinua ikinä tekemästä mitään sellaista!”

”Sen lupaan!” Darcy hymyili. ”Koskaan enää en käy luonasi herättämättä.”

”Mutta… saanko kysyä… Missä olit sinä yönä, kun kävin sinua etsimässä? Oletko nukkunut öitäsi jossain muualla? Olin hyvin pahoillani, kun huomasin, että minun läheisyyteni oli ajanut sinut pois täältä, mutta olin onnellinen, kun sain kuulla sinun palanneen takaisin.”

”Kultaseni, en voisi luopua tästä huoneesta. Missään en ole nukkunut niin hyvin kuin tässä vuoteessa, ja kun sinä muutit tuohon viereen, on tästä paikasta tullut minulle yhä tärkeämpi. Mutta tuolloin… tuolloin karkasin, juoksin ulos. Ajattelin, ettet koskaan enää haluaisi nähdä minua. Olin kauhuissani, halusin hengittää ulkoilmaa. Harhailin pitkään ja oli lopulta aamuun asti puistossa.”

Darcy oli pitkään hiljaa. Elizabeth silitti hänen poskeaan. Mies vaikutti niin ahdistuneelta, Elizabeth halusi sormillaan viedä sen pois sormillaan.

”Rouva Reynolds oli väärässä,” Darcy jatkoi vihdoin. Elizabeth katsoi häntä kysyvästi.

”Niin, rouva Reynolds sanoi, että minun pitäisi antaa sinulle aikaa tottua seuraani”, Darcy jatkoi. ”Hän oli väärässä. Minä meistä kahdesta olen se, joka on vaatinut aikaa tottumiseen. Niin monta pitkää kuukautta olen kaivannut sinua, pidempäänkin. Puolitoista vuotta sydämeni on kuulunut sinulle, kaiken sen ajan olen haaveillut sinua viereeni, kaiken sen ajan olen kohdannut sinut unissani, mutta kun viimein sain sinut, en tiennyt miten toimia.”

Elizabeth punastui. Hänkin oli nähnyt unia herra Darcystä, mutta hän arvasi niiden olleen sisällöltään hyvin erilaisia kuin niiden unien, jotka mies oli juuri tunnustanut. Hänen teki mieli kysyä tarkemmin, mutta ujous voitti. Ei vielä, mutta ehkä joskus myöhemmin.

”Olet keskustellut minusta rouva Reynoldsin kanssa?” Elizabeth käänsi keskustelun suuntaa.

”Niin, silloin kun olit sairaana. Olisin rynnännyt hakemaan lääkäriä, mutta onneksi rouva Reynolds esti. En ymmärtänyt mistä on kyse.”

”Mutta rouva Reynolds kertoi?” Elizabeth kysyi arasti. Oli tärkeää, että mies ymmärtäisi, mutta Elizabeth ei halunnut itse selittää.

”Kyllä… En arvannutkaan, että se voisi olla sellaista, sattua niin. Oletko aina niin kipeä?”

”Olen kyllä… en aina aivan yhtä kipeä, mutta yleensä joudun lepäämään vuoteeseen.”

”Kuinka en ole aiemmin huomannut mitään?”

”Hyvä herra, ei teille olisi sellaista tietenkään suoraan sanottu!” Elizabeth virnisti. ”Muistatko sen illan, jolloin meidän piti mennä Gardinerien kanssa oopperaan, mutta minä sain kovan päänsäryn? Tai sen illan, jolloin jäin pois Lady Catherinen päivällisiltä Rosingsissa?”

Darcy katsoi vaimoaan ällistyneenä. ”Sinä iltana, kun tulin… Sinä iltana, kun esitin sen kirotun tarjoukseni, kun loukkasin sinua niin…”

”Niin, sinä iltana, kun sinä karkasit lady Catherinen päivällisiltä ja tulit luokseni, olin hyvin huonovointinen. Ja olin myös aivan raivoissani siitä mitä serkkusi oli kertonut.” Elizabeth yritti näyttää kainolta ja katsoa miestä silmäripsiensä varjosta. ”Niin, kyse ei ole ainoastaan siitä, että minuun sattuu, vaan myös siitä, että mielialani vaihtuvat pienimmästäkin. En voi sille mitään, olen vain niin surullinen kaikesta tai raivoissani kaikelle ja kaikille.”

”Voi pikkuiseni!” Darcy ei voinut muuta kuin nauraa. Hän muisti läksytyksen, jonka oli saanut vastineeksi tökeröstä kosinnastaan, muisti tulta iskevät silmät, jotka olivat paljastaneet naisen mielipiteet, kiivaat sanat, jotka olivat kertoneet hänelle, millainen mies hänestä oli tullut.  ”Sehän oli siis onnenpotku, että olit sellaisessa tilassa, että sain juuri sellaisen läksytyksen, jota kaipasin.”

Pohtiessaan naisen tulisia purkauksia, sitä, jonka oli saanut yli vuotta aikaisemmin ja sitä, kuinka nainen oli ajanut hänet huoneestaan, Darcy tajusi siirtyneensä uuteen säätyyn. Pian hän ymmärtäisi paremmin muiden avioituneiden miesten puheita. Kuinka monta kertaa hän oli herraseurassa kuullut, kuinka joku oli maininnut ”siitä ajasta” tai siitä kuinka rouvalla ”oli huonot päivät” ja saanut vastaukseksi muilta avioon astelleilta myötätuntoista mutinaa ja silmien pyörittelyä. Hän ei ollut aivan kyennyt ymmärtämään, mistä miehet olivat puhuneet, mutta nyt sekin maailma oli aukeamassa hänelle. Koskaan hän ei Elizabethista sellaista muille mainitsisi, ei missään nimessä, mutta pelkkä tietoisuus, vihjauksen ymmärtäminen saisi Darcyn liittymään aviomiesten veljeskuntaan. Tästä eteenpäin olisi hänen tehtävänsä helpottaa Elizabethin oloa noina päivinä, ottaa vastaan hänen kiukkunsa, jos se teki naisen olon paremmaksi, tai lohduttaa häntä melankolian iskiessä. Ja hän ansaitsisi kaiken sen, ottaisi sen mielellään vastaan siitä ilosta, että sai olla naisen lähellä.

Hymy Darcyn huulilta kuitenkin hyytyi nopeasti. ”Elizabeth, nyt minulla on entistä suurempi syy pyytää anteeksi käytöstäni, sopimatonta vierailua luonasi.”

”Ei sillä ole enää väliä, olen nyt onnellinen! Ja hyvä herra, olen tottunut kipuihini ja muuttuviin mielialoihini - ne ovat vierailleet luonani neljän viikon välein jo vuosikausien ajan, ja tulevat vierailemaan, kunnes…”

”Niin, kunnes!” Nyt oli Darcyn vuoro virnistää. ”Jos se on minusta kiinni, pääset vaivastasi hyvin pian!” Hän kaappasi punaiseksi helahtaneen Elizabethin tiukemmin syliinsä ja painoi suudelman tämän huulille.

Kun Darcy vihdoin malttoi päästää irti, hän katsoi vaimoaan pitkään. ”Sinä olet niin kaunis. Tämän hetken tulen muistamaan elämäni onnellisimpana viimeiseen päivääni asti.” Hän silitti poskea, hiuksia ja jatkoi: ”Saanko pyytää sinulta jotain?”

Elizabeth nyökkäsi arkana.

”Sinun hiuksesi. Niin pitkään olen haaveillut näkeväni ne. Saisinko?”

Elizabeth oli huojentunut. Tämän pyynnön hän täyttäisi mielellään. Hän nousi istumaan ja otti palmikon käsiinsä. Hän avasi nauhan, laski sen peitteelle. Mies seurasi hänen jokaista liikettään, kun hän avasi palmikkoa. Hieman kosteina solmitut hiukset olivat taipuneet laineille. Elizabeth veti sormillaan hiuksia auki, haroi niistä suurimpia takkuja. Hän kohotti kädet ohimoilleen, irrotti kammat. Mies kohottautui itsekin, ojensi kätensä, otti kammat ja noukki palmikkonauhan peitteeltä. Hän katsoi herkeämättä, kuinka Elizabeth veti sormia hiustensa läpi, kuinka hiukset laskeutuivat olkapäiltä alas.

Elizabeth tiesi, että hänen hiuksensa olivat epämuodikkaan pitkät. Niitä ei ollut leikattu olkapäiden tasalla, vaan ne laskeutuivat pitkälle selkään, eivätkä otsahiuksetkaan olleet kovin lyhyitä. Kaiken lisäksi niistä puuttuivat kiharat. Vain palmikon luomat laineet taivuttivat kutreja. Hän koki itsensä kovin epämuodikkaaksi sillä hetkellä.

Darcy oli huumaantunut. Hän pyöritti kampoja sormissaan, tuijotti hiuksia, jotka valuivat vapaina alas harteilta. Tämä oli niin erilainen Elizabeth kuin se, johon hän oli puolitoista vuotta aikaisemmin tutustunut. Hymy, silmät olivat samat, mutta tämä yksityinen puoli, avoimet hiukset ja paljaat olkapäät olivat jotain enemmän. Hän ojensi kätensä, otti suortuvan sormiinsa ja nosti sen huulilleen.

”Hiuksesi ovat ihanat. Toivoisin, että voisit olla aina näin, aina hiuksesi vapaina.”

Elizabethin epäilykset omasta ulkomuodostaan kaikkosivat naurun alle. ”Hyvä herra, sehän olisi aivan sopimatonta! Minä olen nyt rouva, joten minun pitää peittää hiukseni, laittaa myssy päähän.”

Darcy ei ollut tullut ajatelleeksikaan asiaa, mutta totta se oli. ”Kiellän sinua hankkimasta sellaista”, hän sanoi tiukasti.

Nauru helmeili Elizabethin huulilta. ”Hyvä herra, kapioissani on jo neljä myssyä, kaikki kauneimmilla pitseillä koristeltuja.”

”Siinä tapauksessa kiellän sinua käyttämästä niitä.”

Elizabeth ei voinut muuta kuin hymyillä. Hän jatkoi hiustensa haromista ja seurasi miestä, joka oli jälleen muuttunut puhumattomaksi. Häntä hämmensi hiljaisuus.

Mies laski suortuvan sormistaan, koski Elizabethin poskea, kaulaa, olkapäätä. Hän laski kättään alaspäin naisen kyljelle, vatsalle. Musliini tuntui edelleen hieman kostealta, chemisse oli pahasti rypistynyt. Elizabeth värähti kosketusta, huoneen pientä viileyttä.

Darcy näki tilaisuudessa mahdollisuutensa. Hän yrittäisi rohkaista Elizabethia entisestään. ”Rakkaani, katso mitä olen tehnyt paidallesi. Pyydän anteeksi! Sen täytyy tuntua epämukavalta päälläsi, ikävän kostealta.” Darcy oli hetken hiljaa, antoi Elizabethille mahdollisuuden ajatella sanojaan. ”Saanko?” hän kysyi. Elizabeth ei sanonut sanaakaan, mutta ei kääntynyt pois tai estellyt, kun mies veti peitettä syrjään sen verran, että saattoi tarttua chemissen helmaan. Elizabeht liikahti sen verran, että mies pystyi nostamaan helmaa, nostamaan sen ylös, vetämään sen yltä.

Uskomaton näky, joka paidan alta paljastui, veti miestä puoleensa, mutta hänellä oli käsissään paidan lisäksi naisen kammat ja nauha. Paidan hän olisi uskaltanut vain heittää, mutta kammoista hän ei tiennyt, eikä hän halunnut vaarantaa tilannetta rikkomalla niitä. Hän loi pitkän katseen vartaloon, jonka suojaksi Elizabeth veti hiuksiaan, kääntyi ja asetti kammat vuoteen vieressä olevalle pöydälle.

Kun Darcy kääntyi takaisin, Elizabeth oli jälleen käynyt pitkäkseen, vetänyt peitteen suojakseen. Hiukset levisivät pielukselle kuin vuolas vuoksi. Darcy tuli viereen, veti peiton itsensäkin yli, jäi muutaman tuuman päähän. Hän otti Elizabethin käden, suuteli sitä, painoi sen poskelleen. ”Olet ihana, olet täydellinen”, Darcy kuiskasi. Pidempään hän ei malttanut, vaan veti naisen jälleen lähelleen, käsivartensa suojaan, ihon ihoa vasten.

Elizabeth toivotti läheisyyden tervetulleeksi, vaikka alastomuus hämmensi. Miehen iho oli lämmin vastan hänen omaansa. Käsivarsien suoja tuntui samaan aikaa rauhoittavalta ja piristävältä. Hitaasti mies silitti hänen selkäänsä, olkapäätä, hartioita.

Darcy oli tyytyväinen mielenmalttiinsa. Vielä ainakin jonkin aikaa hän pystyisi pitämään ajatuksensa ja käytöksensä kurissa, vaikka hänen sydämensä valtiatar makasi hänen käsivarsillaan ilman rihman kiertämää. Tärkeintä oli, että Elizabeth oli rentoutunut hänen seurassaan, oli avannut hiuksensa, paljastanut itsensä kokonaan. Hän huomasi, kuinka Elizabeth yritti peittää haukotustaan. Hän tajusi, että aamuyö oli pitkällä. Heillä olisi koko loppuelämä aikaa, enää ei olisi kiire mihinkään.

”Nuku vain, pikkuinen. Nuku vain”, Darcy sanoi ja painoi suudelman naisen hiuksille.

****

Elizabeth havahtui hereille. Meni hetki, ennen kuin hän ymmärsi, missä oli. Vuode oli suuri, raskastekoinen. Ja Elizabeth makasi siinä yksin. Alastomana. Hiukset iloisena sekasotkuna pitkin pielusta.

Elizabeth katsoi hämärää huonetta. Ainoa valo tulvi sisään ikkunaverhojen raosta. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta sen kajo ajoi jo valkeutta huoneeseen. Miehen vartalolle. Miehen alastomalle vartalolle.

Elizabeth punastui tajutessaan tuijottavansa miestä, joka katsoi verhojen raosta ulos. Ennemmin tai myöhemmin tulisi se aika, jolloin Elizabeth osaisi suhtautua alastomuuteen, miehen läheisyyteen yhtä luontevasti kuin tämä itse. Nyt hän oli onnellinen siitä, että saattoi pitää peitettä suojanaan. Mutta hän oli onnellinen myös siitä, että saattoi katsella miestä, tämän vartaloa, sen muotoja, kulmikkaita kaaria, hartioita, selkää, pakaroita. Aviovaimon maailma oli auennut hänen eteensä, ja vaikka hän oli vasta ottanut ensimmäiset askeleensa tuolla salaperäisellä alueella, hän tiesi pitävänsä siitä, nauttivansa siitä. Hän oli saanut itselleen miehen, jota oli vielä mukavampi katsella näin yksityisyyden suojassa kuin muiden ihmisten katseiden alla.

Vähitellen huoli nousi Elizabethin mieleen. Miksi mies oli ikkunan ääressä, miksi mies oli noussut?

”Fitzwilliam.” Kutsu oli hiljainen, mutta öisessä huoneessa ei suurempaa tarvittu. Mies kääntyi, ja Elizabeth punastui entisestään. Tuollaisia miehet olivat ilman vaatteita. Erilaisia, kulmikkaita, karvaisia. Mitä Elizabeth edessään näkikään!

Muutamalla nopealla askeleella mies oli vuoteen luona, kiipesi hänen viereensä, veti peitteen päällensä ja Elizabethin syliinsä.

”Anteeksi, ei ollut tarkoitukseni antaa sinun herätä yksin! Mutta palkkio olikin sitä ihanampi! Kuukausia olen odottanut, toivonut tuota sanaa huuliltasi.”

”Fitzwilliam”, Elizabeth toisti. ”Fitzwilliam, minähän lupasin omaan tahtiini opetella käyttämään nimeäsi. Ajatuksissani olen sitä jo pitkään käyttänyt ja nyt se tuli huuliltanikin.”

”Nyt me olemme vihdoin oikea mies ja vaimo toisillemme. Tästä meidän oikea elämämme alkaa.”

”Oliko ulkona jotain erityistä?”

”Ei. Halusin nähdä omin silmin, onko maailma yhä edelleen samanlainen kuin eilen. Minusta tuntuu, että kaikki on muuttunut, mutta puisto tuolla ikkunan takana on juuri niin kuin ennenkin.”

”Lupaatko viedä minut sinne huomenna? Tai siis tänään?”

”Kyllä, tietenkin! Mutta siihen on aikaa. Yötä on vielä jäljellä muutama tunti, joten nuku vain armaani.”

”Etkö sinä ole nukkunut?”

”Olen minä hieman… mutta minun pitää tehdä sinulle tunnustus. En ole koskaan nukkunut toisen ihmisen vieressä, joten en osaa sitä. Havahdun hereille jokaista liikahdustasi.” Darcy painoi pehmeitä, pieniä suudelmia Elizabethin otsalle, kulmille, nenälle.

”Haluatko, että menen pois?”

”Ei, ei missään nimessä! Minä en päästä sinua pois!” Darcyn ääni oli vahvempi kuin hän oli ajatellutkaan, hän puristi naista tiukemmin käsivarsillaan. ”Minulle on enemmän kuin tarpeeksi lepoa, kun saan katsoa untasi. Ja kyllä minäkin aikaa myöten totun siihen, että sinä olet vierelläni.”

”Etkö todellakaan ole nukkunut kenenkään vieressä?”

”Ehkä joskus pienenä lapsena hoitajan tai äitini kanssa, mutta en sen jälkeen.”

Elizabethin kulmat painuivat pohtivaisina kohti toisiaan. ”Mutta onhan sinulla… olethan sinä aikaisemminkin… Kuinka on mahdollista, ettet ole nukkunut kenenkään vieressä, kenenkään muun…”

Darcy ei voinut muuta kuin nauraa ja puistella päätänsä suorapuheiselle ja uteliaalle vaimolleen. Hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että joutuisi tällaisistakin asioista tiliä tekemään, mutta toisaalta, tämä oli niin Elizabethin tapaista, juuri tällaiset kysymykset tekivät Elizabethista hänen rakastamansa Elizabethin.

”Kyllä… kyllä minä olen aikaisemminkin. Mutta koskaan en ole jäänyt kenenkään luokse yöksi, en ole halunnut, ei sellainen ole tapana. Sinä olet ensimmäinen, viimeinen, ainoa, jonka viereen haluan nukahtaa, jonka vierestä haluan herätä, jonka unta haluan vartioida.”

”Voi kerro lisää! Kerro heistä lisää!”

”En kerro.” Darcy hymyili. ”En ainakaan tänä yönä, ehkä joskus myöhemmin.”

Elizabeth yritti näyttää mahdollisimman surulliselta, mutta silmien vilke paljasti hänet.

Darcy taputti naisen kättä. ”Sen verran voi kertoa, että on ollut kaksi naista, joiden seurassa olen viettänyt aikaani. Kumpikaan heistä ei ole halunnut minulta lupauksia, enkä ole sellaisia kummallekaan antanut. Etkä sinä tule koskaan kumpaakaan heistä kohtaamaan, siitä olen varma.” Darcyn ääni oli niin päättäväinen, ettei Elizabeth kysynyt lisää, vaan säästi aiheen myöhempään. Jonain päivänä hän ottaisi asiasta selvää, sillä kaikki, mikä antoi hänelle lisätietoja miehestä, kiinnosti häntä.

Darcy seurasi pohtivaista ilmettä naisen kasvoilla ja pelkäsi lisäkysymyksiä. Hän arvasi, että joutuisi ennemmin tai myöhemmin uuteen kuulusteluun, mutta tämä yö olisi vain heidän kahden.

”Entä sinä, sinulle tämä on tuttua?” Darcy käänsi kiusoitellen keskustelua.

”No… ei tietenkään tällä tavoin!” Elizabeth purskahti nauruun. Hän ei hetkeäkään ajatellut, että mies olisi epäillyt hänen siveyttään, se oli selvää. ”Minä olen aina jakanut huoneeni Janen kanssa. Varsinaisesti meillä on erilliset huoneet, mutta omassani en ole kovin montaa yötä nukkunut. Pieninä tyttöinä meillä oli yhteinen huone, emmekä sitten koskaan suostuneet muuttamaan. Lopulta rouva äiti antoi periksi…”

”Siksi olette niin läheisiä?”

”Kyllä, juuri siksi. Iltaisin, kun kaikki ovat käyneet nukkumaan, me vielä keskustelemme ajatuksistamme, kaikesta siitä, mitä on päivän aikana tapahtunut. Meillä ei ole salaisuuksia.” Elizabeth tajusi mitä oli sanonut, nosti kämmenen huulilleen kauhuissaan. ”Anna anteeksi, ei ollut tarkoitus sanoa, että jaamme huoneen, vaan että jaoimme huoneen!”

”Onko sinulla kova ikävä sisartasi?”

”Toki, mutta siitäkin keskustelimme paljon. Siitä, kuinka elämämme muuttuu ja saamme uudet parhaat ystävät, joiden kanssa jakaa elämämme.”

”Ja sinä haluat jakaa kaiken kanssani?”

”Haluan, ja toivon, että sinäkin jaat kaiken kanssani.”

”Kaiken. Juuri nyt haluaisin paeta jonnekin kauas pois, jonnekin missä ei ole yhtäkään illalliskutsua, vierailukäyntiä, yhtään ainoaa ihmistä.” Herra Darcy pohti hetken ja teki ehdotuksen: ”Mitä sanoisit, jos lähtisimme muutamaksi viikoksi matkoille? Matlockeilla on viidenkymmenen mailin päässä pieni metsästysmaja, jaarli varmasti antaisi meidän käyttää sitä.”

”Mitä onkaan viisikymmentä mailia hyvää tietä pitkin?” Elizabeth kiusoitteli miestä. ”Mutta ei, se ei olisi oikein. Emme me voi jättää Georgianaa yksin tänne. Mutta entä jos ehdottaisimme Georgianalle, että hän voisi mennä vierailulle Matlockien luo? Siellä hän varmasti viihtyisi, ja tämä talo jäisi vain meille kahdelle. Voisit esitellä minulle jokaisen kolkan, jokaisen salaisen nurkkauksen. Voisimme olla vain kahden.”

Darcy nyökkäsi. Jälleen Elizabeth oli löytänyt sopivan ratkaisun. Georgianan jättäminen yksin Pemberleyyn ei olisi ollut missään nimessä sopivaa, mutta vierailu enon luona toisi tytölle piristystä pitkiin kesäviikkoihin.

Mies oli pitkään hiljaa ja silitti naisen poskea. ”Elizabeth, haluan jakaa myös yöt kanssasi. Koko yöt, kaikki yöt.”

Elizabeth katsoi miestä ihmeissään.

”Elizabeth, tiedän, että on tapana, että aviopuolisoilla on omat huoneistonsa, omat makuuhuoneensa ja salonkinsa… mutta miltä sinusta tuntuisi, jos tästä tulisi yhteinen huoneemme? Voisimme tehdä rouvanhuoneesta salongin, johon vain me kaksi olisimme tervetulleita.”

”Oletko varma?”

Nyt oli herra Darcyn vuoro näyttää hämmästyneeltä.

Elizabeth jatkoi: ”Sinä tarvitset unta, en halua pitää sinua hereillä läpi öitä. Ja entä niinä päivinä, joina olen jälleen huonovointinen? Eihän se ole sopivaa!”

”Kultaseni, katso tätä vuodetta! Mahdumme molemmat tähän, vaikka jättäisimme parin jalan leveydeltä tyhjää väliimme. On siis kyse ainoastaan siitä, maltanko laskea irti sinusta. Ja mitä huonovointisuuteesi tulee, lupaan nukkua ne yöt sopivaisuuden nimissä peiton päällä ja käsivarren mitan päässä sinusta, jos niin haluat! Mutta kaikkina muina öinä haluan tuntea saman kuin nyt, ihanan ihosi vasten omaani.” Herra Darcyn puhe oli alkanut hilpeänä, mutta sana sanalta se muuttui vakavammaksi, käheämmäksi. Viimeiset sanat hän kuiskasi lähellä naisen korvaa. Kädet taivalsivat omaa matkaansa peitteen alla, tunnustellen, nauttien.

”Fitzwilliam!” Elizabeth ehti huudahtaa vain yhden sanan, ennen kuin herra Darcyn huulet tekivät puhumisen mahdottomaksi.

***

Milton astui herra Darcyn huoneeseen viimeistä kertaa kutsumatta ja koputtamatta. Tilanteen lopullisuus valkeni hänelle kahden ensimmäisen askeleen aikana.

Milton oli ollut herra Darcyn henkilökohtainen palvelija monen vuoden ajan, melkein siitä lähtien, kun herra Darcy oli palannut Oxfordista ja astunut pääkaupungin seuraelämään. Heidän yhteiset rutiininsa olivat muotoutuneet hyvin täsmällisiksi, ja vaikka heillä oli edelleen erilaisia näkemyksiä (Milton olisi halunnut olla kunnianhimoisempi muodikkuuden suhteen), Milton oli tyytyväinen heidän yhteistyönsä tuloksiin. Herra Darcy oli myös hyvä isäntä, täsmällinen ja kunnollinen, ei antautunut ylettömyyksiin tai räävittömyyksiin, joita monet muut henkilökohtaiset palvelijat saivat seurata viikosta toiseen. Niinpä Milton astui tänäkin aamuna herra Darcyn huoneeseen täsmällisesti samalla hetkellä, kun käytävän kello löi seitsemää. 

Ensimmäisellä askeleella Milton näki vaatteita. Lattialle sikin sokin heitettyjä vaatteita. Toisella askeleella hänen silmänsä kääntyivät kuin iskusta kohti vuodetta. Herra Darcy oli hereillä, kuten useimmiten Miltonin astuessa sisään, mutta isäntä ei ollut yksin. Milton näki tummien hiuksien ryöpyn pieluksella, hän ehti nähdä, kuinka herra Darcy veti peitettä paremmin peittämään nukkuvan naisen olkapäätä. Milton näki myös jotain sellaista, jonka näkemistä isäntä ei huomannut, ja jota Milton ei olisi ikinä päivänä halunnut nähdä. Peitteen alta pilkotti kaunis sääri ja siro nilkka.

Herra Darcy näki tyrmistyksen palvelijansa silmissä, mutta vain välähdyksen ajan. Heti sen jälkeen Milton oli jälleen oma itsensä, järkähtämätön, säikähtämätön. Varmuuden vuoksi Darcy nosti sormen huulilleen hiljaisuuden merkiksi, mutta varoitus oli turha. Milton ei sanoisi sanaakaan, ei päästäisi ääntäkään, ettei nainen heräisi. Darcy osoitti ovea, joka vei rouvan huoneeseen ja joka oli edelleen auki.

Milton ymmärsi sanattoman pyynnön. Hän veti selkänsä suoraksi, kumarsi isännälle ja marssi huoneen poikki. Hän astui ovesta rouva Darcyn puolelle ja veti sen perässään kiinni. Milton oli tarkka arvostaan ja tiesi, ettei kukaan palvelusväestä astuisi isännän huoneeseen ilman hänen lupaansa tai isännän kutsua, mutta rouvan huoneesta hän ei ollut varma. Sinne astuisi kutsumatta Annie nyt ainakin, mutta todennäköisesti myös rouva Reynolds tai jopa neiti Darcy voisi tupsahtaa paikalle, etenkin kun rouva oli ollut sairaana.

Milton katsoi ympäriinsä rouva Darcyn huoneessa. Vuode oli koskematon. Milton astui sen luo, riuhtaisi peitteen auki, siirsi tyynyn kauemmaksi päätylaudasta, teki siihen kädellään ison painauman. Milton tiesi hyvin, ettei yläkerrassa tapahtunut kovinkaan paljon sellaista, mitä alakerrassa ei olisi huomattu, ja vaikka hän tiesi myös, ettei talonväki vienyt juoruja mukanaan kylälle, hän halusi rajoittaa liikkeelle lähtevien huhujen määrää. Milton ymmärsi, että muutamassa hetkessä jokainen kyökkipiikakin iloitsisi siitä, että herran ja uuden rouvan välillä vallinnut epäsopu olisi päättynyt, mutta hänen mielestään oli parempi, että alakerrassa uskottaisiin asioiden tapahtuneen oikeassa, sopivassa järjestyksessä.

Milton pujahti rouvan pukeutumishuoneen puolelle ja sieltä palvelusväen portaisiin. Hän laski mielessään kaikkia niitä asioita, jotka hänen pitäisi viipymättä tehdä. Annielle pitäisi ilmoittaa, että rouvaa ei saisi häiritä ennen kuin tämä itse kutsuisi. Keittäjää olisi varoitettava, että isäntäpari nauttisi aamiaisen huoneissaan. Rouva Annesleylle olisi annettava tieto neidille välitettäväksi siitä, ettei aamiaishuoneeseen ollut odotettavissa seuraa. Ja rouva Reynoldsille olisi vihjattava, että tänään järjestettäisiin palvelusväen esittely, mutta varoitettava, että siihen menisi vielä useita tunteja.

FINIS
« Viimeksi muokattu: 24-10-2013, 20:18:58 kirjoittanut Marketta »

Poissa Pahatar

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 584
  • Rakkautta vain
Tämä oli hieno ficci, monellakin tavalla. Teksti oli sujuvaa ja sitä luki mielellään, oltiinpa sitten tapahtumissa tai pohdinnoissa. Teksti sai myös lukijan mielenkiinnon herätettyä heti alusta lähtien, ja se mielenkiinto säilyi koko ajan. Tässä oli paljon monenlaisia tunteita, jotka muodostivat hyvän vastakohdan ihmisten käytökselle ja aikakaudelle, jolloin asioista ei oikein osattu tai haluttu puhua suoraan tai sitä pidettiin sopimattomana.  ;) Siitä nämä tässä esitetyt ongelmat tuntuivatkin tulevan, kun asioista ei puhuta, jolloin väärinkäsityksille jää liikaa tilaa. Tuntuu hurjalta, että jopa näin paljon toisiaan rakastavan parin onni voi olla sen takia veitsenterällä. :'(

Tarina oli kaunis, ja vaikka siinä oli paljon ahdistusta ja pahaa mieltä alkuosalla, tykkäsin siitä, ettei tuskaa pitkitetty liikaa, vaan sitten kun Elizabeth päätti lähestyä Darcya, nämä saivat asiansa kuntoon. Lopun rakastelu oli kaunis ja pidin siitä, ettei siinä menty suoraan toiseen äärimmäisyyteen, eli Elizabethin täydelliseen hurmioon, koska se olisi tuntunut jotenkin epäuskottavalta, vaan kaikki meni niin kuin pitikin. Tykkäsin myös siitä, että lopussa Elizabeth kutsui miestään etunimeltä ja ilmeisesti ensimmäistä kertaa, se oli kuin rakkaudentunnustus. :D

Ainoa asia, joka minua hämäsi vähän tuossa alkupuolella oli se, kun tuntui siltä kuin 3. ja 4. luku olisivat vaihtaneet paikkaa, kun 4. luvussa ei mainittu mitään siitä epäonnistuneesta yrityksestä Elizabethin makuuhuoneessa, vaan kerrottiin oikeastaan paremminkin siitä, mitä Darcy oli sitä ennen ja siihen mennessä ajatellut. Se oli ilmeisesti takautuma, ja ihan tarkoituksella niin, mutta 3. luvun loppu oli niin raju, että jotenkin oli omassa mielessä hankala päästä siihen sitä aiempien hetkien tunnelmiin ja ajatuksiin. Muuta moitittavaa minulla ei tästä ole, tämä oli kaiken kaikkiaan hieno lukukokemus.

Fandom on ihana ja kiehtova ja tykkäsin siitä, miten se herätettiin tässä eloon. Ficcimaailmassa Jane Austinilla on ainakin minulle kovasti uutuudenviehätystä, koska tämä oli ensimmäinen koskaan lukemani ficci tästä maailmasta, englanniksi näitä varmaan löytyy. Heti, kun olin lukenut tämän loppuun jäin miettimään sitä, miten Elizabethin ja Darcyn elämä jatkuu tästä eteenpäin. Olisi mukava saada lukea enemmänkin tekstiäsi tällä parituksella (tai jollain muilla Jane Austinin hahmoilla), toivottavasti kirjoitat lisää! :D
Why is it that we feel more comfortable seeing two men holding guns than two men holding hands?

Poissa Marketta

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 32
  • Obstinate, headstrong girl!
Kiitos ylistävistä kommenteista! Mukava kuulla, että pidit.

Olet oikeassa, lukujen 3. ja 4. järjestys olisi ollut ehkä toimivampi toisin päin, mutta kirjoitin tekstiä tasan samaa tahtia kuin julkaisin, joten tuossa vaiheessa en osannut arvioida, kuinka pitkälle kahta eri tarinalinjaa saisin vietyä kussakin osassa (aloittaessa arvioin, että koko mitta olisi suurin piirtein 6 osaa, mutta niitä tulikin 12!).

Hyvä myös kuulla, että pidit realismista, jota ripottelin sinne peitonalaiseen osuuteen - mielestäni oli paljon uskottavampaa, että Elizabeth ehtii siinä samalla ihmetellä tilannetta ja reflektoida omia tunteitaan. Samankaltaista realismia kylvin myös muualle, esimerkiksi portaikkoon, jossa Darcy hyvin epäsankarillisesti lensi rähmälleen.

P&P-ficcien joukossa tämä teksti on varsinainen kapinallinen, sillä ainakin laatuficeissä yleensä sallitaan korkeintaan hellät suudelmat, ei mitään sitä rajumpaa. Tässä ei myöskään ole niin kovin paljoa maailman kuvaamista tai edes pääparin keskeistä vuorovaikutusta - suurimman osan tekstistähän tyypit istuu yksin huoneissaan ja kärvistelee.

Ja kyllä, mielessäni kuplii uusia ideoita. P&P-puristit varmaankin huomasivat, että olen siirtänyt häitä reilut puoli vuotta alkuperäistarinaa pidemmälle. Tein sen ihan tarkoituksella, jotta voisin kuvata myös niitä monia kysymyksiä, jotka tarina jättää täysin auki: vaikka Elizabeth ja Darcy ovat keskenään sovinnossa ja mitä suloisimpia kyyhkysiä, eivät he kihlautuessaan juurikaan vielä tunne toisiaan. Samoin heidän sukulaistensa ongelmallisuus on mitä akuutein, kun kahden perheen pitää pystyä jonkinlaiseen interaktioon, eikä ole lainkaan selvä, miten suuret seurapiirit hyväksyvät maalaistytön.  Ja punoin myös tähän tekstiin kaikenlaista, mihin pitäisi vielä palata - niistä Darcyn menneitä naisseikkailuita koskevista tunnustuksista alkaen. Niin, ja tarinassa on monta sellaista henkilöä, joille olisi tarve vielä kostaa ja monta sellaista, joille olisi mukava tehdä hyviä tekoja. Mielessä siis kuplii sekä tätä edeltävälle ajalle että tämän jälkeiselle ajalle tekstiä, jossa on vähemmän sängyllä murjottamista ja enemmän haastavampaa aikakauden ja ihmisluonteiden kuvausta. En kuitenkaan ihan heti uskalla aloittaa, teksti kun vie niin pahasti mukanaan ja täyttää illat, ja olisi tässä muutakin tekemistä...

Ja niin, pitäisi jossain välissä hiukan muokata tätäkin tekstiä. Siellä on typoja ja virheitä (kutsun rouva Bingleyä nimellä rouva Bennet... *megahups*), pari anakronismia ja voisin samalla lisätä sinne pari unohtunutta yksityiskohtaa.

Summa summarum, vaikuttaa siltä, että en pääse näistä tyypeistä eroon ihan näin vähällä. ;)

Poissa Marketta

  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 32
  • Obstinate, headstrong girl!
Oikoluin tänään kaikki osat, poistin muutamia anakronismeja ja lisäilin muutamia pieniä yksityiskohtia.

Seuraavaa tarinaa on jo kolme osaa kirjoitettuna. Vielä kun saan hieman kokonaisuuden hahmotelmaa pidemmälle, alkaa jatkoa kaksikon tarinaan tulla. Tai siis ennakkoa, sillä juttu sijoittuu aikaan ennen tätä kertomusta. Näin ollen ikärajakin tulee olemaan siveästi K7. *grin*