Ulottuvillamme vain utopia
luku 2
– lennähti minua kohti, mutta ehdin väistää sen. Vastasin haasteeseen ja pian toinen miehistä lensi oveltani laajassa kaaressa kohti rappukäytävän ikkunaa.
”Narttu”, tämän kumppani murahti matalasti ja tunkeutui sisään koko kookkaan kehonsa voimalla. Loitsin hänet mustiin, nauhamaisiin, mutta silti voimakkaisiin kahleisiin, jotka pakottivat miehen tiiviisti selkä vasten seinää, kädet vartalon sivuilla. Taikominen oli siinä asennossa melkeinpä mahdotonta.
”Keitä te olette?” kysyin ja harpoin sulkemaan levälleen jääneen oven. Yksikin juuri nyt kotiinsa tuleva jästinaapuri ja hän ei luultavasti saisi nukuttua uteliaisuudeltaan seuraavana yönä. Olisihan se ollut nyt kuitenkin kerrassaan tavatonta, että erakkona pidetyllä Selina Sarandonilla olisi mies sidottuna vasten seinää ja kädessä jokin pitkä tikku.
”Missä Ministeri Kahlesalpa on?” jatkoin, kun en saanut vastausta ensimmäiseen kysymykseeni. Mies rimpuili kahleissaan, mutta loitsuni piti tiukasti. Tartuin uhriani hiuksista kovalla otteella.
”Kuulehan nyt”, kivahdin ja yritin saada ääneeni tietynlaista auktoriteettista uhkaavuutta, sitä samaa, jota Joanne oli käyttänyt minuun aina kun raporttini olivat myöhässä, ”Sinulla on tasan viisi sekuntia aikaa avata tuo suusi, ennen kuin minun kärsivällisyyteni loppuu ja sectumsemproin sinut täältä toukokuulle.”
Mies rähähti nauramaan.
”Et sinä sitä tekisi”, hän hohotti päin naamaani, ”Sinä olet – ”
”Entinen Luihuinen”, lopetin lauseen hänen puolestaan, painottaen tuvan nimeä. Epävarmuus välähti sidotun silmissä. En tietenkään olisi kyennyt satuttamaan ketään niin pahasti, mutta Luihuisen jäseniä kunnioitettiin tietyissä piireissä ja olin oppinut hyödyntämään varjomainettani. Ilmeisesti se tehosi paatuneempiinkin roistoihin, sillä miehen ylimielinen suojamuuri mureni hiukan silmieni edessä.
”Me työskentelemme Perilliselle”, tämä totesi, mutta jatkoi tiivistä tuijotustaan eikä alentunut painamaan päätään.
”Ja Ministeri Kahlesalpa ja hänen viestinsä?” tiukkasin.
”Mitään viestiä ei ole, oletko sinä aivan avuton?”, mies tuhahti, ”Taikaministeri varmaan turvautuisi tällaisessa hätätilanteessa johonkin harjoittelijanarttuun.”
Tukistin hiukan kovempaa, enkä niinkään tahtomattani. Harjoittelijanarttu? Sietämätöntä.
”Miksi te sitten vaivauduitte tällaisen harjoittelijanartun perään?” sähähdin.
”Emme ole kovin korkealla Perillisen asteikolla. Hän kuvitteli kuitenkin, että meistä olisi hoitelemaan sinut… Useammallakin tavalla.”
Miehen rasvainen äänensävy sai kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaani. Ilmeisesti toinen miehistä oli tullut tajuihinsa, sillä oveltani kuului vaativa koputus.
”Älä tule tänne!”, mies karjaisi, ”Olen vangittuna!”
Toinen ei kuitenkaan kuullut tai ei välittänyt, vaan ovi avautui hetken päästä taian voimasta.
Käyttämässäni sidontaloitsussa oli ollut vain yksi varjopuoli. Sitä piti pitää yllä. Kun jouduin puolustautumaan äsken tainnuttamaani velhoa vastaan, loitsu herpaantui ja pian minulla oli jälleen kaksi vastustajaa päihitettäväni. Kirosin typeryyttäni ja naiiviuttani samalla, kun yritin parhaani mukaan torjua kahdelta eri suunnalta lenteleviä loitsuja ja kirouksia. Keskittymiseni herpaantui alkaessani hermostua ja pian huomasin makaavani maassa kykenemättömänä liikkumaan. Sydämeni hakkasi ja tunsin paniikin kiertyvän tiukaksi keräksi vatsanpohjaani. Yritin epätoivoisesti nostaa jalkaani, potkaistakseni lähemmäksi tullutta miestä edes puolivillaisesti, mutta se oli täysin mahdotonta. Näkymätön voima painoi koko kehoani alaspäin, kohti lattiaa, eikä minusta ollut vastustamaan sitä. Mies kurottautui avaamaan housujeni vetoketjun ja minä tunsin, kuinka kyyneleet kasautuivat patoutumiksi silmäkulmiini, pakotus muuttui yhä kuumottavammaksi ja pian ensimmäiset kyynelpisarat valuivat poskipäitäni pitkin jonnekin lattialle viuhkamaisesti levinneiden hiusten sekaan. Herkimmille alueilleni tunkeutuvat sormet olivat rujot ja kömpelöt, purin alahuultani ja hoin päässäni mantranomaisesti numeroita yhdestä kymmeneen yhä uudestaan ja uudestaan. Sormia survaistiin sisääni, en tiedä kuinka monta, en edes välittänyt, keskityin vain numeroihini.
”Ohhoh, onpa tiukka”, kuulin miehen naurahtavan toiselle ja leijailin ulos kehoni kehyksistä, leijailin kohti kattoa, kurotin kiihkeästi sen rosoista pintaa, kuviot kirmasivat silmissä ja minä en ollut enää Selina vaan juova katossa, reunastaan repsottava tapetti, hämähäkinseitti huoneiden välissä. Sormia survottiin sisään, ulos, sisään, ulos, sisään ja se sattui, sattui niin paljon, mutta minä en halunnut itkeä lohduttomasti, en murtua tässä ja nyt. Mies alkoi irrottaa vyötään toimettomalla vasemmalla kädellään, kömpelösti, mutta hitaasti ja varmasti. Ja pian kipu nousi aivan uusiin sfääreihin.
”Kidutu”, taustalla seisoskeleva mies murahti ja osoitti sauvallaan minua juuri, kun hänen partnerinsa työntyi minuun voimalla. Kuumuutta ja jäätä hohkaavat terät työntyivät ihoni alle joka suunnalta uudestaan ja uudestaan, vereni tuntui kiehuvan, kehoni kouristeli ja jostain kantautui loukkaantuneen eläimen ulinaa, kai minun kurkustani, en ollut varma.
”Nythän tuo alkaa näyttää jo seksiltä”, kironnut mies hymähti ilkeästi.
Numeroilla ei ollut enää mitään väliä, minut kiskaistiin julmasti takaisin rääkkäyksen kohteena olevan kehoni lukkoihin, eikä poispääsyä ollut. Huusin epätoivoni keskeltä seinille, rukoilin, että joku naapureista tulisi koputtamaan ovelle, etteivät he olleet äänieristäneet huoneistoani, mutta totta kai he olivat, eikä kukaan tullut.
En tiedä, kuinka kauan sitä kesti. Jossain vaiheessa turruin kipuun, upposin harmaisen utuisiin aaltoihin, jotka lievensivät tuskaani ja vaimensivat miesten kirouksia. Eivät he voisi tätä loputtomasti jatkaa, lupasin itselleni, pian he kyllästyisivät ja tappaisivat minut ja sitten kaikki olisi lopultakin hyvin. Raiskaus oli päättynyt lyhyeen, mies oli tullut, tahrannut vaatteeni valkoisella, eikä toinen ollut halunnut asettua hänen tilalleen. Mutta kidutus jatkui, jatkui, jatkui… ja minä leijuin sen kaiken keskellä ja ääni päässäni kuiskaili lohduttavia sanoja, tyynnytteli piinattua mieltäni ja minä halusin uskoa, olla luottavainen ja ajatella, ettei tämä oikeasti ollut edes totta, vaan pahaa unta, josta heräisin hetkellä millä hyvänsä ja kaikki olisi taas normaalia. Pelottavaa, mutta tavallista, ei fyysistä kipua, vain henkistä. Henkisen kanssa minä pärjäsin, sitä pääsi pakoon, siltä pystyi piiloutumaan.
Minun oli pakko lähteä. Kun miehet olivat vihdoinkin lopettaneet, oli jo aamuyö, vielä pimeää, mutta ensimmäinen valonkajo lohdutti minua horisontissa. He eivät olleet tappaneet minua, en tiedä miksi. Käskivät pitää varoituksena, ehkä minä en vain ollut tarpeeksi tärkeä. Lukitsin oveni, vahvistin sen taialla ja löysin itseni noin kymmenen minuutin välein varmistamasta, että se todellakin oli lukossa. Hiippailin omalla lattiallani kuin vieras, hyppelin varjosta varjoon ja syleilin itseäni, keinuin sikiöasennossa ikkunalaudalla ja join ehkä litran hunajavettä, mutta silti minua kylmäsi. Lihakseni olivat kireät, kidutusloitsuista kärsineet ja jokainen askel sattui, mutta silti minun oli pakko kävellä. Yksinkertaisesti pakko. Revin kynsinauhani verille, kynsilakat tipahtelivat hilseeksi lattialle, kun yritin karistaa muistoja mielestäni. Makasin lattialla polvet vasten rintakehää ja hätkähdin yhä pienempiä rasahduksia, ponkaisi istumaan ja huohotin, koetin saada kiihtyneenä hakkaavan sydämeni rauhoittumaan, nielun tempoilun lakkaamaan. Suihku. Minun pitäisi päästä suihkuun. Kuumeisena kiskoin yltäni tahratut vaatekappaleet ja tärisevin käsin avasin hanan. Yleensä vesi tuntui aluksi liian kuumalta, mutta en välittänyt. Minut oli tahrattu, liattu, häväisty ja se oli saatava pois, pois, pois. Kuurasin ihoni vereslihalle, jännittyneet hartiani rentoutuivat hiukan, mutta vain hiukan, eikä pääni vieläkään selkiytynyt. Lisää hunajavettä. Toinen suihku. Kolmas vaatekerta. Hunajavettä. Kynsinauhat, pilalla. Niskaa kutitti, raavin sitä nysäksi järsityllä kynnelläni ja minun oli mentävä suihkuun, oli tultava puhtaaksi, saatava lika pois. Kello oli kuusi aamulla, kun tajusin, että oikeastaan minun oli vain päästävä pois. Puristin sauvaa kädessäni, mitä sitten, jos joku näkisi?
Kuljin kaduilla ripeästi, astelin kiristynein askelin seuraavaan junaan, joka vei Lontooseen. Jästimatkustus. Varmin tapa päästä pois kaupungista kenenkään huomaamatta. Sauvani olin tajunnut piilottaa laukkuun, helposti saataville, sillä en halunnut kenenkään huomaavan minua tässä junassa. Ja Lontoossa minua ei varmasti huomaisi kukaan, siellä oli niin paljon elämää, niin paljon muita ihmisiä ympärillä jatkuvasti, että ajatuskin hengästytti. Mutta juuri nyt, minä tarvitsin sitä. Halusin kadota, tai oikeastaan halusin vain pyyhkiä käsinojat jollakin, ällöttävää, tahraavaa likaa joka puolella. Kuulutuksessa miellyttävä-ääninen nainen kertoi, että juna oli juuri lähtenyt laiturilta kaksi ja saapuisi Lontooseen noin kahden tunnin ja viiden minuutin päästä. Kaksi tuntia ja viisi minuuttia, kurkkuani kuristi. Korjasin silmälasieni asentoa vaivaantuneena ja kaivoin laukustani sinne hätäisesti viskaamani kirjan. Matka meni kuitenkin yllättävän nopeasti ja vaivattomasti. Kukaan ei ängennyt viereen juttelemaan, sain istua yksin koko ajan, istua ja lukea kirjaani. Oikeasti keskittymiseni herpaantui jo ensimmäisten sivujen kohdalla ja vain tuijotin sivuja mitään näkemättä, kääntelin niitä vaikuttaakseni normaalilta. Kun lopulta pääsin astumaan Lontoon maankamaralle, en tuntenutkaan oloani helpottuneeksi. Likaa oli täälläkin. Tiukkasin kangashuivin tiiviimmin vasten kaulaani ja lähdin pujottelemaan väkijoukon läpi katse maahan painettuna. Annoin jalkojeni johdattaa minua läpi kiireisten katujen ja aukioiden, aina niin pitkälle kunnes näin sen. Rähjäisen rakennuksen, jonka katolla keikkuvassa kyltissä luki suurin, neonvärisin kirjaimin ”Tilaa!”. Motelli, kuinka täydellistä. Kukaan ei osaisi etsiä minua sieltä, entistä Taikaministeriön työntekijää. Muistutin itseäni, että pitäisi lähettää erokirje heti seuraavana aamuna. Astelin sisään naarmuuntuneesta ovesta ja saavuin pieneen aulaan, jossa tapetit repsottivat ja pölyä oli ihan kaikkialle, aluksi meinasin juosta pois, mutta tämä oli pakollista. Oli pakko olla rähjäinen, tai ainakin vaikuttaa siltä, jos halusi piiloutua puritaanielitisteiltä.
Saatuani huoneen käännyin ensitöikseni kannoillani ja laskin taskussani piileskelevät rahat. Tarpeeksi desinfiointiaineisiin. Kiirehdin läheiseen pikkukauppaan ja poimin syliini kymmenen pulloa, joiden uskoin riittävän aluksi. Minun olisi pakko puhdistaa koko huone, aivan kokonaan, tai ainakin oma puoliskoni. Olin saanut majapaikan kahden hengen huoneesta, joka oli ollut siihen asti vain puoliksi varattu. En ollut vielä tavannut huonetoveriani, mutta onneksi tarjolla oli kaksi eri wc:tä. Vastaanoton finninaamainen poika oli vinkannut minulle, että paikka oli ollut viiden tähden hotelli ennen kuin muuan Hilton valtasi markkinat. Kuurasin juuri omille vaatteilleni varattua kaappia, kun kuulin oven käyvän.
”Ai, hei”, hiukan lannistuneen kuuloinen naisääni totesi, ”Kuulinkin Peteriltä, että olen saanut kämppiksen.”
Vedin pääni ulos lemuavasta kaapista ja vilkaisin toista. Punaiset pitkät hiukset, kiillottomina ja sotkuisella nutturalla. Tummat varjot ja järkyttävän kokoiset silmäpussit vihertävän ruskeiden silmien alla. Pisamia kulkemassa ristiin rastiin kalpealla iholla. Nainen vaikutti todella tutulta, jollain tapaa. Olin varma, että joskus, jossain, olin törmännyt häneen aiemminkin. Oli vain yksi tapa ottaa selvää. Laskin desinfiointiaineen ja rätin hetkeksi kaapin alatasolle.
”Minun nimeni on Lucy”, valehtelin sujuvasti. Uusi nimi, uusi identiteetti, kukaan ei löytäisi minua koskaan, ei koskaan ja minä olisin turvassa.
”Molly”, nainen vastasi.