Meidän täytyy v*ttuilla Kevinistä
Fandom: Supernatural
Genre: (Musta?) huumori
K-12, sisältää mukahumoristisia mainintoja kidutuksesta, alatyylisiä ilmaisuja ja kiroilua, sekä törkeitä stereotyyppisiä yleistyksiä aasialaisista – mutta silleen melko kiltisti!
Summasummarum: Demoni-Meg saa yllättävän tarjouksen, kun taas muuan profeetta on saanut jo tarpeekseen. Ja saamisesta puheen ollen…
A/N: Joo, vau, päätin sitten korkata mun FiFi-neitsyyden tällä keskiyön helmellä. Että terve vaan. Mainittakoon alkuun että spoilaa Supernaturalin kasikautta rajusti vaakatasossa ihan otsikosta lähtien, joten kaikki heikot kavahtakoot. Toiseksi paljon glooriaa Celepornille, jota syytän tän parituksen ujuttamisesta mun aivokapasiteettiin; Paholaisen pelin voi käydä lukaisemassa mikäli on samalla tavalla nyrjähtänyt kuin me. Kolmanneksi haluan huomauttaa, että vaikka Kevillä on sukunimestään päätellen ilmeisesti vietnamilaista taustaa, lasken Megin sen verran supliikkimimmiksi, ettei tämä juuri tee eroa kansalaisuuksien välille kun se sanan säilä viuhuu. Bear with me.
Ja niin, mitään rahaahan ei tästä touhusta mulle tipu, kaikki tekijänoikeudet sinne minne ne kuuluvat.
*
Mitä kidutuksesta nyt saattoi sanoa, muuta kuin, noh; se oli silkkaa kidutusta.
Varsinkin kun – Meg ajatteli samalla kun innosta vinkuva demoni sijoitti veitsen paikkaan jonne veitsen ei ehdottomasti olisi kuulunut mennä – sitä sattui olemaan itse luokkansa priimus kyseisessä lajissa ja siten varsin tietoinen siitä, minkälaisiin tuntemuksiin näinkin yliluonnollinen kroppa oli kykeneväinen.
Ajantaju teki aina nätisti tepposet Helvetissä, mutta Meg epäili että maanpäällisessä ajassa mitattuna hän oli nyt roikkunut nahkurin orsilla sellaisen vuoden Crowleyn ilona, maksamassa uskollisuudestaan Luciferille. Hän oli viettänyt sen ajan keksimällä sata ja yksi toinen toistaan kekseliäämpää tapaa päästää Winchesterit hengestään, mikäli nämä vielä rumensivat (okei, ne siloposket eivät ehkä siihen kyenneet, mutta periaatteellisesti) päälimaailmaa olemassaolollaan.
Tämä päivä – tai no, hetki - ei ollut poikkeus. Meg oli juuri ideoimassa kuinka hän vaihtaisi Dean Winchesterin hiusgeelin johonkin syövyttävään kemikaaliin, kun hänen pohkeeseensa veitsirunoutta taiteillut demoni äkkiä lopetti. Hänen oman lihansa nirskunta taukosi hänen korvissaan ja muuttui nahkakenkien narskeeseen; siinä samassa Crowley valssasi esiin jostakin Helvetin syövereistä.
”Meg, Meg, Meg”, Crowley kehräsi, tassutellen paremmin hänen näkökenttäänsä. Rypistäen kevyesti nenäänsä tämä harppasi valtavan verilammikon yli, kengät sen kajossa kiiltäen. ”Pidän siitä miten olet vuotanut paikalle.”
Meg veti suunsa virneeseen, paljasten harvennetun rivin hampaita. ”Tiedäthän sinä minut: aina valmis toteuttamaan sisäistä Martha Stewardiani.” Kun Crowley vain hymisi vastaukseksi, Meg sylkäisi suuhunsa kerääntyneen veren pois ja päätti siirtyä asiaan. ”Mitä sinä oikein haluat? Vähän myöhäistä vetää vahingonilobilehatut päähän, eikö?”
”Juhlista puheen ollen”, Crowley totesi, taitellessaan auki taskustaan putkahtaneen silkkinenäliinan, ”ymmärtääkseni sinä et minun laillani ole niitä, jotka haluavat viettää koko ikuisuuden kellaritansseissa, kun kattohuoneistossakin olisi tarjolla juhlat.”
Megin vastaus oli nostaa kysyvästi kulmaansa. Crowley otti sen selkeästi merkkinä ja astui lähemmäksi. ”Uudella profeetalla on hallussaan kivitaulu, jossa on ohjeet Helvetin porttien sulkemiseen – pysyvästi. Ja nyt ne ääliöt Impalassa ovat päättäneet pistää vireille tämän kyseisen valomerkin.” Kyykistyen niin että heidän kasvonsa olivat samalla tasolla, Crowley pyyhkäisi nenäliinallaan kuivuneen veren pois Megin poskelta. ”Sinä vihaat minua, minä vihaan sinua, mutta sitä enemmän me molemmat vihaamme ajatusta ikuisesta jäähystä. Joten mitä sanot, tekisitkö pienen palveluksen rakkaalle koti-infernollesi?”
Meg taiteili esiin suloisimman hymynsä. ”Ajattelin ettet koskaan kysyisi.”
*
Meg huokasi syvään ja nojasi taaksepäin tuolissaan. Tässä tilanteessa mieleen nousi väistämättä se häntä kuljettavan ihmisrievun lempisanonta: ’Tytön on tehtävä mitä tytön on tehtävä’. Okei, mimmi oli kelaillut sitä ottaessaan poskeen siltä sikaniskaiselta tuottajalta, kuvitellen että se siivittäisi tien B-luokan leffoista oikeisiin rainoihin, mutta varmasti se päti myös tässä kyseisessä tilanteessa.
Yrittäen saada ääneensä edes jonkinlaista lämpöä, Meg pusersi kasvoilleen väkinäisen hymyn. ”Okei, O-Ren, jospa laittaisit sen pyssyn pois ja juteltaisiin?” hän kujersi. ”Crowley ei luultavasti tykkäisi jos tekisin sinusta sushia, mikä tulee tapahtumaan, mikäli pistät ruiskien.”
Se joka oli siinä luulossa että profeetat, nuo Jumalan hourupäiset sananjulistajat, olivat jonkinlaisia arvokkaita olentoja, ei selkeästi ollut koskaan tavannut Kevin Trania. Viimeisen vuoden sisään Meg oli todistanut kuinka tämä alimittainen Samurai-Jackin nörttikaima oli säntäillyt pitkin pihaa kuin aropupu, samalla pyhää sanaa sisältävää taulua vispaten, sekä matkannut Impalan takapenkillä enkelin ja demonin väliin tungettuna, nostaen silloin suurimmaksi huolenaiheeksi matkapahoinvointinsa. Joko kersa oli siis totaalisen pimeä tai sitten vain siunattu sellaisella tyhmänrohkeudella, joka jätti jopa Winchesterien sukuvikaisen aivovamman varjoonsa.
Tällä hetkellä todisteet puhuivat kovasti silkan idioottimaisuuden puolesta, sillä Kevin kyyhötti motellivuoteensa nurkassa kasvoillaan jurouden huipentumaa lähestyvä ilme ja käsissään tarkasti Megiin tähdätty supersoukkeri täynnä vihkivettä. Vaikutelma olisi ollut huomattavasti uhkaavampi mikäli arvon profeetalla olisi ollut päällään jotakin muutakin kuin pelkät bokserit rimppakinttujen jatkona.
Tiukentaen otettaan liipaisimesta, Kevin tuhahti. ”Miksi minun pitäisi kuunnella mitään mitä sinulla on sanottavana?”
Meg vastusti halua pyöritellä silmiään. ”Koska toinen vaihtoehto on se että me istumme tässä odottelemassa mukavassa, kiusallisessa hiljaisuudessa aina siihen asti kunnes mamma-Tran palaa takaisin kaupasta.”
Vesipyssy notkahti Kevinin kädessä ja Meg laski sen erävoitoksi. Se olikin sitten ensimmäinen laatuaan sen jälkeen kun hänen oli onnistunut jäljittää Tranien suosima motelli ja livahtaa huoneeseen. Paha vain että hän oli jo ehtinyt unohtaa millainen maantiekiitäjä tämä kyseinen kersa oikein oli, koska hän oli tuskin ehtinyt heittää korkonsa kynnyksen yli kun Kevin oli yhdellä sulavalla liikkeellä kierähtänyt hereille ja hapuillut vihkivesipyssynsä käsiinsä. Meg oli siis tyytynyt parkkeeraamaan itsensä huoneen toisella laidalla sijaitsevaan nojatuoliin.
Kevin räpsytteli tummia simmujaan hämmentyneesti. ”Minä luulin että sinä autoit Samia, Deania ja Casia? Missä vaiheessa sinä ja Crowley oikein aloitte tulla toimeen?”
”Kun antaa tietylle enkelille pikkusormen ja tämä vaihtaa koko käden Winchesteriin, se yhdistää kummasti.” Meg kohautti olkapäitään. ”Sitä paitsi, teidän suuri suunnitelmanne sulkea Helvetin Portit lopullisesti ei oikein uppoa meikeläisiin, ihme kyllä. Siinä ei paljon tule katsottua kenen naamalla sitä ennen tuppasi sylkeä kun on liian kiire rynniä hätäuloskäynnille.”
Kevyesti värähtelevä alahuuli oli ensimmäinen merkki siitä, että Kevin alkoi ilmeisesti pikkuhiljaa ymmärtää olevansa puun ja demonin välissä, eikä mystistä apua ollut tulossa. Meg päätti helliä tätä jumalaista tamagotchia hieman ja letkautti, ”Älä nyt, homma voisi olla pahemminkin; Crowley voisi tarvita vaikka koko verivarastoasi pelkän lukutaitosi sijaan. Tarjoat vähän palveluitasi ja kuka tietää, ehkä koko hommalla on onnellinen loppu.”
Heti kyseisen lauseen sanottuaan Meg tiesi, että jokin sinällään laveassa herjassa oli osunut maaliin. Kevin terästäytyi silminnähden, samalla kun jonkinlainen tuskansekainen irvistys pyyhkäisi tämän kasvojen poikki. ”Minä en ole mikään palveluidentarjoaja!” profeetta vinkaisi.
Nyt kun kivan rasahtelevaan alkuun oltiin päästy, Meg päätti hakata kepillä vähän lisää heikkoa jäätä jalkojensa alla. ”Anteeksi mitä?”
Kevinin hartiat valahtivat, mutta eivät lannistuksesta, vaan jonkinlaisen kyllästyneisyyden eleenä. Sitten, ”Viimeksi kun me ’teimme yhteistyötä’, Crowley leikkautti tukkani, asetti demonin tyttöystävääni ja sitten tapatti tämän.”
Ja tässä sitä sitten mentiin rytisten. Meg puri hampaistaan yhteen niin että kirskui. ”Tiedäthän sinä Crowleyn”, hän yritti muikistella, ”tyyli ennen tarkoitusta.”
”Hän siteerasi minulle italialaisia runoja ja kutsui minua ’prinssiksi’.” Kevinin äänensävy olisi voinut jäädyttää metsäpaloja. ”Ennen kuin sanoin olevani vegaani, hän toimitti minulle tonnikalaa Japanista ja villisikaa Ranskasta.”
Meg oli aina alitajuisesti tiennyt että hänellä oli ollut jokin hyvä syy olla tekemättä yhteistyötä Crowleyn kanssa. Tietysti Azazelilla ja Luciferilla, hänen edellisillä ja nyt valitettavan edesmenneillä oppi-isillään, oli ollut omat erikoisuutensa ja diivailunsa, mutta ne olivat näyttäneet nätin naamansa lähinnä itsekehun muodossa. Mutta nyt vaikutti siltä että Crowleyllä oli ihan oma lehmänsä tässä Okinawassa. Tarkemmin ajateltuna ei ollut mitenkään yllättävää että kaikista demoneista juuri Helvetin nykyinen herra päätti pistää pystyyn oman yhden miehen Humbert Humbert –shownsa, mutta Helvetin hädän käyttäminen tekosyynä oli jo aika paksua. Mikäli totuus tosiaan oli että Crowley halusi vain taitella sydämenmuotoisia origameja niistä kivitauluista joita Kevin tälle ojenteli, niin mikäs siinä, pitäkööt sakkolihaisen kevätrullansa. Niin paljon onnea tälle postipyyntiromanssille Meg ei kuitenkaan ollut valmis toivottamaan, että olisi ollut valmis riskeeraamaan vastapalautetun nahkansa sen vuoksi. Jos Crowley halajaisi jumalallista johdatusta, saisi tulla sitä itse hakemaan.
”Palataan asiaan”, Meg sihahti, ennen kuin oikoi itsensä ylös tuolista ja ulos.
Hänellä olisi pienen bisnesneuvottelun paikka.
*
Crowley oli par’aikaa sukimassa rakkaan helvetinhurttansa kupeita, kun Meg palasi takaisin tuliseen päämajaan.
Heittäytyen istumaan johonkin joka nykyään muistutti tuolia, mutta saattoi olla aikanaan ollut jonkun kärsivän sielun rintalasta, Meg päästi urahduksen joka kiinnitti jopa Crowleyn lemmikin huomion. ”Kuinka mukavaa kun viitsit mainita, että tässä metsästettiin nyt profeetan lisäksi myös jotakin ninjataitoista rattopoikaa!” hän sihahti.
”Ah”, Crowley helähti maireasti, ikään kuin asiassa ei olisi ollut mitään ongelmaa, ”eli sinä löysit hänet!”
Meg harkitsi hetken että olisi taitellut istuimestaan irti tavallista isomman hammastikun ja kaiken uhallakin yrittänyt askarrella Crowleysta purulelun lemmikilleen. ”Voi löysin kyllä, ei hätää”, hän kihisi, ”ja voit kuvitella yllätykseni kun se pikku nilviäinen kaivoi esiin vesipyssyllisen verran vihkivettä ja alkoi sitten muistella kaikkia niitä kertoja kun sinä yritit uida tämän pakkomielteisesti ylösnapitettuihin liiveihin.”
”Voi sitä poikaa, aina niin sisukas.” Crowleyn äänessä oli sävy jota ei parhaimmallakaan tahdolla voinut kuvailla muuksi kuin varsin vääristyneeksi isälliseksi ylpeydeksi. Tämä virnisti hurmaavasti ja iski silmää. ”Se tekee kaiken paljon hauskemmaksi.”
”Crowley, sinä et voit kerätä sitä kersaa kuin jotakin itämaista matkamuistoa! Tässä puhutaan nyt demonien tulevaisuudesta, eikä jostakin hemmetin pokémonista!”
Megin sanat tuntuivat kuitenkin kaikuvan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, sillä Crowleyllä oli liian kiire paijata hurttaansa autuas virne huulillaan. Megin tuijottaessa tämä kumartui sipisemään otuksen epämuodostuneeseen korvantapaiseen: ”No niin, olepa kunnon hauva ja nuuhkaise vähän Megiä tässä. Meillä on hieman take-awaytä jäljitettävänä.”
Valtavan kuolakoneen kirsun pyyhkiessä hänen kroppansa poikki kuin puimuri, Crowleyn seistessä tyytyväisyyttä hehkuen taustalla, Meg alkoi tosissaan miettiä että pitäisiköhän hylätä tämä seuralaisbisnes ja siirtyä yksityisyrittäjäksi; pahimmassa tapauksessa ratkaisu uratikkaiden kiipeämisestä oli tuskaisa kuolema Winchestereiden käsissä, eikä sekään tähän kaikkeen verrattuna enää vaikuttanut mitenkään huonolta idealta. Välttyisipähän ainakin näkemästä kuinka Helvetin valtias tekisi itsestään idiootin jonkun kävelevän sanakirjan silmissä.
Lucifer olisi pyörinyt haudassaan, mikäli olisi omistanut luksuksen sellaista ikinä saada.
