Tämän jälkeen
Paritus: Dean/Castiel
Ikäraja: K-16
A/N: Jossain aivokuoleman syövereissä päätimme Celepornin ja comatosecombatin kanssa kirjoittaa ficit samasta haasteesta. Lähinnä wikipedian random nappulaa hakkaamalla löydetyt haasteen ehdot löytyy tekstin lopusta. Sijoittuu end-verseen eli vitoskauden The End -jakson maailmaan.
I
Ensimmäinen elokuva, jonka Castiel koskaan näkee kokonaan, on joku ruotsalainen tuotanto, jonka nimeä yritän myöhemmin muistaa tuloksetta. Epämääräinen harmaa värimaisema ja kieli, jonka omituinen sointi saa minut naureskelemaan. “Eihän kukaan voi sanoa mitään vakavaa tuollaisella kielellä.” Cas ei kuule, tuijottaa, miten harmaa muuttuu ruudulla punaiseksi, kun vaaleatukkainen poika ampuu varoituksetta seitsemän luokkatoveria ja sen jälkeen itsensä.
Katson Castielin käsiä, nivelet liikkumassa ihon alla, kädet puristuvat nyrkkiin yhtä aikaa hidastetun kuvan kanssa, jossa sormi painuu liipasimelle. En tiedä, miksi se hetki tuntuu merkittävältä jälkeenpäin, mutta johonkin ajatuksien ja muistojen alle, juuri tämä kuva pinttyy itsepintaisesti kiinni niihin kohtiin, joissa lukee tämän jälkeen kaikki muuttuu. Kun tarkastelen sitä hetkeä jälkeenpäin, mikään ei näytä erilaiselta. Mutta jotenkin, harmaa värimaisema ja lakoninen musiikki, käsien nivelet ja se, miten Castielin ja sen pojan katse ruudulla on niin identtinen, se pysäyttää minut ja jo siitä minun olisi pitänyt tietää.
Lopputeksteissä sama musiikki, Castiel hengittää, katsoo televisiota, katsoo minua ja samat nivelet, hengitys, pullon korkki on lattialla ja lasi, nopeasti tyhjä ja uudestaan täytetty. Tästäkö se alkoi?
“Kaikki kunnossa?”
Cas kääntyy ja hätkähdän sitä, miten nopeasti hän humaltuu. Inhimillistyy. Siinä minun silmieni edessä. Niin minä kuvittelen jälkeenpäin. Kuvittelen, että jotain ratkaisevaa tapahtui jonkun naurettavan elokuvan aikana tai sen jälkeen ja että Castelin humala oli merkki jonkinlaisesta lopusta, josta emme olleet silloin valmiita vielä puhumaan. Niin minä kuvittelen jälkeenpäin ja niin se kai tapahtui.
Castielin hengitys on erilaista kuin koskaan aikaisemmin. Cas on alkanut nukkua ja mitä enemmän hän nukkuu, sitä enemmän minä valvon. Lasken jäljellä olevia ruokavarastoja, luoteja, niitä naisia, jotka vielä yrittävät löytää lapsiaan. Hengityksessä terävä vivahde ja sänki osuu olkapäähäni, kun Cas painautuu lähemmäs. Hän on antanut partansa kasvaa ja hän on alkanut nukkua ja katsoa typeriä hitaita elokuvia eikä hän enää tarvitse minun humalaista kutsuani tullakseen viereeni öisin. Sen pitäisi ehkä olla rohkaisevaa, mutta minä lasken luoteja enkä puhu syistä, jotka johtivat tähän.
II
Istumme huoneen hämärässä, joku on löytänyt kahvia ja sen karvas maku tuo mieleen tiet ja levähdyspaikat, nimen, jota kukaan ei enää mainitse sen jälkeen, kun minä rikoin humalapäissäni kaikki huoneeni ikkunat ja itkin ensimmäistä kertaa jonkun edessä. Lasken kupin käsistäni, työnnän sen Castielille.
“Puhuit unissasi.”
“Niinkö?” Cas näyttää hetken aidosti kiinnostuneelta. Pidän tästä ilmeestä. Se on ilme, joka hänellä oli joskus ennen, ennen sänkeä ja nukkumista ja tätä uutta laiskaa naurua.
“Niin, ei mitään, mistä saisi selvää, karduzööh jotain.”
“Karudzhikh”, Castiel korjaa. “Se on kaupunki.”
Minä nauran, törkeä typerä nauru, joka loppuu lyhyeen, kun Cas nostaa katseensa. Elämme vielä aikaa, jolloin minä nauran häntä enemmän. Vaikea sanoa, milloin vaihdoimme osia.
“Silloin, kun kaupungilla ei ollut vielä nimeä, sinne syntyi profeetta, ja kun profeetta näki ensimmäisen näkynsä, hän kertoi siitä. Profeettaa syytettiin kylää seuranneista vitsauksista, sillä miten muuten olisi hän voinut tietää tulevastakin pahasta ellei ollut sitä itse. Hänen ruumiinsa haudattiin, mädäntynyt liha silvottiin ja lopulta poltettiin, että paha pysyisi poissa.”
En katso Castielia. Katson, miten Chuck kävelee ikkunan ohi, näkee minut likaisen ikkunalasin lävitse, hermostunut hymy ja hän kohottaa kättään tervehdykseksi.
“Niin Jumala kohtelee valittujaan”, Cas toteaa lopulta ja me emme puhu enää Jumalasta emmekä sanoista, joita Cas lausuu tai on lausumatta unissaan. Alamme puhua muista asioista. Siitä, miten vähitellen ruoka loppuu ja miten heidät, jotka ovat saaneet tartunnan on ammuttava ennen kuin tauti puhkeaa. Ei mitään riskejä, huomaan hokevani niin usein kuin mahdollista.
Ei mitään riskejä. Opimme varmistamaan, ettei leiriin tule tunkeilijoita ja päivämäärät sekoittuvat toisiinsa. Ei mitään riskejä, puhelimet lakkaavat toimimasta, viimeisimmän lehden mukaan kuolinluvut ovat ylittäneet miljoonan jo jonkin aikaa sitten ja kun saamme lehden käsiimme, se on jo kellastunut ja ohuen paperin yläkulmaan kirjatusta päivämäärästä tuntuu kuluneen ikuisuus.
Cas itkee nukkuessaan, ei koskaan muulloin ja lopulta ei enää silloinkaan. Minä suljen silmäni ja rukoilen, pyydän, huudan, vaadin, nöyrryn, lupaan mitä vain saadakseni vastata toisin, päättää toisin. Kyllä, minä yritän huutaa vaikka on käynyt jo selväksi, ettei kukaan kuule tai ei ainakaan aio vastata. Seison keskellä pihaa ja rukoilen ja se muistuttaa karmivalla tavalla ensimmäistä kertaa, kun rukoilin häntä, joka nyt nukkuu sängyssäni pois humalaansa eikä kuule kenenkään rukouksia enää, minun varsinkaan.
Nukun vähemmän kuin koskaan, painan unissani kerran veitsen Castielin kaulalle ja hän kompuroi ylös sängystä, murtaa pimeässä jalkansa ja siitä tulee minulle tekosyy pitää hänet pois tieltä.
Minun kyllästynyt ääneni sanomassa: “Ei mitään riskejä Cas. Pysyt täällä niin kauan, kunnes pystyt kävelemään.” Cas nojaa käsiinsä eikä minun tarvitse nähdä purkkeja tai pulloja nähdäkseni, että tämä on yksi huonoista päivistä. Sänki on muuttunut parraksi. Rintalasta kohoaa vanhan bändipaidan alla ja kaulalla erottuu edelleenkin veitsen jättämä heikko naarmu.
Vilkaisen pöydällä lojuvaa läpinäkyvää pussia, pientä veistä, cd-levyä jonka peilaavalta pinnalta erottuvat naarmut ja häivähdys valkoisesta jauheesta, Casin naurettavaa kauhtunutta t-paitaa. Mietin, milloin viimeksi olen nähnyt sen vanhan trenssin ja miten omituiselta se nykyään näyttäisi Castielin yllä. Miten paljon silti toivoisin näkeväni sen.
“Supergrass. Chuck pitää tästä bändistä.” Cas virnistää, käärii sätkän ja esittelee virttyneessä paidassa komeilevia hinteliä hinttejä ja laulaa jotain renkutusta, jonka sanojen pitäisi todennäköisesti paljastaa minulle jotain olennaista Casin turhautumisen tasosta. Sivuutan laulun ja paidan, hetken yritän jopa sivuuttaa Castielin kädet, jotka kurottavat minua kohti. Liha voittaa kyllästymiseni ja olen sohvalla hänen päällään, lasken vahingossa painoni liian lähelle murtunutta jalkaa. Hetken yritämme selviytyä ahtaasta sohvasta ja vyönsoljesta, Castielin kädet ovat nopeat ja tutut, tuntee minun liikkeeni, puren huulta, hengitän raskaasti hänen kaulaansa vasten ja kun tulen, en ajattele yhtään mitään. Se antaa jo tarpeeksi syytä työntää Cas hetken päästä liian karkein elein minulle paremmin sopivaan asentoon, tarttua hänen hiuksiinsa, olla kuulematta, miten hän äännähtää jotain, joka on ehkä pyyntö tai ehkä vaatimus lopettaa.
Cas minun allani, minä nojaan häneen, en ajattele mitään ja jos näinkin silloin verta sohvalla tai jos hän sylkikin päälleni sen jälkeen, se tuntui yhdentekevältä. Väsynyt, vihainen, merkityksetön inhimillinen ele, joka ei kuulunut hänelle, joten se oli yhdentekevä, veri sohvalla ja sylki minun kasvoillani. Miksi tämä hetki on jotenkin vähemmän merkittävä kuin se hetki, harmaan ja punaisen sävyt tv:n ruudulla. En tiedä. Ehkä siksi, että tämä hetki, se ei muuttanut enää mitään. Se, että me olimme jo siinä, veri ja sylki, kuolemattoman hyvinkin kuolevaiset, humalaiset eleet ja herkästi rikkoutuvat jalkapöydän luut, se ei muuttanut mitään mihinkään suuntaa.
Sen tapauksen jälkeen minä ja Cas emme puhuneet viikkoon. Minä suljin vyöni ja kävelin ulos, pakkasin naurettavan monta asetta ja neljä miestä vanhaan yksityisen terveysaseman autoon ja ajoin kaupungin laidalle. Palasin ruokasäkkien ja kolmen miehen kanssaa takaisin, kuolleen miehen kengät ja takki huolellisesti ruokasäkkien päälle taitettuna.
Viikko siitä, me varomme katsomasta toisiamme ja muut varovat paljastamasta katsovansa meitä. Cas tulee yöllä minun viereeni ja tällä kertaa minä makaan paikallani, liikkumatta, pimeässä Casin sormet kulkevat minun kylkiäni pitkin ja tämä on paras anteeksipyyntö mihin kykenemme. Hän laskee kätensä minun olkapäälleni eikä siihen enää jää minkäänlaista jälkeä. Ajattelen ensimmäistä kertaa, miten olin koskettanut palanutta ihoa ja miten myöhemmin olin ollut melkein helpottunut siitä, että edes se jälki olisi pysyvä. Eihän se ollut, katosi vähitellen ja vaikka Cas joskus aamuyöllä sanoo, että hän näkee sen edelleen, tiedän hänen valehtelevan minun mielikseni.
Nyt huone on hämärä, kosteus nurkissa läpitunkevaa, painostavaa. Castielin kosketus on ensin vain aavistus, joka konkretisoituu myöhemmin punaisen ja sinisen sävyiksi, sormien painaumat, jotka haalistuvat nekin ennen pitkää.
Minä annan hänen jättää jälkiä ihooni ja lopulta hän anelee, että tekisin samoin. On hämmästyttävää, miten kauan minä viitsin kieltäytyä. Lopulta kyllästyn, epätodellinen hetki; kuulen, miten Castielin pää osuu pöydän kulmaan, omituinen ja irvokas napsahdus, iho on rikki ja verta on äkkiä kaikkialla. Cas, verta joka paikassa, nauraa, nauraa, tämä hänen uusi naurunsa, se jähmettää minut paikalleni ja vasta kun Bobby kävelee sisään, näkee veren ja alkaa huutaa, minä ymmärrän, että Cas voi oikeasti kuolla. Tämä mies, joka on repinyt minut ulos helvetistä voi kuolla siihen, että iskee päänsä pöydän kulmaan. Ajatus on niin mieletön, että minäkin alan nauraa. Minä ja Cas, verta joka paikassa ja nauru, joka ei kuulosta minun naurultani.
Castielin kuolevaisuus, parta joka kasvaa, sormet, jotka muuttuvat kellertäviksi etusormen ja keskisormen välistä, laajentuneet pupillit, kyynärvarsien hilseilevä iho, verta vuotava nenä. Siitä tulee minulle pakkomielle ja tajuan vasta jälkeenpäin, että se on ollut sitä Castielille jo pitkään. Kuinka paljon tämä keho kestää, kuinka paljon tämä mieli kestää. Hitaasti ja varmasti, hän on tappanut itseään ja minä en tiedä, miten siihen asettuisin, sillä mitä enemmän häntä katson, sitä enemmän alan ajatella, että niin olisi parempi. Eikö se olisi parempi kuin tämä, minun tapani uskotella, että kipu kuului kosketukseen, Castielin tapa uskoa, että hän ansaitsi sen.
III
Huoneen hämärässä kylmyys imeytyy lattialaudoista joka paikkaan. Käännän katseeni, kun Cas ilahtuu näkyvistä verisuonista käsivarressaan, nojaa taaksepäin, silmäluomet raollaan kurottaa kätensä kohti vieressään istuvaa naista, jonka nimeä ei muista.
“Ehkä sitten kun olet valmis hänen kanssaan voit tulla hakemaan meitä muita.” Naurahdus, ääni on jo paljon enemmänkin kuin vain vihje. Nämä ovat niitä uusia naisia. Opiskelijoita, kotiäitejä, tarjoilijoita, lääkäreitä, kaikki nyt samassa loputtomassa paskassa, yhtä pilvessä kuin Cas, keikkuvat hänen, meidän, huoneemme ovella hiuksiaan, kaulaansa kosketellen. Kerran minä jään katsomaan. Alunperin ei ollut tarkoitus, mutta kun huomaan, ettei Cas käsitä minun olevan paikalla tai ei välitä siitä, minun on jäätävä, nähtävä, miten hän koskettaa heitä.
Istun vain muutaman metrin päässä heistä, katson, miten yksi toisensa perään naiset riisuvat itsensä ja hänet, miten joku nauraa Castielin parralle, joka kutittaa, miten joku heistä, selkä kaarella asettuu Castielin eteen. He kilpailevat hänestä, antautuvat, nöyrtyvät hänen edessään ja minä en tunnista sitä miestä, joka peittää kädellään yhden naisen suun, pitää toisella kädellään naista paikallaan. Istun paikallani niin pitkään, että naiset keräävät vaatteensa ja poistuvat, lääkärit, kotiäidit, tarjoilijat, opiskelijat, kaikki äkkiä tuskallisen selvänä, kaihtavat minun katsettani eivätkä vilkaisekaan Castielia ennen kuin taas huomenna tai sitä seuraavana päivänä, samat törkeät eleet ja puheet, kaiken alkaessa taas alusta.
Viimein Cas näkee minut eikä mikään hänessä pyydä anteeksi enkä sitä vaadikaan. Hän kävelee minun luokseni ja muistan sitä, miten aluksi ihmettelin Casin tapaa hämmentyä kosketuksesta, mutta olla silti niin luonnollinen alasti. Hän kävelee minun luokseni, on hetken taas joku, jonka tunnen ja kuitenkaan ei.
Likainen sohva, Castiel istuu viereeni, etsii pöydältä jotain. Ajattelen sitä, miten huomenna taas joku todennäköisesti kuolee, miten luoti lävistää ihon ja ruston naurettavan helposti, miten Castiel ensimmäisellä kerralla katsoi minua loputtoman pitkään, näki silloin kaiken ja nyt ei mitään.
Cas löytää etsimänsä, alkaa puhua sudenkorennoista. Kaikista maailman asioista, hän alkaa puhua sudenkorennoista. Etteivät ne oikeastaan elä vain päivää, jotkut elävät viikkoja, jopa kuukausia, mutta ihmisistä on jotenkin kiehtovampaa ajatella, että ne elävät niin vähän aikaa.
“Tiedätkö miksi?” Castielin sormet, nopeat liikkeet, vaivaton, tottunut tapa, jolla hän murskaa tabletin jauheeksi lusikan alla. Uskomaton tarkkuus, jolla hän huumaaa itsensä sellaiselle rajalle, että minun on kokeiltava myöhemmin varmuuden vuoksi hänen pulssiaan.
“Se antaa jotenkin niille oikeutuksen vain olla ja naida ympäriinsä. Se että elää vain päivän. Kaikki haluaisivat elää niin.” Casin virnistys, hän ei enää kykene kohdentamaan katsettaan ja myöhemmin minä nojaan seinään huoneen ulkopuolella ja oksennan.
IV
Cas viettää yhä enemmän aikaa muiden iholla, kertoo minulle sekavia tarinoita hallusinogeenien vaikutuksista, siitä, miten se olotila toisinaan muistuttaa jollain hyvin alkeellisella tavalla sitä tunnetta, joka hänellä ennen oli.
Alan etsiä Samuel Coltin asetta, alan nähdä unia, joita näin viimeksi silloin, kun Casin kädenjälki edelleen poltti ihoa. Ajattelen heitä harvoin, niitä naisia Castielin vieressä, lähinnä silloin, kun kävelen huoneeseen väärällä hetkellä tai kun Cas on niellyt muutaman rauhoittavan liikaa ja alkaa yksityiskohtaisesti kuvailla jotain naista, jonka käytös on äkillisesti muuttunut. “Vielä jokin aika sitten minulla oli naapurina nymfomaani”, Cas haluaa jakaa. Seuraa lyhyt tauko, Castielin naurunpuuska muuttuu matkalla yskäksi ja hetken ajattelen hänen tukehtuvan. “Mikä sana! Nymfomaani!” Castielin ääni sammaltaa. “Ensin haluaa, sitten ei.” Näiden sanojen kohdalla hän yrittää keskittyä, keskittyä katsomaan minua ilmeisesti jotenkin merkitsevästi, keskittyä asettamaan itsensä niin, että voisi helposti avata vyön ja sepaluksen, tarttua minuun omistavin elkein.
Annan hänen tehdä, mitä haluaa, annan hänen käsiensä kulkea, huulet minun navallani. Hätkähdän sitä, miten hyvin hän tuntee minun ihoni ja tapani. Hätkähdän sitä, miten vähän se minua liikuttaa, miten yhdentekevältä se tuntuu, kenen hiuksista minä siinä pidän kiinni, kenen huulet ja kieli, turhautuneet äännähdykset lantioni liikkeitä vasten.
Öisin Castielin uni on katkonaista. Unissaan hän etsii sormillaan selästään tiettyä kohtaa, todistusta siitä, että hän oli jotain muuta joskus aiemmin. Lumoutuneena minä seuraan hapuilevia sormia lapojen kohdalla, pystyn mielessä jo laskemaan sekunnit siihen, kun hän herää, hengitys tiheää, silmät vauhkona hakevat ympäröivää todellisuutta. Joka öinen toistuva kaava. Lopulta minun on katsottava muualle.
Vaihdan pakkomielteen toiseen. Katson vain ohimennen, miten Cas, neulat ja suonet, naiset ja pullot. Katson muualle. Katson karttoja, aseita, Chuckin hämmentyneitä eleitä, arvioituja välimatkoja minun ja jonkun lopullisen tuomion välillä. Keskityn ajattelemaan kaikkea muuta kuin Castielin haparoivia sormia. Keskityn ajattelemaan asetta, jonka luoti voisi tappaa melkein mitä vain. Keskityn ajattelemaan strategioita, vahvuuksia, heikkouksia. Keskityn nousemaan aamuisin.
V
On loputtoman ironista, että juuri lopussa meitä on kaksi versiota samasta miehestä. Niin kuin olisin tarvinnut tämän miehen kontrastiksi nykyisyydelleni. Katson itseäni makaamassa lattialla. Olen epäluuloinen itseäni kohtaan ja se on vain oikein, sillä tottakai minä tulen tuottamaan pettymyksen.
Katson itsäeni tuomitsemassa omaa käytöstäni, katson itseäni luomassa palvovia, hämmentyneitä katseita rennon Castielin suuntaan. Yritän muistaa, miltä tuntui olla tuo mies. Yritän kuvitella, miten omituiselta varmaan olisi tuntunut nähdä Cas sellaisena. Nuorempi minä, väsynyt, mutta yhä ylpeä ja silti jotenkin liikuttavan järkyttynyt, raivostuttavan naivi ja itsepäinen.
Ja rakastunut. Nuorempi minä, miten hän kallistaa päätään Castielin puhuessa, miten hän on niin vakuuttunut omasta – ja ennen kaikkea Castielin – kuolemattomuudesta, ettei edes tajua pelätä tätä kaikkea.
Cas ei kysy minulta lupaa suoraan, eihän hänen ole tarvinnut kysyä lupaa aiemminkaan, mutta nyt hän koskettaa minua, nuorempaa minua ja katsoo samalla sivusilmällä miten minä reagoin. Hengitys, sisään, ulos, olen ensimmäistä kertaa mustasukkainen, mutta annan sen tapahtua, koska en voi muutakaan ja osa minusta haluaa tuhota tämän kiiltävämmän version itsestäni. Sillä jos on jokin tapa tuhota, se on tämä, Castielin nauru ja lämpimät katseet. Hän on nykyään armottoman hyvä tässä, ei uskoisi että tässä on se sama mies tai enkeli tai mikä lie, joka vaivaantui aiemmin koskettamisesta. Eihän se kai olekaan. Cas hymyilee nuorelle minulle ja haluan kuvitella hänen hampaansa teräviksi, valmiina repimään minut kappaleiksi, koska en halua ajatella, että tämä hymy on vilpitön, helpottunut, nauru jollain tavalla kevyempää.
“Minä pidän aiemmasta sinusta”, hän naurahtaa kesken kokouksen nuoremman minun heitettyä jotain muka viihdyttävää ja tiedän, että Castiel puhuu totta. Hän valitsisi tämän vanha version, jos se olisi mahdollista ja hetken se on.
Näen, miten se tapahtuu; nuoren minun ei tarvitse sanoa mitään, koska tämä Castiel, tuntee jo minut, tietää tarkalleen mitä tehdä, osaa väistää ensimmäisen torjuvan eleen, osaa ojentaa lasin, johon nuorempi minä tarttuu uhmakkaasi, niin kuin asiat todella olisivat hänen päätettävissään.
Annan sen tapahtua. Seuraavana aamuna nuoremman versioni ilme niin läpinäkyvä, tapa, jolla hän katsoo itseään, minua, yrittäen arvioida Castielin ja minun välejä, tapa, jolla hän yrittää ymmärtää, mitä hänen nykyisyytensä ja minun todellisuuteni väliin mahtuu.
Osa minusta haluaa kertoa hänelle sen kokonaan. Kerron vain joitain osia, niitä, jotka on mielestäni tarpeellisia. Kertoisin loputkin, mutta Castielin mielestä se on turhaa. Hetkeksi vino hymy muuttuu väsyneeksi ja raukea nauru on uupunut, sen anova sävy erilainen kun aiemmin. Sitä minä ajattelen, kun osoitan kartasta kohtaa, johon olemme menossa. Sitä minä ajattelen, kun Cas ei katso taakseen noustessaan autoon.
Tässä vaiheessa on vain helpottavaa, että hänen ihonsa on nykyään yhtä heikko kuin muidenkin ja hänen eleensä lukemattomien humaloiden hidastamat. Me molemmat ajattelemme tätä, nousemme autoihin ja olemme jollain tapaa valmiita.
Nousemme ulos autoista, aseita ja luovuttaminen monien kasvoilla naamioituneena päättäväisyydeksi. Nuorempi minä, syyllistäviä sanoja, he kuolevat, me kuolemme, hän hokee.
Katson asetta kädessäni, kaiken loppu, tähän se päättyy. Luoti, jonka pitäisi lopettaa tämä taistelu. Niin olen sanonut ja he ovat uskoneet, koska heidän on pakko uskoa tai koska he eivät välitä, jokainen aamu, mustasta huoneesta toiseen vielä pimeämpään, sitä tämä on ollut jo pitkään, joten he uskovat, kun minä väitän tämän luodin muuttavan jotakin.
Auton ovet lyödään kiinni, kolahdukset tuntuvat kaikuvan pitkään ympäröivässä hiljaisuudessa. Cas nostaa aseen olalleen.
Coltin paino minun kädessäni. Castiel katsoo minua, minä katson häntä. Hän tietää. Tämän aseen luodit voisi yhtä hyvin ampua jo nyt.
Haasteen ehdot
Ficissä täytyy jollain tavalla mainita:
- mustat huoneet
- yksityinen terveydenhuoltokuljetus
- ruotsalainen elokuva
- Karudzhikh
- sudenkorennot
Pakolliset lauseet
"Vielä vähän aikaa sitten minulla oli naapurina nymfomaani."
"Ehkä sitten kun olet valmis hänen kanssaan, voit tulla hakemaan meitä muita."
Lisäksi ficissä täytyy olla seksiä ja jollain tavalla tulee hyödyntää Supergrassin kappaletta Cheapskate. Fandomina Supernatural.
