Nimi: Irrallisia paloja ja langanpäitä
Kirjoittaja: Fiorella
Genre: romance
Paritukset: Der/Mer, Der/Add
Ikäsuositus: K-12
Disclaimer: Myöskään tällä saralla en ota minkäännäköistä kunniaa henkilöhahmoista, paikoista ja canon-juonesta, vaan ne perustuvat tv-sarjaan. Kirjoitan vain itseni ja toivon mukaan toistenkin iloksi, siinä kaikki saamani (ja kaipaamani) hyöty.
A/N: Tämä one-shot on tuhoutuneelle McAnatomy -foorumille keväällä kirjoittamani ficcipätkä. Lisäänpä sen tänne sen kunniaksi, kun kolmas kausi alkoi telkkarissa.
Irrallisia paloja ja langanpäitäDerek oli aina pitänyt selkeästi rajatuista tiloista. Losseista. Hisseistä. Aivoista. Palapeleistä. Mikä vahinko, että hänen oma elämänsä oli selkeitä reunoja vailla. Kuin väljä lankakerä, vailla päitä mihin tarttua.
Niinpä hän oli viimein tehnyt sen, mistä Addison oli häntä aina varoittanut. Ottanut sakset ja katkaissut langan keskeltä vyyhtiä, tuskastuneena tuloksettomalta tuntuvaan selvittämiseen. Langan seuraaminen halki vyyhdin kiemuroiden, yhä uudelleen ja uudelleen, takertuen aina samaan paikkaan selvittämään sotkua, se ei ollut häntä varten. Addison oli heistä se kärsivällinen ongelman ilmetessä. Vaimo oli se, joka laski neuleen käsistään ja keräsi palaset tyynesti, kun hän oli viimein suutuksissaan työntänyt koko palapelin olohuoneen matolle.
Tyynenä, aina yhtä seesteisen varmana vaimo oli ollut tasapainottava osa hänen elämäänsä. Kunnes kaikki oli mennyt sirpaleiksi yhdellä ainoalla iskulla. Silloinkin Addison oli tarjoutunut kokoamaan palat yhteen, käyttämään vaikka liimaa pitääkseen tilanteen kasassa. Hän vakuutti, ettei saumakohtia huomaisikaan. Hän liittäisi silmukat yhteen niin huolellisesti, ettei kukaan enää erottaisi, mistä kohtaa paikkaus oli tehty.
Derek ei ollut ottanut tarjousta vastaan. Hän oli nähnyt ihmisaivojen sisään kyllin usein tietääkseen, että solut uusiutuivat, ne palasivat ennalleen ja jättivät jälkeensä vain siistin arven.
Tunteet eivät toimineet samalla tapaa.
* ~ * ~ *
Meredith ei tainnut sitä vielä tietää, mutta Derek saattoi jo nähdä sen selvänä visiona mielessään. Mer oli hänen uusi langanpäänsä; hänestä kaikki alkoi, uusi elämä, uudet tunteet. Sotkuinen osa lankavyyhtiä kelpasi enää roskiin heitettäväksi. Hän ei alkaisi sitä enää selvittämään.
Addisonkin oli ollut puhtaanvalkoisen lankakerän lähtöpää aikoinaan. Se, mitä hän oli tavoitellut aroin sormin, ujostellen sen itsevarmaa kauneutta ja kaikkea, mitä siitä vetäminen tulisi tuomaan tullessaan. Viimeisenä kouluvuonnaan Derek oli itsekin rakastunut vanhempaan lääkäriin; vain vuotta vanhempaan, mutta häntä pidemmälle ehtineeseen. Pitkään hän oli luullut unelmaa saavuttamattomaksi. Nuori Addison sai jokaisen miehen pään kääntymään kaipuusta. Mutta hän oli ollut ainoa, jonka puoleen nainen itse oli kääntänyt katseensa.
Siinä missä Addison oli viehättänyt varmuudellaan ja kokemuksellaan, Meredithissä mieheen vetosi hänen heikkoutensa ja itseluottamuksen puutteensa. Viimein hän tunsi itsensä mieheksi, siksi joka huolehtii, joka on se vahvempi osapuoli. Mutta hän ei tuntenut itseään hyväksi mieheksi. Addisonin silmät vetosivat häneen toiselta puolelta mannertakin.
Pidä lupauksesi. Pidä se, vaikka minä en siihen pystynytkään.* ~ * ~ *
Vapaa-aikanaan Derek nautti palapeleistä. Niiden laatiminen yhtäaikaisesti sekä virkisti että rentoutti; se stimuloi hänen aivojaan miellyttävällä tavalla. Usein hän oli pyytänyt Addisonia yllättämään hänet; sekoittamaan palaset valmiiksi, kätkemään kannen. Mitä vaikeampi haaste oli ollut, sitä suuremman tyydytyksen sen ratkaiseminen oli tuottanut. Vaikka se kesti tunteja, päiviä, viikkojakin; silti sen laatiminen, arvoituksen lumo vei hänet mennessään. Vaimo kiusoitteli häntä sillä, mutta hän huomasi kyllä, miten tämän mieltä pahoitti, kun hän istuutui merkitsevästi hänen syliinsä, estäen tahallisesti näköalan keskeneräiseen urakkaan, ja hän jatkoi hänen olkansa ylitse tähyämistä vielä suudellessaan hänen pitkää, vaaleaa kaulaansa. Jotenkin hän huomasi huomanneensa sen vasta nyt, kuinka hän oli tietämättään loukannut Addisonia viattomassa itsekkyydessään. Addisonhan oli vahva; vaimo oli hänen tukipilarinsa, lohduttava käsi, rakastava silmä. Aina hänen tukenaan, lempeänä ja ymmärtävänä, kun töissä oli ollut raskasta tai asiakkaat hankalia. Addison antoi hänelle tilaa, jota hän välillä tarvitsi. Mutta hän ei ollut tajunnut, että ei ollut antanut mitään takaisin, pitkään aikaan. Derek oli ajatellut, että naiselle riitti, että tällä oli hänet. Hän oli ollut loukattu, tuntenut itsensä torjutuksi Addisonin petoksen paljastuttua. Marttyyriksi itsensä tuntien Derek oli lähtenyt, vetäytynyt tarkastelemaan kokemiaan vaurioita. Ja omien säröjensä ohi hän olikin nähnyt Meredithin. Suloisimman, viehkeimmän, hauraimman.
Meredith oli sirpaleina. Hän oli haaste, joka huusi yrittämään onneaan. Derek halusi saada noihin haavoittuneina pälyäviin silmiin onnen täyttämää luottamusta. Meredithistä tuli hänen uusi harrastuksensa; suloinen, haastava arvoitus, jonka ratkominen pala palalta tuotti mitä ihaninta mielihyvää. Hän ei voinut katsoa tyttöön päin puhkeamatta hupsun rakastuneeseen hymyyn. Onneksi leikkaussalissa käytettiin maskia, että hän saattoi säilyttää arvokkuutensa edes työssään.
Alkuun hän oli pitänyt Meriä harrasteena, asiana joka pitäisi hänet puuhassa. Joka paikkaisi hänen omat repeämänsä.
Vain tyttö baarista. Mutta oliko Meredith enemmän? Hän tiesi, että oli. Mutta tiesikö Meredith itse? Kuinka monesti palapelin pystyi kokoamaan uudelleen ja aloittamaan taas alusta? Joka kerta Derek antoi palapelinsä eteenpäin koottuaan sen kerran; purkamisen jälkeen palan reunat eivät enää olleet virheettömät, ne alkoivat repsottaa tai palan nuppi saattoi murtua sijoiltaan. Hän tavoitteli täydellisyyttä, ja hänellä oli siihen varaa. Mutta Meredith ei ollut pelkkä ajanviete. Vasta nyt hän ymmärsi, ettei hänellä ollut valtaa purkaa ja rakentaa toisten elämää mielensä mukaan. Hän ei olisi voinut olla enempää pahoillaan. Hän oli hajottanut tytön paloihin kootakseen tämän mieleiseensä järjestykseen. Mikä idiootti mies saattoikaan olla?
* ~ * ~ *
Asuntovaunussaan Derek näki yö toisensa jälkeen samaa unta – unta, jossa Meredith oli hänen onnellinen vaimonsa. Sormus nimettömässään kiillellen tyttö nukkui hänen kainalossaan, levollinen hymy viimein luontevasti kasvoillaan. Rauha, jonka Derek itse oli saanut aikaan. Hetkeksi hänestäkin oli tullut sydänkirurgi; hän oli tehnyt murtuneesta sydämestä jälleen ehjän. Tulvivan onnen täyttäessä koko olemuksensa, yli äyräittensä tyydytystä valaen, hän käänsi päätään nähdäkseen kotitonttinsa vehmaan maiseman aamun valossa. Ja silloin hän näki Addisonin. Surusilmäinen nainen seisoi vaunun ikkunan takana, kasvot miltei lasia hipoen, ja yksinäinen kyynel valui samaa reittiä hänen poskelleen, aina vain uudelleen, leikaten kultaisen linjan hänen kaunispiirteisiin kasvoihinsa.
Ja Derek heräsi aina samalla tavalla säpsähtäen, syyllisyyden säikeiden puristaessa häntä sisältäpäin. Oli kuin Addison olisi kehrännyt hänen ympärilleen mustanlesken tavoin seitinohutta syytösten lankaa, kiristänyt kierros kierroksen jälkeen, kunnes hän ei pystyisi enää hengittämään, tukahtuisi sen myrkyllisyyteen. Hän joutui muistuttamaan itselleen, että nainen petti ensin. Ja hän tunsi yhtäläistä kipua nähdessään Addisonin makaavan vieressään jännittyneellä kippuralla, suojautuen unissaan yksinäisyyteensä. Unensa hiekanvaaleiden suortuvien sijaan hän näki punaisten hiusten kiiltävän vyyhdin sekaisena ryöppynä, joka heittäytyi tyynyn reunojen yli kuin itsetuhoinen epätoivoissaan kallionkielekkeeltä. Derek puristi silmänsä kiinni, peläten itkun pyrkivän esiin. Kuinka sokea mies saattoikaan olla? He satuttivat toinen toisiaan yrittäessään epätoivoisesti parsia kulunutta parisuhdettaan. Milloin oli oikea aika luopua nuhjuiseksi käyneestä, mutta yhä rakkaasta villasukasta? Montako paikkaa saattoi latoa päällekkäin, ennen kuin pelin saattoi viheltää poikki? Leikkaussalissa kaikki oli niin selkeää ja järjestäytynyttä. Siellä kaikki toimi. Kuka osasi lukea parisuhteelle hetken, jolloin sen suoraa viivaa ei enää syke leikkaisi? Kuinka kauan tulisi antaa toivoa, jaksaa odottaa ennen kuolinhetken lukemista?
Kootessaan yhteen Meredithin sirpaleita, hän oli huomaamattaan irrottanut palasia vaimostaan. Ja oli kuin hän olisi hukannut paloja myös itsestään. Kenties aivoistaan, hän hymähti ilottomasti mielessään. Yleensä hän oli viisaampi, ymmärsi asioita monelta taholta. Päätöksenteko oli tässä asiassa ollut liian vaikeaa, kestänyt liian kauan aikaa. Vaimon lämmin vartalo hänen kylkeään vasten sai hänet surulliseksi. Ne palat, jotka hän oli harkitsemattomasti ottanut paikatakseen Meredithiä, olivat kuuluneet Addisonille. Hän oli riistänyt ne lupaa kysymättä.
* ~ * ~ *
Entiseen aikaan, siihen, joka nyt tuntui kuin unelta, oli kuulunut veikeä leikkisyys avioparin välillä. Addison oli kiusoitellut häntä toisinaan pihistämällä palasen hänen lähes valmiiksi tulleen kuvansa kriittisistä paikoista. Hän tiesi, että Derekin oli saatava viimeinen pala haltuunsa hinnalla millä hyvänsä, ja loi silmukoitaan puikoille salaperäisen viattomasti hymyillen, puuttuva pala piilotettuna jonnekin päin asustustaan. Ja hän tiesi, että kikatuksiin ja kiihkeisiin suudelmiin johtanut leikki päättyi siihen, että vaatteet lojuivat pitkin huoneita ja mies näki lopulta palapelinsä kuvan valmiina, kaikessa täydellisyydessään.
Derek kätki kasvot käsiinsä. Milloin hän oli lakannut kiireessään välittämästä, niin ettei ollut ymmärtänyt vaimoaan? Vasta nyt hän ymmärsi, että Mark oli ollut vain palapelistä irrotettu palanen, hätähuuto hänen huomionsa saavuttamiseksi. Mutta Addison oli valinnut väärän palan - Derek ei ollut enää halunnut nähdä uudelleen kuvaa, joka muistutti häntä kipeästä menetyksestä. Vasta hiljattain he molemmat olivat alkaneet tajuta, että palapeli oli murennut reunoiltaan jo pitkän aikaa. Ettei se ollutkaan ollut ehjä enää aikoihin, tuijottaessaan kuvan keskikohtaa he vain eivät olleet kiinnittäneet huomiota sirpaleiseen reunaan. Vieläkö hukkaan joutuneet palat voitaisiin etsiä ja asetella paikoilleen? Addison oli heistä se, joka jaksoi selvittää solmuiset paikat lankakerästään. Joka rähjäsi ja jopa vuodatti itkua, kun hän ärsyyntyi tuloksettoman näköiseen työhön ja napsaisi takkuun menneen kohdan irti. Addison oli jatkanut neulettaan sanomatta sanaakaan. Seuraavana iltana hän oli näyttänyt Derekille valmista lapasta, pyytänyt häntä kokeilemaan sitä käteensä. Puristaessaan kättään nyrkkiin ja taas auki, mies oli huomannut solmun painavan kämmeneensä. Sen olemassaolo häiritsi häntä. Lapaset olivat muutoin täydelliset, juuri sopivat, pehmeät ja jopa kauniin väriset. Hän rypisti kulmiaan oudoksuen.
Addison oli katsonut puolisoaan kyyneleisin silmin hänen mainitessaan asiasta.
Se on juuri se kohta, jonka sinä leikkasit. Derek kääntyi vierellään nukkuvaa naista kohti, katsoi uurteita, joita edes uni ei siloittanut hänen kasvoiltaan. Hän laski kyynelistä kostean kätensä tumman punaisille hiuksille, silitti niitä lempeä hymy kasvoillaan. Addison ansaitsi parempaa, hän ansaitsi ehjän ja kokonaisen miehen. Murheellisena Derek ymmärsi, että langan katkeaminen oli vain ajasta kiinni. Ellei sitä leikattaisi poikki, se hiutuisi katki itsestään. Solmukohdan epätasaisuuden saattoi vain aika pehmittää.
Hän kumartui alemmas ja suuteli rakastaen, anteeksipyytäen ohimoa, jolta ensimmäiset harmaat hiukset kiertyivät punaisten lomaan. Hänen oma kyyneleensä jatkoi matkaansa naisen poskella, saaden tämän nenänpielen värähtämään. Hiljaa mies vetäytyi sängyltä, nappasi paitansa ja farkkunsa pukeutuakseen. Doc hiipi hänen luokseen kynnet lattiaan rapisten. Se kallisti pörröistä päätään ja nuolaisi leukaa pitkin valuneen uuden pisaran. Derek pakotti kasvonsa hymyyn, aivan kuin olisi puhunut lapselle, jota ei halunnut huolestuttaa.
”Tule, poika. Mennään Meredithin luokse.”
Koira alkoi hypellä ja läiskiä häntäänsä lattiaan kuullessaan tutun nimen. Hän napsautti hihnan kaulapannan lenkkiin ja veti vaimonsa kuvioimat lapaset käteensä. Varhaisaamun tunteina oli vielä viileää.
Solmukohta tuntui vieläkin. Joskus oli vain suosiolla maksettava tekonsa hinta. Tällä hetkellä mikään ei ollut Derekille sen selkeämpää.
* ~ * ~ *
