Ei kuolevat ole kauniita, Harry/Ron, K-12

[Kani]

Nimi: Ei kuolevat ole kauniita
Kirjoittaja: Kani
Ikäraja: K-12
Paritus: Harry/Ron
Genre: angst, deathfic
Varoitukset: Ficin lopussa itsemurha. Lisäksi tässä on yhden lauseen verran oksennusvanoista, jos niistä ei tykkää.

AN: Okei. Nyt se on todistettu, etten mä osaa kirjoittaa enää onnellista Rarrya. Olen pahoillani. Osallistuu Sanoitussinkoon. Kappaleena Diana Rossin When You Tell Me That You Love Me (no ihan vähän venytin sen rajoja...)

Ei kuolevat ole kauniita

Ron oli toivoton.

Hänen käsiensä ulottuvilla makasi Harry, niin kalpeana ja hauraana, että häneen itseensäkin sattui katsella sellaista näkyä. Hoitajat ja parantajat parveilivat aurorin ympärillä, seisahtuivat hetkeksi kokeilemaan pulssia tai tiirailemaan sisään korvakäytävistä, mutta pudistivat sitten päätään ja jatkoivat kiertelyään heitellen ilmaan termejä kuten akuutti maksasilvous tai ehkäpä mahdollisesti kriittinen tyrnostaus. Ja sillä aikaa, joka sekunti Harry kuihtui pois vähä vähältä ja Ron kirosi koko Pyhän Mungon alimpaan helvettiin, vaikkei itsekään osannut tehdä mitään.

Kun valkoisiin takkeihin pukeutunut piraijaparvi viimein poistui huoneesta vieden kaikki ne atulat ja ruiskeet ja oksennuskulhot mukanaan, Ron istahti Harryn pedin viereen asetetulle tuolille ja tarttui toista miestä kädestä. Se oli paljon pienempi ja linnunluisempi kuin vielä kaksi kuukautta sitten, silloin kättä oli saanut puristaa lohduttaessa. Nyt oli oltava varovainen. Koko ajan oli oltava niin hiivatin varovainen ja Ron vihasi sitä.
”Muistathan sinä sen päivän, kun aurinko paistoi niin korkealla ja minä syötin sinulle herneitä suoraan paloista ja me istuimme koko illan siellä kukkulalla?” Harry kähisi hymyillen alistuneesti. Ron huokaisi ja räpytteli silmiään kaksi kertaa liikaa.
”Et nyt aloita mitään tuollaista.”
”Meidän on otettava huomioon se mahdollisuus, että – ”
”Meidän ei todellakaan tule ottaa huomioon mitään muuta mahdollisuutta, kuin se, että sinä paranet tuosta ja me pääsemme takaisin sinne kukkulalle. Ja jälleen aurinko paistaa yhtä korkealta ja herneet maistuvat edelleen samalta ja kaikki on hyvin!”
”Ron.”
”Harry!”

Toinen ei sanonut enää mitään.
Ron hipaisi sormenpäillään Harryn otsaa ja painoi sen hikisennahkealle, hilseilevälle pinnalle pienen suukon.
”Siellä on kaunis sää.”
Ron hymähti.
”Sinä olet kaunis”, mies totesi ja suukotti Harrya nyt huulille suupieleen jääneestä kuivuneesta oksennusvanasta huolimatta.
”Älä viitsi, ei kuolevat ole kauniita.”
”Mutta ethän sinä ole mikään kuoleva. Sinä olet poika-joka-elää.”
”Minä olin poika-joka-elää. Mutta Voldemort kuoli, eikä kumpikaan voi elää, jos toinen on hengissä.”
”Mitä sinä tarkoitat? Ei se sitä meinaa, sinä paranet ja – ”
”Ron. Eläminen on kuolemista. Kuoleminen elämistä. Minun aikani on tullut.”

Ron ei olisi halunnut suostua siihen, ei olisi halunnut ymmärtää ennustuksen todellista sävyä. Mutta hän ei ollut se, joka oli katsonut kuolemaa silmästä silmään niin monta kertaa. Hän ei ollut se, joka oli tervehtinyt viikatemiestä kuin vanhaa ystävää ja antanut periksi.
Se oli ollut koko ajan Harry.
Harry oli saanut Ronin tuntemaan itsensä erityiseksi niin suuren sisarusparven keskellä.
Harry oli osoittanut Ronille ystävyyttä, vaikka olisi voinut valita paremminkin.
Harry oli helpottanut Ronin elämää, pyyhkinyt näkymättömät kyyneleet pois, ja kaikki oli ollut niin helppoa.

Ronin oli tarvinnut vain katsoa niihin vihreisiin silmiin ja hän oli ollut taas täynnä voimaa. Ja entä silloin, kun Harry oli hipaissut hänen poskeaan niin hellästi ja hymyillyt sillä velmulla tavallaan ja kuiskannut karheasti rakastavansa? Silloin kaikki oli tuntunut mahdolliselta, eikä mikään vihollinen liian vaikealta voittaa. Ronin silmät olivat kuulemma tuikkineet kuin lyhdyt pimeässä, kun hän oli takertunut Harryn niskavilloihin ja kaatanut tämän alleen patjalle.

Ja nyt Harry oli poissa ja Ron janosi jotakin, mitä ei itsekään osannut nimetä. Hän etsi mustahiuksisia, vihreäsilmäisiä prostituoituja pitkin poikin Iskunkiertokujaa, mutta ei koskaan edes riisunut heitä. Istui vain, ja tuijotti arvostelevasti kitkerän maun levitessä hampaiden takaa kielelle. Ja lopulta tyttö kiusaantui niin paljon, että palautti puolet rahoista, jos Ron vain lähtisi heti. Silloin Ron käveli kotiinsa, harmaantuneeseen asuntoonsa ja vilkuili itseään peilistä. Harry oli joskus todennut hänen pisamiensa olevan kauniita, vaikka se tuntuikin Ronista hassulta. Miehet olivat komeita ja naiset kauniita, tai niin hän oli luullut. Harry tosin oli ehdottomasti kaunis. Kauniimpi kuin Hermione tai Lavender tai yksikään tyttö Tylypahkassa. Ja Harrysta Ron oli ollut kaunis.

Ron tuhahti kärsimättömästi ja poimi taikasauvan käteensä.

Eihän kuolevat ole kauniita.



Diana Ross - When You Tell Me That You Love Me

I wanna call the stars
Down from the sky
I wanna live a day
That never dies
I wanna change the world
Only for you
All the impossible
I wanna do

I wanna hold you close
Under the rain
I wanna kiss your smile
And feel the pain
I know what's beautiful
Looking at you
In a world of lies
You are the truth

And baby
Everytime you touch me
I become a hero
Ill make you safe
No matter where you are
And bring you
Everything you ask for
Nothing is above me
Im shining like a candle in the dark
When you tell me that you love me

I wanna make you see
Just what I was
Show you the loneliness
And what it does
You walked into my life
To stop my tears
Everythings easy now
I have you here

And baby
Everytime you touch me
I become a hero
Ill make you safe
No matter where you are
And bring you
Everything you ask for
Nothing is above me
Im shining like a candle in the dark
When you tell me that you love me

In a world without you
I would always hunger
All I need is your love to make me stronger

And baby
Everytime you touch me
I become a hero
Ill make you safe
No matter where you are
And bring you
Everything you ask for
Nothing is above me
Im shining like a candle in the dark
When you tell me that you love me

You love me
When you tell me that you love me

[Susimus]

Oh god, oh no, oh my poor heart!

Tämä oli vaikuttava ja niin äärettömän katkera, että melkein alan nyyhkyttää. On vaikea saada ajatuksia kasaan. Kuvittelin, että on jo tarpeeksi kamalaa, että Harry kuolee, mutta sitten pääsin ficin loppuun asti ja luin viimeiset virkkeet varmasti kolmeen kertaan ennen kuin suostuin käsittämään (ja varoitus alkutiedoissa teki siitä pelosta lopullista), että Ron ei... se ei vaan selviytynyt. Tahtonut selviytyä. Vaikka yrittihän se jonkin aikaa. Minusta tämä ficci oli täynnä yksinkertaisesti upeita yksityiskohtia, kuten Harryn linnunluinen käsi, jota ei uskalla enää puristaa, tai prostituoidun etsiminen mutta palvelusten jättäminen käyttämättä. Taitai, herneenpalko ja auringonpaisteinen kukkula, pala onnea joka tuikkii kamalan kirkkaasti muuten niin epätoivon värittämässä tekstissä.

Suosikikseni ficistä nousi kuitenkin Harryn sanat: "Eläminen on kuolemista. Kuoleminen on elämistä." ja kahteen kertaan ficissä (koko ficinkin nimenä se on loistava) toistuva ja siksikin niin upea "ei kuolevat ole kauniita". Jestas mikä voima, mikä synkkyys ja toisaalta, mikä turtumus.

Minulla ei ole tästä mitään pahaa sanottavaa, mahtava lukukokemus, suuri kiitos siitä!

[Beelsebutt]

Huu! Ehkä mä olen sen verran jo irtaantunut Rarrysta, että uskallan tuommoisen A/N jälkeen alkaa lukea

Ja zilahin raivostumisen uhallakin sanon, että lyriikat sopivat tähän ficciin hyvin! Luin tän ekan kerran silleen, että biisi soi taustalla ja vaikka lyriikat voi tosi helposti tulkita myös vähän eri tavalla, sä olit tulkannut ne toisella tavalla, ehkä vähän menneisyyteen hulahtavasti. Eikä siinä oo mitään väärää. Ja tää ficci oli kaikesta kauheudestaan huolimatta aivan ihana ja koskettava ja herkkä ja itkettävä ja ja ja ja... taidan omia tänkin synttärificikseni, vaikka menikin vuorokaudella metsään

Oih. Kai se on pakko päästää irti. Kiitos <3

[Kani]

Susimus: Vau, kiitos ihan älyttömästi. Koko kommentti veti vähän sanattomaksi, niin tyydyn vaan kiittämään toistamiseen. Kiva, että pidit, vaikka melkein aloitkin nyyhkyttää (sori siitä).

Bbutts: Mun itse asiassa piti tehdä tästä ficci, jossa Harry parantuukin Ronin ah-niin-palavan rakkauden voimasta ja kaikki on taas ihanasti ja ommata tää sulle synttäreiden kunniaksi. Mutta koska angstinen draamalaama ei pääse villoistaan, ficci loppuikin hiukan toisin, eikä näin masentunutta tuotosta viitsi kenellekään lahjaksi kirjoittaa. Mutta hyvä, että tykkäsit silti.

// Ei kai Zilah ole jotenkin erityisen kiintynyt tähän kappaleeseen ja odota mua kotiovella kirveen kanssa, kun pääsen töistä?

[Beelsebutt]

// Ei kai Zilah ole jotenkin erityisen kiintynyt tähän kappaleeseen ja odota mua kotiovella kirveen kanssa, kun pääsen töistä?

Emmä tiä, mut voin kysyä jos se tulee tänään kylään mut en kyllä päästä sisään jos sillä on mukana kirves!

[Lizlego]

Itse asiassa mäkin tulin nyt ajatelleeksi miten hyvin noi lyriikat sittenkin sopii tähän ficciin, vaikka olen aina pitänyt tuota biisiä yltiösiirappisena. Silti tuo niiden muoto on vain toisen toive ja toisen tunne muttei kerro kuitenkaan mitään toisesta osapuolesta, sen elämästä eikä tunteesta, joten todellisuus sen toiveen takana voisi olla juuri tämä ja se jos mikä tavallaan on yhtä aikaa hirveään traagista ja toisaaltta kauhean romanttista.

Vau! Tämä oli riipaisevaa tekstiä ja aiheutti paljon angstisia tunteita. Hyvä että joku muukin joskus tulkitsee noi ennustuksen sanat samalla tavalla kuin mun tekisi mieli tulkita, vaikka toisaalta olisihan se ollut aika kaunista, jos Harry ja Ron olisi voinut elää yhdessä elämänsä loppuun asti.

[zilah]

Elä hermoile kani. En ole tulossa kirveen kanssa luoksesi.  Enkä sinunkaan, Buttis raksu. 

Myöntää täytyy, että hämmästyin suuresti kun näin millä tavalla olit tekstin tulkinnut, mutta se oli kyllä ihan positiivista hämmästystä. Vaikka olen itse siirapin suuri ystävä, niin minusta on hienoa että näistä minun mielestäni siirappisista lyriikoista saa aikaan näin erilaisia tulkintoja. Olisihan se nyt perin juurin tylsää, jos kaikkien mielikuvitus tuottaisi aina vaan yhdenlaisia tekstejä, vai mitä? 



zilah

[Kani]

Lizlego: Jee, en olekaan yksin Kiitos kaunis kommentista, mukavaa, että pidit.

zilah: Huh, olen täällä elänyt hirveiden pelkotilojen kourissa (en oikeasti). Mutta kivaa, että tykkäsit ja kiitoksia kommentista. Erilaisuus tosiaan on rikkaus - ja nyt lähden kliseineni muualle.