Kirjoittaja Aihe: Sukellus | K-12 | Fred/George  (Luettu 2608 kertaa)

Poissa rimps

  • superhessu
  • Viestejä: 532
Sukellus | K-12 | Fred/George
« : 19-07-2013, 11:52:58 »
Otsikko: Sukellus
Kirjoittaja: kukapa muukaan kuin itse rimpsessa
Ikäraja: K-12
Paritus: Fred/George
Tyylilaji: twincest, fluff, slash
Vastuunvapautus: J. K. Rowling omistaa hahmot, minä vaan vähän leikin.
K/H: Harvoja slashejani.

Sukellus

Vesipisarat lentelivät kimaltaen ilmassa kahden pisamanaamaisen pojan roiskiessa pienen järven mukavan virkistävää vettä toistensa päälle. Kesä oli aluillaan ja vaikka päivät olivat jo helteisiä, ei järvi ollut vielä ehtinyt kunnolla lämpenemään. Niinä päivinä oli mukavaa pulahtaa uimaan kesken hiostavan päivän. Taivas oli pilvetön ja aurinko porotti kuumana maalaten lisää pisamia kaksikon kesakkoisiin naamoihin.

Fred jätti veljensä polskimaan veteen kahlatessaan itse maihin. Niin kauan kuin he muistivat oli pienellä kalliolla kasvavasta puusta roikkunut naru, jonka varassa Weasleyn perheen lapset olivat innokkaasti monen vuoden ajan loikkineet veteen. Puu itsessään oli jo melko korkea ja sen vankat oksat venyivät veden ylle luoden oivan heijauspaikan.

Tarzanmaisesti huudahtaen Fred läiskähti takaisin veteen, vajoten pinnan alle. George polki vettä paikallaan pyörien, etsien minne veli oli kadonnut. Kujeilevien kaksosten ollessa kyseessä ei koskaan voinut tietää, milloin joku tarttuisi jalkaan ja kiskoisi toisen syvyyksiin. George oli täysin varautunut siihen, että Fred tekisi jonkin pienen kepposen hänelle ja odotti tuntevansa toisen kosketuksen ihollaan.

Sitä kosketusta ei kuitenkaan tullut. Minuuttien kuluessa George alkoi pikkuhiljaa huolestua. Missä Fred oli? Miksei hän tullut pintaan? Oliko veljelle käynyt jotakin? George veti syvään henkeä ja sukelsi. Hän kirosi mielessään vettä, joka tunkeutui hänen silmiinsä estäen näkyvyyden. Kuinka hän muka voisi löytää veljensä sieltä, jos hän ei edes kyennyt näkemään mitään? Rivakoin potkuin hän jatkoi matkaansa kohti pohjaa peläten löytävänsä veljensä sieltä pitkähköt punaiset hiukset sädekehänä pään ympärille levinneenä.

Fred oli hiljaa sukeltanut takaisin rantaan veljensä huomaamatta ja makoili rennosti kalliolla kurkkien Georgen pyörimistä. Hän naureskeli veljensä hädälle hetken, kuvitellen sen olevan vain teeskentelyä. Eihän George oikeasti voinut olla huomaamatta hänen maalle palaamistaan. Vasta huomatessaan Georgen sukeltavan Fred tajusi toisen hädän olevan aitoa. Hän heijasi itsensä liaanin varassa järveen ja veti henkeä aivan kuten Georgekin hetkeä aikaisemmin valmiina sukeltamaan.

Veden alla George tunsi vaativaa tarvetta palata takaisin ilmaan. Hän oli taistellut tunnetta vastaan niin pitkään kuin kykeni, mutta viimein hänen oli pakko suunnistaa valoa kohti. Tyyni pinta rikkoutui Fredin vieressä kiivaasti henkeä haukkovan Georgen pulpauttaessa päänsä takaisin ihmisten keuhkoille ominaisempaan elementtiin.

”FRED! Minä vihaan sinua!” George huusi saatuaan hengityksensä kulkemaan. Helpotus siitä, että veli olikin kunnossa taisteli hänen mielessään suuttumusta vastaan. Ei Fred olisi saanut säikäyttää veljeään sillä tavalla. Hän oikeasti oli luullut, että tämä oli vetänyt vettä keuhkoihinsa ja lillui jossain järven pohjalla hengittämättömänä.

George räiskäytti vettä nauraa kihertäen veljensä päälle tämän kääntäessä hänelle selkänsä ja uidessa rantaan.
”Niinhän sinä väität, mutta me molemmat tiedämme, että oikeasti rakastat minua!” hän letkautti veljensä loittonevan hahmon perään lähtiessään uimaan hänen jäljessään.

George kipusi tottunein liikkein ylös kalliota istuen puun eteen nojaten selkäänsä sen röpelöistä kaarnaa vasten. Perille päästyään Fred heittäytyi puun varjoon makaamaan katsellen lehvästön välistä siivilöityvää auringonsäiettä. Kiukusta puhisten George katseli veljensä suoristunutta vartaloa, jonka vaaleus erottui kauniisti kallion kivistä pintaa vasten. Vaikka hän kuinka yritti pysytellä vihaisena, ei se onnistunut Fredin virnistäessä vinosti veljelleen.

”Forge-rakas, älä viitsi murjottaa tuolla tavalla. Saat vain ryppyjä”, Fred selitti naama peruslukemilla muuntaen äänensä naismaiseksi.
”Haluat kuitenkin mieluummin tulla tänne minun kanssani kuin istuskella siellä yksiksesi.”

Maassa makoileva kaksonen kääntyi kyljelleen saaden suoran näköyhteyden veljeensä, joka kissaeläintä leikkien konttasi ilkikurisesti virnistellen kaksoisolentonsa luokse. Hajasäärin hän istahti selälleen kääntyneen nuorukaisen päälle ja katseli tämän paljasta ylävartaloa niin kuin monet kerrat aiemminkin.

Pitkä etusormi tökkäsi kesakkoista nenää, valuen sivelemään ohuiden huulien kaarta. Fred yritti napata sormen pään suuhunsa, mutta George kuljetti sen nopeasti leukaa pitkin alas aataminomenan kohouman ylitse. Pystysuora liike vaihtui poikittaiseen solisluiden eksyessä hyväilevän kosketuksen alle. Hoikan rinnan keskelle muodostui uoma, joka aukeni molemmin puolin levittäytyen kauniisti taipuviksi kylkiluiksi, joiden muotoa Georgen sormi kuuliaisesti seurasi. Alavatsassa kasvoi ohut punertavista karvoista syntynyt polku, joka katkesi kuoppamaiseen napaan vain jatkuakseen taas sen alapuolella kadottaen lopullisen päämääränsä löysien uimashortsien vyötärön alle. George jätti polun seuraamisen kesken ja vei molemmat peukalonsa silittelemään veljensä valahtaneiden housujen vyötärön paljastamia lonkkaluita.

”George?” Fred kysyi ujuttaessaan käsiään Georgen lanteilta tämän takapuolelle saaden vastaukseksi vain kysyvän hymähdyksen.
”Et kai sinä oikeasti kuvitellut, että minä olisin hukkunut?”
”En tietenkään, mistä sinä sellaista sait päähäsi.”
Tule käymään joskus, kun aurinko on matalalla, kun olet keijutuulella ja valmis olemaan se mikä olet.
Tule silloin kun unohdat, että oletkin jo aikuinen nainen ja muutenkin täydellinen.
~Nina Kolehmainen

Poissa culliina

  • Pentuprinssi
  • viilee tyyppi
  • Viestejä: 789
  • lasciva est nobis pagina, vita proba.
Vs: Sukellus | K-12 | Fred/George
« Vastaus #1 : 30-12-2013, 10:54:53 »
Tässä henkii vahvana tavallisuus ja luottamus, niin kuin tämän kaltaiset kauniit hetket olisivat ja tulisivat olemaan osa normaalia elämää. Nimenomaan, kun kumpikaan ei edes koe tarvetta noteerata tekemisiä mitenkään, muttei tunne häpeää tai yllätystäkään. Vain elämää. Kaunista! Koko hetki ja ympäristö on hyvin samaistuttava, erityisesti pidän puunaluskohdasta, kun toinen lekottelee ja toinen istuu. Pieni pilke silmäkulmassa sopii hyvin kaksosille, koko hukkumistemppu on suloinen ja hymyilyttävä :)