Hän ojentaa kuihtuneen kätensä, sillä hän ei ole enää yksin.Nimi: Liian aikaista
Kirjoittaja: Beelsebutt
Oikolukijat: Finin Sisilja & Voldemort
Päähenkilöt: Sirius & James
Lajityyppi: angstipalleroista yrittelin
Sanamäärä: < 500
Haasteet: LW12
Ikäraja: K-12LW-lyriikkani olivat erittäin vaikeat. Ei niinkään sisällön vuoksi vaan siksi, etten voi sietää Pate Mustajärveä x) noh, kiersin tämän keskittymällä sanojen tarinaan ja jättämällä biisin kuuntelematta. Ficin nimi on sitten poimittu lyriikoista. Ja kaikesta nillittämisestä huolimatta valtava kiitos FractaAnimalle lyriikoista, ajatusta näissä on paljon <3
Tää on melkoisen ajatusvirtaa, mutta sellaista kai sen pitää ollakin! Kiitokset betoille <3
Hox! En omista Pottereita, J.K. Rowling omistaa, joten kaikki kunnia The Ladylle. En saa tästä rahaa, elekää haastako oikeuteen!
Liian aikaista
Azkabanin kivien kalseus hiipii luihin asti. Sirius kääriytyy rääsyihinsä hakien niistä lämpöä, jota ei ole olemassa. Ankeuttajat lipuvat sellin ohi hengitys käristen, niellen sieluja, jotka värjöttelevät onkaloidensa uumenissa pidellen kiinni viimeisistä rippeistään minuutta.
Sirius näkee unta ollessaan valveilla. Hän uneksii mennyttä ja tulevaa, eikä tiedä missä on, vaikka tunteekin hyisen vedon kaltereiden läpi. Hän tietää milloin nyt on nyt, mutta epäröi, koska se saattoi olla eilenkin. Tai ehkä se on vasta tulossa. Sellin kulmaan materialisoituvan hahmon hän kuitenkin tunnistaa epäilyksettä.
"James..."
Siriuksen ääni on kahisevaa paperia. Se pöllähtää kuivana pihauksena hänen haljenneille huulilleen ja huurtuu lasittuneiden silmien eteen. Hän ojentaa kuihtuneen kätensä, sillä hän ei ole enää yksin. Hän rutistaa varjoisaa kangasta sormiinsa, jotka koukistuvat vain vaivoin.
James ei sano mitään, vain katsoo tuomitsematta, kallistaa hieman päätään. Viitan liepeet heiluvat tuulessa, eikä Siriuksen ote enää pidä. James astuu lähemmäs kuin tarjoten itseään tukipilariksi, jälleen, mutta Siriuksen voimat ovat lopussa. Hän ei halua enää yrittää. Hän ei halua toivoa. Mutta ei hän halua luopuakaan.
"Haluan... haluaisin tulla jo", Sirius kuiskaa, mutta ei tartu enää viittaan. Hän työntää sormensa kainaloihinsa kuin estääkseen niitä tekemästä mitään luvatonta. Hän sulkee silmänsä, mutta näkee silti Jamesin tämän silmälasinsangat auringonvalossa kiiluen. Sitten kuolleena, sieluton katse Siriukseen porautuen.
"Ei!" Sirius kähähtää ja räväyttää silmänsä auki.
James astuu jälleen askeleen, seisoo nyt miltei Siriuksessa kiinni. Viitan helma hipoo partaista poskea, ja Sirius kääntää päänsä. Hän on väsynyt taistelemaan, väsynyt elämään. Väsynyt ja kylmissään ja peloissaan ja loppuun kulutettu, mutta silti hän ei ojenna kättään.
"Ei vielä, James."
Jamesin leuka kohoaa, ja Sirius purskahtaa vaakkuvaan nauruun. Hän kähisee ilmoille ilonsa ja surunsa ja riemuitsee, koska huomenna ei ehkä enää kykene siihen. Nauru kaikuu kovasta kivestä, vetää puoleensa ankeuttajia, ja ne kuhisevat sellin ulkopuolella. Sirius tietää sen, tuntee ilon humahtavan kaltereiden lävitse odottaviin suihin, mutta nauraa silti — jos James loukkaantuu kummituksenakin, jotain on maailmassa vielä oikein.
Voldemortin omin käsin murhaama James on väärin. Perheensä puolesta pelkäävä James, jonka henki riistettiin juuri, kun sen olisi pitänyt kukistaa pimeys. Eikä nyt James nouse enää koskaan. Ei hymyile milloinkaan.
Ajatus tappaa naurun nopeammin kuin ankeuttaja. Jos Siriuksella olisi vielä kyyneleitä, hän vuodattaisi ne ystävänsä muistolle. Hän rakentaisi monumentin ja kohottaisi sen nähtäväksi. Hän julistaisi maailmalle, kuinka väärin James Potterin kuolema oli, ja hänen hautaamisensa myös. Mutta hän ei ole vielä kuollut eikä makaa madonruokana. Ei vielä.
"Kohta... aivan kohta."
Ankeuttajat kahisevat liikkeelle, ja James perääntyy nurkkaan. Sirius ei yritä estellä. Hän sulkee silmänsä, vaikka valo kuultaa silmäluomien läpi. Hän ammentaa voimaa syvältä sisimmästään, kenties Jamesin pistävästä katseesta, ja sulaa koiran hahmoon. Hän on luuta ja nahkaa, yhtä vähän kuin miehenäkin, eikä hän enää näe Jamesia. Ei Sarvihaaraa. Kuutamoa.
Mutta Matohännän hän aikoo vielä nähdä.
Pate Mustajärvi — Jukeboxin luona
(säv. Olli Lindholm / san. Pauli Hanhiniemi)
Jukeboxin luona, välähdyksen nään
hän on siinä, hän on aave
savu hehkuu ympärillään
mehän oltiin tovereita
turha muistuttaa
ja me tehtiin, mitä tehtiin
ei tehtyä tyhjäksi saa
Ote otteestaan, mun irtos aikoinaan
ja mä näin hän alkoi pois päin luisumaan
Jospa antaisit hetkisen aikaa
antaisit unohtaa
mä veikkaan, et kuitenkin kerran
kimpassa kummitellaan
Anna hoidan tän elämän ensin
päivän kerrallaan
mä veikkaan, et kuitenkin kerran
kimpassa kummitellaan
Jukeboxin luona, hän trimmaa hymyään
hän on haamu, hän on henki
ja tietoinen niin tyylistään
hän mukaansa minua tahtoi
tuo ystävä malttamaton
eikä kuuntele puheita siitä
et vielä liian aikaista on
Ote otteestaan, mun irtos aikoinaan
ja mä näin hän alkoi pois päin luisumaan
Anna hoidan tän elämän ensin
päivän kerrallaan
mä veikkaan, et kuitenkin kerran
kimpassa kummitellaan
Ote otteestaan, mun irtos aikoinaan
ja mä näin hän alkoi pois päin luisumaan
Anna hoidan tän elämän ensin
päivän kerrallaan
mä veikkaan, et kuitenkin kerran
kimpassa kummitellaan
