Hovi valheiden mestareille
fandom: Kuroshitsuji
paritus: Grell / Angelina aka madam Red (ja rivien välissä jotain muutakin, eh...)
ikäraja: K-16
genre: romancea angstin häivähdyksellä
yhteenveto: Sielujen sympatiasta. Epätäydellisistä kehoista. Punaisesta.
sanamäärä: 400
A/N: Grell on kyllä kaiken muun hyvän lisäksi siitä mahtava hahmo, että siitä kirjoittaessa voi kohtuullisen puhtaalla omallatunnolla revitellä kliseillä ja paatoksella, jopa käyttää maailman kuluneinta kulissi-vertausta täysin perustellusti
Alunperin kuvittelin tästä paljon pidempää tekstiä, mutta tulikin sitten tapojeni vastaisesti tiivistettyä(!!) tarinaa, otsikko sentään on tuttuun tapaan... jännä.
Grell oli tottunut haluamaan. Hän oli se, joka kiihkeästi kaipasi; jonka mieli toisti visioita siitä, mitä pitäisi olla ajattelematta; joka toivoi ja rakasti ilman uskoakin. Sitä, millaista oli olla kaikkien halujen toisessa päädyssä — ottaa vastaan eikä aina vain antaa — hän ei tiennyt.
Ei ennen kuin tapasi Angelinan. Ne veriset kädet vastasivat hänen omiaan, huulia väritti sama syntinen sävy, ja silmät heijastivat sisimmästä jotain sellaista, jonka Grell tunnisti. Ja vaikkei hän ehkä halunnutkaan aivan täydestä sydämestään, hän halusi haluta, ja sekin oli heille yhteistä.
Siinä pelissä pakka järjestettiin uudelleen, punainen oli valttia, vähät sen muodosta, hovin ytimen muodostivat kaksi punaista kuningatarta yhtäläisen korkeissa koroissa. Kun ovet suljettiin ja muiden katseet katosivat, seurapiirien valtiatar polvistui palvelijansa edessä, kiristi tämän korsettiin ja kaatoi viiniä kristallikarahvista suoraan suuhun niin, että tummat norot juoksivat leualta kaulalle kuin veriset viillot konsanaan. Heidän suudellessaan rasvainen puna tahrasi kummankin kasvoja ja heidän rakastellessaan sukkanauhojen hakaset jättivät hiertymiä molempien reisille, eikä jälkeenpäin koskaan voinut erottaa, kumpi oli minkäkin jäljen tahattomasti tuottanut.
Kymmenet kynttilät valavat valonsa ja lempeät varjonsa Angelinan kasvoille muovaten ne kulmikkaiksi ja kohtalokkaiksi Grellin lihan painuessa tämän lihaan, nämä kaksi epätäydellistä kehoa muodostamassa yhden hengittävän ja huohottavan, samaan tahtiin sykkivän kokonaisuuden. Sileät sääret puristavat Grellin lanteita hänen työntyessään syvemmälle, hikoavien käsien kupertuessa kömpelösti pehmeille rinnoille toiset kulkevat pitkin liian litteän kehon linjoja, ja polttavimman intohimon värillä lakatut kynnet raapivat selkään syvät viirut. Grell leikkasi Angelinan tukan tämän pyynnöstä uuden, kuoleman niin monin tavoin leimaaman elämän merkiksi, ja vaikka hän tiesikin naisen kauneuden vielä katoavan, rapistuvan ja maatuvan mustimmaksi mullaksi, se vain lisäsi kaiken lumoa. Niin lyhyt oli ihmiselämä, ja tämä nimenomainen oli pyhitetty sille, minkä he jakoivat. Mikä oli heille yhteistä.
Ja ehkä Angelina olikin se poikkeuksellinen yksilö, joka jatkaisi normaalia kauemmin — hän värjäisi maailman ja sen suurimpia nautintoja halventavat harmaat katuvarpuset punaisiksi kuten ruusut ja neitoperhoset, kulkisi valitsemallaan tiellä tavallista kuolevaista mahtavampana viikatetta kantava kumppani vierellään. Se liitto ylitti valmiiksi luodut rajat, heidän kohdallaan ei enää pätenyt ihmisen ja ylemmän olennon välille vedetty juopa, se oli sielujen sympatiaa, vaikkei Grellin kaltaisilla varsinaisesti sielua ollutkaan.
Mutta vaikka sen hämärän haaveilla lepäävän hovin olivatkin rakentaneet valehtelun mestarit, supisten suloisia epätosia niin toistensa korviin kuin itselleenkin, kauneimmatkin kulissit lopulta luhistuivat. Kun kuningattarista toinen osoitti omaavansa sittenkin sydämen, eivät he enää olleet samanlaisia — liian
herttaista, ymmärrättehän — eikä pelkkä punainen enää merkinnyt mitään.
Vetäessään entisen rakastettunsa takin harteilleen Grell oli jo unohtanut tämän. Aivan kuten tämäkin oli unohtanut ja hylännyt hänet.
