^ Vaihdettu!
Ja koska tää pyöri jostain syystä päässä eräänä iltana mennessäni nukkumaan, niin kaikesta kristillisyydestä huolimatta
ja jonka miellän aina joulutarinaksi, vaikka todellisuudessa tapahtuu uudenvuodenaattoa, esitän
9. luukuksi:
Pieni tulitikkutyttöVuoden viimeisenä iltana oli kova pakkanen ja lunta tuprutti solkenaan. Siellä kylmässä ja pimeässä kulki köyhä tyttöparka, paljaspäin ja avojaloin. Hänellä oli kyllä ollut tohvelit kotoa lähtiessä, mutta niistä ei ollut paljon hyötyä. Ne olivat liian isot, niin isot tosiaan, että ne olivat kuuluneet hänen äidilleen, ja tämä kurja pikku olento oli pudottanut ne väistäessään kaksia vaunuja, jotka vyöryivät pitkin tietä kamalaa vauhtia. Toista tossuista tyttö ei onnistunut löytämään, ja toisen nappasi ilkeä poika, joka sanoi aikovansa käyttävää sitä kehtona sitten kun saisi omia lapsia. Joten tyttö jatkoi kulkuaan paljain jaloin, jotka olivat sangen sinipunaiset kylmästä.
Vanhassa esiliinassaan hän kantoi punteittain tulitikkuja, ja hänellä oli kimppu niitä käsissään. Kukaan ei ollut ostanut häneltä mitään koko päivänä, eikä antanut hänelle penniäkään. Väristen kylmästä ja nälästä hän hiipi eteenpäin, lapsirukka, hän oli kuin itse kurjuuden kuvajainen. Lumihiutaleita putoili hänen pitkille, vaaleille kutreilleen, jotka laskeutuivat kiharaisina hänen olkapäilleen, mutta hän ei kiinnittänyt niihin huomiota.
Valot loistivat joka ikkunasta, ja ilmassa leijui paistetun hanhen tuoksu, olihan sentään uudenvuoden aatto - kyllä, hän muisti sen. Kahden talon kulmauksessa hän lysähti maahan ja käpertyi kippuraan. Hän oli vetänyt pikku jalkansa alleen, muttei voinut pitää kylmää loitolla, eikä hän rohjennut mennä kotiin, sillä hän ei ollut myynyt ainuttakaan tulitikkua, eikä voinut viedä kotiin penniäkään. Isä varmasti antaisi hänelle selkään, ja sitäpaitsi kotona oli melkein yhtä kylmä kuin täällä kadulla, sillä heillä oli ainoastaan katto päänsä päällä, ja viima ujelsi sen läpi vaikka suurimmat reiät oli paikattu oljilla ja rievuilla.
Hänen pienet kätensä olivat melkein jäässä. Oi, ehkä palava tulitikku auttaisi, jos hän voisi vetää sen puntista ja raapaista seinää vasten, ihan vain lämmitelläkseen sormiaan.
Hän otti yhden ja raapaisi - kuinka se rätisikään palaessaan! Se hohti lämmintä, kirkasta valoa kuin pieni kynttilä, kun hän piteli kättään sen yllä. Se oli kertakaikkisen ihmeellinen valo. Tytöstä tuntui kuin hän olisi istunut suuren rautalieden ääressä, jolla oli kiiltävät messinkiset jalat ja messinkikoristelut. Oi kuinka tuli paloikaan! ja se tuntui niin ihmeen lämpimältä, että lapsi ojensi jalkansa kuin niitä lämmitelläkseen, mutta silloin liekki sammui, liesi katosi ja hänellä oli vain puoliksi palaneen tikun jäänteet kädessään.
Hän raapaisi toisen tikun seinää vasten. Se leimahti liekkeihin, ja siinä missä valo kosketti seinää, se muutui läpinäkyväksi kuin huntu ja hän saattoi nähdä sisälle huoneeseen. Pöytä oli peitetty lumivalkealla liinalla, jonka päällä seisoi runsas kattaus ja hyöryävä paistettu hanhi, täytettynä omenilla ja kuivatuilla luumuilla. Ja mikä vielä ihmeellisempää, hanhi loikkasi alas vadilta ja vaappui yli lattian kohti tyttöä, veitsi ja haarukka rinnasta törröttäen. Sitten tikku sammui, ja hänen edessään oli vain kylmä, kostea seinä.
Hän sytytti kolmannen tikun, ja löysi itsensä istumasta kauniin joulukuusen alla. Se oli suurempi ja kauniimmin koristeltu kuin se jonka hän oli nähnyt rikkaan kauppiaan lasioven läpi. Tuhannet kynttilät loistivat vihreilla oksilla, ja koristeet säihkyivät kaikissa sateekaaren väreissä, aivan niin kuin näyteikkunoissa. Pikkuinen ojensi kättään niitä kohti ja sitten tuli sammui.
Joulun valot kohosivat yhä ylemmäs, kunnes ne näyttivät sekoittuvan taivaan tähtien joukkoon. Sitten hän näki tähden putoavan, jättäen jälkeensä tulisen vanan. "Joku tekee kuolemaa", ajatteli pikku tyttö, sillä hänen vanha isoäitinsä, ainoa ihminen joka oli häntä rakastanut, ja joka oli nyt jo kuollut, oli kertonut hänelle että kun tähti putoaa, oli sielu matkalla Jumalan luokse.
Hän raapaisi tikun seinää vasten, ja valo ympäröi hänet; ja kirkkaudessa seisoi hänen vanha isoäitinsä, kirkkaana ja loistavana, silti lempeän ja rakastavan näköisenä.
"Isoäiti," huusi pikkuinen, "oi ota minut mukaasi; tiedän että menet pois kun tikku palaa loppuun; katoat niin kuin se lämmin liesi, paistettu hanhi ja iso, mahtava joulukuusi."
Ja kiireesti hän sytytti koko kimpun tulitikkuja, sillä hän tahtoi pitää isoäidin luonaan. Ja tikut hohtivat valoa, joka oli kirkkaampi kuin keskipäivä, ja hänen isoäitinsä ei ollut koskaan näyttänyt niin suurelta tai niin kauniilta. Tämä otti pikkutytön syliinsä ja he kumpikin lensivät ylöspäin kirkkaudessa ja ilossa kauas taivaaseen, missä ei ole kylmää eikä nälkää eikä kipua, sillä he olivat Jumalan luona.
Aamun koitteessa makasi pikkuinen, posket kalpeina ja hymy huulillaan, nojaten vasten seinää - hän oli jäätynyt kuoliaaksi vuoden viimeisenä yönä. Ja uuden vuoden aurinko nousi, valaisten pikku ruumiin säteillään. Lapsi istui vieläkin, kuolon kangistamana, pitäen tulitikkuja kädessään, ja yksi puntti niistä oli palanut.
"Hän yritti lämmitellä," jotkut sanoivat.
Eikä kukaan voinut aavistaa niitä kauniita asioita, joita hän oli nähnyt, tai mihin autuuteen hän oli astunut isoäitinsä kanssa uudenvuoden päivänä.
H.C. AndersenLähde
