A/N: Pahaenteistä, aletaan muuttaa tätä pikkuhiljaa Houkutus-painotteiseksi foorumiksi HP:n sijaan.
Mä vaan halusin tästä oman versioni. En ole lukenut kuin Houkutuksen, joten tietämykseni hahmojen menneisyydestä on puutteellinen.
Otsikko: Itsemurhayrityksiä
Genre: Parodiallinen synkkyys
Ikäraja: K-16
Päähenkilö: Carlisle Cullen
Tekijänoikeus: Stephene Meyer omistaa Houkutuksen ja muut sarjan kirjat, mutta mä en mahda mitään sille, että monet kirjoissa tai jossain keskustelussa mainitut asiat sytyttävät kipinän joko omalle tulkinnalle tai parodialle.
Yhteenveto: Tajuttuaan, mikä hänestä on tullut Carlisle Cullen haluaa päättää päivänsä, mutta vampyyrille se ei olekaan niin yksinkertaista.
Armon vuosi 1663 jossakin.Hirttäytyminen oli ensimmäinen, halvin ja helpoin ajatus. Se osoittautui huonoksi valinnaksi. Vaikka köyden olisikin saanut kiristettyä riittävän tiukaksi, kuristuminen salpasi vain hengityksen ja aiheutti epämiellyttävää paineentunnetta silmissä. Ne pyrkivät ulos kuopistaan. Olin nähnyt sellaista tapahtuvan hirttäjäisissä. Mielenkiintoista, että se oli mahdollista yhä ilman verenkiertoakin. Hirttäytymisyrityksen lopputulos: Narunpäässä keikkuminen oli yhtä tyhjän kanssa. Suurin hetkellinen tuska oli siitä, miten siitä pääsisi pois, mutta se kävi yllättävän yksinkertaisesti. Pieni nykäisy köydestä kädellä ja se katkesi. Jos kerran kuristuminen ei onnistunut, luultavasti hukuttautumisen yrittäminen olisi turhaa. Päätin silti kokeilla sitäkin.
Etsin lähimmän joen ja hyppäsin sinne. Teoriani oli oikea. Vaikka keuhkoni täyttyivät vedellä ja hengitykseni jälleen lakkasi, mitään muita seurauksia siitä ei ollut. Ei vaikka odottelin kärsivällisesti pari viikkoa joenpohjassa. Luovutin vasta, kun aloin todella saada tarpeekseni vedestä ja sen märkyydestä. Oli aika kokeilla jotain muuta. Tajusin, että olin hirveän nälkäinen. Siitä johtui mieleeni, että ehkä kuolisin, jos vain kieltäytyisin syömästä ja juomasta. Se oli mielestäni kokeilunarvoinen ajatus.
Hakeuduin vielä syrjempään asutuksesta, kaivauduin maahan ja peitin itseni mullalla. Sitten vain odottelin kuolemaani. Se oli entisiäkin huonompi ajatus. Mullassa möyri olentoja, joilla oli kiivas verenkierto ja nopeassa tahdissa sykkivät sydämet. Jano ainoastaan kasvoi eikä kuolema tuntunut tulevan lähemmäksi edes heikotuksen myötä. Lopulta itsehillintäni petti, kun haistoin lähestyvän myyrän. Se oli kaivanut käytävän hautapaikkani viereen. Saalis oli onnettoman pieni, mutta sen veri kuitenkin piristi hieman mielialaani ja voimiani. Aloin miettiä paluuta Lontooseen tai johonkin suureen kaupunkiin, jossa olisi ainakin suuret viemärit ja niissä paljon rottia. Olisi voinut ehkä olla mahdollista elää vain niillä. Niiden pyydystäminen olisi ainakin tehnyt palveluksen kaupungin asukkaille.
Muutaman viikon asiaa mietittyäni ja pienriistaa metsästettyäni uin kanaalin yli Ranskaan. Siellä minua ei tunnistettaisi. Liikuin kaupunkien liepeillä ja vältin ihmisasutusta. Ihmisveri tuoksui herkulliselle ja erään kylän ohitettuani sain tosissani taistella haluani vastaan. Kylän torilla oli giljotiini ja kolme päätöntä ruumiista oli jätetty lojumaan yön yli näkösälle varoitukseksi ihmisille. Olisin halunnut vain vähän maistella heidän kuivunutta vertaan. Herkuttelin itsekseni ajatuksella, kun mieleeni pälkähti, että giljotiini voisi olla etsimäni ratkaisu. Tuskin vampyyritkään elivät päättöminä. Pään mukana heiltä meni hampaatkin.
Uuden toivon innostamana astuin giljotiinin luo. Sen terä tuoksui aivan taivaalliselta, mutta itsehillintäni piti tällä kertaa. En nuolaissut sitä. Isäni olisi ollut tyytyväinen huomattuaan, että olin kuin olinkin saavuttanut hänen kurinalaisuusihanteensa ainakin jotenkin. Ehkä sieluni ei pelastuisi, mutta voisin pelastaa muut itseltäni. Kävin makuulleni giljotiiniin ja nostin terän korkeuksiinsa. Olinko valmis laskeutumaan helvettiin, jonne Paholaisen otukset kuuluvat? Myönsin olevani. Ei se voinut olla nykyistä pahempi, vaikka olisi ollut kuumempi kylmän sijaan. Pudotin giljotiinin terän, mutta se tuotti suuren pettymyksen. Terä oli ruosteessa eikä pystynyt kaulaani, joka oli kuin kiveä. Yritin vielä pari kertaa uudestaan, mutta se oli turhaa.
Lopulta turhauduin, nousin pois giljotiinista ja pakenin ennen kuin uteliaat vartijat ehtivät nähdä, mitä meteliä teloituspaikalla pidettiin. Jos kerran Jumala tai Paholainen ei halunnut liittää minua joukkoihinsa, en voinut väittää vastaan. Ainakaan toistaiseksi. Oli siis unohdettava itsemurhat ja keksittävä jotain muuta, millä saisi ajan kulumaan.