Fandom: Supernatural
Ikäraja: K-12
Paritus: ei välttämättä
Tyylilaji: angst
Sananen syylliseltä: Tämä osallistuu
Sanoitussinko-haasteeseen. Osakseni ammutut sanoitukset ovat Aesthetic Perfection - A Nice Place to Visit, ja sanat ovat luettavissa ficin lopussa. Sanat ovat enimmäkseen Deanin näkökulmasta, vaikka ficci on kirjoitettu Samin näkökulmasta. En tiedä miksi niin kävi, mutta se tuntui jotenkin sopivalta.
Yhteenveto: Sam on hyväksynyt kohtalonsa.
Spoilerivaara!: Spoilaa Supernaturalin 10. tuotantokautta. Kotona luonasi
Sam tiesi mikä helvetti on. Hän oli nähnyt niitä useammanlaisia. Hän ei halunnut muistaa niistä ainoatakaan.
“Hän on nyt sinun murheesi… jälleen”, Crowley toivotti.
Hänen veljensä mustat demoninsilmät ilkkuivat häntä, ivasivat, halveksivat ja viilsivät yhtä syvään, kuin tämän sylkemät sanat.
Dean oli kutsunut bunkkeria kodiksi. Sam ei tiennyt mikä koti oli, hänellä ei koskaan ollut ollut sellaista. Nyt hän tiesi, hän tunnisti kotinsa nyt kun se oli muuttunut kodista helvetiksi, uudeksi pohjattoman tuskan syöveriksi.
Hänen uusin helvettinsä heitti hänen silmilleen hänen jokaisen pelkonsa, syvimmän salaisuutensa, itseinhonsa. Kaivoi sydämen hänen rinnastaan, repi itsetunnon riekaleiksi, raateli hänen mielensä pohjia myöten. Yksin omassa huoneessaan, kaukana veljensä myrkystä, hän sammutti sisällään savuavia raunioita, rakensi kehnoa muuria suojakseen, vaikka tiesi sen sortuvan kuin korttitalon samantien, kun hän avaisi jälleen kammion oven.
“Oo, Sammy, istu alas ja juttele vähän isoveljesi kanssa? Otetaan pari olutta, vietetään yhteistä aikaa”, Dean hykersi, eikä Sam vastannut mitään. “Kissako kielesi vei? Voi pikku-Sammy, yksin pahassa maailmassa. Olisit vain antanut minun mennä. Nyt se ei enää onnistukaan ihan kivuttomasti, Sammyseni.”
Tämän ääni oli makeinta hunajaa, mutta viha ja silkka pahuus tämän katseessa hyyti luita ja ytimiä.
“Sammy, Sammy, sinun ei olisi kuulunut syntyä. Se taakka, mitä vanha Dean kantoi vuoksesi...” demoni naksautti kieltään teatraalisesti. “Se mursi hänet, romutti raunioiksi. Sinä olit hänen tuhonsa, ihan kuin olit äitimme tuho ja kuolema, isän, rakkaan Jessisi. Voi Sam, sinä tuhoat jokaisen jota kosketat.”
Sam upotti jälleen ruiskullisen verta demoniin ja katsoi kuinka tämä huusi ja vääntelehti tuskasta ja hän tunsi kuin sama tuska olisi kouristanut hänenkin vartaloaan, kuristanut sydäntä, syövyttänyt ja sulattanut.
“Minä varoitin sinua. Älä luule, että tein sen hyvyyttäni. Sillä ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi", demoni ärjyi tuskanhuudon vaimettua. "Tein sen vanhan Deanin hyväksi, siksi, koska entinen hän olisi halunnut niin. En ole enempää tilivelvollinen hänen kanssaan, joten sinun on turha toivoa minkäänlaista veljellistä armoa. Koska armoa et tule saamaan”, Dean huusi hänen peräänsä.
Sam ei ollut vanki, mutta hän oli enemmän kahleissa, tiukemmin ansassa kuin koskaan. Hänelle ei ollut kuin yksi tie ulos ja se kulki hänen veljensä kautta. Se joko päättyi siihen, tai jatkui siitä, mutta muita reittejä ei ollut. Hän oli tuomittu mies.
Kun Sam onnistui, se ei ollut voitto, mutta se ei ollut myöskään tappio. Se oli välietappi sillä loputtomalla tiellä, jota he kulkivat. Se ei ollut toivonpilkahdus yössä, mutta se antoi kuitenkin voimaa jatkaa.
“Sam...” Dean aloitti kun Sam talutti tätä huoneeseensa.
“Ei se mitään, Dean, se et ollut sinä”, Sam kiirehti vakuuttamaan, kun päästi tämän istuutumaan sängylleen.
Dean ei pyytäisi anteeksi. Ei siksi, ettei anteeksipyydettävää olisi ollut, vaan siksi, koska katsoi tekojensa olevan anteeksipyynnön ulottumattomissa. Dean katsoi, ettei voisi pyytää Samia koskaan antamaan anteeksi sitä, mitä oli tapahtunut. Se oli jälleen yksi taakka lisää Deanin harteilla, eikä Sam tiennyt miten olisi helpottanut sitä.
“Kyllä se olin minä”, Dean sanoi ja tämän katse oli pyytävä, murtunut ja kuitenkin ainoa asia, mitä Sam tunsi sillä hetkellä, oli suunnaton ilo siitä, että hän näki veljensä katseessa jälleen ihmisyyden.
“Ei, minä tunnen sinut”, Sam sanoi kiihkeästi. “Se olit sinä ilman omaatuntoa, ilman rakkautta. Se et ollut todellinen sinä.”
Dean käänsi katseensa pois ja kun tämä kääntyi uudelleen Samin puoleen, tämä oli sulkenut sen kaiken jälleen sisäänsä, kansi kiinni, lukkoon, avain hukkaan.
“Minun suolistoni on kuin Sahara! Demoninen ruokavalio panee kyllä sisukset koville. Ajattele nyt, viskiä aamiaiseksi, tequilaa lounaaksi, rommia päivälliseksi. Onko meillä mitään kunnollista suuhunpantavaa?” Dean kysyi ja heittäytyi selälleen sängylleen.
“Jos kestät hetken, käyn hakemassa sydänkohtausannoksen saharaasi”, Sam lupasi ja Dean huitoi häntä jo kiirehtimään.
Sam oli uhrannut itsensä kerta toisensa jälkeen, valinnut oman tuhonsa, valinnut helvetin kerta toisensa jälkeen ennemmin kuin oli uhrannut veljensä. Tuhat kertaa mieluummin. Mutta mikään hänen uhrauksensa ei pyyhkinyt pois hänen epäonnistumisiaan. Ei suurin, eikä hirveinkään. Hänen epäonnistumisensa ilkkuivat häntä joka päivä, joka hetki. Sam ei unohtanut, eikä Dean.
Kun Kainin merkki syövytti Deanin mieltä, kylvi myrkkyään tämän vereen, imi rakkauden ja ilon hänen veljestään, kaikki hänen epäonnistumisensa olivat hänen edessään. Kaikki mihin hän oli lähimpänsä ajanut. Eikä Sam voinut sanoa sittenkään olisiko toiminut toisin, vaikka tiesi hinnan. Olisiko hän jättänyt yrittämättä kaikkensa, vaikka se oli väärin?
“Se olet sinä, jonka kuuluisi olla tuolla ylhäällä nyt”, Dean sanoi Charlien hautarovion äärellä.
Totta kai Sam oli samaa mieltä. Hän se oli, jonka kuului olla kuollut. Hänen olisi kuulunut olla jo vuosia sitten. Dean oli ainoa syy miksi hän oli täällä edelleen, eikä ylhäällä tai alhaalla. Hän oli täällä edelleen samasta syystä enemmän kuin koskaan, koska kuka pelastaisi hänen veljensä, jos hän luovuttaisi? Hän ei antaisi Deanin luopua sielustaan, viettää ikuisuuttaan helvetissä, kadottaa minuuttaan ja muuttua itsensä irvikuvaksi. Jos ikinä mitään, niin sen hän oli velkaa yhtä varmasti kuin oli edelleen elossa.
Mutta enää hän ei epäonnistuisi, ei tuottaisi jälleen uutta pettymystä entisten loputtomaan jatkumoon. Ehkä se oli tukholmasyndrooma, sairaus, psykoottinen riippuvuus, tai ehkä se oli vain yksinkertaisesti rakkaus, mutta Sam hyväksyi kohtalonsa.
Hän luotti veljeensä kuin vuoreen, enemmän kuin itseensä, enemmän kuin mihinkään maailmankaikkeudessa. Dean pelastuisi, löytäisi takaisin ja se oli ainoa asia mikä merkitsi. Deanilla oli yhä toivoa, maailmalla oli yhä toivoa, mitä siitä, jos hänellä itsellään ei enää ollutkaan? Hänellä oli usko ja rakkaus ja suurin niistä oli rakkaus. Loppu olisi vain tuuli ruohikossa.
“Sulje silmäsi Sammy”, Dean sanoi ja tämän silmistä Sam näki oman elämänsä ja kuolemansa, itsensä, kotinsa. Eikä maailmassa, ei taivaassa, tai niissä sadassa muussa helvetissä ollut muuta sijaa hänelle. Eikä hän olisi vaihtanut paikkaansa yhteenkään niistä.
Aesthetic Perfection - A Nice Place to Visit
Welcome you to your hell,
Look around,
I hope you like what you see,
Have a drink,
Have a smoke,
It's your home now so feel free,
Swallow your panic,
What's so tragic,
About giving up your soul?
No way out,
No way out,
There's no way out of this hole.
chorus
I know,
That you want me,
I know,
That you love me,
And I hope,
When you touch me,
You know you've touch damnation.
To hell with damnation.
No pity for people pretending,
This place will not be a gift,
Narcissist,
Pessimist,
Deluded piece of shit,
No gnashing of teeth,
Just the baggage you bring,
It just lays at your feet,
You'll never find your release,
Silently,
Beckoning,
Into eternity.
chorus
There's no place like home,
There's no place like home,
There's no place like home,
There's no other place I'd rather go.
chorus
