Otsikko: Ikävä
Paritus: Sirius/Remus
Tyylilaji: Romantiikka
Ikäraja: K-16
Yhteenveto: Sirius on juuri paennut ankeuttajien suudelmaa ja Remus paljastunut ihmissudeksi ja eronnut opettajan virastaan. Remus lähtee Siriuksen luokse.
Ikävä
Aurinko paistoi täydeltä terältä ja helle tuppasi kaavun alle niin, että kevyt viilennysloitsu tuntui helpottavalta jo hivenen kostuneella iholla.
“Tylyahon asemalle”, Remus sanoi noustessaan thestralien vetämiin vaunuihin.
Sirius oli pelastunut ja hän itse oli menossa kotiin ensimmäisen kerran yli kolmeentoista vuoteen, eikä mikään ollut pitkään aikaan tuntunut yhtä hyvältä.
Kotiin Ei se ollut mikään rakennus, eikä tietty kylä, tai kaupunki. Ei mikään erityinen katuosoite, jonka olisi voinut merkitä kartalle. Hänen kotinsa oli siellä, missä hänen sydämensäkin ja sen sijainti puolestaan oli helppo nimetä. Hänen kotinsa oli Siriuksen luona.
Kuinka naurettavan vähän Remus piittasikaan siitä, että joutui eroamaan opettajantehtävistään. Hän ei jaksanut piitata juuri sillä hetkellä suuresti edes siitä, että Peter oli paennut heidän kynsistään. Dumbledore oli luvannut lähettää porttiavaimen killan kohtaamispaikalle Lontooseen heti kun tilanne sen sallisi ja parhaalla tuurilla porttiavain odottaisi häntä jo hänen saapuessaan perille.
Hän olisi voinut ehkä ilmiintyäkin, mutta edellisen yön raju muodonmuutos oli vienyt hänen voimansa, joten Tylypahkan juna tuntui mukavan rauhalliselta vaihtoehdolta alkutaipaleelle.
Remus nukkui koko matkan.
Helle tuntui Lontoossa vielä monta astetta tukalammalta kuin pohjoisessa Tylypahkassa. Remuksen täytyi vahvistaa viilennysloitsuaan ennen kuin muutaman harhautustarkoituksessa suoritetun satunnaisen ilmiintymisen jälkeen hän saapui laitakaupungin tukalille kujille. Viereisen ravintolan suuren jäteastian takana hän kopautti taikasauvallaan tiiliseinää, josta avautui kapea jyrkästi ylöspäin viettävä portaikko.
Remus nousi portaita ylös tummalle puuovelle.
“Remus Lupin”, hän ilmoitti ja ovi aukeni narahtaen.
Asunto oli pieni ja ankea yhden huoneen luukku, jonka takaseinän makuualkoviin oli työnnetty harmaa nukkavieru sohva ja keskilattiaa hallitsi suuri keltainen pöytä, jonka ympärillä oli kymmenkunta tuolia. Keskellä pöytää irvisti ruskea rikkinäinen kenkä.
Remus tunsi käsiensä hikoavan, eikä sillä ollut mitään tekemistä helteen kanssa. Hän tarttui kenkään, joka nykäisi hänet kieppuvaan ja pyörivään kuiluun.
Remus pysyi kuin ihmeen kaupalla jaloillaan saavuttaessaan jälleen kiinteän maan. Aurinko paistoi niin kirkkaasti, että hänen täytyi räpytellä hetki silmiään. Ilma maistui trooppisen kuumalta ja kostealta keuhkoissa, suolaiselta suussa.
“Hei”, sanoi Sirius, joka istui siinä ihan vieressä rantahietikolla mustissa alushousuissa ja valkeassa paitapuserossa, jonka napit olivat auki puoleenväliin saakka.
Remus pudotti kengän käsistään. “Hei”, hän sanoi ja hymyili.
Sirius oli kalpea ja laiha kuin sotavanki, mutta tämä oli siistinyt hiuksensa ja tämän silmissä pilkahti tuttu kipinä. He katsoivat toisiaan hetken hiljaa ja Remus mietti, kuinka hän oli vain osittain tietoisesti kieltäytynyt ajattelemasta mitään koko päivänä ja kuinka kaikki se ajattelemasta kieltäytyminen tuntui nyt ihan kurkussa asti ja se oli nousemassa hänen silmiinsä saakka.
“Merlin, Sirius”, hän sanoi tukahtuneesti ja istuutui Siriuksen viereen hiekalle.
“Se ei mennyt sitten ihan suunnitelmien mukaan”, Sirius totesi vakavoituneena.
“Ei mennyt”, Remus vahvisti ja tuijotti paikattua housunlahjettaan, “mutta ei sillä nyt ole väliä. Sinä pääsit pakoon, mutta siitä ei ole kyllä minua kiittäminen. En pysty edes ajattelemaan että… jos Harry ja Hermione eivät olisi… ankeuttajat olisivat... Merlin, Sirius, anteeksi”, Remus takelteli ja huolimatta kuumuudesta, hän vapisi.
“Hei, ei mitään tuollaista nyt”, Sirius sanoi ja laski käden hänen olkapäälleen. “Minä olen nyt tässä ja olemme kumpikin elävien kirjoissa.”
“Luojan kiitos siitä”, Remus sanoi painokkaasti ja pyyhki silmiään paitansa hihaan.
Heidän edessään levittäytyi meri tyynenä ja aavana silmänkantamattomiin. Remuksella ei ollut aavistustakaan missä he olivat, eikä hän aikonut kysyä. Turvallisuussyistä. Niistä samoista, minkä vuoksi Sirius oli silloin kauan sitten vaihtanut Peterin Potterien salaisuudenhaltijaksi, ja minkä vuoksi Remus ei ollut kertonut Siriukselle mitään omista tehtävistään.
Ehkä tämä ei koskaan loppuisi. Ehkä Voldemort tosiaan oli kuolematon niin kuin jotkut uskoivat.
“Remus”, Sirius sanoi ja Remus kääntyi katsomaan tätä. “Kiitos, että tulit”, tämä jatkoi ja puristi häntä hartiasta.
Remus naurahti.
“Mikään mahti maailmassa ei olisi voinut estää minua tulemasta”, hän tunnusti.
Sirius kohotteli merkitsevästi kulmiaan ja Remus nauroi ja tuuppasi tätä hellästi kylkeen.
“Tule tänne senkin vanha kirppusirkus”, Remus sanoi ja Sirius tuli ja he halasivat toisiaan hyvän tovin ja nauroivat ja Remus hautasi kasvonsa Siriuksen hiuksiin.
Sirius oli hirvittävän laiha ja luinen siinä hänen sylissään niin, että Remuksen sydäntä särki ja kuitenkin hän oli niin onnellinen, että oli ihme, ettei hän aiheuttanut spontaania räjähdystä lähiympäristössä.
“Minulla on ollut hirveä ikävä sinua”, Remus tunnusti Siriuksen hiuksiin.
“Kaikki nämä vuodet?” Sirius kysyi ihmetystä äänessään.
“Kaikki nämä vuodet”, Remus myönsi.
“Vaikka luulit, että minä...” Sirius keskeytti lauseensa.
“Vaikka luulin. En halunnut uskoa. En pystynyt kertomaan Dumbledorelle, että sinä olet animaagi, tai että sinä tunnet reittejä Tylypahkan muurien sisälle. En edes sen jälkeen, kun murtauduit linnaan. En edes sitten.”
“Voi Remus”, Sirius huokaisi haikeasti ja puristi häntä lujaa itseään vasten.
Hitaasti he irrottautuivat halauksesta. Sirius piirteli sormellaan kuvioita hiekkaan.
“Minä en ole enää sama mies kuin vuosia sitten”, Sirius sanoi.
“En minäkään”, Remus myönsi, “mutta jos aiot nyt sanoa, ettet enää tunne minuun sen tyyppistä vetoa niin kuin ennen, niin toivon sinun tietävän, että minä en kuitenkaan väisty viereltäsi, vaikka mikä olisi. Ja minä tunnen juuri niin kuin ennen.”
“Merlin, en!” Sirius huudahti silmät pyöreinä, “Siis en minä sellaista aio sanoa. En nyt ja tuskin koskaan.” Sirius vaikeni hetkeksi ja laski katseensa. “Mitä, etkö sinä näe millainen luuranko minä olen? Paljonko minä muistutan enää sitä salskeaa nuorukaista, jonka kanssa sinä nait sen ahtaan kerrostalokämpän jokaisella pöydällä, sohvalla ja sängyllä. Ja lattiallakin.”
“Ja tuolilla”, Remus lisäsi ja naurahti. “Jos sinun tarkoituksesi on saada minut innostumaan muistelemalla niitä aikoja niin voin sanoa, että tehtävä suoritettu.” Ja se oli totta, nyt häntä kaiken muun lisäksi halutti.
Sirius katsoi häntä ilahtuneen näköisenä, laskeutui selälleen hietikolle, risti kätensä takaraivolleen ja tuijotti taivaalle vienosti hymyillen. “Voisitko naida minua taas?” Sirius kysyi ja Remus sai jotakin henkeensä ja joutui yskimään tovin.
“Minä voin rakastella sinua, jos se kelpaa?” Remus sai sanottua ja laski kätensä Siriuksen lämpimälle vatsalle.
“Se kelpaa oikein hyvin”, Sirius vastasi silmät loistaen.
Siriuksella oli pieni bungalow vähän matkan päässä lähellä metsän reunaa. Bungalowin katolla keikkui riemunkirjava trooppinen lintu, joka huusi kimakasti, kun näki heidän tulevan kohti. He kulkivat käsi kädessä, sormet sormien lomassa ja Remuksen koko sisikunta oli niin täynnä tunteita, että niitä oli vaikea erotella toisistaan. Hän oli pakahtumaisillaan rakkaudesta ja ikävästä, joka oli kestänyt niin kauan, ettei se oikein osannut antaa periksi edes nyt, kun Sirius oli siinä käden ulottuvilla. Lisäksi häntä jännitti vähintään yhtä paljon kuin ihan ensimmäisellä kerralla Siriuksen kanssa.
Bungalow oli ruokolattiainen ja sangen askeettinen, mutta valoisa ja siisti. He riisuivat toisensa heti ovella ja jos kädet tärisivätkin, kumpikaan ei sanonut siitä mitään. Sirius suuteli häntä ja vaikka tämän huulet olivat karheat, kaikki vuodet pyyhkiytyivät pois heidän väliltään. Remus taisi olla elossa ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan, kaiketi kolmeentoista vuoteen. Hän ei tiennyt, miten oli selviytynyt tänne saakka.
Sirius oli hänen sylissään kuin luuviulu ja hän itse oli arpinen ja harmaa. Patja ei ollut järin pehmeä, mutta Remus yritti olla. He rakastelivat ja se oli ihanaa. Se ei ollut sellaista kuin ennen, koska he kumpikin olivat eri ihmisiä nyt, mutta se ei vähentänyt mitään, se vain lisäsi. Remus olisi halunnut rakastaa pois joka ainoan muiston, joka Siriuksella oli Azkabanista, korjata ja parantaa tämän hellin käsin ja suudelmin, viedä unohdukseen tarjoamalla nautinnon, joka ei koskaan loppuisi.
Eihän se ollut mahdollista, mutta ehkä hän onnistui siinä edes hetkeksi. Hän ei uskonut Siriuksen muistavan Azkabanista mitään ainakaan sillä hetkellä, kun tämä ääni särkyen huusi hänen nimeään.
“Sinä rikoit minut”, Sirius sanoi, kun pystyi jälleen puhumaan, “en pysty nostamaan edes kättäni.”
“Yritin kyllä aivan päinvastaista”, Remus myönsi hymyillen ja kuljetti sormiaan Siriuksen alahuulta pitkin, pyyhkäisi kurittoman hiuskiehkuran otsalta korvan taakse ja Sirius katsoi häntä utuisesti, yhä euforinen ilme kasvoillaan.
“Korjaava vaikutus ei selvästikään tehonnut kerta-annoksena. Veikkaanpa, että siihen tarvitaan pidempi kuuri… ehkä kolme kertaa päivässä parin viikon ajan ja sen jälkeen...” Sirius ei päässyt pidemmälle, koska Remus löi tätä tyynyllä päähän.
“Ole hiljaa”, Remus käski nauraen ja muksi Siriusta tyynyllä. “meillä oli juuri romanttinen ja hellä rakastelun jälkeinen hetki.”
Sirius tarttui Remuksen käteen ja kääntyi katsomaan tätä hymyillen.
“Remus Lupin, minä rakastan sinua aika kamalan paljon”, Sirius sanoi ja se onnen tunne, mikä tulvi Remuksen sydämeen, se oli myös aika kamalan paljon se.
“Sirius Musta, samat sanat”, Remus sanoi ja vesi kihosi hänen silmiinsä “mutta kolme kertaa päivässä ja kahden viikon ajan saattaa olla liikaa vaadittu minulta tässä iässä ettäs tiedät”, hän lisäsi ja niiskautti nenäänsä. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen.
Sirius purskahti tuttuun haukkuvaan nauruunsa ja kaappasi hänet kainaloonsa.
“Voi Kuutamo, kuinka minun onkaan ollut ikävä sinua.”
***
Loppu
