Otsikko: Suurin hyvä
Kirjoitti: Nappeli
Luki läpi: Voldemort
Ikäraja: K-12
Paritus: Albus Dumbledore/Gellert Grindelwald
Genre: angst, romantiikka
Varoitukset: kuolema
Yhteenveto: Voldemort on tullut etsimään sauvaa ja Grindelwald valehtelee ja nauraa pimeälle lordille päin naamaa, sekä muistelee menneitä
Kaiken todennäköisyyden vastaisesti elin korkeaan ikään. Elin jopa hieman pidempään kuin Albus, mikä on vähän huvittavaakin. Pitkästä iästäni huolimatta en kuitenkaan todella elänyt elämästäni kuin lyhyen hetken, kaksi kuukautta tarkalleen ottaen, mutta näin jälkeenpäin ajatellen kahteen kuukauteen voi sisältyä oikeastaan kaikki, mitä ihmiset yleensä elämältään haluavat ja kaikki, millä loppujen lopuksi on todella merkitystä.
Kesän kuumin päivä ja katot höyryävät Godrikin notkossa lyhyen ukkoskuuron jäljiltä kosteina.
"Suurempi hyvä", Albus sanoo maistellen sanoja. "Miten osaamme määrittää rajat?"
"Laadimme säännöt, millaisia uhrauksia kunkin yksittäisen tavoitteen eteen olemme valmiit tekemään", vastaan. Mielestäni asia ei tule olemaan ongelma, ei meille.
"Jokaiselle tavoitteelle siis omansa... hm, se saattaisi toimia", Albus tuumii ja kääntyy katsomaan minua.
"Teemme siitä toimivan", sanon ja pureskelen suussani heinänkortta.
Nurmikko on märkä paljaan selkäni alla, mutta tällä helteellä se ei tunnu epämiellyttävältä. Dumbledorejen puutarhan vanhat puut varjostavat mukavasti ja ajatukseni vaeltelee vuoroin suurissa suunnitelmissamme, vuoroin pienemmissä. Tunnen hänen läheisyytensä hohkaavana kylkeäni vasten, vaikka välissämme on puolisen metriä tyhjää tilaa. Paljas iho on paljasta ihoa ja läheisyys vetää puoleensa. En ole sanonut hänelle siitä sanaakaan.
Tunnen että hän katsoo minua edelleen ja hymy hiipii kasvoilleni.
Ylpeys on nuoruuden kirouksista ehkä suurin. Ylpeys luulee olevansa kaiken ja kaikkien yläpuolella, tietävänsä jotain, mitä kukaan muu ei. Vasta kun ylpeys on karissut voi huomata sen, mitä suuret ajattelijat ovat kautta historian toistaneet: todellinen viisaus on sitä, että tietää kuinka vähän ymmärtää. Ylpeys on siis myös tyhmyyksistä suurin. Olin liian ylpeä myöntämään sitä silloin, mutta en enää; Albus oli meistä se, joka ymmärsi enemmän.
En tietenkään pystynyt sovittamaan kaikkia niitä tekoja, jotka voisi luonnehtia pahoiksi. Kaikkia niitä en välttämättä vieläkään katso olevani edes velvollinen sovittamaan. Ehkä minussa on edelleen hiven ylpeyttä jäljellä, ehkä jopa sitä turhaa. Mennyttä ei voi muuttaa, vaikka eläisi tuhatvuotiaaksi, sen kanssa täytyy vain oppia elämään. Pitkinä vankeusvuosinani minulla on ollut aikaa oppia.
Tiesin sen olevan vain ajan kysymys, vieläpä lyhyen sellaisen, enkä ole lainkaan hämmästynyt että seisot siinä edessäni ja yrität olla pelottava. Nauran päin kasvojasi, Voldemort, sinussa ei ole mitään, mikä pelottaisi minua, sinulla ei ole mitään, millä pystyisit minua pelottamaan. Sinussa näen sen, mihin viha, ylpeys ja vallanhimo todella johtaa ja olen kiitollinen, että Albus pysäytti minut ennen kuin päädyin yhtä syvälle.
Tiedän että se, mitä tunnen, on väärin, iljettävää, epänormaalia. Tiedän, ettei sitä tule hyväksymään kukaan. Ei kukaan. Ei edes hän. Hautaan pääni tyynyn alle ja yritän puristaa pahan olon pois, kun koputus makuuhuoneeni ovelta katkaisee ajatukseni.
"Tätisi sanoi, että voit huonosti", Albus sanoo ja kurkistaa oven raosta. "Oletko sairas?"
Katson häntä tyynyn alta enkä vastaa kuin murahduksella.
Hän tulee sisään ja istuutuu sänkyni reunalle. – Mene pois, mene pois, ajattelen, etkö ymmärrä millaisessa vaarassa olet?
En minä häntä pysty huijaamaan, hän näkee lävitseni ja tietää, että minua vaivaa jokin, että vaivani laatu on enemmän psyykkinen, kuin fyysinen.
"Kuule, onko sattunut jotain?" hän kysyy.
Annan hieman periksi, käännyn selälleni ja siirrän tyynyn pois kasvoiltani.
"Ei varsinaisesti", vastaan vältellen.
"Gellert, en usko, että on mitään, mitä et voisi kertoa minulle", hän sanoo.
"Et usko tuota itsekään", tuhahdan.
"Ehkä en, mutta uskon, että tämä mikä sinua nyt raastaa, ei kuulu niihin asioihin", hän vastaa kulmiaan rypistäen. "Sitä paitsi olen saanut päähäni, että tämä asia kuuluu myös minulle."
Säikähdän melkoisesti. Kuinka paljon hän oikein tietää? Olenko sittenkin tehnyt jotain, mikä on antanut minut ilmi? Hän huomaa pelästyneen ilmeeni, ennen kuin saan sen peitettyä.
"Sinä välttelet minua. Olet vältellyt jo pari päivää ilman mitään järkevää syytä", hän vastaa kysymykseen, jota en esittänyt.
"Eikö sairastamista lueta enää päteviin syihin?" kysyn purevasti.
"Tässä tapauksessa ei", hän vastaa lyhyesti ja siirtää kätensä otsalleni, joka on terveen viileä.
Olen häviämässä. Olen hukassa. Toinen puoli minua tahtoisi sysätä hänen kätensä pois otsaltani, jolle se jää lepäämään huolestuttavan pitkäksi aikaa. Toinen puoli toivoo, että hän pysyisi siinä ikuisesti. Olen mennyttä. En pysty kuin tuijottamaan hänen silmiinsä, kun hän kumartuu ylleni ja hänen hiuksensa valahtavat kehystämään meidän kummankin kasvoja.
"Sinä olet aivan terve", hän sanoo hiljaa ja minä nostan käteni hänen niskaansa ja vedän hänet suudelmaan, eikä hän vastusta.
Herään toisinaan hänen tuoksunsa nenässäni. Silloin muistan kaikkein kirkkaimmin ja yritän pitää siitä kiinni, mutta kaikesta on jo niin kauan, että päivän mittaan se haihtuu kuin aamuinen usva. Olen elänyt liian kauan että vihaisin enää, liian kauan että pelkäisin enää, liian kauan, että muistaisin tarkasti, mutta liian lyhyen aikaa etten kaipaisi.
Tuhoan kaiken mikä muistuttaa hänestä. Kiroan jokaisen, joka puhuu hänestä kuulteni. Mutta uniani en voi estää ja joka aamu herään hänen vartalonsa lämpö ihollani, tuoksunsa sieraimissani, makunsa huulillani. Vihaan häntä.
Minulla ei ole haluamaasi, Voldemort, etkä saisi sitä minulta, vaikka olisikin. Olen elänyt jo liian kauan, etkä sinä pysty minua pelottamaan.
Nyt on helpompi myöntää, että Albus pelotti minua, mutta en tiedä tiesikö hän koskaan miksi. En minä pelännyt hänen taikavoimiaan, jotka olivat kyllä suuret, ehkä suuremmat kuin omani. En pelännyt hänen vihaansa enkä kostoaan, koska tiesin, ettei hän elätellyt sellaisia ajatuksia. Minä pelkäsin omaa heikkouttani.
Olin aavistanut sen päivän tulevan, että minun täytyisi kohdata hänet uudelleen, mutta olin salaa toivonut, että siihen menisi tarpeeksi kauan, jotta olisin ehtinyt päästä heikkoudestani. Nyt tiedän, ettei siihen olisi riittänyt ihmisikäkään. Eikä taikasauva toimi vastoin isäntänsä tahtoa, mahtisauva kaikkein vähiten. Jokainen vakavasti vahingoittamaan tarkoitettu loitsu oli vain näyttävä illuusio, josta puuttui sisältö ja voima, kun Albus taas punoi taikuutta tavallisella sauvallaan mestarin tavoin. Hän taisteli uskomansa asian puolesta, minä en enää kuin tyhjän ylpeyden.
Hän olisi ollut valmis vahingoittamaan, valmis tappamaan. Hän oli saanut tarpeekseen ja hän tunsi viattomien veren langenneen osin myös itsensä päälle. Hän oli armoton, mutta se ei tarkoittanut, ettei hän olisi tuntenut enää. Kun makasin aseettomana ja sidottuna ja hän kumartui ylleni, näin hänen silmissään oman suruni ja tyhjyyteni. Sillä hetkellä olisin halunnut suudella häntä. Vihasin häntä ja itseäni oman heikkouteni vuoksi ja käänsin katseeni hänestä. Tänään kadun eniten sitä, etten suudellut.
Pidin sitä silloin heikkoutena ja olisin antanut paljon, että olisin ollut kuin sinä, Voldemort; kyvytön rakkauteen. Nyt se on vahvuuteni ja ainoa, mitä minulla enää on. Voi olla, että on jo liian myöhäistä ymmärtää se, mutta silti pieni toivonkipinä väikkyy mielessäni. Ehkä aika on vihdoin kypsä tapaamisellemme, ehkä hän on antanut anteeksi. Vaikka toivoni olisi turha, olen elänyt tarpeeksi. Minä olen valmis ja kun vihreä valo välähtää, nauran.
