Nimi:Varpunen
Kirjoittaja: Noarel, jossain tottelee myös nickiä pihlajanmarja
Ikäraja: k-12
Muuta: Hui, ensimmäinen teksti jonka laitan tänne. Kirjoitin ehkä viime talvena, en ole ihan varma. Olisi mukava kuulla, mitä mieltä muut ihmiset ovat tästä.
Usva oli tyttö, joka halusi siivet. Hänestä tuntui, että hänet oli luotu lentämään, siivet oli vain unohdettu laittaa hänen selkäänsä. Hän ajatteli lentämistä joka päivä, katseli taivaalla kaartelevia lintuja kateellisena ja levitti kätensä leveäksi toivoen tuulenpuuskan tarttuvan niihin. Niin ei koskaan tapahtunut, mutta Usva ei lopettanut unelmointiaan. Hän ei halunnut elää normaalia ihmisen elämää. Maankamaralta katsottuna kaikki oli tylsää. Mutta voi jos hänellä olisi ollut selässään siivet, hän olisi voinut kohota aina vain korkeammalle kunnes ihmiset olisivat näkyneet pelkkinä mustina pisteinä.
Usvan vanhemmat eivät huomanneet mitään. He eivät paljon tyttärensä kanssa jutelleet, he olivat liian kiireisiä. Koulussa Usva oli hiljaa ja tuijotti ikkunasta taivaalle. Siivistä oli tullut hänelle pakkomielle. Hän seurasi lintujen liikkeitä tarkasti painaen mieleensä jokaisen siiveniskun ajatellen: ”Sitten kun minulle kasvaa siivet…” Hän ei jossitellut asian kanssa, hän tiesi, että siivet olivat jo etukäteen niin suuri osa häntä, että jonakin päivänä niiden täytyi kasvaa hänen selkäänsä. Usva oli luottavainen; täytyi vain odottaa.
Usva odotti, odotti ja odotti. Hän oli jo kuusitoista, kolme kokonaista vuotta oli hän odottanut. Ja sitten, eräänä yönä tapahtui jotakin. Sinä päivänä varpunen oli törmännyt Usvan huoneen ikkunaan ja pudonnut alas kuolleena. Nyt sen pieni ruumis makasi kerrostalon asfalttipihalla. Usva oli täysin tietämätön tästä, kun hän kävi nukkumaan. Hän nukahti nopeasti ja näki unta, että hän lensi. Hän ei tiennyt, mikä hän oli, ihminen ei ainakaan, mutta hän lensi korkealla ja nautti jokaisesta siiveniskusta.
Usva heräsi säpsähtäen kesken unen. Hän oli varma, että nyt hän osaisi lentää, että uni oli antanut hänelle sen taidon. Omituisessa huumassa hän avasi ikkunan, meni kyykkyyn ikkunalaudalle, levitti kätensä levälleen ja heittäytyi ilman varaan. Voitonriemu täytti hänet. Hän lensi.
***
Mies ja nainen seisovat järkyttyneen näköisinä pihalla. He katselevat tytön ruumista, joka makaa asfaltilla kädet levällään ja verta ympärillään. Vielä eilen tuossa kohdalla oli pienen linnun hento ruumis, mutta sitä ihmiset eivät tiedä, eivätkä välitäkään tietää.
”Meidän olisi pitänyt huomata jotakin! Miten kauan hän oli masentunut? Minä en tiedä miten kestän tämän…”
Kukaan ei kuule erään varpusen halveksuvaa tirskahdusta. Se nauraa tuskaisen äidin monologille, joka tuntuu jatkuneen iäisyyden. Varpunen levittää siipensä ja lentää koivunoksalta pois. Ylemmäksi, ylemmäksi, kunnes ihmiset näkyvät enää pieninä pisteinä. Ilma kannattelee siipiä mainiosti. On hyvä lentosää.