Nimi: Eheyttävää entistystä
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Draama/ huumori/ romantiikka
Päähenkilöt: Voro/ Lihava Leidi
Ikäsuositus: K-16
Yhteenveto: Dumbledore määrää Sirius Mustan viiltelemän maalauksen Voron entistettäväksi. Edes taulun korjaaminen ei ole Tylypahkassa niin yksinkertaista, sillä täällä muotokuvat elävät ja liikkuvat. Onneksi surkki vahtimestari on kätevä käsistään…
Lukijalle: Voitteko uskoa, että tämä kohta on aina vaivannut minua. Voro etevä entistäjä? Missä Leidi oikein vietti sen ajan, jonka ritari Cadogan mellasti ovenvartijana? No, nyt tein kysymyksistäni vastauksia ja kunnolla. Toivottavasti tykkäätte.
***
Eheyttävää entistystäRähjäiseen viittaan verhoutunut, pettymysten ennen aikojaan ikäännyttämä mies virnisteli tyytyväisenä itsekseen kumartuessaan hankaamaan tahriintunutta kiviseinää malliksi nuorille keppostelijoille. Takkuinen, pitkä tukka heilahteli nykivän liikkeen tahdissa ja hän tönäisi sen sivuun arpiselta nenältään julistaen tuomionsa nautiskellen.
”Tämän puhtaaksi jynssättyänne teitä odottaa käsittely peukaloruuvikokoelmani parissa!”
Kaksi toisluokkalaista puuskupuhia hätkähti rajusti, mutta syynä ei ollut vahtimestarin julma uhkaus vaan laiha kissa, joka säntäsi äkkiarvaamatta nurkan takaa häntä pulloharjanpörheänä, lähestulkoon törmäten isäntänsä jalkoihin. Vaativa maukaisu sai Argus Voron pudottamaan juuriharjan käsistään ja unohtamaan tyystin sontapommiräjähteen tuottamat ruskeat ruudinjäljet tyrmiin johtavalla käytävällä ja jopa verekseltään kiinni jääneen kaksikon.
”Misuseni, mikä on? Onko Riesu taas heitellyt tavaroita niskaasi? Vielä minä sille riiviölle näytän…”
Kissa keskeytti hänen hellän huolekkaan puhelunsa naukuen kimeästi ja kiertäen kahdeksikkoa hänen saappaisiinsa nojaten. Käytävältä kuului lähestyviä juoksuaskelia. Argus Voro kääntyi kannoillaan kohti tulijaa.
”Professori McGarmiwa! Kiusasiko joku oppilaista kissaani?”
Ennen kuin vanha opettajatar ehti vastata, hullunkurinen pieni mies ponnahti hänen edelleen ja käkätti riemuissaan heitellen samalla vaivattomasti kuperkeikkoja katonrajassa.
”Riesu! Tämä oli viimeinen kerta…” rähjäsi Voro puiden nyrkkiään.
”Rehtori tarvitsee apuasi, oi suuri talonmies! Lihavan Leidin kimppuun on hyökätty. Hän pakenee pitkin linnaa, ja sinun jalo tehtäväsi on etsiä hänet.”
”Riesu puhuu kerrankin totta”, vahvisti McGarmiwa vakavana, ”Sirius Musta on päässyt linnaan, hän pyrki rohkelikkotorniin. Dumbledore pyysi hakemaan sinut palvelukseen.”
”Tulen heti”, myöntyi Voro lyhyesti murahtaen. Hän loi katkeruutta salamoivan katseen ilkeään pikku räyhähenkeen, joka oli lähtenyt ajojahtiin. Norriska paineli häntä suorana pitkin käytävää, kynnet lipsuen kivilaatoituksella, ja Riesu hihkui kuin cowboy huiskiessaan kissaa pyykkinarulla selkään kuin ruoskalla kuunaan.
”Senkin sietämätön riiviö! Häviä silmistäni ja jätä kissani rauhaan!” karjui Voro avuttomana hänen peräänsä. Riesu vain käkätti ja pysähtyi roikkumaan ylösalaisin ilmaan silmillään illistellen.
”Etkö tahdokaan kuulla, missä näin Lihavan Leidin viimeksi? No, en olisi kertonut sitä sinulle muutenkaan”, se ilkkui, kadoten savunpöllähdyksen myötä. Vain pirullisen naurun kaiku jäi viipyilemään käytävään.
MaGarmiwa katsoi vahtimestaria säälien. Molemmat tiesivät sanomattakin, että Tylypahkan seiniä täyttivät sadat maalaukset useassa eri kerroksessa.
”Minun on palattava kokoamaan oppilaani”, nainen sanoi lopulta. ”Olen varma, että muotokuvat auttavat sinua etsinnöissä. Pahoittelen, jos jotakin jäi kesken, Argus, mutta minun on parasta viedä nämä nuorukaiset luokkaansa, heidän tuvanjohtajansa on varmasti huolissaan.”
Naisen kiiruhdettua silminnähden helpottuneet pojat vanavedessään kulman taakse Voro jäi seisomaan yksin käytävään. Hän nosti juuriharjan käteensä ja paiskasi sen turhautuneen kiukun vallassa lattiaan niin, että saippuavaahto roiskui. Sitten hän kokosi kumaran ryhtinsä ja lähti hengitys puhisten marssimaan kohti yläkerran käytävää kissansa jäljessä.
***
Etsintä vei kauan aikaa. Kierrettyään yläkerran ja langettuaan pari häpeällistä kertaa Riesun julkeaan harhautukseen hän viimein löysi Leidin toisen kerroksen maisemakartan metsiköstä. Pinkinpunerva vilahdus pensaikon kätköstä paljasti hänet; pusikko oli liian harva peittääkseen hänen runsasmuotoista olemustaan. Täytyi vain todeta, että Argyllshire oli kerrassaan liian pieni paikkakunta niinkin mittavalle naisihmiselle.
”Arvon Leidi, ei ole enää hätää”, tyynnytteli Voro tympääntynyt sävy äänessään. ”Palatkaa kehyksiinne sieltä.”
"
IIIK! Kuka siellä?”
Pensaan uumenista kantautunut ilmaa halkovan kimakka, vauhkoontunut parkaisu riitti vakuuttamaan Voron siitä, että kyseessä oli aidosti ja rehellisesti neito pulassa. Harmistuksestaan huolimatta hän tunsi pehmeämmän puolensa pyrkivän pintaan. Hän ei ollut varsinaisesti ystävällinen mies; useimpia työtovereitaan hän halveksi, oppilaita suorastaan vihasi ja naisia (vaikkei olisi myöntänytkään sitä edes omissa peukaloruuveissaan) hän miltei pelkäsi. Mutta se vähäinen lempeys, mitä hänen karun rähjäinen olemuksensa sisälsi, kohdistui täysimittaisena kissoihin ja pulaan joutuneisiin neitoihin – vaikkakaan jälkimmäisiin hän törmäsi harvoin muuten kuin päiväunissaan.
Arvokkuutta käreään ääneensä tapaillen mies ojensi kättään rohkaisevasti taulua kohti.
”Tylypahkan vahtimestari takaa turvallisuutenne. Saatan teidät kehyksiinne, jos niin tahdotte. Tulkaa esiin nyt, niin pääsette turvaan.”
Vapiseva nainen kurkisti häntä lehvien takaa. Hän oli levoton ja erittäin epäluuloinen.
”Voro! Se olittekin te… Olin jo varma, että se heittiö oli löytänyt piiloni.”
”Mitä oikein tapahtui?”
”Se oli Sirius Musta! Tuomittu vankikarkuri! Hän näki minut ja joutui hillittömän himon valtaan… Koetti riistää vaatteet yltäni… No, tai sitten hän halusi raadella auki tiensä torniin. Kuinka vain”, Leidi kohautti olkiaan silmät villisti pyörien.
”Huomaan, että poistuit ajoissa”, murahti vahtimestari, pannen huojentuneena merkille ehjät kasvot. ”Taulua oli viillelty pahoin; siitä näkee, että tekijä on ollut vihan vimmassa.”
”Hän oli! Osui minuunkin! Kauniin leninkini miehusta repesi. Voin vain kuvitella, mitä hänellä oli mielessään nähdessään avuttoman naisen ainoana esteenä tiellään...”
Muhkea muotokuva lämpeni juoruilustaan niin, että siirtyi huomaamattaan lähemmäs taulukangasta. Hän kuroi hermostuneesti roosanväristä viittaansa uljaan rintamuksensa peitoksi. Voro ei voinut estää mieleensä hiipinyttä huomiota, että luonnossa Lihava Leidi olisi päihittänyt normaalikokoisen miehen koska hyvänsä ainoastaan istumalla hänen päälleen. Mutta muotokuva oli suojaton puolustautumaan. Voro kohensi tärkeänä ryhtiään ja alkoi saapastella kohti rohkelikkojen tornia, vierellään hätäisenä ympärilleen kurkkiva naishahmo, joka vilahteli maalauksesta toiseen miehen ohittaessa niitä ripein askelin. Kissa Norriska seurasi hänen kannoillaan kuin harmaa varjo, tarkastellen isäntänsä epätavallista seuralaista happamana. Se oli loukkaantunut kissansydämensä syvimpiä juuria myöten, sillä Voro tuskin huomasi sen läsnäoloa.
Totta tosiaan, vahtimestarin ajatukset eivät sillä hetkellä kohdistuneet hänen rakkaaseen lemmikkiinsä.
Millainen mies, hän pohti kasvojaan rypistäen, kävi ahdistelemaan viatonta neitoa? Olkoonkin, että tämä oli varsinainen suupaltti ja painoi kevyesti arvioiden noin sataviisikymmentä kiloa. Tuollainen käytös, tuumi Voro iskien kantapäitään kivilattiaan, oli syvästi tuomittavaa.
***
Voron työhuone tuntui ahtaalta, kun suuri maalaus leveine kultakehyksineen oli saatu kuljetettua paikalle. Norriska kierteli taulua häntä pörhössä, vihainen kiilto kaventuneissa kiilusilmissään. Sen paljastetut kynnet rapisivat kivilattiaa vasten. Voro puolestaan kaiveli kaappejaan ja laatikoitaan etsien korjausvälineitä. Hän yllätti Lihavan Leidin kääntyessään viimein ympäri suurennuslasi nivelrikkoisissa kourissaan.
”No, rouva hyvä. Heittäkääpä mekkonne pois.”
”Anteeksi kuinka?” Leidin ääni oli hämmästyttävän kova niin pehmeään olemukseen verraten. Hän kuitenkin leppyi heti nähdessään miehen oivaltaneen, minkä sammakon oli juuri päästänyt suustaan. Tämän vaivautunutta kiemurtelua oli suorastaan nautinto katsella.
”Onhan minun tarkistettava, onko.. hm.. alemmissa kerroksissa vaurioita”, Voro selitteli.
”Tottahan toki… Näinkö?” Leidi liu´utti toisen riekaleisen hihan olkansa yli paljastaen arveluttavan määrän paljasta pintaa. Hänen kasvoillaan väreili aavistuksenomainen huvittunut vire.
Takkukarvainen, pölyisenruskea kissa siristi keltaisia silmiään uhkaavasti. Voron silmät sen sijaan tuntuivat pullistuvan päästä. Hän tavoitteli arkista äänensävyä, joskin sen lievä kimeys pilasi asiallisen vaikutelman.
”Aivan, viiltohaavahan siinä on.” Hän tarkasteli lihaisaa dekolteen aluetta arvioiden. ”Näkyy jatkuvan syvemmällekin.”
Ammattimiehenä esiintymisestään huolimatta Voro kuitenkin näytti siltä kuin kamppailisi vastaan halua kurkistaa näkymää sormiensa takaa. Leidi hymyili. Ujo mies oli aina hänen makuunsa. Hän oli miltei unohtanut aiemman tapahtumasarjan, niin kiinnostuneena hän jo seurasi tämänhetkisen tilanteen etenemistä.
”No, onko mitään tehtävissä? Mitä seuraavaksi tapahtuu?”
”Korjaan ensin itse maalauspohjan, sitten teidät. Odottakaa reunassa, että saan pohjan kursituksi kokoon. Siinä kestää jonkin aikaa.”
”Mikset käytä taikasauvaa?” uteli Leidi salaten hämmästyksensä.
Koska olen yksi onneton surkki! manasi vahtimestari mielessään. ”Sattumoisin minä arvostan käsityötä sauvanheiluttelun edelle.”
”Jaa, en olisi pistänyt pientä sauvanheiluttelun katselua pahakseni…”
”
Todellako?” ihmetteli Voro sarkasmia tapaillen. ”No, nyt täällä yhtä kaikki aletaan heilutella neulaa ja lankaa. Teissä on repeämä, joka odottaa parsimistaan. Paljastakaa korjattava alue valmiiksi. Pohjakankaassa ei mene kauaa, kunhan pääsen vauhtiin.”
Hän kääntyi hakemaan ompelutarvikkeita laatikoiltaan. Lihava Leidi hypisteli alas vedettyä kaulustaan ja Norriska hypähti tuolille silmäten häntä varoittavaan sävyyn. Sen ilme ei ollut hyväntuulinen. Leidi irvisti sille salavihkaa ja se sähähti ärhäkästi takaisin. Voro kääntyi ihmeissään katsomaan taakseen.
”Mikä hätänä, Norriska? Ethän sinä yleensä tuolla lailla käyttäydy, misuliini. Leidi, enkö pyytänyt teitä valmistautumaan?”
”Laita tuo kattisi ulos huoneesta ensin. Minua hermostuttaa, miten se katsoo minua kuin tunkeilijaa. Ja tuntuu muutenkin omituiselle vähentää vaatetustaan, jos keskustelukumppani on täysissä pukeissa.”
”Hyvä Leidi, ette suinkaan nyt tarkoita…”
”No, jos minun täytyy esiintyä ilkosillani, olisi varsin huomaavaista tuntea olonsa tasa-arvoiseksi. Ja mielestäni on täysin soveliaisuuden rajoissa sinutella henkilöä, joka kanssa aikoo jakaa intiimin hetken.”
Voro nielaisi kurkkuunsa äkisti nousseen palan. Hetken hän näytti harkitsevalta, kohautti sitten olkiaan ja riisui hitaasti kauhtuneeksi käyneen kaapunsa yltään. Hän taitteli vaatteen huolellisesti ja asetti sen tuolin selkänojalle, nostaen siinä istuvan lemmikkinsä hellästi lattialle.
”Anteeksi, Norriska”, hän sanoi kissalleen. ”Lähde sinä yläkertaan vartioimaan oppilaita puolestani. Tämä tehtävä taitaa viedä minulta koko illan.”
Kissa naukaisi paheksuvaan sävyyn. Sen keltaiset silmät kiiluivat kiukkuisesti.
”Tiedän, kisuseni. Mutta se oli rehtorin käsky.”
Norriska nosti pörhistyneen häntänsä pystyyn naisellisen loukkaantumisen ilmaisuna ja marssi jäykkäselkäisenä huoneesta taakseen katsomatta. Voro sulki huolellisesti oven sen perässä ja kääri harmahtavan paitansa hihat kyynärpäihin.
”Näyttää siltä, että nyt meitä ei häiritä”, hän totesi.
”Siltähän se vaikuttaa. Aletaanpa sitten hommiin.”
Lankaa neulansilmään pujottanut Voro älähti pistettyään sormeensa.
”Oletko aina noin ronski puheissasi?”
”Kas vain, taidanpa olla. No, eikös tuo paita joutaisi sinustakin riisuttavaksi? Täällä ei ole lainkaan niin viileää kuin vuodenaika antaa ymmärtää.”
Lihava Leidi leyhytteli punaisia omenaposkiaan merkitsevästi kämmenellään. Voro keskittyi lankaansa, joka ei näyttänyt löytävän reittiään edes neljännellä pujotuksella. Viimein hän rykäisi, kääntyen naisen muotokuvaan päin lääkintämiehen asiallisuudella.
”Kuten sanoin, korjaan ensin itse taulukankaan vaurion, ja katsotaan sitten, mitä sinulle tehdään.”
”Odotan sitä innolla.”
Leidin äänenväri oli kaksimielinen. Hän siirtyi sivuun repeämän kohdalta ja katseli, kuinka mies ompeli viilloksen toisensa jälkeen umpeen taitavin, pienin pistoin. Hänen sormensa olivat kyhmyiset ja karkeat, mutta niiden kosketus oli tarkka ja vakaa. Leidi hymyili itsekseen katsellessaan jäntevien lihasten liikahtelua Voron ylävartalossa. Hän ei ollut pyytänyt miestä riisumaan paitaansa enää uudelleen, tämä oli tehnyt sen omasta aloitteestaan.
***
Kun maalauspohja oli korjattu, oli vuorossa repeämä rinnassa. Siisti veitsenviilto kulki vasemman rinnan poikki, julmalla tarkkuudella suoraan kaunismuotoisen nännin lävitse.
Leidi kurkki uteliaana Voroa, joka ompeli aukkoa umpeen tarkaten välillä arvioivasti työnsä jälkeä. Hänen äänensä oli leikkisän viekoitteleva.
”Näetkö, kuinka sydämeni pamppailee?”
”Ikävä kyllä en.”
Nainen ei ollut kuulevinaan torjuvaa vastausta, vaan jatkoi samaan vihjailevaan sävyyn.
”Siksikö kätesi tärisevät noin, Argus?
”Kunhan kuvittelet. Olen vain pitänyt niitä liian kauan koholla.”
”Jospa lepuuttaisit niitä vähän… vasten kangastani?”
Lihava Leidi astui lähemmäs kehystä, niin että hänen uljaat muotonsa lähes täyttivät koko kankaan. Voro nielaisi jälleen. Houkutus oli vastustamaton. Hän oli aina salaa ihaillut muodokkaita naisia.
Hitaasti, harkiten hän levitti sormensa luonnollisesti maalatulle iholle. Hän tunsi sormissaan kankaan karkean sidoksen, mutta kun hän katsoi näkymää edessään, hän saattoi sielunsa silmin aistia lämpimän lihan pehmeyden kätensä alla. Hellästi hän liikutti kämmentään halki huolella varjostettujen lihasten, yli vyötärölle poimuttuvien makkaroiden ja pitkin pehmeästi kaartuvaa lantiota. Raskas sametti laskeutui toiselta olkapäältä lanteille ja sai Argusin kielen kuivumaan hänen ajatustensa eksyessä väkisinkin kankaan alle, kuvittelemaan siellä avautuvaa näkymää. Hän liikutti kieltään pitkin kitalakeaan, kostutti suutaan ja unelmoi siitä, mitä jo mielessään teki.
”Aah. Romantikko sinussa ottaa vallan. Sitä on ihana katsella.”
Voro nolostui. Hänen äänensä muuttui karheaksi ja käskeväksi, ja hän napsautti langanpään poikki niin, että saksenpäät kilahtivat terävästi.
”Pysy paikallasi. Korjaan liitoskohdan umpeen maalilla.”
Hän haki öljyvärinsä ja siveltimensä työpöydältään. Nainen seisoi odottaen, tuore arpi paljasta rintaansa halkoen. Voro lähestyi taulua varoen, kuivia huuliaan mutristaen.
”En ole mikään mestari tässä, joten älä liiku, ellet halua muutoksia anatomiaasi.”
”Arvon herra taiteilija tekee vain työnsä. Minä katselen.”
Voro levitti ihonvärisiä sävyjä naisen rinnalle ja kuvitteli ankarasti maalaavansa silkkaa maisemaa. Mutta vaihtaessaan siveltimen ohuempaan ja värin punertavampaan se kävi selkeästi hankalammaksi. Argus hipaisi nänninpieltä näädänkarvasiveltimellään ja tunsi poskiensa punehtuvan. Hänen maalauskätensä alkoi vapista. Leidi päästi hienoisen, matalan kikatuksen.
”Tuo kutittaa.”
”Sulje silmäsi. En pysty keskittymään kun tuijotat minua tuolla tavoin.”
”Jos se saa sinut tuntemaan olosi hyväksi.” Leidin äänessä oli annos ilkikuria, mutta hän ummisti silmänsä kuuliaisena ja kohensi ryhtiään tarjoten rinnuksiaan entisöijän käsiin.
Voro tunsi kämmeniensä kostuvan, mutta keskitti katseensa pyöreään, vaalean punertavaan maalipilkkuun edessään. Se oli vain maalia, silkkaa silmänlumetta, hän hoki itselleen. Mutta tehtävä oli vaikeampi kuin hän oli kuvitellut. Pyöreä laikku tuntui kutistuvan hänen siveltimensä alla. Otsaansa rypistäen hän keskeytti työnsä ja kävi katsomaan tarkemmin. Leidi henkäisi ääneen.
”Oih, Argus, älä vain lopeta!”
”Kuka sinun on luvannut käyttää etunimeäni kaiken aikaa? Äläkä häiritse minua. Kuinka muuten saan koskaan työni tehtyä?”
Hän sipaisi hermostuneesti vaaleanpunaista maalia nipukan kärkeen ja ärsyyntyi, kun Leidi värähti rajusti, saaden maalin leviämään.
”Katso nyt, mitä sait aikaan. Joudun korjaamaan sen.”
”Kaikin mokomin minun puolestani. Minnekäs minulla on kiire…”
”Helppohan sinun on sanoa. Alkuperäinen maali peittyi, kuinka saan sen taas entiselleen? En ole mikään asiantuntija, että osaisin maalata omasta päästäni… tarkkoja kohteita.”
Hän näytti huolestuneelta. Lihava Leidi puolestaan ei ollut moksiskaan.
”Tässäpä sinulle malli, ihan vieressä.”
Leidi nosti toisen, painavana roikkuvan rintansa näkyviin revenneen pitsin ja syvänpunaisen sametin alta. Argus tunsi silmiensä kirjaimellisesti pullistuvan päästään. Hän ei edes huomannut alkaneensa hengittää suun kautta. Hänen kohteensa sen sijaan pani sen omahyväisenä merkille.
”No, aiotkos maalata vai toljottaa?”
Voro mulkaisi häneen pahasti ja nappasi siveltimen taas käteensä. Hetken aikaa hän työskenteli keskittyneesti, mutta alaspäin kurkkiva nainen huomasi tyydytyksekseen, ettei mies ollut lainkaan niin välinpitämätön kuin halusi antaa hänen ymmärtää. Tietoinen virnistys huulillaan Leidi kallisti päätään taaksepäin, sulki silmänsä ja antoi miehelle täyden työrauhan parissaan. Ah. Sanottiinpa Argus Vorosta mitä hyvänsä, ainakin mies oli tunnollinen toimessaan!
Ihanaa. ***
Tuokion kuluttua mies nosti siveltimensä kärjen kankaalta, saaden naisen kohottamaan päänsä pettyneenä.
”Onko se valmis?” Hän kokosi laajamittaiset rintansa kämmeniensä varaan ja asetteli niiden päät vieretysten verratakseen tulosta. Kaksoisleuka pullahti näkyviin hänen kurkotellessaan alaspäin.
”Anna kun katson.” Voro kumartui lähemmäs tarkaten hänen nipukoitaan lähietäisyydeltä ja kaavaili niiden kokoa sormillaan arvioiden. Molemmat pidättivät henkeään samanaikaisesti.
Samassa ovelta kuului koputus. Sekä taulun että huoneen asukkaat hätkähtivät kuin yllätettyinä pahanteosta. Voro nykäisi sormensa muotokuvan rinnoilta kuin olisi saanut sormilleen. Lihava Leidi kiskaisi valahtanutta samettia eteensä mutta sai ainoastaan Voron ulvahtamaan hätääntyneenä.
”Pidä se kangas etäällä ihostasi! Siitä tarttuu vielä väri!”
Kaareva, messinkinen kahva painui alas ja ovi työnnettiin auki.
”Dumbledore!”
”Rehtori…”
”Minähän se. Anteeksi, Argus hyvä, huomaan että saavuin kesken työsi. Halusin vain tulla kertomaan, ettei entistyksellä ole mitään kiirettä – sain hankittua korvaavan ovenvartijan Rohkelikkojen torniin.”
Dumbledore katsahti puolipukeista pariskuntaa lempeästi ja hienotunteisena miehenä alkoi tehdä lähtöä samantien. Voro kiemurteli nolostuneena kuin vanhempiensa yllättämä teini-ikäinen ja Lihava Leidi koetti verhota itseään säädyllisesti rehtorin edessä kannatellen pukuaan ilmassa edessään. Ainakaan sen umpeen parsituista riekaleista ei enää vilkkunut mitään asiaankuulumatonta. Voro oli huomaavinaan huvittuneen pilkkeen väreilevän Dumbledoren vauvansinisiä silmiä ympäröivien uurteiden tienoilla, muttei voinut todistaa sitä edes itselleen rehtorin jo perääntyessä huoneesta nostaen hattuaan kohteliaaseen hyvästelyyn naisen läsnäollessa.
Yhtä kaikki hänen olonsa oli äärimmäisen kiusaantunut. Hän pokkuroi kohteliaasti takaisin seuralaisensa puolesta, vaikka näkikin Leidin vilkuttavan kädellään, jonka oli uskaltautunut irrottamaan pukunsa poimuista. Luiseva mies tuntui käpertyvän kokoon, hänen ryhtinsä vetäytyi sisäänpäin ja hän kokosi asiallisen sävyn ääneensä hamutessaan lattialle pudottamiaan maalausvälineitä.
”Taisi tulla valmista. Vien sinut paikallesi heti kun olet kuivunut.”
”Argus, rehtorihan sanoi, ettei asialla ole enää kiirettä. Eikä pieni loma tekisi minullekaan pahaa. Ja sinä olet taitava maalari. Ajattelinkin tuossa mielessäni, että akuutin korjauksen lisäksi voisit tehdä hieman ekstraa…”
Voro katsoi naiseen kysyvästi, epäluuloinen ilme kasvoillaan. Leidi jatkoi rohkaistuneena.
”Vuodet ovat tuoneet tullessaan ryppyjä, ja vaikka tätä onkin inhottava myöntää, maalipinta on päässyt hieman karisemaan paikka paikoin. Jospa haluaisit vilkaista, saisitko paranneltua tilannetta?”
”No… Kun nyt tässä kerran ollaan, niin eiköhän se onnistu.”
Lihava Leidi kääntyi kehyksissään ja tarjosi Vorolle täyden näköalan paljaaseen selkäänsä, jossa jenkkakahvat tanssivat hänen kurkottaessaan katsomaan miestä olkansa yli. Hän hymyili mielissään huomatessaan Voron vetävän henkeä niin, että jäntevä rintakehä nousi koholle. Huolestunutta teeskennellen hän oli myöntelevinään tämän valheellisesti oletettua järkytystä.
”Aivan, varjostukset ovat haalistuneet järkyttävällä tavalla… Ja katsopa tätä.”
Leidi laski viininpunaista kangasta tietoisella valahduksella, joka sai Voron hätkähtämään ja hänet itsensä salassa hyvin, hyvin ilahtuneeksi. Huolellinen liike jätti pakaroiden vakoa näkyviin juuri sopivasti, luontevan aistillisesti. Pienet hymykuopat ristiselässä, juuri siinä, mistä hänen vyötärönsä alkoi – vaikka sen erottikin vain hienoisesti - pöyhkeilivät viehkeinä ja saivat miehen reagoimaan hyvin selkeästi. Hän hymyili keimaillen ja sai hymykuopat syttymään myös pyöreille poskilleen.
”Mitä sanot, Argus?”
Voro kokosi itsensä, astui lähemmäs, ja perääntyi jälleen. Hän nappasi maalipalettinsa ja siveltimen ja piti niitä edessään kuin härkätaistelija punaista vaatetta – valheellisena suojana itsensä ja suuren uhkan välillä. Lihava Leidi keinautti lannettaan niin, että loistelias kangas paljasti taas hieman lisää vaaleaa, uhkeaa ihoa. Voro ojensi sivellinkättään arvioiden muotokuvan kankulle ja hipaisi iholla lepäävää punaruskeaa pisamaa.
”Vaikuttaa täydelliseltä”, hän henkäisi, tuntien itsensä äkkiä keskenkasvuiseksi nulikaksi Venuksen ruumiillistuman edessä.
Naisen tyytyväinen hymy valahti kehuista huolimatta harmistukseksi ja sai hänen pehmeät huulensa mutristumaan salaisesta pettymyksestä. Voro kohtasi hänen katseensa ja ymmärrys levisi kirkkaana loisteena hänen silmiinsä. Uutta varmuutta äänessään hän jatkoi lausettaan.
”… mutta tämmöisissä asioissahan et voi koskaan olla kyllin varma. Älä huoli, arvon Leidi - teen täysimittaisen tarkastuksen. Jos siellä on korjattavaa, lupaan ettei se jää minulta huomaamatta.”
Lihava Leidi sai jälleen hymyn kasvoilleen. Hän kääntyi huolella, harkiten ympäri, antaen lopunkin kankaan pudota yltään. Eikä äännähdys, jonka Voro nyt päästi huuliltaan, suinkaan johtunut värikylläisen hehkuvasta sametista, joka sotki maalauksen alalaidan burgundinpunaisiin maalitahroihin.
***
Myöhäinen ilta pimensi maiseman kapeiden ikkunoiden takana. Takkatulen hohde teki työstä vaativampaa ja tunnelmasta suorastaan kiusallisen intiimin.
Argus kallisti arvioiden päätään ja nyökkäsi viimein. Hän laski siveltimen käsistään ja nosti suuren taulun varovasti ilmaan siirtääkseen sitä. Koristeelliset kehykset olivat painavat, mutta hän tunsi olonsa väkevämmäksi kuin konsanaan nuorukaisena.
”En haluaisi ottaa riskiä maalin leviämisestä. Öljymaali kuivuu hitaasti. Ei, älä ihmeessä… On parempi, ettet peitä sitä vielä vaatteilla. Asetan sinut tähän, että voin… hm… tarkkailla kuivumisen edistymistä.”
”Mutta Argus, eikös tämä ole sinun makuuhuoneesi?” vihjaili edessään avautuvaa sänkyä merkitsevästi katseleva Leidi, ronskiksi naiseksi hämmästyttävän kaino puna poskillaan.
”Äläpä siinä tartu epäolennaisuuksiin. Olen mies joka ottaa tehtävänsä vakavasti, tiedät sen.”
Vahtimestari vaikutti jälleen hyvin nolostuneelta.
”Kyllä, sen olen tullut huomanneeksi illan mittaan. Useaan kertaan… Mutta jos läsnäoloni saa sinut vaivaantumaan, minun lienee parempi poistua kehyksistäni..?” uhkaili Leidi kiusoittelevaan sävyyn. Voro huokaisi syvään.
”Sellainen voisi aiheuttaa melkoista hämminkiä käytävällä. Ajattelin sen sijaan… eeh…”
”Niin, Argus?” houkutteli Leidi sanoja tämän suusta.
Voro huokaisi uudestaan, alistuneena. Nainenhan näki hänen lävitseen selvemmin kuin oppilas tupakummituksesta! Hänen silmänsä todistivat muhkean poven kohoavan ja tytisevän jännittyneenä alastoman naisen pidättäessä henkeään hänen edessään. Täydessä runsaudessaan esiintyvä maalattu iho hehkui takkatulen sävyjä ja tuntui elävän hänen edessään. Lumoava näky sai hänet luopumaan viimeisistäkin itsekunnioituksensa rippeistä. Hän sai vaivoin katseensa nostettua kuluneesta matosta, johon se oli ujostellen vetäytynyt.
”Sitähän minä vain, että… jäisitkö luokseni yöksi?”
”Voi Argus!” Leidin kuiskaus henki hellää moitetta. ”Luulin jo ettet pyytäisikään!”
***
Rohkelikon tornin suuaukolla turvapeikot marssivat edestakaisin vartiossa suuren kultakehyksisen maalauksen edessä. Niiden turvaamina kaksi keski-ikäistä naista istui teekuppostensa ääressä vaihtamassa uusimpia juoruja. Tällä kertaa Violet oli se, jolla riitti kerrottavaa. Itselleen epätyypillisesti Lihava Leidi siemaili teetään, pieni hymynpoikanen kuppinsa sivuilta karehtien.
Heidän rauhallinen juttutuokionsa keskeytyi alkuunsa, kun joukko kolmasluokkalaisia rohkelikkoja pelmahti käytävältä portaikkoon pulisten innokkaasti.
”Tätä ette kyllä usko, mutta kun aamulla pudotin pussillisen sontapommeja ruokasalin eteen, Voro vain naurahti ja sanoi, että sattuuhan sitä. Hän on varmaan kajahtanut lopullisesti!”
”Olet oikeassa, Seamus, vanha Voro tuntuu seonneen täysin”, vahvisti paikalle toisaalta saapunut Fred Weasleykin. ”Ehkä hän on sairas tai jotain. Mekään emme saaneet jälki-istuntoa vaikka olimme kaataneet liimaa hänen kissansa turkkiin ja viskanneet sen vastalakaistuun pölykasaan.”
”Ehkä hän ei vain huomannut eroa entiseen”, virnisti hänen veljensä George. ”Mutta normaalisti hän olisi aavistanut jotain ja alkanut kaivaa kidutusvehkeitä kaapeistaan jo nähdessään meidät luuta kädessä. Pääsimme kuin koira veräjästä, se jäi suorastaan vaivaamaan minua.”
Dean Thomas pudisti päätään.
”Kissa itsekin on tullut hulluksi. Oletteko kuulleet miten se mouruaa öisin? Eikö Voro ruoki sitä enää? Yhtenä päivänä se puri Colin Creeveyta nilkkaan ihan noin vain hänen käveltyään siitä ohi. Hän sanoi aikovansa tästedes potkaista Norriskaa joka kerta sen nähdessään. Matami Pomfrey sai tehdä töitä tosissaan tyrehdyttääkseen verenvuodon.”
”Ainahan Norriska on outo ollut”, arveli Ron, ”mutta tänä aamuna se hyökkäsi Nevillen kimppuun ja raapi hänen housuihinsa palkeenkielen.”
”Neville vain ihmetteli, kauanko Voro aikoo vielä pitää Lihavaa Leidiä korjattavana, kun kissa sekosi”, Harry jatkoi mietteliäänä, seisahtuen muotokuva-aukon eteen. ”Pusuhuuli.”
Leidi keikautti maalauksen sivuun, päästi Harryn ohi ja nyökkäsi päällään muita jatkamaan. Pojat astuivat ovesta yksi kerrallaan lausuen tunnussanansa. Ryhmysauvoihinsa nojailevat turvapeikot virnistelivät punasteleville rohkelikkopojille avoimesti.
”Lemmenmarja.”
”Kullanmuru.”
”Söpöläinen.”
”Keinupeppu.”
”Hymykuoppa.”
”Hunajapupu. …Kuka näitä typeriä tunnussanoja oikein keksii?” ihmetteli Fred silmiään pyöritellen.
”Tehän tiedätte uuden säännöksen”, tiuskahti Lavender Brown, joka odotti vuoroaan poikien takana. ”Jokaisella on henkilökohtainen salasana, joka vaihtuu viikoittain siihen asti, kunnes Musta saadaan kiinni. Sinun syysi, Neville.
Kurpitsainen”!
”Sepä juuri, muruseni. No niin, Violet, mihin jäimmekään?”
Lihavan Leidin ystävätär maistoi kanelikakkua ja jatkoi ehtymätöntä pulpatustaan suu puoliksi täynnä. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että Leidi sädehti vieläkin eteerisenä; oli kuin tunnussanat olisivat muistuttaneet häntä jostakin mieluisasta. Mielessään Violet laski yhteen kaksi ynnä kaksi.
”On tosiaan hauska nähdä sinut jälleen paikallasi. Se kelvoton ritari sai täällä aikaan pelkkää sählinkiä. Mutta katsohan sinua nyt! Ohhoh, Leidi, korjaushan taisi todella tehdä hyvää! Näytät hehkeämmältä kuin koskaan! Voro tosiaan sai aikaan
tyydyttävää jälkeä sinua entistäessään! Eipä ihme, että keksit kaikennäköisiä tekosyitä paluullesi.”
Hän nyökkäsi päällään turvapeikkoihin päin ja virnisti kaksimielisesti.
”Taisikin olla onnenpäiväsi, kun jouduit vankikarkurin uhkaamaksi.”
Leidi punastui heleästi. Salaa hymyillen hän siveli korjattua kohtaa samettisen leninkinsä alla.
”Niin, Violet”, hän myönsi lopulta, ”ehkä se Sirius Musta ei loppujen lopuksi olekaan niin kelvoton sälli kuin hänestä puhutaan!”
*** The End *** 
