Tosi moni on sanonut, että eihän se ole kuin ottaa asiakseen ja tekaista lapsi yksinään, jos sen lapsen haluaa niin kovasti, mutta en ymmärrä miten kukaan ei ajattele asiaa lapsen kannalta. Se on kuitenkin oikea ihminen joka elää omaa elämäänsä, eivät lapset ole vanhempiensa omaisuutta tai mitään materiaa, vaan ikäänkuin lainassa sen aikaa kun ne kasvatetaan ja minusta tuntuisi todella väärältä tehdä varta vasten isätön lapsi sitä suremaan, kun kuitenkin maailma on pullollaan lapsia, jotka ennestään tarvitsisivat syliä ja hoivaa ja perhettä. Itse olen kasvanut onnellisessa perheessä ja olen edelleen hyvin läheinen sekä vanhempieni että sisarusteni kanssa, ja tahdon samaa omille lapsilleni. Ihan eri asia jos on sellainen elämäntilanne, että asiat vain menevät jotakin rataa, kuin että tahallaan hankkiutuu itsekkäästi sellaiseen tilanteeseen.
Minäkin sotkeudun vielä tähän keskustelunaiheeseen, vaikka ei ehkä pitäisi. Nimittäin uskon ymmärtäväni tuon
Fiorellan pointin, ja olen siitä omakohtaisista syistä johtuen samaa mieltä. Minun vanhempani erosivat, kun olin 3-vuotias, enkä edes muista sellaista aikaa, kun isä asui vielä kotona. Kun silloin 1970- 80-luvulla ei mitään yhteishuoltajuuksia tunnettu, niin asuimme siskon kanssa äidin luona, ja isän luona vietettiin aikaa ehkä yksi viikonloppu kuukaudessa tai harvemmin. Siitä aiheutui sitten se, että isä jäi äitiin verrattuna aika etäiseksi, ja kyllä se on vaivannut aika lailla koko ikäni. Kuvaavaa on se, ettei sen paremmin minä tai siskoni ole edes koskaan kutsuneet isää isäksi, vaan etunimeltä, enkä pystyisi siihen vieläkään. Tuntuisi jotenkin aivan kummalliselta kutsua sitä jossain määrin vierasta ihmistä isäksi.
Mieheni on myös avioeroperheestä, erona se että hän jäi asumaan isänsä kanssa, ja äiti jäi etäiseksi. Kun hänen äitinsä sitten lisäksi kuoli nuorena, ei hän koskaan ehtinyt kunnolla tutustua äitiinsä. Ollaan puhuttu tästä jonkin verran, ja täytyy sanoa, että me molemmat tunnetaan olevamme tässä suhteessa onnesta osattomaksi jääneitä verrattuna niihin perheisiin, joissa lapsilla on ollut molemmat vanhemmat kotona, ja joilla on vielä hyvät suhteet näihin. Se olisi jotain ihan ihmeellistä ja sellaista, mistä itse on jäänyt vaille.
Avioerot olivat 1970-luvulla kai harvinaisempia kuin nykyään, meidänkään luokalla ei tainnut olla kuin yksi minun lisäkseni, jonka vanhemmat olivat eronneet. Sen takia harmitti vielä enemmän, kun muut lapset ihmettelivät sitä aina, eivätkä voineet käsittää, miten joku voi ylipäätään elää ilman molempia vanhempia, ja siitä sai kuulla. Se lisäsi vielä sitä oman kummallisuuden tunnetta lapsena.
En tosiaankaan väitä, että kaikki lapset näkisivät asian samalla tavalla, tai että onnettomien pariskuntien pitäisi väkisin elää yhdessä lasten takia, ei missään tapauksessa. Enkä väitä myöskään, että kaikki perheet olisivat onnellisia, vaan varmaan monilla lapsilla voi olla paljonkin helpompaa elää vain toisen vanhemman kanssa, jos perhe-elämä on riitaista tai siellä on toisesta vanhemmasta johtuvia alkoholiongelmia tms.
Nappeli perusteli myös todella hyvin sen, miksi lapsen saaminen yksin voi olla parempi vaihtoehto, ja ymmärrän sen. Tämä oli nyt vain tällainen pelkästään omakohtainen näkemys tähän asiaan. Tämän vuoksi en minäkään ole koskaan edes harkinnut lapsen saamista ilman miestä.