Jes!

[Nappeli]

Voi olla, että olen tullut iän myötä kyyniseksi parisuhteiden ja varsinkin miesten suhteen. Kun tuttavapiirissä, omassa elämässä ja uutisissa pukkaa jatkuvasti silmille, että nimenomaan se mies on todella usein perheen suurin ongelma. On väkivaltaa, alkoholia, pettämistä, hylkäämistä… Kyllä sen kaiken naisetkin osaa, mutta näkyyhän miehet monissa noissa piikkinä tilastoissa, että ei se ihan pelkkää mutua vain ole. Sitten tulee katkera ero, huoltajuuskiista jne. joissa kaikissa lapsi on kärsijän osassa. Rakastavan yksinhuoltajan suojissa lapsi välttyy kaikelta tuolta. Kaiken lisäksi jokainen nainen on naimisiin mennessään menossa naimisiin herttaisen, rakastavan prinssin kanssa. Sen Oikean. Ihan varmana siitä, että kaikki tulee olemaan täydellistä. Joillakin näin onnellisesti käy, mutta aika monella käy huonommin.

Et Fiorella ole pahoittanu ainakaan minun mieltäni millään tavoin, enkä minäkään näitä ajatuksiani ole loukkaavassa tarkoituksessa kirjoittanut. Tämä on vain aihe, jota itsekin olen aika paljon pyöritellyt mielessäni. Tämä on myös aihe, jossa on monella taholla niin paljon puolesta ja vastaan. Vaikka jokainen tekee omat päätöksensä oman ajatustyönsä ja kokemusmaailmansa tuloksena, on näistä aina avartavaa keskustella.

[Fiorella]

Tuo on kyllä niin totta myöskin. Ja itsekin tuppaan kääntymään kyynisen puolelle vaikka sitä koetankin vastustaa. Tosin minä kyllä tiedän ja tunnen paljon perheitä, joissa on oikeasti kunnollisia hyviä miehiä, niin en voi uskoa ettäkö se ei olisi itsellenikin mahdollista. Kehno, ettei vain ole omalle kohdalle sattunut. Toisaalta on kyllä vikaa minussakin siinä, että en oikein osaa heittäytyä suhteeseen ellen todella tunne toista kunnolla, useimmiten kuitenkin sitä jänistää ja jättäytyy kaveri-asteelle mieluummin kuin ottaa riskiä. Tietää kuitenkin että noita vaikeita tapauksia on niin paljon että varmempi niin päin. Jotenkin näin jälkikäteen harmittaa, että nuorena olisi ollut niin valmis sitoutumaan ja perhettä perustamaan että oman ikäluokan pojat kiersivät kaukaa (ja minä kiersin vielä kauempaa ne vanhemmat miehet joita olisi kiinnostanut!), ja sitten joidenkin vuosien päästä samat tyypit itse rauhoittuivat ja löysivät itselleen nuoremmat puoliskot. Siinä jotenkin jäi vähän hassusti väliin. Tuntuu että oman ikäluokan parissa ei oikein ole muita kuin niitä ongelmaisia miehiä enää vapaana. (Varattuihin päin en edes katso.)

Tämä on kylläkin jes-ketju, mutta pakko kertoa samassa yhteydessä, että varmaan pahin mitä minulle on toistaiseksi sanottu (olevinaan "lohdullisesti" erään kaikkitietävän täti-ihmisen taholta) että kyllähän niitä nuoriakin naisia kuolee ja saattaa ihan hyvin käydä niin että löytäisinkin jostakin leskimiehen jolla on perhe valmiina niin ei haittaa vaikka ei itse enää lapsia saisikaan, alahan katselemaan ympärillesi! No jopas, siinäpä ylentävä ajatus, jos pitäisi alkaa katsella ympärilleen sillä silmällä että kenet ottaisin jos entinen emäntä kuolisi...  Siis ei ehkä olisi ongelmallinen tilanne jos sellainen tulisi luonnollisesti vastaan, mutta harkitusti miettien, no huh huh. Tämä menee taas siihen kategoriaan, että kaikkea sitä ihmiset suustaan päästävätkin.

[rimps]

Siis ei apua Fiorella, meinasin tukehtua jugurttiini tuosta nuori leski-kommentista. Tottakai se on ihan mahdollista, mutta kuitenkin jotenkin hämmentävältä tuntuu, että joku tuollaista heittelee ilmoille ihan muina naisina.

Haluaisin kauheasti jatkaa mielenkiintoista keskustelua, mutta pää on niin puuroa flunssan takia, että mulla on vaan sellanen nylkytinylkytiolo, kun myötäilen vaan miten hyviä ja monipuolisia kommentteja tulee joka kantilta, joten taidan tyytyä seuraamaan keskustelua.

Ja voi Liz-parkaa, tiedän tunteen, itse olisin ihan yhtä ulkona esimerkiksi juuri urheilukeskustelussa :'DD Meillä kun ei urheilua seuraa minä eikä mieskään.

Mutta hei! On mulla ihan oikeetakin jes-aihetta! Äiti soitti ja ilmotti, että saadaan pinnasänky vaihdossa sen hoitopojalta, kun äiti antaa sille lasten sängyn. Ja oon tukkosesta päästä huolimatta saanut käytettyä päivää hyödyksi ja ompeleksinut kaikkea. Kahet puolipotkarit on jo valmiit, mekko, potkarit ja unipussi melkein valmiina.

[Lizlego]

Rakastavan yksinhuoltajan suojissa se lapsi pelkää koko ajan että sille rakastavalle yksinhuoltajalle tapahtuu jotain ja joka flunssakin vaikuttaa kohtalokkaalta.  Aikuisesta ehkä hyvä ratkaisu, mutta ei välttämättä lapsesta. Näin mikäli on uskominen traumatisoitunutta ihmistä, joka näki pienestä pitäen painajaisia siitä, että äippä sairastuu ja hän joutuu siitä syystä joko karmeille isovanhemmilleen tai sossut ottaa huostaansa. 

[Celeporn]

^ En oo koskaan kuullut, että isätön siskoni olisi koskaan tuollaista pelännyt. Tietysti on ihan mahdollista, että se on moisia ajatuksia pyöritellyt, mutta ainakaan ei ole niistä milloinkaan minulle maininnut edes näin aikuisiällä. Täytyypä ihan uteliaisuudesta kysyä, kun seuraavan kerran nähdään 


// Haha, ja kuten rimps, mäkin olen aina ihan pihalla kaikista urheilukeskusteluista!
Toisaalta en tajua, millä tavalla olen muka inessä skenessä tässä perhe-aiheessakaan, koska ei mulla ole lasta tai puolisoa, enkä kummastakaan (ainakaan juuri nyt) haaveile 

[Lizlego]

Pelko oli tainnut syntyä muualla tai muulla tavalla. Mäkin aloin pelkäämään enemmän sitä, että mun isä tappaa känniraivoissaan mun äidin siinä vaiheessa, kun lueskelin enemmän alibeja ja tulin tietoiseksi siitä, että tappaminenhan on melko yleistä. Pelkäsin sitä kyllä ennenkin, mutta siinä se nousi hetkeksi uusiin sfääreihin. Tämä oli se, mitä mun äiti ei ikinä suostunut ymmärtämään, mutta siinä se just onkin, että turvaton lapsi on aivan eri tavalla riippuvainen vanhemmistaan kuin puoliso on toisesta ja pelkääkin siis luultavasti enemmän.  LOL tajuan vasta nyt, että olen ollut jo lapsena aivan hermoraunio. 

[rimps]

Pakko heittää väliin, miten huippua on, että vaikka topic ei ole nyt ehkä ihan oikein tähän keskusteluun, niin kukaan ei ole hyppimässä ja kiljumassa ja häätämässä muualle keskustelemaan<3

[Celeporn]

Onkohan tällä foorumilla muuten yhtäkään adminia tai modea, joka ei olisi osallistunut tähän keskusteluun tässä väärässä topassa...? Ah, on, malla! Muuten taidettiin koko porukka olla mukana jauhamassa 

[rimps]

Mut sehän se just parasta on. Yleinen keskustelu siellä, minne se luontevasti syntyy.

[Lizlego]

Mä en vielä tähän mennessä ollut edes tajunnut, että ollaan väärässä topassa. Hyvä sentään, että joku on tajunnut. Hmm... pitääkö tämä keskustelu siirtää oikeaan?

[Fiorella]

Minustakin se on ihanaa, että tällaisella pienellä foorumilla on mahdollista keskustella siellä missä spontaani keskustelu syntyy, eikä haittaa vaikka se vähän harhautuisikin toisille urille, kun kuitenkin se jossakin vaiheessa taas palautuu alkuperäiseen aiheeseen.

[Pahatar]

Tosi moni on sanonut, että eihän se ole kuin ottaa asiakseen ja tekaista lapsi yksinään, jos sen lapsen haluaa niin kovasti, mutta en ymmärrä miten kukaan ei ajattele asiaa lapsen kannalta. Se on kuitenkin oikea ihminen joka elää omaa elämäänsä, eivät lapset ole vanhempiensa omaisuutta tai mitään materiaa, vaan ikäänkuin lainassa sen aikaa kun ne kasvatetaan ja minusta tuntuisi todella väärältä tehdä varta vasten isätön lapsi sitä suremaan, kun kuitenkin maailma on pullollaan lapsia, jotka ennestään tarvitsisivat syliä ja hoivaa ja perhettä. Itse olen kasvanut onnellisessa perheessä ja olen edelleen hyvin läheinen sekä vanhempieni että sisarusteni kanssa, ja tahdon samaa omille lapsilleni. Ihan eri asia jos on sellainen elämäntilanne, että asiat vain menevät jotakin rataa, kuin että tahallaan hankkiutuu itsekkäästi sellaiseen tilanteeseen.

Minäkin sotkeudun vielä tähän keskustelunaiheeseen, vaikka ei ehkä pitäisi. Nimittäin uskon ymmärtäväni tuon Fiorellan pointin, ja olen siitä omakohtaisista syistä johtuen samaa mieltä. Minun vanhempani erosivat, kun olin 3-vuotias, enkä edes muista sellaista aikaa, kun isä asui vielä kotona. Kun silloin 1970- 80-luvulla ei mitään yhteishuoltajuuksia tunnettu, niin asuimme siskon kanssa äidin luona, ja isän luona vietettiin aikaa ehkä yksi viikonloppu kuukaudessa tai harvemmin. Siitä aiheutui sitten se, että isä jäi äitiin verrattuna aika etäiseksi, ja kyllä se on vaivannut aika lailla koko ikäni. Kuvaavaa on se, ettei sen paremmin minä tai siskoni ole edes koskaan kutsuneet isää isäksi, vaan etunimeltä, enkä pystyisi siihen vieläkään. Tuntuisi jotenkin aivan kummalliselta kutsua sitä jossain määrin vierasta ihmistä isäksi.

Mieheni on myös avioeroperheestä, erona se että hän jäi asumaan isänsä kanssa, ja äiti jäi etäiseksi. Kun hänen äitinsä sitten lisäksi kuoli nuorena, ei hän koskaan ehtinyt kunnolla tutustua äitiinsä. Ollaan puhuttu tästä jonkin verran, ja täytyy sanoa, että me molemmat tunnetaan olevamme tässä suhteessa onnesta osattomaksi jääneitä verrattuna niihin perheisiin, joissa lapsilla on ollut molemmat vanhemmat kotona, ja joilla on vielä hyvät suhteet näihin. Se olisi jotain ihan ihmeellistä ja sellaista, mistä itse on jäänyt vaille.

Avioerot olivat 1970-luvulla kai harvinaisempia kuin nykyään, meidänkään luokalla ei tainnut olla kuin yksi minun lisäkseni, jonka vanhemmat olivat eronneet. Sen takia harmitti vielä enemmän, kun muut lapset ihmettelivät sitä aina, eivätkä voineet käsittää, miten joku voi ylipäätään elää ilman molempia vanhempia, ja siitä sai kuulla. Se lisäsi vielä sitä oman kummallisuuden tunnetta lapsena.

En tosiaankaan väitä, että kaikki lapset näkisivät asian samalla tavalla, tai että onnettomien pariskuntien pitäisi väkisin elää yhdessä lasten takia, ei missään tapauksessa. Enkä väitä myöskään, että kaikki perheet olisivat onnellisia, vaan varmaan monilla lapsilla voi olla paljonkin helpompaa elää vain toisen vanhemman kanssa, jos perhe-elämä on riitaista tai siellä on toisesta vanhemmasta johtuvia alkoholiongelmia tms. Nappeli perusteli myös todella hyvin sen, miksi lapsen saaminen yksin voi olla parempi vaihtoehto, ja ymmärrän sen. Tämä oli nyt vain tällainen pelkästään omakohtainen näkemys tähän asiaan. Tämän vuoksi en minäkään ole koskaan edes harkinnut lapsen saamista ilman miestä.
   

[Nappeli]

Mun nähdäkseni avioeron, hylkäämisen, tai kuoleman seurauksena isättä jääminen on vähän toinen juttu kuin alunperinkin isättä syntyminen. Isättömänä syntyneellä lapsella ei ole sitä keskustelujen, sukujuhlien, synttäereiden laitamilla häämöttävää isää, jonka pitäisi olla läsnä, mutta ei ole. Juuri siltä menetykseltä toivoin säästäväni lapseni, kun aloin häntä yksin pykäämään maailmaan. Siinä onnistuinkin, vaikka kaikelta vastoinkäymiseltä en totisesti pystynyt sittenkään suojaamaan. Lohduttaudun sillä, että ehkä se ei ole tarkoituskaan.

Jes! En muistanut, että Star Gate on näin hyvä! Taidanpa kytätä koko sarjan.

[Lizlego]

Tämä keskustelu lähinnä osoittaa, että kaikesta voi jäädä traumoja. Erosta voi jäädä traumoja, mutta toisaalta voidaan olla tilanteessa, jossa eroa toivotaan ja traumat jää siitä, ettei sitä tule. En tiedä miten olisi käynyt, jos mun vanhemmat olisi eronnut, mutta epäilen että tiukoille olisi voinut taloudellisesti ja henkisesti vetää, koska ero olisi ollut luultavasti riitaisa, mutta silti olisi voinut olla vapauttavaakin kokea edes hetken nuoruudessaan, että kotona saa olla rauhassa ja turvassa niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Nappeli, kyllä lapsi voi silti isää kaivata ihan siten, jos näkee mitä muut isiensä kanssa tekee ja varsinkin, jos jollakulla kaverilla tai sukulaisella on läheiset välit isäänsä. Ei sen tarvi olla konkreettinen eikä olemassa, että voi kaivata etkä sä välttämättä edes koskaan saa tietää, kuinka hyvin sä olet oikeasti onnistunut siinä, että kaipaako lapsi itselleen isää vai ei. Tuskin isä mikään onnellisuuden tae on tai isän puute välttämättä onnettomuuden lähde. Vähän vertaan tätä siihen, että olen kaivannut olla terve ja vammaton, vaikken ole koskaan sitä ollut. Silti olen nähnyt, kun muut ovat ja olen kokenut, että jotain puuttuu. Se on sellainen jäytävä kaipaus, joka iskee silloin tällöin.

[Nappeli]

Liz, samalla tavalla lapsi voi kaivata samanlaista kivaa kummitätiä kuin naapurin lapsilla, tai ihania isovanhempia, joita itsellä ei ole. Kaipaus johonkin ihanteelliseen on kaikilla ihmisillä iästä riippumatta