Kirjoitti: Nappeli
Ikäraja: K-12
Tyylilaji: one-shot, slash, muun saatte itse päättää
A/N: Tämä on kirjoitettu provosoituneena samasta syystä kuin Lizin Enkelin kiristys. Alunperin kai oli tarkoitus täyttää koko Finin originaaliosasto enkeleillä, mutta se taisi jäädä vain uhkaukseksi.
Loppujen lopuksi tästä tuli hivenen surullinen tarina, vaikka tämä on tarkoituksellisesti täytetty kliseillä aivan huumoriin asti.
En oikein osannut päättää mille osastolle tämä kuuluisi, joten lätkäisin sitten tänne.
Enkelin virka ja vähän demoninkin
Demoneilla on yleensä sarvet ja ainakin niillä on punaiset silmät, terävät kynnet ja tappavat hampaat. Sitten ne ovat tummanpuhuvia ja uhkaavan näköisiä...
Ei, ei ja ei. Minun demonillani oli vaaleat enkelinkiharat ja sen hymy valaisi harmaankin päivän. Se oli niin kaunis, että teki kipeää.
Enkeleillä puolestaan on valkeat siivet ja soinnukas ääni. Ne ovat valon lapsia, puhdasta kirkkautta, mutta minun enkelilläni oli musta tukka ja tummat kuteet. Siipiä siltä ei löytynyt kuin nortti-askin kuorista, takataskusta ja sen ääni oli käheä ja hiljainen.
Demoni otti mitä sitä huvitti, niin kuin niillä on tapana. Sille kuului kaikki maa, johon se astui ja jokainen sielu, johon se koski. Se vain otti antamatta koskaan takaisin, koska se pystyi ja sen mielestä sillä oli siihen oikeus.
Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostaankaan.
Enkelillä ei ollut paljon alunalkujaankaan. Se tuli tyhin käsin ja tyhjin käsin se jatkoi matkaansa, mutta aina sillä oli jotain annettavaa. Vähän, mutta merkityksellistä. Ja vaikka sillä oli tumma tukka ja pieni yksinäinen hymy, eikä se juuri muutenkaan näyttänyt enkeliltä, se osasi antaa jokaiselle juuri sitä, mitä milloinkin tarvittiin
Niin kuin saduissa tapaa käydä, nämä kaunis demoni ja synkkä enkeli kohtasivat ja minä, sivustaseuraajana luulin, että demoni tekee niin kuin ennenkin ja ottaa enkeliltä sen kaiken vähän, eikä enkelille jää enää mitään. Vähänpä ihmiset tietävät enkelten ja demonien asioista.
Niinpä niin.
Enkeli katsoi demonia ja näki, ettei se ollut koskaan antanut mitään ja koska demonit eivät osaa antaa, enkeli otti. Se otti demonin ja enkelin kädet olivat rikkinäistä lasia ja se raastoi demonia niin, että demoni huusi tuskasta ja nautinnosta, koska kukaan ei ollut koskaan ottanut siltä mitään. Niin minä näin, ihmeekseni, että kun demoni ei enää kestänyt enempää, se antoi itse itsensä, koska sen oli pakko, sillä muuten se olisi menehtynyt. Demoni antoi itsensä enkelille ja enkeli antoi sille sydämensä, koska enkelit ovat sellaisia. Ne tietävät mitä kukin tarvitsee ja antavat aina osan itsestään.
Demoni vannoi, ettei se luopuisi enkelistä, kun se jatkoi matkaansa, eikä se luopunutkaan, niin kuin demonit eivät luovu, vaan kantoi aina mukanaan enkelin sydäntä. Kulkiessaan se valehteli itselleen, että se palaisi vielä enkelin luokse, kunhan olisi saanut maailmasta tarpeeksi, mutta kuten kaikki tietävät, ei mikään ole tarpeeksi demonille.
Ja enkeli, pikku enkeli, ei särkynytkään asfalttiin, koska se tiesi millaisia demonit ovat ja se tiesi, mitä ne tarvitsevat. Enkelit taas, niin, enkelit tarvitsevat sitä, että niitä tarvitaan ja koska demoni oli pakon edessä antanut itsensä enkelille, näki enkeli ikuisesti demonin, joka tarvitsi ikuisesti enkelin sydäntä, eikä koskaan heittänyt sitä pois.
Mutta mikä oli minun osuuteni tässä sadussa? Se oli kirjoittaa kaikki ylös, koska ihmiselle jää aina tarinankertojan osa.
