Tittle: Macnairin sisarukset
Author: minä, Lavinia
Beta: Ei ole
Raiting: K-12
Genre: drama, one-shot
Hahmot: 9-vuotias Walden Macnair ja hänen pikkusiskonsa
Disclaimer: En omista Potter-versomia enkä sen hahmoja, kirjoitan vain omaksi ilokseni. Se mitä ette tunnista Rowlingin omaksi, kuuluu minulle.
Summary: Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun minä tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on. (Paavalin ensimmäinen kirje korinttolaisille 13: 11 - 13)
A/N: Macnairista tiedetään melko vähän ja siksi hänestä on mielenkiintoista kirjoitta. Oletetaan että Waldenilla on pari vuotta nuorempi pikkusisko - Beatrice - ja että Macnairit asuvat Yorkshiressä.
1964
Varakkailla velhoperheillä kuten Macnaireilla oli varaa palkata lapsilleen kotiopettaja tai kotiopettajatar. Neiti Fancy oli nähnyt Päivän Profeetan työpaikkailmoituksen, jossa Macnair -niminen pariskunta haki kotiopettajaa tai kotiopettajatarta kahdelle lapselleen. Niin neiti Fancysta oli tullut Walden ja Beatrice Macnairin kotiopettajatar. Hän ilmiintyi neljästi viikossa Yorkshireen opettamaan lapsille lukemista, kirjoittamista, numerologiaa, maantietoa, kieliä ja vähän taikakausien historiaa. Seitsemänvuotias Beatrice oli suhteellisen sävyisä oppilas toisin kuin isoveljensä.
“No niin, Walden”, neiti Fancy huomautti, “m-m-mitä jos koettaisit keskittyä kirjoittamiseen?”
Yhdeksänvuotias Walden pyöritteli sulkakynää oikeassa kädessään nojaten veltosti korkeaselkäisen tuolin selkänojaan. Poika ei ollut kirjoittanut kuin kaksi riviä kahdestatoista isolla ja harjaantumattomalla käsialallaan.
“O-o-o-osaatteko t-t-te l-l-lainkaan p-p-puhua ä-änkyttämättä?” poika lohkaisi matkien kotiopettajatarta julman osuvasti.
“S-sillä e-ei ole mitään tekemistä tämän kanssa”, kotiopettajatar sanoi koettaen pitää katsekontaktia oppilaaseensa. “H-harjoittelemme kirjoittamista, jotta te o-oppisitte.”
“E-ehkä t-t-teidän kannattaisi h-harjoitella p-puhumista, j-jotta oppisitte puhumaan ymmärrettävästi.”
“T-tuolla n-nyt ei ole tekemistä opiskelun kanssa.”
Neiti Fancyn mitta alkoi täyttyä pikkuhiljaa täyttyä. Se ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta.
“W-walden, tämä on viimeinen varoitus! Nyt k-keskityt kirjoittamiseen t-tai saat viivoittimesta sormille.”
Poika vain hymyili maireasti ja hänen vaaleampi sisarensa tirskui hiljaa. “Hui kun minua pelottaa opettajatar-tädin isopaha viivoitin”, Walden sanoi muka pelokkaasti irvistellen.
Opettajatar nappasi ensimmäisen käteen sattuvan viivoittimen ja tarttui Waldenin ranteeseen. Neiti Fancy sai sivallella viivoittimella niin paljon kuin jaksoi, mutta hänen kuriton oppilaansa vain nauroi.
“Ei tunnu missään!”
“Voi hitto sinun kanssasi, poika!” kotiopettajatar ähkäisi siihen malliin kuin hänen kaikki hermonsa olisivat olleet riekaleina.
Nainen nappasi bambukahvaisen kukkakassinsa. “M-minä tulen kohta takaisin, l-lapset. Voitte lukea sen ajan vaikka Hopsy-kotitontun j-jännittäviä seikkailuja.”
Nuorehko nainen riensi huoneesta kömpelöt ja kuluneet korkokengät kopisten. Macnairin lapsista kotiopettajattaren käyttäytymisessä ei ollut mitään uutta, sillä nainen menetti hermonsa sangen usein ja lähti niin sanotusta ‘kouluhuoneesta’ laukkuineen. Kerran Walden oli onnistunut penkomaan neiti Fancyn käsilaukkua, kun tämä oli lähtenyt käymään naistenhuoneessa eikä ollut muistanut ottaa kukkalaukkua mukaansa. Laukusta oli löytynyt arkisia esineitä: kolhiintunut puuterirasia, huulipuna kotelossaan, kampa, kulunut rahakukkaro ja taskumatti, joka haisi sille juomalle, mitä heidän isänsä joi aina silloin tällöin. Tuliviskille.
“Se meni taas ottamaan ryypyn siitä putelista”, Walden kailotti sisarelleen. “Se tulee kohta takaisin eikä änkytä niin paljon kuin yleensä.”
Walden vilkaisi halveksuvasti Hopsy-kotitontun seikkailuja. Harvahampainen kotitonttu virnuili valtavat mulkosilmät kierossa. Edes Beatrice ei osoittanut kiinnostusta kirjaa kohtaan, jonka sisältö soveltui lähinnä leikki-ikäisten iltasaduksi. Tyttö piirteli suttupergamentille pitkä- ja tummakutrista prinsessaa.
“Kunpa se ei tulisi vielä takaisin”, Beatrice mutisi.
Isoveli hymyili ovelasti. “Minä ajattelin pitää taukoa. Jää tänne odottamaan Fancyliinia jos huvittaa.”
“Enkä jää!”
Tyttö tiputti sulkakynän pöydälle ja huitaisi vahingossa mustepullon nurin. Sen sisältö valui pöydälle ja tahrasi osan pergamenteista ja oppikirjoista. Tiffy tai Fiffy siivoaisivat kyllä.
Walden oli ollut oikeassa sanoessaan, että neiti Fancy ottaisi ryypyn - useammankin - kukikkaan laukun taskumatista. Nainen otti tuliviskiä erinäisten syitten varjolla. Macnairin lasten kotiopettajattarena toimiminen tarjosi kosolti syitä. Neiti oli luikahtanut yhteen makuuhuoneeseen, vierashuoneena käytettävään. Hän oli käpertynyt pehmeään nojatuoliin. Lapset saisivat olla omissa oloissa ainakin tunnin. Kuinka paljon hän inhosikaan koko taloa ja työtään. Herra ja rouva Macnair olivat omahyväisiä snobeja, jotka olivat pakahtua omaan puhdasverisyyteensä. Heidän lapsensa puolestaan olivat omaksuneet lapsekkaan ylimielisyytensä vanhemmiltaan. Beatrice oli sentään helposti käsiteltävissä nyrpeydestään huolimatta. Walden sen sijaan oli sietämätön. Poika oli mahdoton! Hänellä ei ollut keskittymiskykyä nimeksikään tai käsitystä alkeellisimmistakaan käytöstavoista. Ikinä neiti Fancy ei ollut törmännyt yhtä röyhkeään yhdeksänvuotiaaseen, joka olisi osannut ladella yhtä paljon törkeyksiä.
Röyhkeys ja törkeys eivät olleet mitään sen rinnalla, ettei Waldenissa ollut kaikki kohdallaan. Yhdeksänvuotiaalla ei kuulunut olla sellaisia kiinnostuksen kohteita. Neiti Fancya puistatti muistella miten poika oli kuunnellut tarkkaavaisena tummat silmät loistaen, kun hän oli lukenut jästien historian kirjaa. Teilipyörästä, mestaamisesta ja polttoroviosta. Jästien ammoiset teloitusmenetelmät olivat kiinnostaneet poikaa niin paljon, että tämä oli piirrellyt jälkikäteen kuvia kidutettavista jästeistä. Jokaisessa piirustuksessa oli etualalla sama pitkä, mustaviiksinen mies. Yllättävän hyvin piirretty aikuinen Walden isänsä näköisenä. Kerran alkukesästä poika oli kiivennyt pihalla kasvavaan tammeen ja tuonut sieltä pesällisen varpusen poikasia emolintujen sirkuttaessa hätääntyneinä. Walden oli tarkastellut linnunpesää kuin makeisrasiaa tai uutta lelua, ei yksinkertaisina elollisina olentoina. Hän oli vähän ajan päästä kiertänyt vuorotellen taivutetun rautalangan pätkän jokaisen poikasen kaulan ympärille ja kuristi ne hengiltä ilahtuneesti hymyillen.
Neiti Fancy oli kertonut kaiken työpaikastaan veljelleen ja tädilleen. Hänen tätinsä työskenteli parantajana Pyhässä Mungossa. Tädinkään mielestä Waldenin sadistiset teot olivat muutakin kuin puhdasveristen jästinvihaa ja lapselle sattuvia ‘vahinkoja’. Kettyah-tädin mielestä Macnairin pojan olisi pitänyt saada hoitoa. Tässä vaiheessa tappamisesta viehättyneelle lapselle saattoi vielä tehdä jotain. Kun Walden olisi kasvanut piirustustensa mustaviiksiseksi mieheksi, sadistisia taipumuksia ei voisi tukahduttaa enää millään.
Hän tiesi miksi hänen edeltäjänsä oli saanut potkut. Nainen oli erehtynyt mainitsemaan Waldenin poikkeavuudesta herra ja rouva Macnairille. Neiti Fancy oli ehtinyt huomata, ettei herra Macnair pitänyt perijäänsä kaikin puolin lupaavana. Silti hän ei ollut niin uskalias, että olisi hankkinut totuuksia latelemalla itselleen potkut säännöllisestä palkkatyöstä.
***
Beatrice väritti värityskirjan veela, joka liikkui ajoittain puoliksi väritettynä. Walden kiskoi omaksi huvikseen lattialla tepastelevalta jättifiguurilta raajoja irti. Sillä ei ollut enää päätä eikä kumpaakaan kättä jäljellä.
“Näin minä teen jästeille kun minusta tulee iso mies niin kuin isästä”, Walden sanoi mustanruskeat silmät innosta kaventuneina. “Tapan niin paljon jästejä kuin huvittaa.”
Pikkusisko ei nostanut katsettaan värityskirjan veelasta.
“Se ei varmaan ole oikeasti yhtä siistiä.” Beatrice kuulosti välinpitämättömältä. Isoveli oli kova uhoamaan kuten kaikkien veljet. Ehkä Walden oli jonkun mielestä Macnairin iso ja paha poika, mutta Beatricesta hän oli vain hyvä rehentelemään ja kiusaamaan heidän kotitonttujaan ja kotiopettajatartaan.
