Tuulastusta
Ikäraja: K-16
Tyylilaji: Spekulatiivinen fiktio, erätarina
Varoitukset: Toivottavasti pidät kalastuksesta!
Tekijän terveiset: Tässäpä uutta, ennenlukematonta sulkkua. Ihan nimipäivän kunniaksi
// Celeporn muokkasi ikärajan K-15 --> K-16 uuden käytännön mukaisestiTuulastustaIsoimmat hauet työntyivät mataliin lahtiin vasta lokakuussa. Romppainen oli viilaillut atraintaan jo viikkoja, sommitellut tuulastusvaloa vanhan mopedikypärän otsaan ja myhäillyt. Jos Masa lähtisi melojaksi, ei tarvitsisi viritellä sähkömoottoria paikalleen. Ja jos sille ei antaisi kaljaa, ei ähinä ja änkytyskään pelottaisi kaloja karkuun. Eihän siltä taskumattia saisi pois muuta kuin hukuttamalla. Mutta pitihän sitä kalamiehellä jotain villapaidankorviketta olla yön hämäriksi tunneiksi.
Vene nytkähti kun Masa kallisteli itseään parempaan asentoon. Kuu häilähteli pilvien raosta ja kaislikko oli hiljainen. Romppainen testasi valon sohimalla sitä suoraan päin Masaa.
– Elä saatana, en minä kala oo.
– Enpähän sentään atrainta testannu.
– Taisit akkaasi testata.
Romppainen kiinnitti kypärän päähänsä. Se hiersi hiukan, mutta sai kelvata kokeilukappaleeksi.
– Etpä ole aiempina vuosina paljon tuulastellu.
– En. Etkä sinä jänistäny muuta kuin niitä paperisia töpöhäntätyttöjä.
– Netistä ne nykyään. Ei tule syöpä, niin se kunnanlääkäri uhosi. Vähän kuin ois reseptilääkettä.
Masa alkoi verkalleen liikuttaa venettä kohti kaislikon laitaa. Avarammalla vedellä hiekkapohja oli kauniisti näkyvissä ja Romppainen näki muutaman torkkuvan lahnan, mutta ei halunnut läiskytellä karkuun parempaa saalista turhilla harjoituslyönneillä. Lahnoja oli jo aivan tarpeeksi viinimarjapuskien juureen haudattuna naapurin verkkokalastuksen jäljiltä. Kohta lehtien tilalle kasvaisi suomut.
– Kato, ahven.
Ja ahvenhan siellä oli, iso kyrmy. Romppainen laski atraimen hiljaa veteen, lähelle kalaa.
– Käännä, elä niin päin.
Romppainen iski. Ja totta, olisi kannattanut kääntää atrain: ahven pökäisi karkuun täsmälleen yhdeksänkymmenen asteen kulmassa. Niinhän se artikkelikin opetti, mutta kala näytti olevan niin lähellä, varma saalis.
Kaislikon reunassa vesi oli sameampaa. Romppainen kuuli takaansa korkin narahduksen ja tyytyväistä urahtelua, mutta ei viitsinyt natista. Viileys alkoi tuntua öljykangastakin alla. Lämpökerrasto olisi kannattanut ottaa päälle, ainakin housut. Masalla sellaisia tuskin oli, mutta hänhän muutenkin edusti alkuasukkaiden tapoja vaimoväen asiaan puuttumatta, vapaana. Ja suhteellisen hampaattomana myös, myönnettäköön.
Romppaisen elämä oli sisäsiistiä. Onneksi oli autotalli. Ja eläke. Vaimolla sitten omat kalkkunakokouksensa, työpaikan pitkät kahvitunnit ja permanentit. Vuodessa puutarhasta oli tullut jännittävä paikka ja omenapuun kuolleet oksat lupasivat kiinnostavia madonsyömiä puunpaloja talven iltapuhteiksi. Ja kun metsästyskausi alkaisi, ei Romppaista pidättelisi sisällä mikään.
Olikohan Masan kavereilla vielä se ajokoira?
– Olehan vaiti. Tuolla on vonkale.
Romppainen käänsi hiljaa päänsä kaislikon reunan suuntaan. Vonkalepa hyvinkin! Tummassa vedessä pötkötti mahtava kala, suurimmaksi osaksi varjossa. Atrain valmiina iskuun Romppainen yritti muistella, mitä kalastuslehden artikkeli sanoi oikeasta lyöntikulmasta. No, noin isoon saaliiseen oli hankala olla osumatta.
– Niskaan, lyö niskaan.
– Missä päässä se niska sinusta on?
– Tuolla, kato kun kituset on levällään. Täräytä nyt.
Romppainen löi.
Sen jälkeen kaikki kävi äkkiä. Kalalle kasvoi yhtäkkiä kädet ja hirmuisesti irvistävä naisen naama: atrain lävisti kurkun ja nainen yritti reuhtoa koukkuja irti kaulastaan. Romppainen ja Masa kiskoivat kummajaista veneeseen, mutta se piti pintansa. Veri samensi veden.
– Pidä kiinni, elä nyt päästä sitä!
Teutarointi laantui. Saalis nytkähteli ja puuskutti, mutta antautui veneeseen.
– Sillähän on ihan naisen naama.
Ja muutkin osat vaikuttivat naisellisilta. Rinnat olivat vihertävät ja hiukan limaiset, mutta rinnat kuitenkin. Kaulan sivuilla haavojen verestä punaiset kidukset lepattivat hiljalleen.
– Laske, laske napolla vettä sille.
Romppainen huuhteli kiduksia. Otus räväytti silmänsä auki, mutta sulki ne kouristuksenomaisesti ennen kontaktia. Silmissä oli jotain kohdistumatonta, eläimellistä. Pitäisiköhän kysyä luontoillasta?
Masa tutki saalista. Naisellinenhan se oli, kaikin puolin. Hiukan leväperäinen, mutta eipä sitä passannut valittaa. Atraimen kädensija sohaisi Romppaista ohimoon kun Masa löysi saaliin takaraajojen välistä kiinnostavia yksityiskohtia. Kalaltahan ne muutkin haisivat.
– Mitä sinä oikein? Masa?
– Etkö sinä tajua? Me saatiin oikea superpotti.
– Häh?
Romppainen kaatoi lisää vettä kiduksille. Pitäisiköhän atrain koettaa nitkutella irti?
– Tuula. Ja vielä täyskasvuinen. Mitä sinä muka tänne tulit tekemään?