A/N: Jatkoa ohjelmassa. Vivienne ja Edward lähentyvät ja Viviennen luonteenlaatu valottuu pikkuhiljaa.
Luku II.
Säröjä
”Edward, sinun täytyy pysyä kaukana hänestä.”
”Miksi? Hän on vain vanha ystävä.”
”Te olitte enemmän kuin ystäviä!”
Kuinka paljon Bella toivoikaan, että Edward olisi käyttäytynyt kuten aikoinaan. Kietonut kätensä Bellan ympärille ja sanonut ettei tytöllä ollut mitään syytä huoleen. Että hän olisi aina tässä, vain Bellaa varten. Edward ei kuitenkaan tehnyt sitä, tuijotti vain poissaolevasti ikkunasta ulos.
”Entä sitten?”
Edward olisi voinut läimäyttää häntä kasvoille, eikä se olisi käynyt kipeämmin.
”Sinä sanoit ettet sinä ole...”
”Anna olla”, Edward ärähti.
Mies harppoi ulos huoneesta ja huomasi yllätyksekseen Viviennen nojailemassa kaiteeseen vähän matkan päässä. Tyttö tuijotti alhaalla salissa käveleviä ihmisiä.
”Hei, Edward.”
”Hei.”
”Ryppyjä rakkaudessa?”
”Ei sitä tainnut koskaan ollakaan.”
”Onneksi minä en koskaan edes ajatellut löytäväni sitä.”
Vivienne käveli lanteet keinuen lähemmäs Edwardia. Tyttö oli vaihtanut vaatteita ja oli nyt pukeutunut yksiväriseen, mustaan mekkoon joka ulottui hieman polvien alapuolelle ja jonka yläosa oli niskan takaa kulkevalla nauhalla kiinni. Kengissä oli korkoa melkein viisitoista senttiä, mutta Vivienne käveli luontevasti ja varmasti kuin olisi käyttänyt lenkkareita.
”Vaikka toisaalta, nautin siitä mitä meillä oli”, tyttö kuiskasi hiljaa.
Hän oli aivan Edwardin edessä ja hivutti kätensä miehen rinnalle, sitten poskelle ja hiuksiin. Edward piti kasvonsa peruslukemilla, mutta Vivienne oli adoptoinut lahjan myös Arolta. Jokainen ajatus, jonka Edward oli koskaan ajatellut, virtasi nyt tytön päähän.
”Olet ajatellut minua.”
”Olit ensirakkauteni.”
”Samoin.”
Viviennen hymy oli hetken aikaa viaton, Edward muisti hyvin ne ajat jolloin he olivat olleet vain kaksi yläluokkaista nuorta kielletyn ja sallitun rajamailla.
[flashback]
”Nuoriherra Mason? Kuinka miellyttävää onkaan kohdata sinut.”
Vivienne oli ollut kaunis jo silloin. Tyttö asteli massiivisessa silkkimekossaan teatterin salin halki.
”Lopeta tuollainen puhuminen, Vivienne. Et kuulosta itseltäsi.”
”En kuulostakaan”, Vivienne sipaisi Edwardin käsivartta, ”mitä jos laittaisit minut kuulostamaan itseltäni?”
”Sopii hyvin”, Edward virnisti ja sieppasi tytön otteeseensa.
Hänen kätensä kulkivat Viviennen kyljillä, korsetin luut tuntuivat selvästi sormien alla. Ei Vivienne sitä olisi tarvinnut, mutta Edward ei valittanut.
”Mason! Inverno!”
Ohjaajan vaativa ääni komensi kaksikon lavalle. Harjoitukset olivat jo niin pitkällä, ettei kumpikaan tarvinnut käsikirjoitusta. Ainoat vaikeudet tulivat siitä, että he eivät voineet vastustaa toisiaan. Kun harjoitukset viimein loppuivat, Vivienne kiusoitteli Edwardia aivan pienillä kosketuksilla ja katosi sitten ovesta iltaan, jossa hänen vanhempiensa hevosvaunut todennäköisesti odottivat jo. Edwardin läheinen ystävä, Bram Stone, vihelsi nähdessään tytön katoavan yöhön.
”Vivienne Inverno. Aivan järjetön tyttö.”
Edward ei voinut kuin nyökätä.Edward havahtui ja näki hymyilevän Viviennen edessään. Mies ei ollut osannut varautua tytön voimiin, ja hän oli ilmeisesti selannut koko Edwardin ajatuskirjaston lävitse sekunneissa. Kaiken Edwardin muuttumisesta vampyyriksi, kaiken hänen ja Bellan suhteesta, kaiken hänen epätoivostaan, elämästään Culleneiden kanssa, kaiken aivan kaikesta. Tyttö hymyili tietävästi, viekkaastikin. Aron kyvyt. Edwardin olisi pitänyt muistaa.
”Millä oikeudella -?” Edward aloitti mutta Vivienne painoi sormensa hänen huulilleen.
Kaksi sormenpäätä siveli Edwardin huulia kevyesti, muistellen niitä aikoja jolloin Edward oli kuulunut Viviennelle. Vain ja yksin hänelle.
”Milloin sinä olet moraalin hankkinut?”
”Minä –”
”Shh. Mikset tulisi drinkille minun luokseni?”
”Mehän emme voi humaltua?”
”Kuka tässä alkoholista on puhunut?”
Vivienne johdatti Edwardin toiselle laidalle Volturin palatsia ja astui sisään lukitsemattomasta ovesta. Jos Edwardin ja Bellan huone olikin kuin hotellin sviitti, Vivienne asusti normaalin omakotitalon kokoisessa huoneistossa adoptioisänsä palatsin toisella laidalla. Tyttö viittasi Edwardia istumaan mukavaan nojatuoliin parhaillaan sammuksissa olevan takan ääreen. Huoneisto näytti modernilta ja totta kai hyvin varustellulta, joskaan keittiötä ei ollut ja yhdellä seinällä oli muutamia keskiaikaisilta näyttäviä miekkoja. Vivienne kumartui ottamaan takan vieressä olevasta baarikaapista kristallikarahvin, joka oli täynnä tummanpunaista verta. Aivan tuoretta ja pullon huurtumisesta päätellen todella kylmää. Vivienne näki Edwardin katseen.
”Ne pitävät tätä minulle siltä varalta että joku kerta ei huvitakaan mennä metsästämään. Senkin kun näkisi tapahtuvan”, tyttö virnisti, ”Asemasta on etua.”
”Varmasti.”
Vivienne irrotti karahvin korkin ja otti kaksi kristallilasia samasta kaapista.
”Jos sitä ei saa suoraan suonista, se on parasta melkein huurteisen kylmänä.”
Tyttö kaatoi lasit täyteen ja veren tuoksu iski Edwardin tajuntaan. Ihmisverta. Ei hän ollut Viviennen silmien perusteella muuta odottanutkaan, mutta hän oli silti hiukan epäröivä. Vivienne luki hänen ajatuksensa, kirjaimellisesti.
”Älä viitsi! Et juo ihmisverta?”
”Joskus oli tapana, mutta ei enää”, Edward sanoi hiukan vaivaantuneena.
Vivienne muljautti silmiään.
”Miksi ihmeessä?” tyttö kysyi mutta luki sitten Edwardin ajatuksia ennen kuin poika ehti vastata.
Hänen silmänsä levisivät silkasta hämmästyksestä, ja hetken aikaa kuori, joka tavallisesti oli niin hienostunut, oli tosiaan shokeerantunut.
”Sinä häpeät sitä? En olisi uskonut sinusta, Edward Mason.”
Vivienne korosti viimeistä sanaa tehden tietoiseksi sen, ettei aikonut hyväksyä uutta Edwardia. Hän halusi sen vanhan esiin tuon uuden alta. Ja sen hän aikoi vielä tehdä. Edward ei sanonut mitään, mutta Viviennen ei tarvinnut kuulla sanoja. Tyttö heilautti mustat hiuksensa taakse ja kumartui Edwardin lähelle.
”Edward, miksi ihmeessä? Me olemme kuolemattomia. Me olemme ikuisesti, mutta se on hiton liian vähän käytettäväksi itsesääliin. Me voimme olla mitä vain, me voimme olla täydellisiä. Sinä olet kuunnellut niitä ihmistenhalaajia aivan liikaa. Minä kyllä muistan, mitä sinä olit mieltä alemmista kansanosista aikanaan.”
Edwardin mieleen vyöryi, Viviennen pienellä avustuksella, useita muistoja siitä, kuinka he olivat tytön kanssa halveksuneet niitä jotka olivat köyhempiä ja olleet jopa avoimen törkeitä heitä kohtaan.
”Ne eivät ole alempia!”
Vivienne nauroi avoimen flirttailevasti häkellyttäen miehen hetkeksi. Tyttö näki Edwardin haaveilevan katseen ja kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa:
”Ne ovat eläimiä meille. Riistaa. Meillä ei ole mitään sääntöjä. Älä tuhlaa olemassaoloasi esittämällä jotain hemmetin pyhäkoulupoikaa.”
Sanojensa vakuudeksi Vivienne otti pitkän kulauksen lasistaan ja sulki silmänsä nautinnosta. Hän ojensi toisen lasin Edwardille, mutta itsensä kanssa kamppaileva mies ei juonut vielä. Vivienne istui toiseen tuoliin.
”Minä muutuin pari kuukautta sen jälkeen kun sinä katosit maisemista. Vastasyntyneenä tapoin hitonmoisen kasan ihmisiä, ja isä huomasi potentiaalini ja toi minut turvaan vainoajilta tänne. Ja koulutti minut.”
”Kuka sinut muutti?” Edward kysyi kiitollisena uudesta keskustelunaiheesta.
”Joku nimetön. En tiedä.”
Vivienne katsoi Edwardin koskematonta lasia, jota mies puntaroi kädessään hiukan epäröiden. Tyttö hymyili hiljaa, ja äkkiä hän oli se Vivienne joka oli aikanaan tehnyt Edwardin hulluksi.
”Emmekö me tekisi sitä sinulle vähän helpommaksi.”
”Mitä tarkoitat?”
Edward sai sen pian selville. Vivienne kastoi sormensa veripikariinsa.
”Tätä.”
Vivienne harppasi askeleen eteenpäin ja istui sivuttain Edwardin syliin, jättäen jalat tuolin sivustalle. Tyttö siveli Edwardin leukaa hetken toisella kädellään, iski silmää ja siveli veren huolellisesti Edwardin huulille.
Edward tunsi, kuinka hänen koko kehonsa heräsi eloon, eikä kyse ollut vain Viviennestä. Tyttö kyllä istui hänen sylissään ja se herätti hyvin levottomia ajatuksia Edwardin mielessä, mutta ihmisveren maku huumasi hänet vielä voimakkaammin. Siitä oli vuosia. Kymmeniä. Ikuisuuksia. Vivienne hymyili viekkaasti Edwardin silmien sulaessa nautintoon. Tyttö vei koskemattoman pikarin miehen huulille, Edward sulki silmänsä ja joi. Hetkeen hän ei ajatellut mitään muuta, hetkeen hän ei tuntenut pienintäkään häpeää siitä, mitä suloiselta maistuva neste hänen kielellään oli. Kun pikari tyhjeni ja Edward avasi silmänsä, hän näki Viviennen tulipunaisista silmistä peilikuvansa.
”Alatko ymmärtää?”
Nyt kun veren vaikutus alkoi haihtua, Edward tuli entistä tietoisemmaksi Viviennestä sylissään. He tuijottivat toisiaan hetken, Vivienne hymyili leikkisästi.
”Se on kautta aikojen ollut elämänneste. Me olemme petoja. Saalistajia. Se on melkein myyttistä. Muiden elämä pitää meidät kuolemattomina.”
Vivienne haroi Edwardin hiuksia ja oli kenties aikeissa suudella häntä, mutta kavahtikin yhtäkkiä ylös ja sihahti Edwardille käskyn näyttää vähemmän ’juuri saaneelta’. Tyttö kääntyi takaisin karahvinsa puoleen ja ehti kaataa heille uudet maljat Edwardin ryhdistäytyessä toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Vivienne oli juuri ojentamassa pikaria takaisin Edwardille, kun ovi pamahti auki ja raivostuneen näköinen Bella asteli sisään. Tytön silmät olivat lähes pikimustat, hänen perässään sisään tulivat Carlisle ja Alice.
”Kiitos kun kunnioitatte yksityisyyttäni”, Vivienne sanoi kuivasti ja muuttui sitten samassa viettelijättärestä ystävälliseksi emännäksi, ”toivottavasti koputatte ensi kerralla. Olin juuri –”
”Minä en tasan koputa kun vehtaat täällä minun aviomieheni kanssa!”
Bella oli raivokohtauksen partaalla. Vivienne käveli hänen luokseen, nyt korot antoivat hänelle etulyöntiaseman mitä tuli pituuteen ja sitä kautta hän kykeni vaikuttamaan vieläkin ylimielisemmältä.
”Kutsuin Edwardin drinkille. Vanhan tuttavan. Emme ole nähneet sataan vuoteen. Olisitko ystävällinen ja osoittaisit edes sen verran kohteliaisuutta, että lakkaisit vahtimasta meitä jatkuvasti?”
”Minä –”
”Jos haluat keskustella tuosta omistushaluisuudesta jonkun kanssa, kuuntelen mielelläni”, tyttö sanoi ääni säälivänä, mutta sen alla piili iva, ennen kuin hän taas kääntyi valoisasti kahta muuta Cullenia päin, ”saanko tarjota teille drinkin?”
Tyttö kohotti veripikaria ja hymyili kysyvästi. Carlisle vastasi hymyyn hiukan epävarmasti ja katsoi Edwardia, joka hymyili hänkin. Viviennen oli myönnettävä, että hän oli kehittänyt melko hyvän pokerinaaman, sillä pieninkään aavistus syyllisyydestä ei näkynyt hänen kasvoillaan.
”Ei kiitos, me emme –”
Carlislen lause katkesi, kun hänen silmänsä nauliintuivat Edwardin silmiin. Vaistomainen kauhunhenkäys pakeni Alicen ja Bellan huulilta, kun hekin tajusivat, mitä mies katsoi. Edward tuijotti takaisin. Hänen silmänsä hehkuivat yhtä punaisina kuin äsken nautittu veri.
”Edward, sinä...” Bella aloitti, muttei jatkanut.
Carlisle näytti epäuskoiselta. Vivienne päätti laukaista tilanteen.
”Hei, rentoutukaa. Se on minun karahvistani. Emme me ketään tappaneet.”
”Suoranaisesti”, Carlisle mumisi, mutta Vivienne vain jatkoi hymyilemistä.
Edward asteli Viviennen ohitse isänsä luo.
”Oliko tähän kansankokoukseen joku syykin?”
”Alice näki...”
Viviennen silmät muuttuivat teräviksi.
”Näki mitä? Tulevaisuuden ennustaminen on todella epävarmaa. Mitään ei tapahtunut”, tyttö naurahti.
Bellan katse porautui häneen, mutta Vivienne ei suonut toiselle tytölle edes vilkaisua.
”Olen pahoillani että joudun olemaan näin töykeä teitä kohtaan, mutta valmentajani odottaa.”
”Mitä sinä treenaat?” Alice kysyi kohteliaan kiinnostuneesti.
Vivienne käveli aseseinänsä luo ja otti pitkän, siron miekan alas.
”Tappamisen taidetta”, tyttö sanoi lähes arkisella äänensävyllä, ”minulla on paikkani henkivartiokaartissa.”
Cullenit seisoivat yhä paikallaan, kunnes Vivienne paimensi heidät ulos. Hän laski kätensä Bellan olkapäälle ja hymyili viekkaasti, puhuen äänellä jonka vain toinen tyttö kuuli.
”Ei ihme että hän etsii onneaan muualta, kun sinä olet noin helvetin mustasukkainen.”
”NYT RIITTI!”
Bellan avokämmen läjähti Viviennen poskelle ja läimäytys kaikui käytävässä, johon tyttö oli joukon saattanut. Edward puraisi huultaan. Jos hän yhtään tunsi Vivienneä, ja hän tunsi, tuosta ei seuraisi mitään hyvää. Vivienne vei kätensä poskelleen, johon toisen vampyyrinkaan voima ei riittänyt tekemään punaista jälkeä. Yllättävän kipeää se oli silti käynyt. Vivienne tuijotti Bellaa lähes rauhallisesti, toisen katse kipinöi.
”Typerä tyttö.”
Silmät eivät ehtineet rekisteröidä nopeutta, jolla Vivienne liikkui, mutta kaikki tajusivat vain, että yhtäkkiä Bella oli Viviennen otteessa. Nyt Bellan takana seisova Volturi oli vanginnut hänen molemmat kätensä ja ottanut Bellan pään otteeseensa toisella kädellään, tavalla josta hän olisi helposti rusauttanut toisen niskat katki jos olisi halunnut. Viviennen silmät leiskuivat, kun hän puhui lähes kuollakseen pelkäävän Bellan korvaan. Muut Cullenit seisoivat jähmettyneinä paikallaan.
”Volturia ei ärsytetä, paitsi jos haluat kuolla. Minun ei tarvitsisi edes liata omia käsiäni.”
Vivienne päästi Bellan irti, tämä lysähti lattialle hieroen kaulaansa. Alice ryntäsi heti siskonsa luo.
”Pidä se mielessäsi.”
Vivienne käveli Bellan ohitse, heitti avoimen flirttailevan katseen Edwardia kohden ja sulki ovensa mentyään sisälle. Edward katsoi hänen peräänsä. Hän ei tuntenut samanlaista suojelunhalua Bellaan kuin oli tuntenut vuosia sitten. Hän ei vain ollut kiinnostunut. Sen sijaan Vivienne. Tyttö huokui vaaraa ja kohtalokasta viettelystä. Edward tunsi sen. Edward muisti sen.
Oven toisella puolella Vivienne hymyili omahyväisesti.
Naiivit typerykset.