Nimi: Kevättunnelmia Baker Streetilla
Kirjoittaja: zilah
Fandom: Sherlock Holmes
Henkilöt: Sherlock Holmes/Dr. Watson
Lajityyppi: Söpöilyä
Ikärajavaroitus: K-7
Vastuuvapaus: Minen omista kumpaakaan näistä charmikkaista herrasmiehistä, pahus sentään. He kuuluvat Sir Arthur Conan Doylelle. Mutta leikkiminen heillä on sentään sallittua, onhan?
Varoitukset: Slashia, siirappia täyslaidallinen
Kirjoittajan alkusanat: Nämä kaksi ihanaista herrasmiestä ovat ihania yhdessä ja nii-in täydellisiä tällaisiin söpöilyficcehin. Tämä tarina on kirjoitettuFinin
Kevättä ilmassa- haasteeseen.
Yhteenveto: Holmes ja Watson kevättunnelmissa.
Kertokaahan, mitä pidätte,
zilah
Kevättunnelmia Baker StreetillaWatson:
Olin lopen väsynyt mutta onnellinen, kun me viimein palasimme Baker Streetille. Holmes oli jälleen kerran saanut ratkaistua mahdottomalta näyttävän arvoituksen ja nyt oli luvassa lepotauko ennen seuraavaa tapausta. Tyytyväisyydestäni huolimatta myös pieni huoli tuikehti sisälläni. Holmes ei ottanut vapaapäiviään hyvin ja odotin kauhulla sitä hetkeä, kun hän viimein ikävystyisi siinä määrin, että ottaisi jälleen kerran kokaiiniruiskunsa esille. Mutta valvottuani kolme yötä peräjälkeen en enää jaksanut murehtia sitäkään, vaan huoneeseeni päästyäni riisuuduin ja kaaduin sänkyyn. Olin unessa milteipä ennen kuin pääni kosketti tyynyyn.
* * * *
Seuraavana aamuna heräsin tuttuakin tutumpaan tunteeseen. Säpsähdin kun joku kutitti paljasta jalkaani ja vaistomaisesti vedin sen pois tunkeilijan ulottuvilta.
“Holmes! Ei nyt, ole kiltti! Ei meillä ole minnekään menoa tänä aamuna, joten anna minun nukkua”, murahdin, avaamatta edes silmiäni. Minun ei tarvinnut arvailla, kuka vuoteeni jalkopäässä oikein oli. Kukaan muu kuin Holmes ei ikinä olisi katsonut oikeudekseen häiritä untani.
“Herää nyt, rakas Watson. Etkö tahdo nauttia aamiaista minun kanssani tänä kauniina päivänä?” Holmes kuiskasi samettisella äänellään, saaden minut hetkessä hereille. Hämmentyneenä avasin silmäni ja katsoin ystäväni silmiin, jotka yllätyksekseni olivat aivan lähellä kasvojani. En voinut olla miettimättä, mikä ihme Holmesiin oli oikein mennyt. Hän ei ollut koskaan suostutellut minua tällä tavoin, puhumattakaan siitä, että olisi jäänyt odottelemaan heräämistäni. Olin jo avaamassa suuni vastalauseeseen, kun katsahdin ikkunasta ulos. Holmes oli oikeassa. Ulkona oli kaunis keväinen ilma ja auringon asemasta päätellen aamupäivä oli jo pitkällä.
Olin hieman nolostunut nukuttuani näin pitkään, ja kömmin vuoteestani ylös. Holmes näytti ilahtuvan siitä ja sydämeni hypähti kun hän hymyili minulle säteilevästi. Salaa moitin itseäni typerästä reaktiostani. Tarvitsiko minun olla niin kirotun, säälittävän kiitollinen jokaikisestä pienestä välittämisen eleestä, jonka Holmes silloin tällöin erehtyi tekemään ja vain siksi, että olin toivottomasti rakastunut ystävääni?
En kuitenkaan saanut oikullista sydäntäni kuriin, kun pukeuduttuani viimein menin Holmesin seuraksi olohuoneeseen. Hän tuntui olevan kerrassaan merkillisellä tuulella, hän hymyili paljon ja kaatoi minulle huolehtivaisesti teetä. Molemmat seikat olivat suorastaan ennenkuulumattomia, enkä voinut olla ihmettelemättä mikä häneen oli mennyt. Vielä enemmän olin ihmeissäni, kun katsoin aamiaispöytää ja näin siinä lähes kaikkia suosikkiruokiani. Hetken ehdin jo luulla, että olin unohtanut jonkin merkkipäivän, mutta pikainen miettiminen tuotti vesiperän silläkin saralla. Syntymäpäiväni oli vasta kahden kuukauden päässä ja Holmesin taasen oli ollut nelisen kuukautta sitten, emmekä me ikinä viettäneet muita juhlia.
Harkitsin jo kysyväni asiasta Holmesilta, mutten tahtonut pilata hänen hyvää tuultaan. Päätin viimein jättää pohdiskelut sikseen ja vain nauttia tästä harvinaisesta hetkestä niin kauan kuin sitä kestäisi.
* * * *
Sain kuitenkin hämmästyksekseni huomata, että Holmes ei palannutkaan ennalleen. Jokaikinen aamu hän tuli herättämään minut aamiaiselle ja samat tapahtumat toistuivat. Epäilyksistäni huolimatta en voinut olla nauttimatta hänen epätavallisesta huomaavaisuudestaan ja jopa Rouva Hudson tuntui pitävän tästä hymyilevästä ja ystävällisestä muukalaisesta, joka oli muuttanut Holmesin nahkoihin asumaan.
Kaikkein eniten minua kuitenkin ilahdutti se, että Holmes ei antanutkaan periksi huumeaddiktiolleen niin kuin olin pelännyt. Sen sijaan vietimme monia iltoja milloin kävellen Lontoon puistoissa, milloin illastaen takkatulen ääressä, ja usein Holmes myös otti viulunsa esille ja soitti minulle. Kun viikko oli kulunut, eikä uutta juttua ollut vielä ilmaantunut, aloin jo olla huolissani, mutta Holmes sen sijaan ei tuntunut murehtivan työttömyyttään. Luultavasti juuri siksi että olin niin huolissani ja hämmentynyt ystäväni vuoksi, minulta kesti niin kauan tajuta, mitä oli tekeillä.
Se päivä alkoi niin kuin muutkin tällä viikolla. Istuimme aamiaispöydässä ja minä silmäilin salaa hymyillen Holmesin innostusta ja toivoin, että hän oli viimeinkin löytänyt jostain arvoituksen, joka vaati hänen taitojaan ratketakseen. Mitään sellaista ei kuitenkaan ollut tapahtumaisillaankaan.
“Watson? Olisin kovin iloinen jos tulisit seurakseni konserttiin tänä iltana”, Holmes kysyi, asettaen pöydälle kaksi lippua. Minä tuijotin niitä suu auki, kykenemättä sanomaan mitään.
Olin toki ennenkin käynyt Holmesin kanssa konsertissa, mutta jollakin tapaa tämä kerta tuntui erilaiselta. Jo se tapa, millä ystäväni asiasta kertoi, oli poikkeuksellinen. Tavallisesti hän oli vain käskenyt minua vaihtamaan vaatteet ja raahannut minut mukaansa, useinkaan edes välittämättä selittää, minne olimme menossa. Koskaan ennen hän ei ollut kysynyt, tahdonko tulla hänen seurakseen.
Heräsin turtumuksestani vasta, kun hiljaisuus välillämme venyi ja tajusin hänen odottavan vastausta. Itse asiassa, nyt vasta panin merkille, että hän näytti hivenen hermostuneelta.
“Tuota... kiitos kutsusta, rakas ystävä. Tulen mielelläni”, sain viimein vastatuksi. Sanojeni vaikutus oli järisyttävä. Holmesin kasvoille levinnyt hymy sai minun sydänparkani lyömään aivan liian lujaa, jotta se olisi voinut olla terveellistä. Itsekseni manailin hölmöyttäni. Holmes ei selvästikään ollut ainoa, jonka kevät oli saanut sekaisin.
* * * *
Pukeutuessani iltaa varten en voinut olla miettimättä tätä arvoitusta. Minulla oli joitakin ajatuksia, mutta vielä toistaiseksi olin ne hylännyt täysin mahdottomina. Ei... Holmesin käytökselle oli varmasti jokin toinen, arkisempi selitys. En vain jostakin syystä kyennyt näkemään mikä se oli.
Kuitenkin, sitä mukaa kuin ilta eteni, minun oli otettava mieleeni tullut ajatus uuteen käsittelyyn. Aivoni raksuttivat nyt ylikierroksilla, kun yritin epätoivoisesti rakentaa mielessäni kokonaisuutta näistä muutamista tiedonmurusista.
Holmes siis käyttäytyi oudosti. Hän oli koko viikon yrittänyt parhaansa käyttäytyäkseen hyvin, hän kutsui minut konserttiin, ne aamiaiset, kävelyt puistossa, illalliset takkatulen ääressä... hän oli jopa auttanut takin pois päältäni teatteriin saapuessamme ja tarjonnut minulle tuolin, herra paratkoon! Ja eikä siinä vielä kaikki. Tämä konsertti... Holmes ei taatusti olisi tullut kuuntelemaan tällaista musiikkia hyvästä syystä.
Straussin Liebeslieder. Ei sen enempää eikä vähempää. Tämä nimenomainen teos oli saavuttanut mainetta yhtenä romanttisimmista sävellyksistä aina siitä asti, kun se oli joitakin vuosikymmeniä aiemmin julkaistu. Se oli lyhyesti sanottuna lemmenserenadi, täynnä kiihkeää kaipausta, lämpöä ja tunteita, ja päätös sitten... Kappale loppuu selkeään kysymykseen, jonka aihetta tuskin edes uskalsin ajatella.
Istun tuolillani täysin tyrmistyneenä, mutta en päässyt johtopäätöksestäni yli enkä ympäri.
Holmes, Herra paratkoon! Hän kosiskelee minua! Nyt vasta alan miettiä tarkemmin hänen käytöstään ja huomaan siinä lukuisia merkkejä, joiden olisi pitänyt auttaa minua tajuamaan asioiden laita jo paljon aiemmin. Jos siis olisin edes uskaltanut myöntää itselleni, mitä on tekeillä.
Uskaltaudun vilkaisemaan sivulleni, mutta se osoittautuu virheeksi. Villiintyneet ajatukseni näkyvät kasvoiltani ja Holmes kumartuu kysymään, voinko hyvin. Hän ei ole tehnyt niin koskaan ennen. Tavallisesti hän keskittyy musiikkiin, eikä näe ympärillään olevia tapahtumia, vaikka taivas putoaisi niskaamme. Saan kuiskattua, että voin aivan hyvin ja helpotuksekseni hän kääntyy taas katsomaan lavalle. Mutta sitten säpsähdän, kun hänen kätensä ojentuu, kaapaten minun käteni otteeseensa.
Häviän taistelun punastustani vastaan, kun me istumme siinä, käsi kädessä niin kuin rakastavaiset konsanaan. Olen kiitollinen siitä, että aitiomme on korkealla, eikä kukaan niin ollen näe meitä juuri nyt. Toivon Holmesin tajuavan, että hänen viimeaikainen käytöksensä aiheuttaisi valtavan skandaalin, jos joku saisi sen selville.
Mitä taas tulee minun omaan mielipiteeseeni... en voisi enää olla tämän onnellisempi. En ole koskaan paljon perustanut sopivaisuussäännöksistä silloin, kun ne yrittävät määritellä ketä on lupa rakastaa ja ketä ei. Olinhan minä itsekin rakastanut ystävääni ja asuinkumppaniani aina siitä asti, kun hänet ensimmäisen kerran näin.
Päätöksen tekeminen rauhoittaa minua ja olen melkein tyyni, kun konsertti on ohi ja me viimein suuntaamme kotia kohti. Kuitenkin, kun hän toivottaa minulle hyvää yötä, noudattaen perinteistä kosiskelukaavaa, saan äkkiä tarpeekseni tästä teeskentelystä.
Tahdonko todella odottaa ne lukemattomat kuukaudet, jolloin Holmes pikku hiljaa tekee aikeensa tiettäväksi, lausuu kenties minulle runoja ja muuta hömpötystä? Pelkkä ajatus saa minut purskahtamaan avuttomaan nauruun.
“Watson? Mikä nyt?” Holmes kysyy minulta, ja katsoessani häneen näen epävarman ilmeen hänen kasvoillaan. Minun sydämeni sulaa. Eikö hän todellakaan ymmärrä, kuinka rakas hän minulle on?
Hylkään lopunkin epätöintini ja astun lähemmäs, kietoen käteni Holmesin ympärille. Hän katsoo minua säikähtäneenä, mutta ei vastustele, eikä liioin sano mitään.
“Holmes, rakas ystävä. Tämä on täysin tarpeetonta, tiedätkö sen?” Kysyn häneltä hymyillen.
“Mikä? Mistä sinä oikein puhut?” Hän henkäisee ja tunnen hänen vavahtavan minua vasten.
“Sinä olet kosiskellut minua nämä viime päivät”, sanon rohkeasti ja katson ihastuneesti, miten kaunis punastus leviää hänen kasvoilleen.
“Niin. Onko se sinulle ongelma?” Hän kysyy miltei puolustelevasti.
“En sanonut niin. Se vain on täysin tarpeetonta”, sanon. Loukkaantunut katse hänen silmissään kehottaa minua kiirehtimään ja minä jatkan:
“En kiellä, etteikö sinun viime päivien käytöksesi olisi ollut ilahduttavaa ja romanttista, mutta se on siltikin täysin tarpeetonta. Kosiskelu tähtää tavallisesti siihen, että saadaan toinen rakastumaan, ja minun tapauksessani sille ei ole enää tarvetta.”
“Mitä sinä oikein puhut, Watson?”
“Missä se sinun kuuluisa päättelykykysi oikein on, rakas ystävä? Minä olen rakastanut sinua aina siitä asti, kun sinut ensimmäisen kerran näin”, minä sanon ja suutelen häntä. Holmes on niin tyrmistynyt, että kestää hetken ennen kuin hän ymmärtää vastata, mutta viimein hän antautuu suudeltavakseni kiihkolla, joka saa minut hengästymään.Kun me viimein erkanemme, nojaan hervottomana Holmesia vasten, onnen täyttäessä sydämeni.
“Tahdotko sinä todella odottaa niin kauan kuin perinteet vaativat?” Kuiskaan ja näen, miten Holmesin huulille leviää ilkikurinen hymy.
“Kun kerran sanot asian noin... minä en tunnetusti ole mikään perinteinen mies”, hän sanoo.
“Tarkoittaako tämä sitä, ettet aio kantaa minua kynnyksen yli meidän hääyönämme?” Kysyn ja räpyttelen silmäripsiäni niin kuin kaino morsian ainakin, saaden Holmesin purskahtamaan nauruun.
“Juuri sitä se tarkoittaa! Mutta voin minä lukea sinulle runoja, jos tahdot”, hän lupasi auliisti, saatellen minut makuuhuoneeseensa.
Fin.