Nimi: Siellä missä sydän on
Kirjoittaja: zilah
Fandom: Sherlock Holmes/Twilight-crossover
Henkilöt: Sherlock Holmes/Carlisle Cullen, Sherlock Holmes/Dr. Watson
Lajityyppi: Crossover
Ikärajavaroitus: K-16
Vastuuvapaus: Minen omista ketään näistä charmikkaista herrasmiehistä, pahus sentään. Holmes ja Watson kuuluvat Sir Arthur Conan Doylelle ja ihanainen Carlisle Cullen puolestaan Stephanie Meyerille. Mutta leikkiminen heillä on sentään sallittua, onhan?
Varoitukset: Slashia, siirappia
Kirjoittajan alkusanat: Tämä on ehkä oudoin ficcini pitkään aikaan.
Holmes ja Watson ovat ihania yhdessä, mutta en kyennyt vastustamaan kiusausta sekoittaa pakkaa hieman ihanaisen Carlisle Cullenin avulla. Tämä tarina on kirjoitettu Finin
Genrehaasteeseen.
Yhteenveto: Holmes tapaa yhden juttunsa aikana kiehtovan muukalaisen, eikä mikään ole enää samoin.
Kertokaahan, mitä pidätte,
zilah
Siellä missä sydän onHolmes:Oli sateinen iltayö ja mieleni oli vähintäänkin yhtä musta kuin kurja sää. Olin jahdannut rikollista jo kauan pitkin Lontoon pimeitä kujia ja aloin jo väsyä. Roisto sen sijaan ei osoittanut väsymyksen merkkejä ja hetken jo luulin, että peli on menetetty, kunnes mielipuolinen rynnistyksemme sai äkillisen ja odottamattoman lopun.
Jostakin sivukujalta näkyi välähdys vaaleasta hahmosta ja samassa tavoittelemani mies jo rimpuili raudanlujassa otteessa.
“Hei! Hän oli minun saaliini! Mies pitää viedä Scotland Yardille”, minä huusin hengästyneenä, juosten loppumetrit, jotka vielä erottivat meitä. Kun tuntematon kääntyi katsomaan minua, minusta tuntui kuin joku olisi iskenyt minua palleaan. Ainoastaan yhden kerran aiemmin olin kokenut tämän saman tuntemuksen...
“Olen pahoillani, että osuin sinun reviirillesi”, muukalainen lausahti pehmeän sointuvalla äänellä, joka sai väristykset juoksemaan selkäpiitäni pitkin. En kyennyt sanomaan sanaakaan vastaukseksi, sillä hänen ulkonäkönsä oli vähintäänkin yhtä poikkeuksellinen kuin äänensä.
Tarkempi tarkastelu paljasti muukalaisen pitkäksi mieheksi, jolla oli kalpea iho, kullanvaaleat hiukset ja merkillisimmän väriset silmät, jotka olin milloinkaan nähnyt. Silmiinpistävintä noissa kullan ja meripihkan värisissä silmissä oli kuitenkin niiden ilme. Se oli täynnä myötätuntoa ja jotakin muuta, joka liikutti minua oudosti.
En tiedä kuinka kauan seisoimme siinä toisiimme uppoutuneena, mutta viimein roisto yritti paeta, rikkoen välillemme langenneen lumouksen. Olin jo tavoittamassa miestä, mutta liikkeeni pysähtyi kun tuntematon veti rikollisen helposti takaisin otteeseensa. Tajusin, että hänen täytyi olla tavattoman vahva. Niin voimakas, että se tuntui jo epäluonnolliselta. Karistin epämukavan tunteen yltäni. En ollut koskaan uskonut yliluonnollisiin hömpötyksiin, enkä taatusti alkaisi nytkään rakentelemaan mieleeni mitään kuvitelmia, jotka vain sotkisivat loogisen ajattelukykyni.
“Mitäpä, jos veisimme tämän riiviön Scotland Yardiin? Voisimme sen jälkeen puhua rauhassa”, hän ehdotti, enkä minä voinut kuin nyökätä. Hiljaa mielessäni olin nolostunut sanattomuudestani. Olinhan koko ikäni halveksinut ihmisiä, jotka antavat tunteiden hämärtää ajattelu-ja toimintakykynsä ja nyt olin langennut itse yhdeksi heistä.
* * * *
Sain ryhdistäydyttyä sen verran, ettei Scotland Yardin väki huomannut mitään outoa, kun luovutimme roiston telkien taakse. Huitaisin sivuun Lestraden kiitokset ja suureksi helpotuksekseni muukalainenkaan ei sanonut mitään siitä, että hän oli todellisuudessa se, joka oli saanut rikollisen kiinni. Jo se oli omiaan lisäämään minun arvostustani häntä kohtaan, ja niin päätin kutsua hänet Baker Streetille. Sovimme tapaavamme lounasaikaan ja se sopi minulle paremmin kuin hyvin. Watson olisi silloin töissä sairaalassa ja minä saisin syventyä tähän kiehtovaan vieraaseen kaikessa rauhassa.
En tahtonut esitellä Watsonia tälle muukalaiselle, samoin tiesin, etten kertoisi tästä tapaamisesta Watsonille. Jollakin tapaa ajatus vain tuntui tavattoman epämukavalta, mutta syytä en uskaltanut edes arvailla.
Olin epätavallisen mietteliäs, kun vihdoin tavoitin ajurin, joka veisi minut Baker Streetille. Muukalainen lähti omaan asuinpaikkaansa, missä se lieneekin ollut. Ja kun minä aamun sarastaessa astuin viimein asuntoni ovesta sisään, pysähdyin järkyttyneenä. Nyt vasta tajusin, ettei hän ollut kertonut minulle mitään itsestään, ei edes etunimeään. Siinä itsessään ei ollut mitään epätavallista, mutta siinä kyllä, etten ollut edes tajunnut ihmetellä asiaa.
Huonotuulisena menin nukkumaan, enkä voinut olla miettimättä, mikä ihme minut oli näin sekaisin saanut. Ja kuten arvata saattaa, uneni oli sinä yönä levoton.
* * * *
Seuraava aamu löysi minut huonosti nukkuneena ja ärtyneenä, enkä vastannut Watsonin kysymykseen haluaisinko aamiaista. Olin ehtinyt katua moneen kertaan muukalaisen kutsumista kotiini, mutta vielä enemmän ehkä sitä, että olin hölmösti päästänyt hänet menemään edes yrittämättä ottaa selville hänen henkilöllisyyttään. Oli hyvin mahdollista, ettei hän edes tulisi ja silloin jäisin loppuiäkseni miettimään, kuka hän mahtoi olla.
“Sinun ei pitäisi polttaa aivan noin paljoa. Se ei ole terveellistä”, pehmeä ääni sanoi takaani hivenen moittivaan sävyyn, saaden minut hätkähtämään.
“Älä edes aloita tuota! Muistutat liikaa Watsonia tuolla tavoin puhuessasi”, minä ärähdin ja käännyin katsomaan vierastani. Huone oli hämärä, mutta silti hän näytti miltei ylimaallisen kauniilta seistessään ovenkarmiin nojautuneena, huvittunut hymy huulillaan.
“Ja kuka tämä Watson on? Onko läheinenkin, kun kerran kantaa huolta sinun hyvinvoinnistasi?”
“Hän on minun ystäväni ja asuinkumppanini. Lääkäri ammatiltaan ja se kyllä näkyy. Hänellä on pakkomielle minun terveydestäni”, minä selitin hivenen vastahakoisesti, ihmetellen mikä minua oikein riivasi. Miksi kummassa minä vastailin tämän tuntemattoman kysymyksiin kuin papukaija, mutten kyennyt saamaan suutani auki ottaakseni selvää, kuka ja mikä hän oikein oli? Olin entistä hämmentyneempi, kun hän tuntui vaistoavan sisälläni myllertävän sekasorron ja hymyili minulle.
“Olen pahoillani. Minähän olen hirveän epäkohtelias, kun en ole edes esitellyt itseäni”, muukalainen hymähti ja ojensi minulle kätensä. Tartuin siihen ja sävähdin, kun se tuntui jääkylmältä. Väristys, joka juoksi lävitseni, ei kuitenkaan johtunut pelkästään kylmästä. Sydämeni syke kiihtyi ja muukalaisen katse olemuksellani tiivistyi. Hetken aikaa minusta tuntui aivan siltä kuin hän olisi tiennyt, kuinka hänen läheisyytensä minuun vaikutti.
“Minun nimeni on Carlisle Cullen ja aivan niin kuin sinun Watsonisi, olen lääkäri.”
En kyennyt kääntämään katsettani hänestä pois. En kyennyt liikahtamaankaan; oli aivan kuin hän olisi langettanut päälleni jonkin lumouksen, mutta viimeiseen järjenrippuseeni takertuen pyristelin siitä irti.
“Mitä sinä oikein haluat minusta?” Kysyin, ja hämmästyksekseni ääneni vapisi. Carlisle Cullenin vastaus ei rauhoittanut mieltäni tippaakaan.
“Sinä kiehdot minun mieltäni, Sherlock Holmes. En ole koskaan tavannut ketään sinun kaltaistasi”, hän kuiskasi, kumartuen lähemmäs. Olin kuin hypnotisoitu. Ennen kuin tajusin vastustella, hän oli kietonut kätensä ympärilleni ja vetänyt minut lähemmäs. Hänen syleilynsä huokui kylmyyttä, mutta onnistui silti lietsomaan sisälleni tulen, joka uhkasi polttaa minut karrelle. Suudelmillaan hän tukahdutti voihkaisuni, hyväillen vartaloani tutkivasti, enkä minä kyennyt estämään häntä. Ja silti, niin paljon kuin hänen kosketuksistaan nautinkin, jokin siinä ei tuntunut oikealta. Suljin silmäni, enkä minä nähnyt Carlisle Cullenin enkelimäisen kauniita kasvoja, kultaista hiusryöppyä tai erikoisia silmiä. Mielessäni häilyivät toiset, tavallisemmat, mutta vavahduttavan tutut kasvot lämpimänruskeine silmineen ja hiekanruskeine hiuksineen. Ja kun minä viimein löysin täyttymykseni, nimi joka purkautui huuliltani, ei ollut Carlislen.
Silmäni rävähtivät auki ja katsoin häntä kauhistuneena. Vaikka tiesin, että rakkauteni oli toivoton, ei se tarkoittanut sitä, että tahdoin loukata tätä kaunista olentoa. Hänen katseensa oli surullinen, mutta hellin käsin hän asetteli vaatteeni järjestykseen ja auttoi minut sohvalle istumaan. Vajosin sille kiitollisena, sillä tunsin, etteivät jalkani enää kannattaisi minua hetkeäkään.
“Sinun Watsonisi on onnekas mies. Olisin tahtonut sinut mukaani, mutta ymmärrän kyllä, että sydämesi kuuluu toiselle”, Carlisle sanoi hiljaa.
“Olen pahoillani. Jos vain olisinkin voinut... “, henkäisin, tuntien tutun piston sydämessäni. Oli totta, että rakastin toista, mutta täysin vailla toivoa saada häntä koskaan omakseni. Tämä Carlisle Cullen oli outoudessaan kiehtova ja ilman Watsonia olisin saattanut kukaties suostuakin hänen kutsuunsa.
“Älä pyytele anteeksi rehellisyyttäsi. Hänen täytyy olla jotakin erikoista, jotta on voittanut sinun sydämesi omakseen.”
“Hän on. Mutta hän ei... halua minua. Ei samalla tavoin kuin minä häntä.”
Sanat karkasivat huuliltani ennen kuin ehdin estää niitä ja kipu sydämessäni yltyi. Olin viimeinkin sanonut ääneen hirvittävän totuuden; antanut tuskalleni sanat. Rakkauteni Watsoniin oli tuomittu jäämään täyttymättömäksi, eikä ketään toista koskaan tulisi.
“Älä ole siitä niin varma. Oletko koskaan kysynyt häneltä?”
“Mitä siinä olisi mieltä? En tahdo menettää sitä ystävyyttä, mikä välillämme on”, sanoin, nyt jo hivenen ärtyneenä.
“Sinä siis rakastat häntä, mutta et taida luottaa häneen tippaakaan”, Carlisle huokasi surullisena, mutta sitten hänen päänsä nousi ylös ja hän näytti siltä kuin olisi kuunnellut jotakin. Aioin kysyä, mitä hän oikein aikoi, mutta ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän toimi.
“Minä olisin niin tahtonut, että olisit tullut mukaani, Sherlock Holmes. Mutta asioiden näin ollessa tyydyn yhteen suudelmaan”, Carlisle kuiskasi ja veti minut lähelleen. Syleilymme ei ollut kiihkeä vaan hellä ja vavahduttavan suloinen, täynnä pidätettyä kaipausta ja ihmetystä siitä, mitä olisi voinut olla. Olin niin uppoutunut häneen, etten kuullut kun askeleet rappusissa lähenivät, enkä sitä, kun olohuoneen ovi lennähti äkisti auki. Seuraavassa hetkessä huomasin vain tuijottavani Watsonin vitivalkeiksi valahtaneisiin kasvoihin. Vetäydyin kauemmaksi niin kiireesti kuin pystyin, mutta vahinko oli jo ehtinyt tapahtua. Hänen ilmeessään ei näkynyt inhoa, vaan syvää järkytystä, joka sai minun vatsani vääntymään. Yhden kauhistuttavan hetken katsoimme toisiamme, mutta sitten hän perääntyi kiireesti ja paiskasi oven kiinni takanaan. Minulle alkoi valjeta silloin, että olin todennäköisesti menettänyt Watsonin ikiajoiksi.
“Hyvä Jumala! Mitä me teimme? Mitä minä... kuinka ikinä selitän tämän hänelle?”
“Se on hyvin yksinkertaista. Menet hänen jälkeensä ja kerrot kaiken”, Carlisle sanoi tyynesti.
“Kerron hänelle kaiken? Oletko tullut hulluksi, mies? Hänhän saattaa yhtä hyvin päättää, että paikkamme on siinä samassa loukossa, jonne Wilde teljettiin”, minä ärähdin. En voinut ymmärtää, miten Carlisle onnistui pysyttelemään noin tyynen rauhallisena tässä kamalassa tilanteessa.
“Hän ei tee mitään sellaista. Etkö tunne häntä yhtään tuon paremmin?” Carlisle sanoi moittivasti.
“Mitä sinä sanoisit, jos minä kertoisin mitä hän tällä hetkellä tekee?” Hän sitten kysyi.
“Mitä sinä tarkoitat? Varmaankin pakkaa tavaroitaan karistaakseen tämän paikan tomut jaloistaan ikiajoiksi.”
Carlisle ei enää puhunut, vaan nosti minut syliinsä yhtä helposti kuin lapsen ja hiipi kanssani Watsonin huoneistoon johtavan portaikkoon. Olin niin hämmästynyt, etten edes tajunnut vastustella. Kun olimme viimein Watsonin oven takana, kuulin hämmästyksekseni mitä odottamattomimman äänen. Se oli vaimea, mutta tiesin välittömästi, mitä oli tekeillä. Watson itki, ja jokainen hänen nyyhkäyksensä satutti minua sydänjuuria myöten.
Carlislen ei tarvinnut sanoa enää mitään. Hän laski minut seisomaan porrastasanteelle ja hymyili minulle rohkaisevasti. Seuraavassa hetkessä hän oli poissa.
* * * *
Kokeilin varovasti ovea ja suureksi helpotuksekseni se ei ollut lukossa. Näin Watsonin istumassa sängyllään, kasvot käsiin haudattuina. Parilla askeleella olin hänen luonaan ja mitään ajattelematta vedin hänet syliini.
“Älä! Watson... älä, ole kiltti! Sinä särjet minun sydämeni”, kuiskasin rukoilevasti, enkä päästänyt häntä, vaikka hän yritti rimpuilla vapaaksi.
“Miksi sinä olet täällä? Mikset ole... hänen kanssaan?” Watson kysyi hiljaa.
“Minä... hän pyysi minua kyllä mukaansa. Mutta minä en voinut lähteä, vaikka tarjous oli hyvin houkutteleva, sen myönnän.”
“Miksi muka et?” Tuli katkera kysymys. Minulle valkeni lopullisesti, että Carlisle oli ollut oikeassa. Miksi muuten Watson olisi tässä tilassa luullessaan, että minä lähtisin? Rohkaisin mieleni ja pakotin Watsonin katsomaan itseäni, sanoen vihdoin sanat, joita olin kantanut sydämessäni niin kauan.
“Minä en voinut suostua, sillä hän halusi minulta jotakin sellaista, mikä ei ole enää minun annettavissani. Kuinka ikinä olisin voinut lähteä tietäessäni, että rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta tämän maan päällä?”
“Mitä sinä oikein puhut? Et voi tarkoittaa...” Watson henkäisi, yrittäen epätoivoisesti etsiä kasvoiltani jotakin merkkiä, että puhuin totta.
“Vannon, että joka sana on totta”, sanoin hiljaa, ja ensimmäisen kerran ystävyytemme aikana annoin Watsonin nähdä todelliset kasvoni. Kaiken sen, mitä tunsin häntä kohtaan; rakkauden, kipeän kaipauksen ja halun, joka kasvoi sisälläni rajumyrskyn tavoin.
“Holmes!”
Hänen antautuva henkäisynsä mursi minun itsehillintäni ja vedin hänet lähemmäksi, ajatellen mielessäni, etten tahdo päästää hänestä irti enää koskaan. Hän ei vastustellut kun suutelin häntä, vaan vastasi kiihkolla, joka sai minut vapisemaan kauttaaltaan.
Tällä kertaa minun sydämeni oli mukana, eikä toisen ihmisen läheisyys ole koskaan tuntunut näin hyvältä. Watson oli halussaan kaunis, ja kun me viimein rakastelimme, annoin hänelle itsestäni kaiken, yhtään pidättelemättä.
“Minä luulin, että menetin sinut”, hän kuiskasi, hyväillen minua yhä uudelleen, kun viimein makasimme sylikkäin ja tyydyttyneinä. On aivan kuin hän ei vielä olisi uskaltanut uskoa onneensa ja siihen, etten jätä häntä koskaan.
“Olen pahoillani, että satutin sinua. Jos olisin edes aavistanut, että tunnet samoin, olisin kertonut jo vuosia sitten”, aloitin, mutta hän keskeytti anteeksipyyntöni.
“Älä välitä siitä. En tahdo ajatella sitä nyt, kun olen viimeinkin saanut sinut siihen, mihin kuulut.”
“Juuri niin. Tähän minä kuulun, sinun syliisi, enkä jätä sinua koskaan”, minä sanoin, painautuen lähemmäs. Huokasin tyytyväisenä, kun Watson silitti hiuksiani ja ensimmäistä kertaa elämässäni olin täydellisen onnellinen.
* * * *
Carlisle viipyi katolla vielä hetken, kuunnellen haikeana yläkerran makuuhuoneesta kuuluvia ääniä. Hän oli tullut synnyinmaahansa siinä toivossa, että löytäisi itselleen vihdoin kumppanin elettyään yksin jo kaksi vuosisataa ja hetken hän oli jo luullut löytäneensä etsimänsä. Niin ei selvästikään ollut tarkoitettu, vaikka hän yhä edelleen oli sitä mieltä, että Sherlock Holmesista olisi tullut upea kumppani hänen rinnalleen; kaunis ja vahva. Pettymys kirpaisi, mutta Carlisle oli varma siitä, että hän oli tehnyt oikein saattaessaan rakastavaiset yhteen.
“Hyvästi, Sherlock Holmes. Tule onnelliseksi. Watsonisi saa olla kiitollinen saatuaan sinut omakseen”, Carlisle kuiskasi hiljaa, ja kääntyi lähteäkseen.
FIN.
