Nimi: Murtumispiste
Kirjoittaja: zilah
Fandom: Sherlock Holmes
Henkilöt: Sherlock Holmes/Dr. Watson
Lajityyppi: Synkistelyä, romantiikkaakin
Ikärajavaroitus: K-12
Vastuuvapaus: Minen omista kumpaakaan näistä charmikkaista herrasmiehistä, pahus sentään. He kuuluvat Sir Arthur Conan Doylelle. Mutta leikkiminen heillä on sentään sallittua, onhan?
Varoitukset: Slashia, synkistelyä
Kirjoittajan alkusanat: Tämä ficci on kirjoitettu Finin
Genrehaasteeseen ja perustuu Holmesin juttuun nimeltään Charles Augustus Milverton. Siinähän Holmes kosiskeli nuorta naista, joka oli hänen takaa-ajamansa rikollisen talossa sisäkkönä.
Yhteenveto: Holmesin välinpitämättömyys muiden ihmisten tunteista saa Watsonin vihdoin tekemään raskaan päätöksen. Hän saa kuitenkin huomata paitsi sen, että Holmes on salannut häneltä jotakin tärkeää, myös sen, että jokaisella on murtumispisteensä.
Kertokaahan, mitä pidätte,
zilah
Murtumispiste Watson:Hetken saatan vain tuijottaa Holmesia, kun hän on pudottanut pomminsa minun niskaani, mutta sitten tunnen valkohehkuisen raivon työntävän tieltään kaiken järkevän ajatteluni.
“Sinä... sinä... mitä? Käytit hyväksesi sitä tyttöparkaa... PELKÄN JUTUN VUOKSI!” Minä huudan, ja ensimmäisen kerran pitkän ystävyytemme aikana Holmes perääntyy minun purkaukseni tieltä. Hänen ilmeensä on paitsi yllättynyt, myös selvästi säikähtänyt.
Hetken olen tyytyväinen saatuani edes pienen särön hänen kivikovaan ulkokuoreensa, mutta sitten raivoni laantuu ja tilalle astuu silkka epätoivo.
Nytkö vasta näen Holmesin todelliset kasvot, kaikkien näiden vuosien jälkeen? Onko hänen sisin minänsä todella tuo kylmäsydäminen hirviö, ei yhtään parempi kuin ne rikolliset, joita hän jahtaa työkseen?
Hän astuu minua lähemmäs, mutta kavahdan hänen luotaan niin kuin hän olisi lyönyt minua. Tahdon hänestä niin kauaksi kuin suinkin mahdollista ja pelkkä ajatus siitä, että hän koskettaisi minua, saa kuvotuksen tunteen nousemaan sisälläni. Ja siltikään se tunne ei ole mitään verrattuna siihen tunteeseen mikä sisimpäni valtaa, kun viimeinkin ymmärrän kuinka asiat välillämme todella ovat.
Minä olen tuhlannut yli kymmenen vuotta elämästäni rakastamalla miestä, joka ei tule koskaan vastaamaan tunteisiini. Nyt ymmärrän olla kiitollinen, etten koskaan uskaltautunut kertomaan Holmesille, sillä hän olisi aivan taatusti tallonut minutkin jalkoihinsa samalla tavoin kuin lukemattomat muut onnettomat. Eikö hän jo näinkin ole käyttänyt minua hyväkseen lukemattomin mahdollisin tavoin ja osoittanut yhä uudestaan, ettei minun tunteillani ole hänelle mitään väliä?
“Watson? Mikä sinun on?”
Kysymys uppoutuu tajuntaani jostakin sumun lävitse, mutta ei kykene herättämään minussa sitä tavallista, säälittävää reaktiota. Minua puistattaa kun muistan, kuinka iloinen yleensä olen, että hän vaivautuu olemaan minusta huolissaan. Mutta se huolenpito on pelkkää illuusiota. Ei Holmes minun vointiani siksi kysy, että sillä olisi hänelle muuta merkitystä kuin se, että olen hyödyllisempi tyynenä. Tällaisena, tunnekuohun vallassa, voisin vaikka tehdä jotakin radikaalia. Kuten sen, mikä minun olisi selvästikin pitänyt tehdä jo vuosikausia sitten.
Avaan silmäni ja kohtaan Holmesin huolestuneen katseen. Olen nyt tyyni, jopa jäätävä; täydellinen vastakohta äskeiselle raivonpurkaukselleni ja näen, että Holmes on hämmentynyt.
“Voin aivan hyvin, kiitos vain kysymästä. Itse asiassa, mieleni on nyt selkeämpi kuin moniin aikoihin”, sanon kylmästi ja käännyn lähteäkseni. Vielä ovella vilkaisen olkani ylitse ja pudotan pommin, jonka toivon saavan edes pienen särön aikaiseksi entisen ystäväni raudanlujaan kuoreen.
“Yksi asia vielä. Älä odota minusta seuraa tuleviin juttuihisi. Heti kun maanantaiaamu koittaa, alan etsiä itselleni uutta asuntoa.”
En odottanut sanojeni vaikutusta, vaan painoin huoneen oven perässäni kiinni ja nousin yläkertaan oman huoneeni väliaikaiseen rauhaan.
* * * *
Tuskan vallassa aloin siivota huonettani. En vielä uskaltanut edes päästää ajatuksiini sitä tosiasiaa, että elämäni oli peruuttamattomasti muuttunut. Vain muutaman harkitsemattoman sanan vuoksi olin menettänyt ystäväni. Holmes oli ylpeä mies, eikä taatusti alentuisi pyytämään anteeksi. Minä itsekään en voisi niin tehdä, jos aioin säilyttää edes pienen osan itsekunnioituksestani. Olin sitäpaitsi alistunut Holmesin kynnysmatoksi jo aivan liian pitkään. Vaikka kuinka sydämeni käski minun mennä ja yrittää saada sovinto välillemme, se oli viimeinkin kylmä logiikka, joka nyt puhui mielessäni. Liian paljon oli sanottu ja tehty, jotta mikään enää voisi olla samoin.
En mennyt illalliselle, mutta nälkäni pakotti minut laskeutumaan alakertaan aamiaiselle. Olin nukkunut levottomasti, mutta niin väsynyt en ollut, ettenkö kammonnut jo etukäteen tätä kohtaamista. Saatoin vain arvailla mielessäni, olisiko Holmes paikalla ja jos olisi, mitä hän sanoisi.
Epäröin oven takana vielä hetken, mutta sitten ärsyynnyin itseeni. Mitä syytä minulla muka oli hiiviskellä tällä tavoin? Sanoi Holmes mitä hyvänsä tai oli sanomatta, olin kerrankin kertonut mielipiteeni julki, enkä pelkurimaisesti vain niellyt kaikkea. Mitä tahansa tapahtuisikin, en aikonut enää jatkossakaan alistua hänen kynnysmatokseen, vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, että ystävyytemme oli ohitse ja minun todella pitäisi etsiä itselleni uusi asunto ja työpaikka.
Päätöksestäni huolimatta vapisin sisäisesti, kun vihdoin avasin olohuoneen oven ja näky, joka minua kohtasi, miltei särki sydämeni.
Holmes istui yhä samassa tuolissa, johon olin hänet eilisiltana jättänyt ja jokin hänen asennossaan häiritsi minua perusteellisesti. Oli aivan kuin hän ei olisi liikahtanutkaan koko sinä aikana kuin olin ollut huoneessani. Menin varoen hänen luokseen, ajatellen ensimmäistä vaihtoehtoa joka siinä tilanteessa tuli mieleeni. Oliko hän jälleen kerran antanut periksi kokaiiniaddiktiolleen?
Yksi katse Holmesin silmiin paljasti kuitenkin, ettei hän ollut turvautunut kemiallisiin rentotumismenetelmiin tällä kertaa, ja lisäksi näin niissä jotakin muuta, joka järkytti minua.
Ei voinut olla totta, että Sherlock Holmes, sydämetön jääkimpale, mies, jota tunteet eivät kosketa, oli itkenyt.
Ja totta se silti oli. Harmaissa silmissä ei ollut sitä sumeutta, jonka kokaiini niihin toi, Päinvastoin; tällä kertaa ne olivat suuret ja epätavallisen kirkkaat... ja ne olivat täynnä tuskaa ja kyyneleitä. Punotus hänen poskillaan ja silmissään kertoi myös siitä, että hän oli tainnut viettää tällä tavoin paitsi tämän aamun, myös suurimman osan yötä. Tiesin siinä ja silloin, etten voisi jättää häntä näin; en, vaikka se ehkä olisi ollut mielenrauhani kannalta parasta. Mikä takasi, ettei tämä ollut taas jokin uusi keino saada minut pysymään ruodussa?
“Holmes! Oletko kunnossa?” Minä kysyin varoen ja hän hätkähti kuin olisin lyönyt häntä.
“Watson. Mikä nyt? Etkö olekaan vielä lähtenyt?” Hän kysyi karheasti, kääntäen päänsä kiireesti pois. Ilman erityistä päättelyäkin saatoin arvata miksi hän kieltäytyi kohtaamasta katsettani. Holmesin kaltaiselle tulisen ylpeälle miehelle oli varmasti kova pala, että joku näki hänestä heikon ja haavoittuvan puolen.
“Minä olen tässä... vielä. Minä en tahtoisi lähteä tällä tavalla. En, kun välimme ovat tällaiset”, sanoin hiljaa, vaikka ajattelinkin, että toivoni taisi olla turha. Holmes ei näyttänyt olevan kiinnostunut säilyttämään ystävyyttämme. Ja silti, minun oli pakko yrittää vielä tämän viimeisen kerran, tai en ikinä pystyisi antamaan itselleni anteeksi.
“Mitä minun pitäisi sanoa tuohon? Sinä itse olet lähdössä, enkä usko, että mikään mitä sanon tai teen, muuttaa tilannetta. Minähän olen sydämetön ja kylmä, muistatko?” Holmes kuiskasi katkerasti, suostumatta vieläkään katsomaan minuun.
“Miksi minusta sitten tuntuu, että lähtöni jollain tasolla liikuttaa sinua silti? Eikä täysin sydämetön ihminen itke sillä tavoin kuin sinä olet tehnyt, Holmes. Olen pahoillani, että väitin sinua sellaiseksi”, sanoin huokaisten.
Holmes ei pitkään aikaan sanonut mitään ja minä aloin jo menettää toivoni, että hän koskaan sanoisikaan. Näytti yhä vahvemmin siltä, ettei hän halunnut selvittää välejämme. Sydän kivistäen aioin jo lähteä, mutta äkkiä hän rikkoi välillämme olleen hiljaisuuden.
“Minä tiesin, että tämä päivä tulee vielä.”
“Mitä sinä oikein puhut? Mikä päivä?” Minä ihmettelin.
“Juuri tämä. Päivä, jolloin olen lopullisesti pilannut välimme ja onnistun ajamaan sinut pois. Ihmettelen vain... miksi olet näin kauan jaksanut minun kanssani?” Holmes selitti alistuneesti.
“Siihen on helppo vastata. Sinä olit... olet minun rakkain ystäväni. Nämä vuodet sinun kanssasi ovat olleet minun elämäni parasta aikaa... ja myös pahinta. Minä olen elävä, tunteva ihminen, joka tarvitsee vastakaikua tunteilleen. Minä luulin, ettet sinä välitä minusta lainkaan”, sanoin vihdoin, pukien sanoiksi kipeän taakan, jota olin kantanut mukanani vuosikausia. Vaikken voisi korjata välejämme enää ennalleen, saatoin ainakin olla Holmesille rehellinen. Sen verran olin hänelle mielestäni velkaa.
“En todellakaan voi moittia sinua jos tunnet noin. Mutta... tahtoisin silti kertoa sinulle jotakin ennen kuin lähdet.”
“Mitä se on?” Kysyin turtuneesti.
Holmes nosti päänsä, kohdaten katseeni. Hänen silmänsä olivat yhä kosteat, mutta kyyneleiden alta saatoin erottaa kokonaan toisen tunteen. Koskaan ennen en ollut nähnyt ystäväni pelkäävän, mutta nyt näin, että Holmes oli yksinkertaisesti kauhuissaan. Mikään muukaan tunne ei ollut oikea kuvastamaan sitä, että hänen kasvonsa olivat valahtaneet tuhkanvalkeiksi ja hänen silmissään oleva ilme muistutti peuraa, joka valmistautuu säntäämään pakosalle. Kestää vielä hetken ennen kuin hän saa asiansa sanotuksi, mutta kun hän viimein tekee niin, se kääntää koko maailmani.
“Minä tiedän, että on aivan liian myöhäistä, mutta en voi kestää ajatusta, että lähdet tietämättä... että... että minä... rakastan sinua. Anna anteeksi.”
Hetkeen en kykene sanomaan mitään, mutta huoneessa on kaikkea muuta kuin hiljaista. Saatan kuulla raskaan huohotuksen, aivan kuin jompi kumpi meistä vetäisi viimeisiä hengenvetojaan. En vain tiedä, kumpi meistä se on. Enkä sitäkään, kumman sydän takoo niin, että kuulen sen sykinnän korvissani. Viimein kuitenkin ryhdistäydyn.
“Oliko sitä tosiaankin noin kovin vaikea sanoa?” Kysyn hiljaa, kumartuen hänen ylleen. Ojennan käteni hellään hyväilyyn ja syke sisälläni vain kiihtyy.
“Sherlock Holmes. Sinäkin... olet minulle niin kovin rakas. Enemmän kuin edes osaat aavistaa”, henkäisen viimeiset sanat hänen huuliaan vasten ja suutelen häntä tulisesti. Holmes säpsähtää rajusti, aivan kuin yrittäen paeta, mutta sitten hän kietoo kätensä kaulaani ja vastaa suudelmaani kiihkolla, joka saa kaiken muun katoamaan mielestäni. Enkä laske häntä irti sittenkään, kun meidän on pakko erota saadaksemme happea. Hän ei vastustele kun painan hänet lähemmäksi ja pidän häntä sylissäni kauan.
“Minulla on vielä muutakin kerrottavaa. En ehtinyt kertoa kaikkea eilen”, hän viimein sanoo.
“Mitä sitten? Onko meidän pakko puhua tästä juuri nyt?” Kysyn enemmän kuin vähän vastahakoisesti, vaikka tiedänkin, ettei kaikki ole välillämme vielä selvää.
“Meidän on. En tahdo sinun ajattelevan että...” Holmes aloittaa, mutta epäröi sitten.
“Minä tahdon uskoa, että sinulla oli hyvä syy toimia niin kuin toimit. Kerro minulle”, sanon tasaisesti, rohkaistakseni häntä jatkamaan. Minun on yhä vaikea hyväksyä hänen toimintaansa viimeisimmän jutun parissa, mutta jos aiomme rakentaa minkäänlaisen suhteen, minun on pakko tehdä myönnytyksiä. Ja Holmes selvästi yrittää myös.
“Minulla oli hyvä syy. Ja mitä tulee...Agathaan niin... hänelläkään tuskin oli täysin puhtaat jauhot pussissa minun suhteeni. Hänellä oli rakastaja koko sen ajan, jonka olin talossa ja minä olin hänelle vain keino saada mies mustasukkaiseksi ja kosimaan.”
Katson Holmesia rävähtämättä koko sen ajan kun hän puhuu ja näen, ettei hän valehtele. Helpotus, mutta myös lievä häpeä täyttää mieleni kun ymmärrän, että suuttumukseni on ollut perusteeton ja epäoikeudenmukainen.
“Sinun olisi pitänyt kertoa minulle jo aiemmin”, sanon hivenen moittivasti, mutta sitten vedän hänet syliini.
“Huomaan kuitenkin, että olen ollut sinua kohtaan epäoikeudenmukainen. Anna anteeksi, rakkaani.”
“Suuttumuksesi oli vähintäänkin oikeutettu. Jos ei tästä, niin niistä lukemattomista muista kerroista kun olen ollut ajattelematon ja loukannut sinua”, Holmes huokaa ja katsoo sitten minuun epäröivästi.
“Sinä sanoit... että tahdot lähteä. Oletko yhä sitä mieltä?”
“Yksi asia on ainakin selvää. Meidän ystävyytemme on muuttunut peruuttamattomasti, eikä paluuta vanhaan ole”, sanon hitaasti. Hän kalpenee ja yrittää vetäytyä kauemmas, mutta en päästä häntä.
“Minä en kuitenkaan ole lähdössä minnekään. Kuinka voisin? Minähän rakastan sinua.”
Holmesin epäröinti haihtuu ja seisomme pitkään sylikkäin. Aikanaan näyttäisin rakkauteni myös konkreettisemmin, mutta juuri nyt oli hyvä olla juuri tässä ja pitää häntä sylissäni... ja tietää, että pitkät, yksinäiset vuoteni toivottoman kaipaukseni kanssa olivat vihdoin ohi.
FIN.
