Nimi: Salaiset ovet
Kirjoittaja: Fiorella
Tyylilaji: Surumielinen draama
Paritukset: (Alice/Frank)
Ikäsuositus: K-7
Vastuuvapautus: Rowling omistaa kirjat henkilöineen, minä vain vilkkaan mielikuvituksen ja joutilasta aikaa kirjoittaa.
Yhteenveto: Alicella on oma keinonsa jaksaa Pyhän Mungon pysyvien taikavammojen osaston arkea.
Lukijalle: Osallistuu Finin
Siunattu hulluus –haasteeseen.
Salaiset ovetHullujen osastolle. Niiden parantumattomien, toivottomien tapausten. Sinne meidät on sijoitettu, ja luultavasti ihan aiheesta. Ei kai se voi sattumaakaan olla. Onhan minulla korvat, ja ihmiset puhuvat paljon.
Hullut, sekopäät, mielipuolet, kajahtaneet. Niin ne sanovat, ja ehkä ovat oikeassa sanojensa kanssa. Minäkin olen kai sellainen. Ei täällä muita ole, ei muita, jotka asuisivat täällä. Muut vain tulevat käymään ja lähtevät jälleen. Ne jotka asuvat täällä, eivät lähde minnekään. Meille hulluille huoneen ovi on koko maailman raja.
Minusta tuntuu, että hullut ajattelevat paljon ja tekevät aika vähän. Ainakin täällä, jossa me asumme, asia on sillä tapaa. Luulen, että on myös hulluja, joilla asia on päinvastoin, ainakin kuvittelisin niin olevan. Mutta on vaikea sanoa, en oikein tiedä. En tiedä montaakaan asiaa. Tuntuu että niin moni asia lipuu ohi mieleni. En ole varma oikein mistään. Joskus asiat tuntuvat asettuvan aloilleen niin että voin tarkastella niitä, mutta joskus ne vain kieppuvat hämäten ympärilläni saaden minut ainoastaan hämmennyksiin. On helpompaa vain istua ja olla ajattelematta. Silloin asiat muuttuvat helpommiksi ymmärtää, kun keskittyy kuuntelemaan olemista. Siinä hetkessä ei ole vaikeita asioita, on vain jokin olo; on hyvä olla, on paha olla, on ahdistava olla. Ja on kipu.
Kipu, se on aina läsnä. Minut rauhoitetaan taikaliemin ja joskus sidontaloitsuin, kun se käy liian voimakkaaksi kestää. Se ei välttämättä helpota minun oloani, mutta se helpottaa parantajien oloa, ja toisten hullujen. Sillä hetkellä en välttämättä hyväksy apua, mutta kun odotan hetken aikaa, se kuitenkin auttaa. Silloin on mitäänsanomaton, tyhjä olo, mutta tyhjä on parempi kuin sekava. Kun kipu tulee, se kantaa mukanaan pelottavia muistoja. On helpompi olla, kun ei muista, mutta mieleni tekee silti muistaa. Siksi muistan salaa.
Hulluille ei aikaa ole, se on lakannut. On vain hetkiä, sellaisia joita elää toinen toisensa perään. Niitä minulla riittää. Hetket sekoittuvat keskenään, mutta se ei oikeastaan haittaa. Se riittää, että niitä on olemassa. Siitä tietää, että on olemassa itsekin. Se ajatus rauhoittaa ilman loitsujakin.
Kun kellun ajattomassa tyhjiössäni, suurinta iloa minulle tuottaa niiden asioiden järjestely, jotka vielä muistan. On asioita, jotka tunnistan, ja asioita joita tiedän nähneeni joskus ennenkin, vaikka en oikein pystykään käsittämään missä se on tapahtunut. On nimiä, joiden merkitys palaa mieleeni aina toisinaan, mutta ei joka kerta. Vuoteeni vieressä nukkuu mies, joka itkee paljon. Luulen, että tiedän hänen nimensä, parantajat sanovat sen joskus ääneen. Silti minusta tuntuu, että olen tuntenut hänet toisella nimellä, ja se hämmentää minua. Sanon sen hänelle joskus, tai ainakin yritän sanoa sen sanan, jonka ajoittain muistan, mutta sanat eivät oikein tottele minua. Kieleni on unohtanut, kuinka puhutaan. Ehkä se johtuu myös taikaliemistä, ne saavat kieleni tuntumaan painavalta. Kun mies itkee, minullekin tulee surullinen olo. Toisinaan silitän hänen kättään, ja hän hymyilee, mutta sitten hän itkee taas. Hän myös tuijottaa minua usein, niin usein että se tuntuu omituiselta. Totta tosiaan se mies on melkoisen hullu, mutta ainakin hän on ystävällinen. Se mies, joka nukkuu huoneen toisella puolella, ei ole yhtä miellyttävä, ja hoitajatkin ymmärtävät sen. He vetävät verhon hänen eteensä, kun tulee yö, ja muiden täällä asuvien eteen, mutta vaikka minunkin vuoteessani on verho, sitä ei koskaan suljeta kokonaan. Luulen, että hullu mies, joka asuu sänkyni vieressä, tuijottaa minua kun nukun. Öisin hän ei itke koskaan.
Minulla on samanlaiset tohvelit kuin toisillakin hulluilla. Ne jotka eivät asu täällä, eivät käytä tohveleita vaan kenkiä. Lisäksi minulla on aamutakki ja yöpaita, mutta en löydä mistään hattuani. Olen aivan varma, että minulla on hattu, mutta vaikka etsin, en löydä sitä mistään. Kun hermostun, minulle annetaan taikalientä eikä kukaan tuo hattuani vaikka koetan huutaa sitä. Ollakseni rehellinen, joskus minusta vaikuttaa siltä, että myöskään parantajat eivät ymmärrä kovin paljoa.
Minulla on jotain sellaista, jota muilla hulluilla ei ole. Minulla on kauniita papereita. Niitä kääritään makeiden suupalojen ympärille, ja pistän jokaisen talteen. Annan kyllä hullun miehen maistaa makeisia, mutta paperin pidän itse. Ne ovat tärkeitä papereita. Sellaisia ei ole kenelläkään muulla, siksi säilytän joka ikisen. Luulen, että niitä kutsutaan muistoiksi.
Kun on hyvä hetki, katson kauniita papereita. Laitan ne pinoon, laitan ne erilleen. Joskus nuolen niiden takaa ja muistan herkullisen makeisen maun. Kun niitä nuolee, ne muuttuvat tahmeiksi ja liimaan niitä seinälle, mutta siitä parantajat eivät pidä. Kun he irrottavat paperit seinistä, huudan kovasti, ja kun huudan, kipu nousee jälleen pintaan ja hyvä hetki muuttuu pahaksi, hirvittävän pahaksi. Myös hullu mies itkee, kun kuulee minun huutoni, ja se tekee toisetkin hullut levottomiksi. Täällä hullujen osastolla ei tykätä siitä, että on levoton olo. Silloin saa taikalientä ja huutaminen loppuu, kun kieli painaa liian paljon voidakseen sanoa mitään.
Täällä ei ymmärretä, miksi kauniit paperit ovat tärkeitä. Ne ovat silti tärkeitä, mutta kun yritän kertoa niistä, sanat eivät tule. Paperit ovat kuvia. Kun katson niitä, näen puun, ja yhtäkkiä
muistan puun. Mieleeni tulee kuva, joka on niin elävä, niin lähellä, että tunnen lehtien tuoksun, kuulen naurun, näen hedelmän, ja sillä hetkellä minulla on niin hyvä olla, että nauran ääneen. Hetki haihtuu, kuva katoaa, mutta sitten katson toista paperia ja näen lapsen, sen pienet hapuillen ojentuvat sormet ja vilpittömän puhtaan ilon ja ihmetyksen kun lapsi koskettaa hedelmää sormillaan ja laittaa sen suutaan vasten. Ne todella
ovat tärkeitä papereita. Ne ovat kuin välähdyksiä jostain hyvin kaukaa ja silti niin läheltä, ja niistä tulee pelkästään hyvä olo. Ne vievät pois hullujen osastolta, kuin pienet ovet, joista kukaan muu ei pysty kulkemaan. Ehkä juuri siksi parantajat koettavat viedä paperini pois, varastaa ne kun en huomaa. Hullujen ei kuulu lähteä pois, meidän paikkamme on tässä huoneessa. Mutta minä karkaan, salaa. Pakenen salaisista ovistani.
Ja sitten on se poika. Hän näyttää kerta kerran jälkeen erilaiselta, mutta tunnistan hänet silti. En oikein saa hänen nimeään kielelleni, mutta jotain sellaista hänessä on, että tunnen sydämeni lämpenevän. Ehkä hän on jotenkin tärkeä. Minusta tuntuu toisinaan niin hurjasti siltä, että on jotain, mitä minun tulisi muistaa hänestä. Kun katson poikaa, on melkein kuin katsoisin erityisen tärkeää paperia, mutta en aivan ymmärrä mitä siinä näen. Ja kuitenkin minulla on hyvä olo.
Poika on monta kertaa tuonut minulle lisää makeita herkkupaloja, jotka on kätketty kuvien alle. Kenties hän ymmärtää, että niihin sisältyy muutakin kuin sokerimakeinen. Hän on ehkä ainoa, joka näkee kuvat, näkee ne pienet ovet, näkee saman kuin minäkin näen. Pitelen paperia, jossa on tärkein kuva, se jossa pieni lapsi puristaa kaulasta hyvin onnellista naista. Se kuva tuo kaikista kuvista onnellisimman olon, oikein hyvän olon. Poika näyttää surulliselta, ja siksi nousen sängyltä, kävelen lähemmäs huojahdellen taikaliemen raskauttamilla jaloillani. Ojennan hänelle sen kauniin kuvan, ja vaikka sanat eivät tule, poika ymmärtää. Hän näkee saman kuin minä, tiedän sen. Vaikka hetken aikaa hän näyttääkin aivan samalta kuin hullu mies ennen purskahtamistaan itkuun, hänen poskilleen kaartuu sama hymy kuin onnellisen kuvan naisella.
~ * ~ * ~
