Kirottu misteli
paritus: Remus/Severus
ikäraja: K-12
genre: fluffia huumorilla
yhteenveto: “Miten sen saa pois?” “Se on misteli, senkin idiootti, mitäs luulisit?”
A/N: Vanha rakas OTP, joka aikanaan joutui siirtymään dynaamisemman duon tieltä, teki nyt aika helvetinmoisen paluun… Mistä tätä fluffia oikein tulee?! Nyt on varmaan jo aika lopettaa tää jeesustelukin, kun touhu meni näinkin söpöksi. Yh.
Tarinan keskiössä esiintyvä mahtava misteli ei ole kokonaan minun keksimäni, ideaa on joskus tullut jalostettua useammankin kaverin kanssa.
Kalunterin luukku nro 21.
Severus rojahti nojatuoliinsa, loitsi äkäisesti takkaan tulen ja manasi mielessään raskaasti jo ties kuinka monennen kerran illan aikana. Kirottu rehu hänen päänsä yläpuolella välkehti niin, että ohimoissa jomotti, ja mies puhalsi kasvoilleen varisseet hileet pois. Apu oli kuitenkin varsin olematonta, sillä uutta kimalletta putoili hänen päälleen jatkuvasti. Severus ei ollut milloinkaan erityisemmin pitänyt joulusta, mutta tämä oli jo liikaa. Nyt hän voisi täysin rehellisesti sanoa vihaavansa syvästi joulua kaikkine raivostuttavine lieveilmiöineen, kuka helvetin idiootti oli ikinä mennyt keksimään mitään niin typerää?
Kaikki olivat varmasti alusta alkaen tajunneet, ettei Weasleyn kaksosista ja Sirius Mustasta saman katon alla voinut seurata mitään hyvää, mutta mitään näin kammottavaa ei edes Severus, pessimistien kruunamaton kuningas, ollut osannut odottaa. Oli tietysti jo tarpeeksi paha nähdä niitä kahta kiusanhenkeä Kalmanhanaukiolla vapaa-ajalla, mutta kuulla näiden kyselevän Mustalta hyviä vinkkejä tuotekehittelyyn… Severus värähti inhosta jo muistellessaankin niitä lyhyitä keskusteluja, joilta ei ollut voinut kovistakaan yrityksistä huolimatta välttyä. Severukselle oli ollut päivänselvää, että mikäli hän joutui pakon edessä vierailemaan Killan päämajalla, hänen olisi järkevää pysytellä mahdollisimman kaukana niistä kolmesta maanvaivasta. Ja parhaansa hän oli tehnytkin - ikävää vain, ettei sekään ollut ilmeisesti riittänyt.
“Tämähän on MAHTAVAA!” Musta suorastaan ulvoi naurusta heti astuttuaan keittiöön.
Severus ei käsittänyt, mitä mies tarkoitti, eikä häntä kiinnostanut ottaa siitä selvää, mutta Musta käveli suoraan hänen luokseen ja katseli silmät lapsekkaasta innosta kiiluen jotain, joka oli ilmeisesti aivan Severuksen pään yläpuolella. Severus päätti jättää miehen huomiotta, siemaisi vain teetään ja toivoi, että Albus suvaitsisi saapua pian paikalle. Häntä väsytti, eikä hän jaksaisi sosialisoida Mustan kanssa sekuntiakaan.
“Kumpi sen laittoi?”
“Anteeksi?”
“Nyt ne limat pois korvista, Ruikuli, kumpi sen laittoi? Fred vai George?”
Kaksosten mainitseminen nosti heti pahat aavistukset Severuksen mieleen, mutta kun hän vilkaisi päänsä yläpuolelle, hän käsitti heti aliarvioineensa tilanteen hirveyden. Se oli katastrofi. Maailmanloppu. Itsemurhan paikka.
Hänen päänsä yläpuolelle oli ripustettu ilmassa killuva lumottu mistelinoksa.
Mustan tehdessä eräänlaista naurukuolemaa vieressä Severus kokeili ensin karkotusloitsua misteliin. Loitsu ei toiminut, oksa vain alkoi välkkyä vuoroin punaisena ja vihreänä. Sen jälkeen hän yritti katouttaa sen, minkä seurauksena heleä tiuku alkoi helähdellä hänen jokaisen liikkeensä mukaan. Räjäytyskirouksen seurauksena mistelistä alkoi varista hopeisia ja kultaisia hileitä Severuksen päälle, ja Musta pyyhki riemunkyyneliä silmistään.
“Se on parempi kuin osasin kuvitellakaan! Klassikko on syntynyt!” mies läähätti ja tuijotti Severusta iloisena kuin mikäkin armonpalan saanut rakki. “Vielä kerran, ihan tosissaan, seuraavaksi sen pitäisi alkaa soittaa Petteri Punakuonoa!”
“Miten sen saa pois?” Severus kysyi happamana ja mietti, miten pahat seuraukset hän saisi kärsiä, jos kokeilisi seuraavaa loitsua Mustaan.
“Se on misteli, senkin idiootti, mitäs luulisit?”
Vaikka Severus olikin miettinyt päänsä puhki, hän ei millään ymmärtänyt, missä vaiheessa kaksoset olivat sen tehneet. Hän ei ollut mielestään nähnyt sinä päivänä kumpaakaan, ehkä Potter oli sekaantunut mukaan juoneen lainaamalla sitä pahuksen näkymättömyysviittaansa…
“Severus?”
Severus hätkähti hieman kuullessaan jonkun kutsuvan häntä, sitten hän vilkaisi takassa loimuaviin liekkeihin ja näki Remus Lupinin kasvot. Hienoa, tämä enää puuttuikin, ei edes hetken rauhaa nöyryytyksien välissä. Hän pyyhkäisi nenänsä päälle kasaantuneen kimallekeon pois, kohensi asentoaan niin että tiuku suorastaan lauloi, ja suuntasi siihen pahuksen ihmissuteen niin äkäisen katseen kuin vain osasi.
“Niin?”
“Anteeksi, jos häiritsen -”
“Kyllä häiritset.”
“- mutta kuulin Siriukselta… hmm… ongelmastasi ja -”
“Sinun täytyi nähdä se itse?”
“- ajattelin, että voisin ehkä olla avuksi.”
“Niinkö?”
Severus mietti asiaa hetken, tuli siihen tulokseen, että pärjäisi vallan mainiosti ilman jonkun puoli-ihmisen tunarointia ja väkinäistä hymyä, mutta ilmeisesti Lupin tulkitsi hänen hiljaisuutensa myöntymiseksi, sillä äkkiä liekit leimahtivat vihreiksi ja Lupin seisoi hänen edessään pudistellen tuhkaa nukkavierulta kaavultaan. Severus oli vähällä ilmoittaa, ettei ollut kutsunut Lupinia luokseen, mutta unohti kaikki pisteliäät sanansa toisen nojautuessa äkkiä hyvin lähelle. Lupin tarkasteli misteliä huolellisesti joka puolelta, tökki sitä kevyesti, taisi jopa lopulta nuuhkaistakin sitä.
“Tämä on siis kaksosten tuotteita?”
“Helvetistäkö minä tiedä, kenen se on!” Severus äyskähti ja huitaisi kädellään häätääkseen Lupinin kauemmas. “Musta ainakin ilmeisesti ajatteli sen olevan niiden sietämättömien kakaroiden aikaansaannos.”
“Sen käsityksen minäkin sain”, Lupin virkkoi ja hymyili anteeksipyytelevästi. “Olen pahoillani, mutta ne pojat ovat suorastaan lyömättömiä näissä asioissa, ja kun heillä on vielä ollut Sirius mukanaan tätä suunnittelemassa ja toteuttamassa -”
“Ja tulit sitten tänne asti kertoaksesi tuon! Kiitos, Lupin, kiitos tästä korvaamattomasta avustasi. Hetken jo kuvittelin, että Tylypahkan entinen pimeydenvoimilta suojautumisen professori voisi olla kykeneväinen tekemään jotain tällaiselle typerälle pilalle, mutta ilmeisesti luulin liikoja.”
“Oh, olen pahoillani -”
“Sanoit sen jo kerran.”
“- kuvittelin, ettet haluaisi minun kokeilevan enää mitään loitsuja, mutta toki jos -”
“Uskallakin tehdä mitään!” Severus parahti ja nousi vaistomaisesti tuolistaan paetakseen Lupinia ja tämän taikasauvaa. Tilanne oli jo valmiiksi riittävän paha ilman punakuonoakin.
“Hyvä on, ei loitsua”, Lupin hymähti hyväntuulisesti ja laittoi taikasauvansa takaisin vyölleen. “Ja jos totta puhutaan, en alun perinkään aikonut tarjota apuani taikuuden muodossa. Tiedän sinun itsekin hallitsevan sen puolen vallan mainiosti. Tarkoitukseni olikin… hmm… hoitaa ongelma niillä keinoilla, joita sinulla itselläsi ei ole käytettävissä.”
“Ja mitäköhän ne sitten mahtavat olla?”
“Minä ajattelin suudella sinua.”
Severus oli jo avannut suunsa vähättelevään vastaväitteeseen, se halvatun ihmissusi ei varmastikaan osaisi mitään sen paremmin kuin hänkään, mutta Lupinin sanat saivat hänet sulkemaan suunsa lähestulkoon loksahtaen. Lupin ajatteli… mitä? Mies oli tullut hänen luokseen… Hän aikoi… nuolla limapalloa, kuten Sirius Musta oli asian ilmaissut.
Sen oli pakko olla pilaa. Lupin oli selkärangaton, täysin ystäviensä ohjailtavissa, ja nyt ilmeisesti sitten viimeinkin suostunut osallistumaan Severuksen pilkkaamiseen. Varsinainen vitsihän se olisikin, hän ja Lupin suutelemassa, Lupin muka tekemässä moisen uhrauksen ihan hyvää hyvyyttään, todistaisi vain hänen säälittävyytensä… Ei ikinä. Severus nöyrtyisi ennemmin menemällä ylihuomenna vierailulle Malfoyden luokse se pahuksen kasvi mukanaan, tai maksaisi jollekulle, mutta Remus Lupin…
Totuuden nimissä Severuksen oli myönnettävä itselleen, ettei ajatus Lupinin suutelemisesta itsessään ollut lainkaan vastenmielinen, päinvastoin - hän antautuisi oikein mielellään ihmissuden suudeltavaksi, ne rohtuneet huulet hänen huulillaan ja eläimellisellä ahneudella tutkiva kieli hänen suussaan… Mutta ne jälkiseuraamukset.
“Voi Severus, älä nyt suotta näytä noin järkyttyneeltä”, Lupin naurahti, ja Severuksesta tuntui, että ihmissusi oli jollain ilveellä hivuttautunut lähemmäs. Pahuksen saalistaja. “Varmasti sinulle oli selvää, että se ainakin toimisi.”
“Tietysti.”
“No?”
“Mitä ‘no’?”
“Miten on? Auttaisin sinua oikein mielelläni, jos se vain sopii…”
“Jos se vain sopii? On sinulla otsaa, sinä saastainen puoli-ihminen, olettaa nyt, että -”
Mutta Severus ei koskaan ehtinyt ruotia Lupinin olettamuksia, sillä toinen kyllästyi kuuntelemaan hänen iänikuista monologiaan ja vaiensi hänet lempeällä suudelmalla. Aluksi Severus luonnollisesti yllättyi ja kavahti taaksepäin, mutta vyötärön ympärille kiertyneet vahvat kädet pitivät hänet paikallaan, estivät häntä rimpuilemasta vastaan ja siis käytännössä pakottivat hänet sulamaan suudelmaan. Lupinin huulet olivat kuivat ja karheat, mutta niiden pehmeät liikkeet tekivät suudelmasta sulavan, suorastaan nautinnollisen. Severus sulki silmänsä ja vastasi toisen kielen kosketukseen, peli oli jo menetetty, joten oli syytä ottaa tilanteesta kaikki irti ennen naurunalaiseksi joutumista.
Lopetettuaan Lupin naurahti ja pyyhki kimallehippusia ensin omilta kasvoiltaan, sitten Severuksen. Ihmissuden katse oli läpitunkeva ja ilkikurinen, täynnä vihjailuja, hänen suupielensä kaartui kaikkea muuta kuin tavanomaiseen harmittomaan hymyynsä, ja Severus tunsi punan kohoavan kasvoilleen. Kääntyessään pois hän kuuli tiu’un helähdyksen, ja Lupin nauroi taas. Mutta käheämmin.
“Kirous täytyy ilmeisesti purkaa asteittain.”
Ja ennen kuin Severus ehti sanoa tai tehdä mitään, Lupin suuteli häntä uudelleen. Ja uudelleen. Kun hän viimein saattoi jälleen vilkaista mistelinoksaa, se oli lopettanut myös välkehtimisen. Sen sijaan Severus epäili, että hänen omat kasvonsa hohkasivat punertavina, hän oli hengästynyt ja kuumissaan ja painettu tiiviisti seinää vasten. Lupinin rintakehä kohoili kiivaasti kiihtyneen hengityksen tahdissa, kun heidän huulensa kohtasivat vielä viimeisessä suudelmassa, ja Severus toivoi sen jatkuvan, jatkuvan, mahdollisimman kauan, vaikka hänen vartalonsa saattaisikin häpeällisillä reaktioillaan nolata hänet lopullisesti. Hän vaikersi hiljaa Lupinin suuhun ja suorastaan ripustautui mieheen, kultaiset ja hopeiset hileet lipuivat kieleltä toiselle.
Se oli ohi aivan liian nopeasti. Lupin vetäytyi kauemmas ja Severus tajusi hien nousseen selkään, kaulalle, toisen kaapuun tarrautuneisiin käsiin. Hän irrotti otteensa ja värisi toisen kehon lämmön kaikotessa. Lupin katseli mietteliäänä hänen päälakeaan.
“Kummallista”, ihmissusi totesi hiljaa, hänen äänensä kuulosti epätavallisen paksulta. “Se on edelleen paikoillaan.”
“Mitä?”
“Se misteli. Se ei lähtenyt.”
“Ei lähtenyt? Mutta eikö sen nimenomaan pitänyt -”
“Niin minä luulin.”
“No, ehkä…” Severus yskähti hiljaa ja yritti koota itseään, ettei kuulostaisi liian innokkaalta. “Ehkä meidän pitäisi vielä… tiedäthän… yrittää vielä kerran.”
“Olen pahoillani, Severus, mutta en usko sen toimivan.”
“Sääli. Tarkoitan… Miten niin et? Miksei se muka toimisi? Kyllähän se tähänkin asti tuntui toimivan… oikein hyvin… siihen misteliin siis…”
“Minä luulen, että tämä osuus on Siriuksen tekosia”, Lupin sanoi vaisusti ja katsoi Severusta alta kulmiensa, hymyillen. “Ja kun ottaa huomioon hänen huumorintajunsa… Luulen, että minun täytyy suudella sinua johonkin muualle…”
Remus heräsi talviaamun lempeän auringon säteisiin. Hän venytteli nautinnollisesti ja painautui sitten lähemmäs Severusta, veti vielä peiton paremmin heidän ylleen. Niin kylmäkiskoiseksi mieheksi toisen keho oli yllättävän lämmin, äärettömän miellyttävä hänen sylissään ja allaan, ja Remus silitti Severuksen liukkaita hiuksia toivoen, että tämä jatkaisi uniaan vielä muutaman tovin.
Misteli oli toiminut paremmin kuin hän oli uskaltanut uneksiakaan, ehdottomasti hänen parhaita sijoituksiaan kautta aikojen. Remus ei kuitenkaan ollut aivan varma, viitsisikö kertoa kaksosille, kuka oli kähveltänyt heidän prototyyppinsä ja jättänyt korvaukseksi vain pari kaljuunaa, sillä vaikka tuotteen kehittelijät varmasti arvostaisivatkin palautetta, Severus olisi raivoissaan, jos totuus ikinä saavuttaisi hänen korvansa. Ehkä hän voisi lähettää kaksosille nimettömän viestin…? Ja hyvitellä aiheuttamaansa mielipahaa ja lisätyötä vihjaamalla kaikista niistä loistavista ominaisuuksista, joita hän oli misteliin lisännyt…?
Severus ynähti unissaan, kohensi asentoaan ja painautui sitten lähemmäs Remusta. Remus päätti suosiolla jättää eettiset pohdintansa myöhemmäksi, suukotti Severuksen kimaltavien hileiden koristamaa poskea ja kietoi kätensä tämän ympärille. Valheilla saattoi olla lyhyet jäljet, mutta ainakin tähän mennessä hän oli suorastaan rakastanut joka ainoaa hetkeä.
