11. Menneisyyden varjotUusi lukukausi oli alkanut rauhallisesti, joskin laiskasti. Remus oli varannut kunkin vuosiluokan ensimmäiseksi tunniksi nimettömät pistokkaat vain nähdäkseen, kuinka paljon pöllämystyneet oppilaat olivat joululomansa aikana unohtaneet. Oli harmi, ettei Hermione ollut vieläkään palannut koulunpenkille, sillä tämä olisi tuonut paljon kaivattua vaihtelua luokan jähmeyteen.
Hän huokaisi ja vilkaisi ohimennen Harrya. Tämä oli raapustanut paperinsa nopeasti täyteen ja tuijotti nyt häntä lasittunein katsein, leuka kämmeneen piilotettuna. Harryn käytös oli yleisestä poissaolevuudesta huolimatta erikoista, ja Remus tunsi halua pyyhkäistä poskeaan. Oliko siihen jäänyt osa hänen aamiaisestaan?
Harry oli käynyt hänen luonaan joka ilta, kuten tavallista, eikä hän ollut puuttunut täysikuuepisodiin kevyttä mainintaa lukuun ottamatta. Mitään pahaa ei ollut tapahtunut ja niin kauan kuin hän muisti juoda sudenmyrkkyjuomaa täysikuuta edeltävän viikon ajan, mitään pahaa ei tulisikaan tapahtumaan. Olettaen, että Harry haluaisi vierailla hänen luonaan seuraavanakin täysikuuna. Hän ei panisi sitä lainkaan pahakseen.
Vaikka Harry oli viipynyt hänen luonaan vain muutaman tunnin, pitkästä yöstä lohjennut palanen oli nopeuttanut aamun tuloa suunnattomasti. Vasta Harryn lähdettyä hän oli ymmärtänyt, kuinka paljon hänelle merkitsi, että joku pitkästä aikaa hyväksyi hänet niin ihmisenä kuin sutena. Ja mikä parasta, tahtoi viettää aikaa hänen kanssaan hänen olomuodostaan huolimatta.
Harry oli paitsi rohkea, myös uskollinen ystävä, joka näki pintaa syvemmälle. Remus ei ollut koskaan nähnyt Harryn kavahtavan häntä tai olevan haluton viettämään aikaa hänen kanssaan, päinvastoin. Harry muistutti tässäkin suhteessa niin paljon vanhempiaan, että Remuksen rintaa kouraisi. Tämä oli perinyt sekä isänsä että äitinsä hyvät puolet ja lisännyt sekoitukseen vielä oman, ainutlaatuisen arominsa.
Äkkiä Remus tajusi, että he olivat Harryn kanssa tuijottaneet toisiaan jo usean minuutin ajan. Suurin osa oppilaista oli jo lopettanut raapustelunsa ja laskenut sulkakynänsä pulpetille odotellen tunnin loppumista. Remus riuhtaisi katseensa irti Harrysta ja rykäisi. Hänen poskiaan kuumotti.
"Aika loppui. Jättäkää vastaukset pöydällenne. Kotiläksyksi pergamenttirullallinen okklumeuksesta, keskustelemme siitä ensi tunnilla. Voitte poistua", hän tokaisi kymmenen minuuttia ennen kellonsoittoa.
Hämmentyneet oppilaat katosivat luokasta viimeistä myöten — tai niin Remus luuli heilautettuaan sauvaansa ja sulkiessaan salkkuaan, jonne pergamenttirullat olivat lentäneet siisteihin riveihin. Sitten hän kuuli tuolinjalkojen raapivan lattiaa ja kohotti katseensa. Harry oli jäänyt paikoilleen tunnin päättymisestä huolimatta.
"Hieno tunti", Harry sanoi hymyillen lähestyessään opettajanpöytää.
Remus hymyili epävarmasti takaisin. Harvoin pistokkaista herui kehuja.
Harry istahti Remuksen pöydän reunalle, ja Remuksen katse harhaili hetken Harryn kapeassa lantiossa sen piirtyessä esiin kiristyvän kaavun alta. Säikähtäneenä hän nytkäytti katseensa pois ja vilkuili vaivautuneena salkkuaan. Hänen suutaan kuivasi yllättäen.
"Kuule, ajattelin mennä käymään Tylyahossa. Lähdetkö mukaan? Voisimme käydä tervehtimässä Hermionea ja Kathleenia", Harry kysyi. Oikeasti hän oli tahtonut pyytää Remuksen lasilliselle Kolmeen luudanvarteen, mutta ei uskaltanut. Kathleen oli hyvä tekosyy yhteiselle visiitille Tylyahoon.
Remuksen mieliala laski, sillä hän tiesi joutuvansa tuottamaan Harrylle pettymyksen. Hänellä oli aivan liian paljon tekemistä, että hän ennättäisi lähteä kyläilemään. Sitä paitsi hänen mieleensä palautui välittömästi heidän viimeisin reissunsa Tylyahosta ja se, miltä hänestä oli tuntunut, kun Harry oli istunut hänen päällään. Hänen kaapunsa kaula-aukosta valutettu kylmä lumikaan ei ollut onnistunut viilentämään hänen tunteitaan.
Hän kurtisti kulmiaan. Hän oli todellakin irstas mies edes ajatellessaan Harrysta moista. Hän oli tämän opettaja ja tämä hänen oppilaansa. Hän oli tämän kummisedän korvike, ja tämä, jos ei lapsi niin ainakin huomattavasti häntä nuorempi. Hän olisi vastuullinen ja pitäisi päänsä kylmänä!
Harry heilutteli hermostuneena pöydän reunan yli roikkuvia jalkojaan, ja Remus tajusi, ettei ollut vastannut mitään tämän kysymykseen. Hän terästi itsensä, sillä Harry ei ollut häntä varten. Ei sillä tavoin.
"Olen pahoillani, mutta tänään en taida ennättää", hän sanoi lopulta, mutta kun Harryn laskeutuvat suupielet saivat hänet heltymään, hän jatkoi: "Käy toki iltateellä kun palaat takaisin."
Harry nyökkäsi ja koetti hymyillä, vaikka olikin pettynyt Remuksen vastaukseen.
"Yritän ehtiä käymään", hän sanoi ja laskeskeli jo mielessään, montako minuuttia ehtisi istua Weasleyillä ennen kuin hänen pitäisi lähteä takaisin ennättääkseen hyvissä ajoin Remuksen luo. Ehkä hän ottaisi luudan, niin matka nopeutuisi huomattavasti.
Harry oli tuijottanut Remusta lähes koko oppitunnin ajan, koska ei kerta kaikkiaan pystynyt hillitsemään itseään. Hän ei ollut ennen huomannut, miten pehmeät Remuksen silmät olivat. Melkein kuin sulaa suklaata. Ja tämän hiusten hopeaiset raidat kimalsivat huikaisevan kirkkaina pilvettömältä taivaalta loistavan auringon säteissä. Hän oli istunut kuin noiduttuna, kykenemättömänä kääntämään katsettaan pois.
Ja sitten Remus oli katsonut häntä.
Tämän intensiivinen katse oli sytyttänyt hänen vatsaansa korventavan tulen, joka kasvoi ja kasvoi jokaisen venyneen sekunnin aikana. Hän oli hukkunut Remuksen silmiin ja halunnut vain ja ainoastaan koskea tätä ja tuntea tämän lämmin iho kätensä alla. Ja suudella tämän huulia. Kyllä, se oli ehdottomasti ensimmäisenä hänen toiveissaan. Remuksen huulet olivat taatusti sametinpehmeät.
Hän tiesi mitä halusi, mutta ei uskaltanut, saati sitten osannut toimia halujensa mukaisesti. Hän ei tahtonut vaikuttaa lapselta Remuksen silmissä, sillä tämän tuli nähdä hänet aikuisena — jonain muuna kuin Jamesin ja Lilyn poikana. Hän halusi, että Remus näkisi hänet miehenä ja tasaveroisena itsensä kanssa. Siksi hän olisi tahtonut viedä Remuksen lasilliselle, istua tämän kanssa saman pöydän ääressä juttelemassa niitä näitä. Kuin kaksi ystävää, joista voisi tulla jotain enemmänkin.
Mutta Remus oli sanonut ei.
Siitä huolimatta hän ei tahtonut poistua aivan vielä. Remuksen seurassa hänen olonsa muuttui kummalliseksi. Hän halusi lähteä pois, mutta samaan aikaan tahtoi jäädä. Hän jännitti jatkuvasti, mitä sanoisi tai mitä Remus sanoisi, eikä tahtonut tietää, mitä olisi tehnyt käsillään. Mutta kaikesta huolimatta jokin Remuksessa veti häntä lähelleen. Jokin Remuksessa sai hänen olonsa kuplimaan riemusta ja muustakin.
"Mitä aiot tehdä tänään?" hän kysyi nopeasti, kun Remus oli nousemassa ylös.
Remus laskeutui takaisin tuoliin ja hengähti syvään. Ei osoittaakseen Harrylle mieltään vaan paremminkin antaakseen itselleen enemmän aikaa vastata tämän kysymykseen. Hän tiesi kyllä, että hänellä oli paljon tekemistä, mutta Harryn läheisyys vaikutti häneen oudolla tavalla ja sotki hänen ajatuksensa. Asiaa ei auttanut lainkaan, että hänen kapinoivat silmänsä päätyivät aina tuijottamaan milloin Harryn kaulaa tai kättä tai reittä.
Hän kostutti kielellään kuivia huuliaan.
"Käydä pistokkaat läpi ja suunnitella niiden perusteella tulevia tunteja", hän sanoi lopulta. "Miten nukuit viime yösi?" hän jatkoi vain vaihtaakseen puheenaihetta.
Harry karahti punaiseksi ja selvitti hämillään kurkkuaan. Hän katseli vauhkosti kaikkialle muualle paitsi Remukseen, ja hänen silmiensä takana välähteli otteita unesta, jonka hän oli edellisenä yönä nähnyt. Hänen nivusissaan nytkähti, ja hän korjasi asentoaan pöydänreunalla.
Remus katsoi Harrya uteliaana, pieni hymynkare huulillaan. Hän oli tarkoittanut vain kysyä, vieläkö tämä näki painajaisia, mutta tämän reaktio oli äärimmäisen mielenkiintoinen.
"Öh, ihan hyvin", Harry sanoi takellellen. "Entä itse?"
"Hyvin ja pitkään, luojan kiitos", Remus vastasi naureskellen. "Alan jälleen saada elämän syrjästä kiinni."
Harrykin naurahti, mutta hänen mielensä oli edelleen kiinni viimeöisen unen tapahtumissa ja hänen kämmenensä alkoivat hiota.
"Harry", Remus kysyi yrittäen viedä keskustelun takaisin tutuille urille. "Vieläkö ajattelet Ginnyä?"
Harry säpsähti. Mitä Remus tarkoitti? Pitäisikö hänen olla huolissaan siitä, mitä Ginny ajattelisi tilanteesta? Että hänen unelmiinsa mahtui nykyään vain Remus?
Sitten hän oivalsi, mitä Remus oli kysymyksellään hakenut, ja harmistui. Joskus hänestä tuntui, että hän oli Remukselle vain jonkinlainen projekti, joka piti saada päätökseen. Eikö Remus nähnyt hänessä mitään muuta kuin hänen surunsa? Oliko hän Remukselle vain yksi oppilas muiden joukossa? Mutta sitten hän muisti, että hän oli ainoa, joka vietti Remuksen kanssa illat. Hän oli ainoa, jonka kanssa Remus halusi puhua, jonka ajatuksia kuunnella. Jota auttaa.
Hän työnsi kaunaiset ajatuksensa syrjään ja keskittyi käsillä olevaan asiaan. Kyllä, hän oli ajatellut Ginnyä, mutta ei enää niin paljoa. Ajatus tuntui kieltämättä häiritsevältä — oliko hän unohtamassa Ginnyn?
"Jonkin verran", hän lopulta vastasi. "Ja minulla on häntä ikävä, mutta eri tavalla kuin ennen."
Remus nousi hieman pystympään. Tämä oli jotain uutta!
"Tai siis tarkoitan, että ikävöin häntä kyllä, mutta se ei satu enää niin paljoa. Muistan tiettyjä yhteisiä hetkiä, mutta niistä tulee vain hyvä mieli, ei surullinen. Tai ainakaan paljoa", Harry koetti selittää.
"Kuulostaa hyvältä", Remus sanoi hymyillen.
"Mutta eikö minun pitäisi olla edelleenkin surullinen Ginnyn kuolemasta?" Harry kysyi ja puri huultaan. Hän koki syyllisyyttä siitä, että Ginny oli livahtamassa hänen ajatuksistaan. Toisinaan hän huomasi, ettei enää muistanut tarkasti tämän hiusten sävyä. Tai saanut tämän ääntä kuulumaan päässään juuri oikean kuuloisena.
"Suru etenee usein juuri tällä tavoin. Se vaimenee ja muuttuu vain taustaääneksi, lämpimiä muistoja säestämään", Remus sanoi tuijottaen luokkahuoneen kynnystä.
Harry nyökkäsi ja vilkaisi vaivihkaa Remusta, jonka kasvot olivat saaneet melankolisen vivahteen. Mitä tai ketä Remus oikein ajatteli? Hän ei kuitenkaan saanut tilaisuutta kysyä sitä, sillä samassa luokkahuoneen ovi avautui ja sisään tupsahti professori Lipetit.
"Oi, anteeksi vain", Lipetit vinkaisi ja pälyili vuoroin Harrya, vuoroin Remusta. "Luulin että tämä luokka olisi jo tyhjillään."
Remus nousi nopeasti jaloilleen ja tarttui salkkuunsa. Hän tunsi syyllisyyttä, vaikka ei ollut tehnyt mitään väärää.
"Olimme juuri poistumassa. Käytä luokkaa aivan vapaasti", hän tokaisi ja siirtyi nopeasti kohti ovea.
Hän nyökkäsi Harrylle ja kiirehti pitkin käytävää kohti omaa asuntoaan pohtien kuumeisesti omaa käyttäytymistään. Miksi hän oli säikähtänyt noin kovasti Lipetitiä? Tokihan oli normaalia, että opettaja jutteli oppilaan kanssa vielä tunnin päättymisen jälkeenkin? Hän oli tehnyt sitä kyllä ennenkin. Mutta toisaalta, tällä kertaa hän tiesi hermoilevansa nimenomaan sen vuoksi, että Harry oli hänelle kaikista yrityksistä huolimatta jotain muutakin kuin pelkkä oppilas.
Kun hän oli kääntymässä risteävälle käytävälle, hän vilkaisi taakseen ja näki Harryn pysähtyneen luokkahuoneen ovelle. Tämä tuijotti häntä hetken ilmeettömästi, kääntyi sitten kannoillaan noteeraamatta häntä lainkaan ja palasi takaisin luokkaan.
Remus jatkoi matkaansa ajatusten kierrellessä hänen päässään pyörremyrskyn tavoin.
Harry jäi tuijottamaan luokasta poistuneen Remuksen perään, kunnes professori Lipetit rykäisi hänen takanaan.
"Suo anteeksi, että kyselen yksityisiä asioitasi, mutta olemme huomanneet opettajien kesken, että vietätte paljon aikaa yhdessä professori Lupinin kanssa."
Harry oli äkkiä varuillaan.
"Olemme vain panneet sen merkille", Lipetit jatkoi painostavalla äänensävyllä.
Harry aprikoi, mitä hänen pitäisi sanoa. Professori Lipetit kuulosti siltä, että olisi halunnut hänen myöntävän jotain, mutta hän ei ymmärtänyt mitä. Hänellä ei ollut mitään myönnettävää. Oliko väärin, että hänen opettajansa oli myös hänen ystävänsä? Ellei sitten... ehkä muut olivat huomanneet hänen kaihoisat katseensa. Ehkä he juoruilivat opettajainhuoneessa, miten hän huokaili ihastuneena Remuksen perään. Hän punastui hitaasti kaulaansa myöten.
"Muista, että voit aina tulla puhumaan kanssani", Lipetit sanoi ääni myötätuntoa tihkuen. Hän taputti Harryn käsivartta pari kertaa ja jäi odottamaan tämän vastausta.
"Äh, ei mikään ole vialla. Kaikki on ihan okei", Harry takelteli ja astui askeleen taemmas.
Lipetit huokaisi syvään. "On Tylypahkassa tapahtunut tällaista ennenkin, mutta aina asiat on onnistuttu ratkaisemaan tavalla tai toisella."
Harry pakeni puolijuoksua käytävään. Hän ei ymmärtänyt enää mitään. Ratkaistu miten? Oltiinko häntä heittämässä ulos Tylypahkasta? Tiesikö Dumbledorekin? Ja jos tiesi, niin mitä mieltä tämä asiasta oli? Ja mitä hän tekisi, jos hänet potkittaisiin koulusta pois?
Juuri kun hän oli kääntymässä ovelta kohti eteisaulaa, hän näki Remuksen käytävän toisessa päässä ja jähmettyi. Oliko Remuskin kuullut juorut? Nauroiko tämä muiden kanssa hänen keimailulleen? Ei, Remus ei ollut sellainen. Mutta vaikka asia ei tämän mielestä olisikaan ollut huvittava, oli tämä siitä huolimatta voinut kuulla juorut. Voisiko olla mahdollista, että Remus ja Lipetit olivat suunnitelleet koko jutun yhdessä? Ei, se ei ollut mahdollista, sillä Remus oli selvästi yllättynyt keskeytyksestä. Mutta Remus oli kuitenkin kieltäytynyt lähtemästä hänen kanssaan Tylyahoon...
Harryn päässä myllersi.
Remus vilkaisi taakseen ja heidän katseensa lukkiutuivat hetkeksi. Aika pysähtyi ja ilma eli heidän välillään, rätisi ja kipunoi, kunnes Lipetitin vikisevä ääni katkaisi lumouksen.
"Harry, unohdit laukkusi."
Harry riuhtaisi katseensa irti Remuksesta ja kääntyi takaisin luokkahuoneeseen. Hän koppasi laukkunsa olalleen ja ryntäsi ovesta ulos ennen kuin pikkuinen professori ehti sanoa sanaakaan.
*
Hermione nosti Kathleenin pystyyn rintaansa vasten ja taputteli tätä hajamielisenä takamukselle. Hän vilkaisi huolestuneena Harrya, joka oli tuijottanut teekuppiaan jo pitkään sanomatta yhtään mitään.
"Harry?" Hermione yritti herätellä ystäväänsä.
Harry nosti katseensa kupistaan ja katsoi Hermionea hämmentyneenä, aivan kuin olisi nyt vasta huomannut, kenen seurassa istui. Kathleen kiemurteli äitinsä otteessa, ja Hermione käänsi hänet ympäri niin, että hän saattoi nähdä kummisetänsä. Kathleenin suu venyi isoon hymyyn.
"Hmm?" Harry äännähti hymyillen takaisin jokeltelevalle pikkuvauvalle ja yritti samalla muistella, oliko Hermione kysynyt häneltä jotain.
"Mikä sinua vaivaa? Olet ollut hiljaa jo ainakin vartin", Hermione kysyi huolestuneena. Kathleen röyhtäisi äänekkäästi, ja Hermione hieroi tämän vatsaa hajamielisesti.
Harry huokaisi. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja, sillä hänen oli pakko saada kerrottua jollekin tunteistaan Remusta kohtaan. Ja jos hän ei voinut kertoa niistä Remukselle itselleen, Hermione oli toiseksi paras vaihtoehto. Ron ei, taivaan kiitos, ollut kotona juuri nyt, muuten hän ei olisi edes harkinnut puhuvansa asiasta ääneen.
Mutta mistä hän aloittaisi? Näkemistään unista? Hän miltei punastui jo pelkästä ajatuksesta. Ei, niistä hän ei puhuisi. Ne olivat hänen yksityisasioitaan. Mutta hänen mieleensä pälkähti, että Hermione oli saattanut kuulla juoruista. Jos Lipetit tiesi jotain, muutkin opettajat taatusti tiesivät, ja koska professori McGarmiwa vieraili usein Tylyahossa, tämä oli saattanut mainita jotain Hermionelle.
"No, tuota, minulla on oikeastaan kysyttävää", Harry sanoi hitaasti.
"Koskeeko tämä To—" Hermione keskeytti äkkiä puheensa ja hänen silmänsä levisivät. "Tarkoitan... kysyttävää mistä?"
Harry tuijotti Hermionea, joka muuttui pikkuhiljaa punaiseksi ja vältteli hänen katsettaan.
"To..? Mikä To?" hän kysyi ymmällään.
"Ei mitään, unohda koko juttu. Luulin että tarkoitit jotain muuta", Hermione mutisi ja nousi ylös viedäkseen Kathleenin päiväunille. Harry seurasi heidän perässään edelleen hämmentyneenä keskustelun saamasta suunnasta.
"Mikä To?" hän intti edelleen.
Hermione laski Kathleenin petiinsä, peitteli tämän ja kääntyi sitten huitomaan Harryn pois makuuhuoneesta. Kun he pääsivät takaisin keittiön pöydän ääreen, hän katsoi Harrya hetken arvioivasti ja huokaisi sitten syvään.
"Kerron sinulle nyt jotain, jonka lupasin alun perin pitää salaisuutena, mutta koska asiat ovat miten ovat, minun on ehkä parempi rikkoa lupaukseni", hän aloitti.
"Lupasit kenelle?" Harry kysyi, mutta Hermione kohotti kätensä vaientaakseen hänet.
"Muistatko, kun viime jouluna päätitte Ronin ja kaksosten kanssa pelata jästien jalkapalloa lumihangessa luutien kanssa?"
Harry naurahti. "Muistan."
"No, sillä aikaa kun te telmitte pihalla, meillä oli Ginnyn kanssa pieni juttutuokio", Hermione sanoi. Hän katsoi Harrya varovasti, mutta kun tämän ilme ei osoittanut kummempia merkkejä henkisestä romahtamisesta, hän jatkoi: "Ginnyllä oli ongelma, josta hän ei oikein voinut puhua sinun kanssasi."
Harry tuijotti Hermionea sanattomana. Hän ei ollut enää varma, halusiko edes kuulla, mitä tällä oli kerrottavana.
"Hermione, ehkäpä meidän ei pitäisi—" hän aloitti, mutta Hermione kohotti jälleen vaientavan kätensä.
"En jaksa enää kantaa tätä yksin", Hermione sanoi väsyneellä äänellä. "Olen pahoillani, sillä tiedän, että tämä satuttaa sinua, mutta olet jo tarpeeksi vahva kuulemaan totuuden."
Kylmät väreet hiipivät pitkin Harryn selkärankaa.
"Ginny oli rakastunut erääseen toiseen ja hän aikoi jättää sinut sodan jälkeen."
Harryn kädet pusertuivat nyrkkiin ja hänen sisuskalunsa tuntuivat menevän tuhanteen solmuun. Hän lamaantui täysin. Hän ei voinut kuulla oikein. Se ei voinut olla totta. Ei hänen Ginnynsä!
Hermione tarkkaili Harrya ahdistuneena ja yritti tarttua tämän käteen, mutta Harry veti sen kauemmas. Hermionen silmät täyttyivät kyynelistä, mutta Harryssa tämä ei herättänyt lainkaan myötätuntoa. Hän oli sisältä täysin kylmä ja istui kuin paikoilleen halvaantuneena. Hän ei edes nähnyt enää Hermionea, vaan näki mielessään vain Ginnyn, jota hän oli rakastanut enemmän kuin ketään muuta ja jonka hän oli luullut myös rakastavan häntä. Hänelle ei tullut edes mieleen epäillä Hermionen sanoja, sillä jollain kummallisella tavalla uutinen tuntui loksahtavan paikoilleen. Aivan kuin se olisi ollut osa palapeliä, joka oli tähän saakka ollut vaillinainen. Hänen täytyi kuitenkin saada tietää vielä yksi asia.
"Kuka?" hän kysyi ilmeettömästi.
"Harry, sinun täytyy ymmärtää, että Ginny rakasti sinuakin! Hän ei halunnut pettää sinua, mutta ei hän voinut jättää sinua kesken taisteluiden", Hermione selitti itkua nieleskellen.
"Kuka?" Harry toisti. Hän tunsi itsensä täysin turraksi, mutta hänen täytyi saada tietää.
Hermione pyyhkäisi silmänsä kuiviksi ja veti syvään henkeä. Hän puhalsi keuhkonsa hitaasti tyhjiksi ennen kuin vastasi.
"Tonks."
