Nimi: Etsi meitä
Kirjoittaja: Carolynne
Disclaimer: Kaikki tunnistettava kuuluu J.K. Rowlingille, en saa tästä yhtään rahaa ja omistan vain oman sanaseppoiluni.
Paritus: Sirius Musta/Pansy Parkinson
Ikäraja: K-16
Genre: Hurt/comfort (+hippuja angstista ja romancesta)
Varoitukset: Ikäero (aikuinen mies/teinityttö), Sirius on osassa aktia koirahahmossa, vaikka mitään kosketusetäisyydellä tapahtuvaa ei kuvatakaan!
Haasteet: FF100 (0.98 oma valinta - samanlaisuus), WoooT (Sirius/Pansy hurt/comfort tai dub-con ikärajalla K13->K-18). Kiitokset haasteen antajalle, jolta sain alkuskenaarioksi seuraavan (ja sitä hieman muokkailin): Siriuksella käy aika pitkäksi Kalmanhanaukio 12:ssa, ja hän päättää käydä pikaisesti läheisessä puistossa kävelyllä. Siellä hän kuitenkin huomaa penkillä istuvan tytön, joka näyttää tutulta.
Summary: ”Seuraisitko sinä minua kotiin? En halua olla yksin”, tyttö sanoi, ja Sirius tiesi, että oikea vastaus olisi kielteinen. Ei missään nimessä, liian vaarallista. Liikaa riskejä. Tyttö voi olla kuka tahansa. Tämä voi olla ansa. Ei ei ei.
A/N: Kokeilin vähän uudenlaista tapaa kirjoittaa, tämä koostuu hyvin lyhkäisistä hetkistä, pätkistä suurempaa kokonaisuutta. Toivottavasti ei ole liian sekavaa. Myös ikärajalla halusin repäistä, minä en oikeastaan ikinä kirjoita K-15 –ikärajalla tällaisista elementeistä ja se hermostuttaa. Paritus oli inspiroiva, ihanaa että sain lempihahmoni, mutta kuitenkin samalla itselleni hyvin raren paritusidean <3
Kalmahanaukio 12 oli pimeä ja synkkä, sen homeiset seinät uhkasivat koko ajan antaa periksi ja haudata asukkaat sisäänsä. Joka puolella tuoksui muistoilta, vanhoilta nöyryytyksiltä, itkuilta ja riidoilta. Eikä talossa pystynyt kävelemään kuulematta kuiskauksia, lattialautojen narinaan sekoittunutta käheää naurua. Sirius inhosi rakennusta eikä osannut elää siellä.
Hän tiesi, että oli vaarallista mennä ulos. Dumbledore oli kieltänyt häntä useaan otteeseen, Remus varoittanut ja vaatinut häntä lupaamaan, että ei tekisi mitään hölmöyksiä. Jos hän jäisi kiinni, niin koko kilta olisi vaarassa, eikä hänelle itselleenkään todennäköisesti kävisi kovin hyvin.
Mutta kaikessa oli riskinsä, ja niinpä Sirius pakeni Anturajalkana kaduille aina, kun hänestä tuntui, että tuliviskihörpyt tai keittiöntäydellinen kiltalaisia eivät enää estäisi menneisyyden kummittelua.
**
Pansy istui leikkipuiston reunalla pimenevässä illassa ja siirteli jaloillaan hiekkaa edestakaisin – oikealle, vasemmalle, oikealle, penkin alle. Oli kylmä ja hän hytisi ohuessa takissaan, sormikkaat olivat unohtuneet kotiin eikä hän ollut koskaan oppinut pitämään pipoista. Oli kulunut aikaa, tuntiviisari oli pyörähdellyt useasti, eikä hänellä vieläkään ollut syytä mennä kotiin. Hautajaiset olisivat huomenna.
Silloin tällöin hän nosti katseensa maasta, tutki ympäristöään aina kuultuaan etäisiä kaikuja askelista. Hänen saapuessaan puistoon viidentenä iltapäivänä peräjälkeen hän vihdoin huomasi saaneensa seuraa. Iso musta koira jahtasi pikkulintuja liukumäen takana.
Pansy jähmettyi paikalleen. Koira näytti isolta ja vaaralliseltakin, mutta hän päätti olla pelkäämättä.
**
”Daphne kuoli minun takiani”, Pansy kuiskasi rikkoen hiljaisuuden. Koira jähmettyi sijoilleen aivan kuin olisi ymmärtänyt hänen sanansa. Pansy vilkaisi sitä nopeasti, mutta laski sitten päänsä sormiensa varaan ja jatkoi elottomalla äänellä:
”Minä olisin voinut estää sen. Olisin voinut sanoa, että hän voi jäädä yöksi, enkä käskeä lähtemään. Mitä väliä sillä muka oli, että hän ei aina ollut rehellinen minulle? Salasinhan minäkin häneltä asioita! Ja nyt minun täytyy elää sen kanssa, että minun takiani paras ystäväni on kuollut!”
Pansyn ääni kohosi lauseen loppua kohden. Koira katsoi hetken aikaa surumielisesti hänen kasvojaan ja hänestä tuntui, kuin se haluaisi sanoa hänelle jotakin.
**
”Seuraisitko sinä minua kotiin? En halua olla yksin”, tyttö sanoi, ja Sirius tiesi, että oikea vastaus olisi kielteinen. Ei missään nimessä, liian vaarallista. Liikaa riskejä. Tyttö voi olla kuka tahansa. Tämä voi olla ansa. Ei ei ei.
Sirius heilutti häntäänsä ja lähti hyppimään tytön edelle. Totta kai, sillä tuon ihmisen silmissä oli se sama tuska, kipu ja katumus; Siriuksen omat tunteet. (James, missä sinä olisit nyt, jos et minun takiani ikuisesti poissa?) Sirius tiesi, että tyttö ei tekisi hänelle pahaa. Tyttö kaipasi lohduttajaa, ja vaikka Sirius oli jo luullut antaneensa kaikkensa Azkabanille, olevansa enää pelkkä tyhjä kuori, joka yrittää turhaan taistella yhtään mitään vastaan, hänestä tuntui yhtäkkiä, että hänellä voisi olla jotakin tarjottavaa.
**
”Minulla ei ole koskaan ollut muita ystäviä kuin Daphne”, Pansy kertoi hiljalleen istuessaan sängyllään ja rapsuttaessaan mustan koiran päätä. ”Ei ketään, johon olisin luottanut yhtä paljon. Muut… he pilkkasivat minua selkäni takana ja yrittivät estää pääsyni juhliin unohtamalla muka kertoa niistä. Mutta Daphne kertoi minulle aina, mitä missäkin tapahtui. Ja kun minä itkin Grangerin sanottua minua lehmäksi, Daphne ymmärsi ja kehui minua kauniiksi.”
**
Sirius nuoli häntä silittävän tytön kättä ja haukahti surumielisesti seuratessaan, kuinka kyyneleet putoilivat tytön poskilta hänen turkilleen. Hän halusi osoittaa tytölle ymmärtävänsä ja toivoi, että voisi sanoa jotain lohduttavaa.
Huone tuntui turvalliselta, vaikka Sirius tiesi, että hänen pitäisi olla varuillaan ja peloissaan. Oli niin monia asioita, joita hänen olisi pitänyt tehdä, nyt tai ennen, huomenna tai silloin kuin jollain oli vielä jotain väliä. Hänen olisi pitänyt pysyä raittiina. Hänen olisi pitänyt olla niin kuin kaikki muutkin, ihan vain normaali. Hänen olisi pitänyt olla tutkimassa ministeriön pohjapiirrustuksia Kingsleyn kanssa Kalmahanaukiolla. Hänen olisi pitänyt sanoa Jamesille, että tämä ei saisi mennä Lilyn kanssa naimisiin, ja hänen olisi pitänyt suojella parasta ystäväänsä eikä aiheuttaa tämän kuolemaa.
Niin. Sirius tiesi kyllä, mikä olisi ollut oikein ja mikä väärin. Mutta ensimmäistä kertaa vuosiin hänestä tuntui, että joku halusi olla hänen lähellään, ja juuri nyt Sirius halusi vain tehdä niin kuin hänestä itsestään tuntui oikealta.
Hän ei halunnut jättää tyttöä yksin, sillä hän tiesi liiankin hyvin, miltä se tuntui.
**
Pansy liikahti hiljaa ja huomasi ihmeissään, että oli jotenkin päätynyt peittojen alle nukahdettuaan kesken lohduttoman itkunsa ja ikävänsä. Miten se oli mahdollista? Kukaan ei ollut kotona, mutta… Pansyn uninen katse siirtyi sängyn vieressä jalat suorina nukkuvaan mustaan koiraan. Olisiko mahdollista, että..?
**
Sirius heräsi hetkessä aistiessaan huoneessa liikettä. Hänen jokainen aistinsa valpastui, mielensä odotti ankeuttajien tuomaa kylmyyttä ja koleutta. Hän ei kuitenkaan uskaltanut liikahtaakaan, ja melko pian ymmärsi, että ei ollut enää Azkabanissa. Häneltä kesti hetki, ennen kuin hän ymmärsi, ettei ollut enää Kalmahanaukiollakaan.
Hän oli ilmeisesti nukahtanut sen sydäntä särkevän surullisen mustatukan luo (toivottavasti kukaan ei huomaisi hänen poissaoloaan tai hän ei enää koskaan pääsisi tekemään mitään ilman Remuksen valvontaa). Mutta eikö tytönkin pitäisi jo nukkua, mitä tuo jatkuva, rytmittäinen liike oikein…
Ai. Jos Sirius ei olisi ollut koiramuodossaan, hän olisi kenties punastunut, sillä edellinen kerta, jolloin hän oli ollut lähellä toista nimenomaan seksuaalisessa mielessä, oli vuosien takaa. Hän tiesi, että hänen pitäisi tehdä selväksi, että oli hereillä, tiesi, että katseen kohdistaminen tytön liikkeisiin oli väärin, mutta hän oli tehnyt jo niin paljon elämässään, että pieni väärä ei tuntunut enää miltään. Kukaan ei kuolisi, jos hän antaisi ajatustensa hieman harhailla.
Sitä paitsi se tyttö ei ollut mikään pikkulapsi enää, Sirius muisti, ja ajatus tytön somankokoisista rinnoista painautumassa hänen turkkiaan vasten sai hänen sydämensä lyömään nopeammin.
Tyttö, joka ymmärtäisi häntä. Tyttö, joka oli kaunis. Tyttö, jolla oli ruskeat silmät ja mustat, sekalaiset hiukset. Tyttö, jota hän siitä hetkestä alkaen ajatteli naisena.
**
Sirius oli niin keskittynyt kuvitelmiinsa, ettei huomannut Pansyn voihkaisevan hieman liian kovaa, potkivan tahallaan peiton sängyn jalkopäähän ja hymyilevän, kun huomasi koiran alkavan liikehtiä levottomasti lattialla.
**
Siriuksen oli tultava uudelleen. Hän seurasi naista tämän kotiin joka ilta, kuunteli tämän murheita ja odotti valojen sammuttua henkeään pidätellen, milloin nainen kuvittelisi olevansa ainoana hereillä.
Päivät Kalmahanaukiollakin olivat muuttuneet. Ne olivat osittain siedettävämpiä, koska nyt hänellä oli hyvin mielenkiintoista ajateltavaa, mutta toisaalta entistä kiduttavampia, sillä Sirius kaipasi naisen huoneen hentoa hajuveden tuoksua ja tämän hieman liian kimeää ääntä joskus jopa enemmän kuin muistojaan.
**
Eikä Pansy hämmästynyt, kun eräänä iltana koiran tilalla olikin mies. Hän ainoastaan lukitsi tyynesti oven ja teki tilaa sängyssään, hymyili pienesti itsekseen ja tunsi olevansa onnellinen. Sirius kiersi kätensä hieman epävarmasti tytön ympärille ja tiesi, että huomenna olisi toisen vuoro kuunnella häntä.
He nukahtivat ja näkivät samoja unia paremmista ajoista, heräsivät yhtä aikaa ja rakastelivat hitaasti ja polttavasti, nukkuivat lisää ja puhuivat unelmia todeksi ja pelkoja olemattomiksi.
Sirius suuteli kevyesti Pansyn otsaa ja veti tytön kiinni itseensä. Pansy pyöritti miehen takkuja sormissaan ja tiesi, että jotkut valinnat oli tehty jo ennen kuin järki ehti edes aloittaa suostutteluaan.
Ennen tätä kaikkea
”Sirius Musta”, Pansyn äiti sanoi ja näytti vanhaa etsintäkuulutusjulistetta tyttärelleen. ”Hän on yksi Feeniksin killan tärkeimpiä jäseniä. Hän pakenee silloin tällöin koirahahmossaan erääseen tiettyyn Lontoon puistoon.”
”Ja sinun tehtäväsi”, Bellatrix jatkoi hymyillen julmasti, ”on saada hänet ansaan. Houkuttele hänet luoksesi, käytä ihan mitä avuja tahdotkin. Ja heti, kun näyttää siltä, että hän ei ole tarpeeksi varovainen, taio. Älä epäröi tai odota vaan tainnuta, kiduta tai tapa. Kunhan hän on poissa pelistä ja voimme luovuttaa hänet Mestarille. Sen jälkeen sinusta voi tulla yksi meistä.”
”Selvä”, Pansy sanoi hiljaa.
