Luku 9
Kolme vuotta myöhemmin…
Remus käveli pitkin kaupungin katuja väistellen hajamielisesti vastaantulevia ihmisiä toukokuisen kevätauringon lämmössä. Hän totesi itsekseen, että oltuaan vain vuoden verran ulkomailla hän oli jo ehtinyt unohtaa, millainen tungos ja väenpaljous täytti Lontoon. Se, mikä sai ihmiset – erityisesti jästit – pakkautumaan tiiviisti yhteen ja samaan paikkaan ei ollut koskaan valjennut hänelle, mutta kukin eli tavallaan. Hän itse oli viettänyt suurimman osan aikuiselämästään syrjäisessä kodissaan ja oppinut pitämään rauhasta ja hiljaisuudesta. Ja kuitenkin tutun kaupungin näkeminen pitkästä aikaa sykähdytti jotain Remuksen sisällä ja sai hänet vasta nyt oivaltamaan, miten paljon hän oli kaivannut takaisin ollessaan poissa. Vai olivatko hänen ikävänsä kohteena olleet lainkaan Lontoo ja Englanti, vaan se mitä kotimaa hänelle todella merkitsi? Muistoja menneistä ajoista, ystäviä… sekä sitä yhtä, jota hän ei ollut pystynyt jättämään taakseen. Ne ajatukset ja tunteet, jotka hän olisi niin kovin halunnut unohtaa, olivat aina vaanimassa pinnan alla hänen mielessään ja pulpahtelivat esiin milloin tahansa ja missä tahansa. Juuri silloin kun niitä olisi voinut vähiten odottaa.
Sen illan jälkeen, kun Harry oli lähtenyt hänen luotaan, Remus oli omistautunut kokonaan Feeniksin killalle ja sen asioille. Niin raskasta ja synkkää aikaa kuin Voldemortin toinen nousu olikin ollut, hän oli ollut siitä salaa kiitollinen, vaikka häpesikin omia ajatuksiaan. Mutta velhomaailman repeytyminen kahtia ja toisen sodan lähestyminen oli antanut hänelle tekemistä ja pitänyt hänet kiireisenä, eikä hän ollut ehtinyt surra eroa Harrysta siinä määrin, kuin mitä muuten olisi tehnyt. Vähitellen yhteenotot ja taistelut olivat kiihtyneet, mutta Remus ei ollut kertaakaan menettänyt kylmäpäisyyttään tai harkintakykyään – seikka joka oli mitä luultavimmin pitänyt hänet hengissä. Remus hymyili surumielisesti ajatellessaan sodan päättymisen jälkeisiä voitonjuhlia. Hänen rohkeuttaan oli kiitelty laajasti ja hänelle oli myönnetty huomattava summa velhokultaa sekä Merlinin ritarikunnan ensimmäisen luokan merkki palkinnoksi ”korvaamattomista palveluksista pimeyden voimien vastaisessa taistelussa”. Useimmat ihmiset eivät vain tulleet koskaan ajatelleeksi, että verrattuna ihmisen itsensä sisältä kumpuavaan pelkoon ja ahdistukseen Voldemortin ja kuolonsyöjien aiheuttama pelko jäi vääjäämättä toiseksi. Mutta ne, jotka eivät ymmärtäneet sitä, olivat onnellisia.
Hän oli nähnyt Harryn aina silloin tällöin, mutta he eivät olleet vaihtaneet sanaakaan keskenään. Mikä oli tietyllä tavalla ollut helpotus, sillä hiljaisuus oli kuitenkin paljon helpompi kestää kuin pinnallinen keskustelu. Kun hän nyt muisteli Harryn silloista mielentilaa, niin nuorempi velho tuntui olleen kaiken aikaa jonkinlaisen kuumeisen innostuksen ja päättäväisyyden vallassa. Jotenkin Harryn koko olemus ja tästä huokuva tahto ja halu kukistaa Voldemort oli vakuuttanut Remuksen siitä, että toinen myös onnistuisi aikeissaan. Niin oli myös tapahtunut, vaikka kukaan ei tarkalleen tiennytkään, miten Harry oli tehnyt sen. Remus muisti vieläkin kuin eilisen päivän sen kesäkuun sunnuntain, jolloin Voldemort oli hyökännyt Tylyahoon kuolonsyöjät tukenaan. Sinä päivänä monet olivat menettäneet henkensä, mutta Harry oli taistelun loputtua ollut elossa ja vahingoittumaton ja Voldemort oli kuollut – tällä kertaa lopullisesti.
Pian sodan loppumisen jälkeen Remus oli lähtenyt ulkomaille tuntien tarvetta päästä jonnekin aivan toisaalle, pois kaikesta entisestä. Sota oli ohi, eikä häntä enää tarvittu, mikä merkitsi joutilaisuutta ja sen myötä aikaa ajatella. Juuri sitä hän ei halunnut, sillä hänen muistonsa siitä yhdestä kesästä olivat aivan yhtä tuoreita kuin kaksi vuotta aikaisemmin, ja Harryn ajatteleminen sattui edelleen yhtä kipeästi kuin ennenkin. Se oli ainoa taistelu, jonka hän oli hävinnyt, ja silloin kun tiesi olevansa hävinnyt, ainoa mahdollisuus säilyä hengissä oli paeta. Tai sitten antaa periksi, niin kuin hän oli lopulta tehnyt.
Yö toisensa jälkeen Remus oli maannut valveilla sängyssään ja kuunnellut Välimeren aaltojen kohinaa pienessä kreikkalaisessa kalastajakylässä, josta oli tullut hänen uusi kotinsa, ajatellen tummakiharaista ja vihreäsilmäistä poikaa. Poikaa, joka oli kertaheitolla valloittanut hänen yksinäisen sydämensä ja herättänyt hänessä niin syviä tunteita, ettei hän ollut edes aavistanut omaavansa niitä. Koskaan aikaisemmin hän ei ollut kokenut mitään sellaista: se oli ollut elämää sanan varsinaisessa merkityksessä ja suunnatonta onnea ja kaipausta, eikä hän sen vuoksi ollut pystynyt katkaisemaan heidän suhdettaan, vaikka hänen olisi pitänyt tehdä niin heti alkuunsa. Sillä eikö hän ollut tiennyt kaiken aikaa, ettei hänellä ja Harrylla olisi yhteistä tulevaisuutta? Oli, oli kyllä, mutta hän ei ollut halunnut kuunnella järjen ääntä, vaan oli antanut heikkoudelleen periksi ja tarrannut kiinni siihen, mitä ei ollut ennen sitä kesää uskonut enää löytävänsä. Ja kuitenkin Remus oli jo silloin ollut varma, että ennemmin tai myöhemmin Harry lakkaisi välittämästä hänestä ja unohtaisi hänet – viimeistään sitten kun tämä löytäisi jonkun toisen, jonkun itsensä ikäisen ja häntä viehättävämmän. Nuoruus kaipasi nuoruutta, se oli tosiasia.
Kyllä, Remus oli jo kauan sitten todennut, että vaikka heidän eronsa olikin tapahtunut eri syystä kuin mitä hän oli etukäteen uskonut ja pelännyt, se oli ollut odotettavissa ja ennalta arvattavissa. Mutta miksi hän ei sitten pystynyt saamaan Harrya mielestään? Miksi toinen kummitteli jatkuvasti hänen ajatuksissaan niin öin kuin päivinkin? Remuksesta tuntui ikään kuin jokin ivallinen ääni olisi muistuttanut häntä taukoamatta siitä, että vaikka hän matkustaisi maailman ääriin, suru ja kaipaus seuraisivat häntä silti alituisesti. Lopulta Remus oli tehnyt rauhan itsensä kanssa ja nykyään hän ei edes yrittänyt unohtaa, vaan antoi itselleen luvan ajatella ja ikävöidä Harrya, niin mieletöntä ja turhaa kuin se olikin. Outoa kylläkin se oli tuntunut auttavan häntä. Hän oli sentään edes hetken ajan saanut olla suunnattoman onnellinen, ja jotenkin ajatus siitä tuntui paitsi kipeältä niin myös lohdulliselta. Hyväksyttyään vähitellen sen, ettei mennyttä voinut muuttaa, ja että hänelle ja Harrylle oli suotu vain se lyhyt aika yhdessä Remus oli alkanut tuntea olonsa jälleen hieman paremmaksi. Kunnes hän oli pari päivää sitten saanut Dumbledorelta kirjeen, joka oli jälleen kerran kääntänyt kaiken ylösalaisin ja järkyttänyt hänen uudelleen löytämänsä tasapainon perustuksiaan myöten.
Remus saapui vanhan tavaratalon kohdalle ja vilkaistuaan ensin nopeasti ympärilleen, ettei jästejä ollut välittömässä läheisyydessä, hän ilmoitti hiljaa asiansa ikkunassa olevalle mallinukelle. Hän astui lasin läpi sairaalan eteisaulaan ja nousi portaat ylös neljänteen kerrokseen. Siellä lasioven takana oleva parantaja päästi hänet sisään suljetulle osastolle, ja Remus seurasi noitaa käytävää pitkin tuntien sekä pelon että odotuksen kerääntyvän sisälleen. Dumbledoren kirjeestä huolimatta hän ei tiennyt tarkalleen mitä odottaa ja tunsi sydämensä lyövän kiivaammin parantajan johdattaessa hänet käytävän päässä olevalle ovelle ja sieltä sisään.
Remus totesi saapuneensa tilaan, joka muistutti kokolattiamattoineen ja paksuine ikkunaverhoineen enemmän korkeatasoista hotellin sviittiä kuin sairaalahuonetta. Toinen puoli tilasta oli kalustettu olohuoneeksi ja toista puolta hallitsi leveä kaksoissänky vuodeverhoineen – kyseessä oli mitä ilmeisimmin yksi Pyhän Mungon kalleimmista yksityishuoneista. Remuksen katse kiinnittyi kuitenkin nuoreen mieheen, joka istui nojatuolissa. Tämän päällä olevat vaatteet olivat moitteettoman siistit, ja tummat hiukset näyttivät vastapestyiltä ja niin hyvin kammatuilta, mitä niistä vain oli mahdollista saada. Miehen ulkoinen olemus ei viitannut millään tavoin sen paremmin fyysiseen kuin henkiseenkään sairauteen, ellei tarkkaavainen havainnoitsija olisi keskittänyt huomiotaan tämän kasvoihin. Miellyttävät ja omalla tavallaan komeat piirteet olivat täysin ilmeettömät. Vihreät silmät tuijottivat rävähtämättä eteensä, mutta niissä näkyi pelkkää tyhjyyttä, eikä miehen katseessa ollut havaittavissa minkäänlaisia elämän merkkejä. Tuolissa istuva hahmo muistutti ihmisen sijasta paremminkin taitavasti tehtyä vahanukkea.
Remus tuijotti miestä sekavien ajatusten risteillessä hänen mielessään. Saattoiko tuo hänen edessään oleva eloton ja vieraan näköinen olento olla tosiaankin Harry? Hän muisti, miltä toinen oli näyttänyt sen viimeisen taistelun jälkeen seisoessaan taikasauva kädessään Voldemortin maassa makaavan ruumiin vieressä. Harryn silmät ja koko olemus olivat säteilleet sellaista voimaa ja vahvuutta, jota Remus ei ollut koskaan nähnyt kenessäkään toisessa velhossa Dumbledorea lukuun ottamatta. Ennen kaikkea toinen oli näyttänyt elävältä, ja Remus muisti tunteneensa suunnatonta ylpeyttä ja rakkautta Harrya kohtaan sillä hetkellä. Siitä nuoresta miehestä ei kuitenkaan näkynyt olevan enää mitään jäljellä. Paitsi että hänen edessään oleva ihminen muistutti paremminkin kuollutta kuin elävää, tämä näytti myös paljon vanhemmalta ja laihemmalta kuin se hänen muistojensa nuori velho. Remus tiesi, ettei Harry ollut vielä täyttänyt 19 vuotta, mutta tuolissa liikahtamatta istuva hahmo – jota Remus ei olisi halunnut edes ajatella Harryna – olisi voinut aivan hyvin olla 30-vuotias tai vanhempikin.
”Mikä häntä vaivaa?” Remus kysyi hiljaa vieressään olevalta parantajalta. Tämä pudisti päätään surullisen näköisenä.
”Kunpa tietäisimme. Hän on ollut tuollainen jo useita kuukausia ja olemme yrittäneet kaikkemme, mutta mikään ei tunnu auttavan. Oudointa on se, ettei hänessä vaikuttaisi olevan sinänsä mitään vikaa, mutta hän ei reagoi mihinkään, eikä ole puhunut sanaakaan tänne tultuaan.”
”Voisiko kidutuskirous tai joku vastaava…” Remus aloitti levottomalla äänellä, mutta parantaja keskeytti hänet päättäväisesti.
”Ei, se ei johdu siitä eikä mistään muustakaan kirouksesta. Mikä hänen tilansa onkaan aiheuttanut, niin taikuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, siitä olemme täysin varmoja.” Parantaja piti pienen tauon ja jatkoi sitten hieman epävarmalla äänellä.
”Vaikka… no, se menee tosin paremminkin jästien lääketieteen puolelle, jota täällä ei virallisesti tunnusteta lainkaan. Mutta olen kuullut tapauksista, joissa ihminen saattaa vajota tuollaiseen tilaan koettuaan suuren järkytyksen. Tai sitten yksinkertaisesti sen vuoksi, ettei halua elää.”
Remus jäi miettimään toisen sanoja ja tunsi puistatuksen sisällään. Hän oli ulkomaille lähtiessään uskonut vakaasti, että Harryn asiat olivat hyvin, kun sotakin oli ohi, ja koko velhomaailma näytti jälleen asettuneen kohdalleen. Mutta ilmeisesti hän oli erehtynyt siinä pahemman kerran, ehkä he kaikki olivat erehtyneet. Samassa Remuksen mieleen palasivat ne muutamat tilaisuudet Voldemortin kukistumisen jälkeen, joihin hän itse oli osallistunut, ja joissa Harry oli ollut itseoikeutetusti huomion keskipiste ja juhlittu sankari. Eikö tämä ollut vaikuttanut hieman poissaolevalta jo silloin, vaikka olikin kohteliaasti ottanut vastaan loputtomia onnitteluja ja esiintynyt päällisin puolin niin kuin tältä odotettiin?
”Voinko mennä puhumaan hänelle?” Remus kysyi parantajalta, joka nyökkäsi.
”Toki. Mutta siitä tuskin on mitään iloa.”
Remus käveli tuolissa istuvan miehen luokse ja polvistui lattialle tämän eteen ottaen Harryn käden hellästi omaansa.
”Harry, kuuletko minua?” Remus sanoi hiljaa katsoen toista kiinteästi. Mies ei liikahtanutkaan.
”Harry?” Remus sanoi uudelleen, mutta vihreät silmät tuijottivat edelleen yhtä tyhjästi hänen olkansa yli. Hän yritti etsiä niistä edes pienen pientä elonmerkkiä tai ymmärryksen häivähdystä, mutta tuloksetta, ja lopulta Remus antoi katseensa painua maahan tuntien epätoivon valtaavan mielensä. Tällaista kohtaloa hän ei olisi suonut kenellekään, kaikkein vähiten rakastamalleen ihmiselle. Niin kauan kuin hän oli luullut Harryn olevan terve ja onnellinen, hänkin oli tuntenut jaksavansa jotenkin eteenpäin, mutta entä nyt? Remus aisti palan kurkussaan ja hän liikahti noustakseen ylös.
”Remus…”
Ääni oli hiljainen, tuskin kuiskausta voimakkaampi ja kuulosti karhealta, ikään kuin puhuja ei olisi muodostanut sanoja pitkään aikaan. Mutta sana oli ollut selkeä, siitä ei ollut epäilystäkään. Remus kohotti katseensa Harryyn sekä järkyttyneenä että innoissaan ja näki toisen tuijottavan häntä tiiviisti. Harry ei vieläkään näyttänyt entiseltään, kaukana siitä, mutta nyt tämän silmät katsoivat häntä hämmentyneen ja epävarman näköisinä, eikä niissä ollut enää pelkkää tyhjyyttä. Remus hymyili nuoremmalle miehelle lämpimästi ja silitti hiljaa tämän kättä, ja vaikka Harry ei vastannutkaan hänen hymyynsä, tämän silmät eivät hellittäneet hetkeksikään hänen kasvoistaan. Jokin Harryn eksyneessä ilmeessä liikutti häntä syvästi ja hän joutui tekemään kaikkensa, ettei olisi vetänyt tätä lähelleen ja halannut lujasti, sillä ottaen huomioon Harryn nykyisen tilan tämä olisi voinut pelästyä siitä pahasti.
”Tehän varsinainen ihmeidentekijä olette!”
Parantajan hämmästynyt ääni herätti Remuksen mietteistään ja hän kohotti katseensa ovella seisovaan noitaan. Siinä samassa Remus tiesi varmasti, mitä hänen tulisi tehdä ja hän päätti myös toteuttaa aikeensa mahdollisesta vastustuksesta välittämättä.
”Haluan viedä hänet pois täältä.”
*************************
Remus tiskasi keittiössä ja katseli samalla Harrya, joka oli käpertynyt sohvan nurkkaan katsomaan televisiota. He olivat nyt olleet viikon verran hänen kotonaan, ja vaikka Harry ei ollut edelleenkään puhunut hänelle kuin muutaman sanan, hän vaistosi tämän tilan kohenevan kaiken aikaa. Remus hymyili itsekseen muistellessaan sitä hämminkiä ja vastalauseiden myrskyä, minkä hänen ilmoituksensa oli saanut aikaan Pyhässä Mungossa. Sairaala oli ollut lievästi sanottuna haluton luovuttamaan kuuluisinta potilastaan hänen huomaansa, mutta oli lopulta taipunut vastahakoisesti Dumbledoren asettuessa tukemaan häntä. Täytettyään ensin jos jonkinlaisia lomakkeita ja vakuutettuaan ottavansa kaiken vastuun, mikäli Harrylle tapahtuisi jotain, he olivat päässeet sairaalasta ja matkustaneet välittömästi hänen kotiinsa saarelle. Remus oli toivonut tutun paikan ja siihen liittyvien muistojen edistävän Harryn toipumista, olkoonkin, etteivät läheskään kaikki muistot olleet hyviä. Mutta hän uskoi Harryn samoin kuin hänen itsensä olleen myös onnellinen täällä, vaikka he olivatkin nykyään pelkkiä ystäviä. Vai olivatko? Pystyisikö hän tosiaan ajattelemaan Harrya pelkkänä ystävänä? Remus aisti sydämensä lyövän kiivaammin pelkästä ajatuksesta, mikä kuitenkin sai hänet tuntemaan itsensä epätoivoiseksi ja suuttuneeksi. Eikö hän ollut jo ennen heidän tänne saapumistaan päättänyt lujasti, ettei se mitä hän edelleenkin ajatteli Harrysta saanut vaikuttaa millään tavoin toisen paranemiseen? Eikä hän halunnut missään tapauksessa hämmentää Harryn mieltä enää lisää.
Remus sai työnsä valmiiksi ja istahti olohuoneen sohvalle Harryn viereen. Tämä ei näyttänyt reagoivan häneen millään lailla, mutta Remus ei ollut siitä huolissaan tai pahoillaan. Hän tiesi, että ihmismielen ongelmat vaativat aikaa selvitäkseen ja jos ajatteli sitä, missä tilassa Harry oli ollut vielä viikko sitten sairaalassa, edistystä oli tapahtunut melkoisesti. Samassa hän tunsi hämmästyksekseen toisen hoikkien sormien kosketuksen Harryn pujottaessa varovaisesti kätensä hänen omaansa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun nuorempi velho teki minkäänlaista aloitetta lähestyäkseen häntä ja Remus joutui keskittymään ankarasti, ettei olisi kääntynyt katsomaan Harrya. Hän oli katselevinaan televisiota, mutta puristi varovaisesti Harryn kättä omassaan ja oli ilahtunut, kun toinen ei vetänyt kättään pois.
”Kiitos… kun veit minut pois sieltä… ja toit tänne.”
Remus hätkähti yllättyneenä, eikä tällä kertaa yrittänytkään hillitä itseään, vaan kääntyi hitaasti Harryyn päin ja näki tämän katsovan häntä vakavana. Hän jäi tuijottamaan toista tuntien olonsa helpottuneeksi siitä, että Harry näytti vähitellen pääsevän eroon aikaisemmasta lamaannuksestaan ja puhui jälleen kokonaisia lauseita. Harry antoi katseensa kiertää ympäri olohuonetta, ennen kuin kääntyi jälleen Remuksen puoleen. Nuoremman miehen silmät olivat mietteliään näköiset: eivät vieläkään yhtä elävät kuin silloin aikaisemmin, mutta jokin pilkahdus niissä muistutti Remusta siitä pojasta, jonka hän oli tuntenut niin hyvin.
”Täällä on hyvä olla. Ainoa paikka, joka on koskaan tuntunut kodilta”, Harry sanoi hiljaa irrottamatta katsettaan Remuksesta. Toisen sanat koskettivat häntä syvästi ja Remus joutui kääntämään katseensa hetkeksi pois Harrysta salatakseen liikutuksensa. Hänen talonsa, niin pieni ja vaatimaton kuin se olikin, oli aina merkinnyt hänelle sanomattoman paljon. Se oli kaikki, mitä hänellä oli jäljellä hänen vanhempiensa hänelle jättämistä säästöistä, ja se oli monesti ollut ainoa asia, joka oli tuonut hänelle iloa vaikeina aikoina.
”Se on mukava kuulla, vaikka olet varmasti tottunut paljon tasokkaampaan ympäristöön. Sinä kai hankit oman asunnon jostain Tylypahkan jälkeen?” Remus sanoi hiljaa luoden Harryyn lämpimän katseen. Hänen hämmästyksekseen toinen pudisti päätään.
”Asuin Viistokujalla sodan jälkeen, Vuotavassa noidankattilassa.”
”Mutta minkä vuoksi? Etkö sitten halunnut kotia?” Remus kysyi yllättyneenä. Hän tiesi hyvin, että Harrylla olisi ollut varaa ostaa itselleen vaikka kartano tai useampikin. Harry ei kuitenkaan vastannut mitään, vaan jäi tuijottamaan eteensä, mikä sai Remuksen levottomaksi. Hän oli miettinyt miettimästä päästyään, mikä oli saanut Harryn pois tasapainosta Voldemortin kukistumisen jälkeen, mutta ei ollut uskaltanut udella tältä mitään ja pelkäsi kysyneensä liikaa jo nytkin.
”Se ei vain tuntunut tärkeältä. Mikään ei tuntunut miltään”, Harry sanoi lopulta.
”Mitä tarkoitat?” Remus kysyi hiljaa. Hänellä alkoi vähitellen olla pieni aavistus siitä, mistä oli kysymys, mutta hän ei halunnut johdatella Harrya mihinkään suuntaan, vaan toivoi tämän kertovan sen hänelle itse.
”Sopiiko, että mennään ulos?” Harry kysyi vilkaisten häntä pyytävästi. Toisen ehdotus hämmästytti Remusta suuresti, mutta hän ei halunnut väittää vastaankaan – ja sitä paitsi ilta oli lämmin ja kaunis. He menivät ovesta ulos kuistille ja Harry lähti hitaasti kulkemaan polkua pitkin alas rantaan Remuksen seuratessa perässä. Päästyään meren äärelle he istahtivat alas kalliolle, ja Remus jäi katsomaan Harrya mieli täynnä odotusta. Niin kovasti kuin hän yrittikin työntää ajatuksen pois mielestään, nuoremman miehen läheisyys herätti Remuksen sisällä vanhan jännityksen – vai johtuiko se tästä paikasta? Vaikka olikin viettänyt satunnaisesti öitä kotonaan, Remus ei ollut kyennyt edes käymään rannalla kolmeen vuoteen. Täällä kaikki se, mitä hänen ja Harryn välillä oli tapahtunut oli saanut alkunsa, eikä hän ollut halunnut palata tänne enää yksin. Muistoja saattoi kantaa sisällään, koska oli pakko, mutta niiden kohtaaminen… se oli tuntunut liian tuskalliselta, liian ylivoimaiselta. Ja lopulliselta… Samassa Harry alkoi puhua hitaasti katkaisten Remuksen mietteet.
”Minä… en ajatellut kahteen vuoteen juuri muuta kuin Voldemortia. Ja sitä, että hänet oli pakko voittaa… ettei mitään niin pahaa saisi jättää elämään. Sen viimeisen taistelun jälkeen ei sitten yhtäkkiä ollutkaan enää mitään, minkä vuoksi yrittää eteenpäin… ei mitään, minkä vuoksi elää. Kaikki tuntui niin turhalta, enkä vain jaksanut välittää… Pyhään Mungoon joutuminenkin oli ihan samantekevää. Ihmisiä tuli ja meni, mutta sillä ei ollut merkitystä minulle. Kunnes sinä tulit.”
Remus katsoi Harrya, joka näytti tuijottavan tiiviisti merelle. Hän ymmärsi paremmin kuin hyvin Harryn ajatukset, sillä eikö hän itse ollut kokenut täsmälleen samanlaisen tyhjyyden tunteen ensimmäisen sodan jälkeen Voldemortin kadottua jäljettömiin? Ja epäilemättä se olisi iskenyt häneen nytkin, ellei hän olisi paennut sitä ulkomaille. Mutta se, että hänen tulonsa olisi saanut Harryn heräämään jälleen elämään… mitä se saattoi merkitä? Hetken ajan Remuksen mielen valtasi suunnaton toiveikkuus, mutta hän tukahdutti sen saman tien. Ei, se ei ollut mitenkään mahdollista. Harry oli jättänyt heidän yhteisen kesänsä taakseen jo aikaa sitten, hän oli varma siitä. Niin kuin hänenkin olisi pitänyt tehdä.
”Olisin tullut jo paljon aikaisemmin, jos vain olisin tiennyt”, Remus sanoi hiljaa.
”Olisitko?” Harry kysyi kääntäen katseensa häneen päin. Toinen hymyili hieman, mutta se ei ollut onnellisen ihmisen hymyä, vaan Harryn kasvoilla näkyi surua ja periksi antamista.
Remus tuijotti Harrya ja vaikka hänen sisällään oleva ääni kertoi hänelle, että nyt alettiin liikkua vaarallisella alueella, sellaisella johon ei ollut viisasta kajota heidän kummankaan edun vuoksi, hän jätti sen huomaamatta.
”Tietysti olisin”, Remus sanoi karhealla äänellä, eikä sillä hetkellä välittänyt edes siitä, että epäili tunteidensa olevan täysin luettavissa kasvoiltaan. Harry ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan hänen mielenliikutustaan, vaan tämä tuijotti jälleen tiiviisti eteensä.
”Sinulla olisi ollut täysi syy vihata minua”, Harry sanoi lopulta tyynellä äänellä.
”Miksi minä olisin vihannut sinua?” Remus kysyi pakottaen äänensä rauhalliseksi, mutta hänen sisällään kuohui. Miten monta kertaa hän olikaan ajatellut epätoivoisena, että kunpa asiat olisivat menneet edes hivenen verran toisin? Ja miten häneen oli koskenut, kun oli lukenut lehdestä Harryn lähtöä seuraavana päivänä, kuinka Harry oli kieltänyt suudelleensa häntä tai edes olleensa Viistokujalla! Koskaan Remus ei ollut kuitenkaan syyttänyt mielessään Harrya tai tämän ratkaisua. Olosuhteet olivat olleet täysin mahdottomat, ne olivat olleet alusta lähtien heitä vastaan. Hän oli lähtenyt tietoisesti mukaan leikkiin, joka oli ollut pelkkää mielettömyyttä ja uhkapeliä, ja jos se oli tuottanut tuskaa, syy oli yksin hänen omansa.
”Siksi, että lähdin pois, enkä pitänyt enää yhteyttä sen lehtijutun jälkeen”, Harry vastasi ja Remus saattoi nähdä pelkoa toisen silmissä tämän vilkaistessa häntä, ennen kuin Harry käänsi jälleen katseensa merelle. Jokin nuoremman miehen ilmeessä sai lämmön läikähtämään Remuksen sisällä: tunne oli haikea ja samalla katkeransuloinen.
”Sinulla ei ollut muuta mahdollisuutta. Ja niin oli parasta meille kummallekin”, Remus sanoi lempeästi tuntien ensimmäistä kertaa todellista varmuutta sisällään.
”Niin oli… ehdottomasti parasta”, Harry vastasi hiljaa. Tämän äänensävy sai Remuksen yhtäkkiä onnettomaksi, vaikka hän ei tiennytkään syytä siihen. Harry oli oikeassa ja hän tiesi sen, mutta miksi se sitten tuntui edelleenkin niin pahalta, kun tämä totesi asian ääneen?
”Ne tappoivat Ronin… minun takiani.”
Remus havahtui ajatuksistaan kuullessaan Harryn sanat ja katsoi tätä surullisena. Hän muisti hyvin sen sunnuntain kevättalvella yli vuosi sitten, jolloin he olivat kokoontuneet Kalmanhanaukiolle Killan kokoukseen, Harry muiden mukana. Kesken kaiken oli saapunut viesti, että kuolonsyöjät olivat hyökänneet Tylyahoon. Remus ei uskonut voivansa koskaan unohtaa sitä näkyä, joka heidät oli kohdannut heidän saapuessaan kylään. Ron oli maannut elottomana keskellä katua, silmät tuijottaen mitään näkemättöminä tyhjyyteen itkevän Hermionen pitäessä tästä edelleen kiinni. Muut oppilaat olivat seisseet ympärillä järkyttyneinä ja lamaantuneina. Silminnäkijöiden kertoman mukaan huppupäiset hahmot olivat yhtäkkiä ilmestyneet kylään, piirittäneet Ronin ja tappaneet tämän saman tien. Sen jälkeen kuolonsyöjät olivat kaikkoontuneet nopeasti yrittämättäkään käydä kenenkään muun kimppuun, ikään kuin näyttääkseen, että heillä oli valta päättää kuka sai elää ja kuka ei. Sinä päivänä he kaikki olivat itkeneet – paitsi Harry. Mutta Remus ei muistanut nähneensä Harryn hymyilevän enää kertaakaan sen päivän jälkeen.
”Harry…” Remus kuiskasi ja liikahti lähemmäksi toista miestä. Hän olisi niin kovasti halunnut lohduttaa Harrya, mutta tunsi olevansa täysin sanaton. Eikä hän voinut edes yrittää vakuuttaa tätä siitä, ettei Ronin kuolema ollut tämän syytä, sillä he molemmat tiesivät kuolonsyöjien valinneen Ronin vain ja ainoastaan siksi, että tämä oli Harryn paras ystävä. Remus saattoi vain kietoa kätensä kevyesti Harryn hartioiden ympärille ja silittää hiljaa tämän olkapäätä tuntien palan kurkussaan. Harry kääntyi katsomaan Remusta, ja hän näki toisen silmissä suunnatonta tuskaa.
”Ja ne olisivat tappaneet sinutkin, jos olisivat saaneet tietää sinusta… ja siitä, miten tärkeä olit minulle. Tajusin sen silloin kesän lopussa… ja siksi valehtelin Päivän Profeetalle… ja kaikille”, Harry jatkoi samalla elottomalla äänellä.
Remus tunsi maiseman keikahtavan hetkeksi silmissään ja joutui ottamaan tukea kalliosta tuntiessaan äkillistä huimausta sisällään, kun Harryn sanojen merkitys tunkeutui hänen tajuntaansa. Hän nielaisi tukahtuneesti ja kohdisti katseensa toiseen.
”Mitä sinä tarkoitat?” Remus kuiskasi epäuskoisena ja järkyttyneenä.
”En voinut kertoa sitä sinulle, tiesin ettet olisi ymmärtänyt… tai välittänyt siitä… mutta minä välitin. Sinä olet aina ajatellut pelkästään muita ihmisiä, et koskaan itseäsi. Mutta minä… en olisi jaksanut… en voinut ajatella, että sinullekin sattuisi jotain… kenelle tahansa muulle, mutta ei sinulle…” Harry kuiskasi ja Remus näki kyyneleitä tämän silmissä. Hän saattoi vain tuijottaa Harrya sanattomana ja tunsi sydämensä hakkaavan kiivaasti. Ainoa ajatus hänen mielessään oli, että Harry oli lähtenyt hänen luotaan suojellakseen häntä – ei mistään muusta syystä – ja niin käsittämättömältä kuin se tuntuikin, hän näki Harryn silmistä, ettei tämä valehdellut.
Harry pyyhkäisi silmiään, nousi hitaasti ylös ja otti muutaman askeleen poispäin, mikä sai Remuksen havahtumaan ja hän hypähti pystyyn.
”Harry, odota!”
Harry kääntyi hitaasti ja katsoi Remusta väsyneen näköisenä. Hän meni nuoremman miehen luokse katsoen tätä miettiväisenä syvälle silmiin. Remus olisi antanut paljon, jos olisi saanut tietää toisen ajatukset sillä hetkellä. Ja yhtäkkiä hänet valtasi voimakas tunne siitä, että olivatpa ne mitkä tahansa, se riski kannattaisi ottaa.
”Sinä siis lähdit, ettei Voldemort olisi saanut selville meistä, niinkö?” Remus kysyi hiljaa. Harry nyökkäsi vastaukseksi.
”Entäpä… jos Voldemortia tai kuolonsyöjiä ei olisi tarvinnut ajatella?” hän jatkoi irrottamatta katsettaan Harrysta. Tämä oli pitkään vaiti tuijottaen poispäin, ja Remus tunsi mielialansa vajoavan maan tasalle, kunnes Harry lopulta kohotti katseensa häneen.
”Luuletko, että olisin luopunut sinusta mistään hinnasta, ellei olisi ollut pakko? Paitsi tietysti… jos sinä olisit halunnut päästä minusta eroon”, Harry sanoi hiljaa katsoen häntä onnettomana.
Remus veti syvään henkeä tuntien suunnatonta helpotusta sisällään ja katsoi Harrya hymyillen vapautuneesti. Tämä tuijotti häntä edelleen loputtoman surullisen näköisenä, eikä selvästikään ymmärtänyt, mitä hän oli ajanut takaa kysymyksillään. Remus liikahti lähemmäksi ja kietoi kätensä Harryn ympärille.
”Älä sitten luovu”, hän kuiskasi ja veti Harryn itseään vasten painaen päänsä tämän hiuksiin ja hengittäen sisäänsä toisen tuoksua, jota hän ei ollut uskonut saavansa tuntea enää milloinkaan. Remus tunsi Harryn painautuvan lähemmäksi häntä ja kietovan käsivartensa hänen ympärilleen, ja ensimmäistä kertaa tämän kosketus ei herättänyt hänessä minkäänlaista huonoa omaatuntoa tai katumusta, vaan pelkkää mielihyvää. Heidän ikäeronsa oli ennallaan, eikä heidän keskinäinen suhteensa olisi muun maailman silmissä juuri sen hyväksyttävämpi kuin aikaisemminkaan, mutta jotenkin niillä seikoilla ei enää tuntunut olevan merkitystä. Kenties asiaan vaikutti se, että hänen sylissään oleva vartalo, vaikkakin vielä nuori, oli epäilemättä miehen eikä enää pojan. Mutta suurimpana syynä oli kuitenkin käyty sota, joka oli aiheuttanut heille kaikille suunnattomia kärsimyksiä. Se oli jättänyt pysyvästi jälkensä sekä häneen että Harryyn – mutta jotain oli jäänyt jäljelle. Jotain sellaista, joka oli yksin heidän kahden: se oli säilynyt ennallaan ja vain vahvistunut vuosien myötä, eikä Remus aikonut menettää sitä enää koskaan.
Lopulta Remus vetäytyi kauemmaksi irrottamatta otettaan Harrysta ja jäi katsomaan kasvoja, jotka olivat hänelle rakkaammat kuin kenenkään toisen. Ne olivat edelleen vakavat, mutta Harryn silmissä ollut ahdistus oli poissa ja tilalle oli tullut toivoa. Vihreät silmät katsoivat häntä luottavaisina ja onnellisina, niiden säteily oli palannut takaisin ja hän saattoi lukea toisen kasvoilta syvää tunnetta – samaa, mitä hän itse kantoi ja tulisi aina kantamaan sisällään.
”Luulin… olin varma… että olit lakannut välittämästä… että olit ehkä löytänyt jonkun toisen…” Harry kuiskasi. Remus pudisti päätään hymyillen ja kosketti Harryn kasvoja pyyhkäisten sormillaan tämän poskilla olevat kyyneleet pois.
”Ei ole ketään toista”, hän sanoi hiljaa ja näki Harryn alkavan hymyillä hänen sanojensa vaikutuksesta. Samassa hän tunsi, että vaikka Harry oli muuttunut kuluneiden vuosien aikana niin sisäisesti kuin ulkoisestikin, tämän hymy oli ennallaan. Juuri se sama, johon hän oli aikanaan rakastunut. Remus ei voinut enää vastustaa kauempaa sisällään olevaa kaipausta, vaan suuteli Harrya hellästi ja tunsi tämän vastaavan lämpimästi hänen kosketukseensa. Hän puristi Harryn tiiviimmin lähelleen miettien samalla, mahtoiko hän sittenkin uneksia tämän kaiken, sillä oliko edes mahdollista olla näin onnellinen? Oli ollut aikoja, jolloin Remus oli epäillyt asiaa, mutta nyt hän tiesi sen varmasti: elämä oli sittenkin kaunista.
LOPPU